Mari Koo

Nettideittailun aikakausi vaatii hyvää viestintää

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017 klo 19.56

Nykyisin moni löytää kumppanin suuremmalla todennäköisyydellä verkon välityksellä kuin esimerkiksi opiskelujen tai työpaikan yhteentuomina. Modern Romance -kirja kaivelee nykyistä nettideittailua sekä laajemminkin parisuhteiden muodostumista ja ylläpitoa.

Kirjan ykköskirjoittaja on koomikko Aziz Anzari, ja asiantuntemusta on tuonut sosiologi Eric Klinenberg. Kirjaa varten kaksikko on tehnyt omat tutkimuksensa ja reissanut kyselemässä ihmisten mielipiteitä eri maissa.

Kelpo teos, jossa on monin kohdin helppo nyökytellä: tutulta tuntuu!

Olin ensimmäisillä nettitreffeilläni ehkä vuonna 1998, Jyväskylässä ja Deitti.netin kautta. Sen jälkeen olen kerryttänyt paitsi omaa kokemustani, niin vaihtanut ajatuksia ystävien kanssa.

Vuosien aikana muutos on ollut melkoinen: niistä kuvattomista ilmoituksista ja nettideittailun tietystä häpeällisyydestä on hypätty Tinderin kuvavirtaan ja siihen, että iso osa kumppania etsivistä hyödyntää nettipalveluita.

Tinder jyllää ja karsii

Tällä hetkellä nettideittailusta ei voi puhua ilman mainintaa Tinderistä. Kirjan mukana Tinderin valtteja ovat mm. helppokäyttöisyys (ei tarvitse täyttää esimerkiksi pitkiä listoja harrastuksista ja muista), pelillisyys ja kuvien käyttö.

Lisäksi Tinder tuo erityisesti naisille miellyttävämpää käyttökokemusta, koska viestejä ei voi lähettää kenelle tahansa, vaan vain matcheille. Näin viestilaatikkoon ei noin vain tipahtele satunnaisia peniskuvia tai seksiehdotuksia, jos nainen ei niitä halua.

Hyvät kuvat, toimivat viestit ja pian tapaamaan

Vaikka kuvat ovat Tinderissä tärkeitä, ei nettideittailu etene ilman jonkinlaista tekstintuottoa. Minä kuulun niihin, jotka korostavat hyvää kirjallista ilmaisutapaa, mutta niin tekee moni muukin. Se ei tarkoita virheetöntä kirjoittamista, vaan sitä, että ylipäätään osaa tuottaa tekstiä ja vielä suht kivasti. Modern Romance vahvistaa sen, että hyvä viestittely ja kieliopin osaaminen ennustaa todennäköisempää kasvokkaista kohtaamista.

Sen kohtaamisen pitäisi kirjan mukaan tapahtua suhteellisen pian, ja tämäkin on tietysti helppo allekirjoittaa. Aivomme tekevät kasvokkaistapaamisessa nopeasti päätöksen siitä, vetoaako tämä ihminen minuun. Pitkä viestittely jonkun kanssa menee ikään kuin hukkaan, jos sitä vetovoimaa ei olekaan.

Lisäksi pitkässä viestittelyssä on muita riskejä. Se luo mielikuvia, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Jokin yksittäinen pieni maininta saattaa nousta kohtuuttoman suureksi.

“Ai se pitää tuosta biisistä! Itse en tykkää siitä yhtään. Ei tästä voi tulla mitään suhdetta.” Kasvokkaisessa keskustelussa tällainen pikkujuttu jäisi todennäköisesti muiden tärkeämpien ominaisuuksien varjoon, mutta lyhyessä viestittelyssä siitä tulee kynnyskysymys.  

Aziz Ansarin mielestä ihmisten pitäisi olla ensitreffeilä kenties armollisempia. Eli vaikka ensitapaamisen arvosanaksi antaisi vain “ihan kivan”, voisi lähteä toisillekin treffeille, koska ne kakkostreffit onnistuvat yleensä paremmin.

Itse olen tästä eri mieltä. Aika on rajallista, joten olen valmis luottamaan niihin ensivaikutelmiin. Jos kolahtaa, niin sitten toiset treffit. Mutta jos ei kipinöi, niin suotta tuhlata kummankaan aikaa.

Entä jos ei kolahda, niin miten viestiä?

Yksi viestinnällisesti kiinnostava vaihe on se, kun takana on yhdet tai useammat treffit, ja toista kiinnostaisi, mutta toista taas ei. Miten tilanteen hoitaa se, jota ei enää kiinnosta?

Modern Romance’n mukaan useimmat eivät tohdi suoraan sanoa, että nyt ei kolahtanut, vaan jättävät esimerkiksi vastaamatta viesteihin tai vetoavat kiireisiin, jotka mukamas estävät tapaamisen. Lähes kaikki kuitenkin sanovat, että he haluaisivat itse kuulla suoraan, jos toista ei innosta viritellä suhdetta eteenpäin. Ikävien asioiden kertominen on hankalaa, joten ihmiset siis toimivat itse toisin, kuin mitä toivoisivat toisten tekevän.

Tästä kommunikaation ongelmavaiheesta on esimerkkejä Foreveralone-blogin tekstissä. Kirjoittaja kertoo käyneensä viisillä ensitreffeillä. Näistä parit treffit olivat kirjoittajan mielestä erinomaiset ja hän oletti, että jatkoa on tulossa, mutta toisin kävi. Miehet vain käytännössä hiljenivät:

Totuus kuitenkin on se, että jos jostain on tarpeeksi kiinnostunut, löytyy motivaatiota tavata uudestaan. Se, miten niitä omia tuntemuksiaan kommunikoi on kuitenkin tärkeää. Vaatii paljon enemmän rohkeutta sanoa selkeästi (mutta kohteliaasti) ettei kiinnosta, mutta silloin tekee myös treffikumppanilleen palveluksen. Se, että vain jättää vastaamatta/ei otakaan sovitusti yhteyttä on välinpitämättömyyttä. Siinä säästää itseään ikäviltä velvollisuuksilta ja satuttaa toista osapuolta kohtuuttomasti.”

Sinällään voisi kuvitella, että teknologia olisi tehnyt helpommaksi ilmaista tapailuvaiheessa, ettei nyt tunnu kipinää. Eihän se vaadi kuin lyhyen viestin. Mutta ilmeisen monelle sen viestin kirjoittaminen on ylivoimaista, ja tavallaan kai tuntuu helpommalta vedota niihin kiireisiin.  

Lue kirja, niin saat puheenaiheen treffeille

Modern Romance käy läpi paljon muutakin ihmissuhteisiin ja nettideittailuun liittyvää. Ei se ehkä tarjoa mitään suuria oivalluksia aiheesta, mutta kyllä siitä saa monia hyviä puheenaiheita niille Tinder-treffeille.

Miksi japanilaiset eivät löydä kumppaneita ja tee lapsia? Millainen on hyvä profiilikuva? Kannattaako deittiehdokas googlata ennen ensitreffejä? Millaiset ovat hyvät ensitreffit? Onko nettideittailun helppous tehnyt meistä sitoutumiskammoisempia?

 

Kuva: Maaseudun Tulevaisuuden Ystävää etsimässä -palstalta vuonna 2017.

Kuka työllistyy työpaikkailmoitusten kautta? Ainakin minä

tiistai 2. toukokuuta 2017 klo 13.39

Olen tällä vuosituhannella ollut neljässä työpaikassa ja välillä yrittäjänä. Kaikki työpaikat olen saanut niin, että olen hakenut työhön työpaikkailmoituksen perusteella. En siis ole työllistynyt kuuluisiin piilotyöpaikkoihin tai verkostojen kautta.

Uusin pestini alkoi juuri. Olen Vastuullisen metsänhoidon yhdistyksen, Suomen FSC:n, osa-aikainen viestintäpäälikkö. Tämä tehtävä osui silmiini netissä, ja koska vastuullisuus- ja ympäristöasiat kiinnostavat minua, oli suorastaan pakko hakea. Sitä paitsi olen itsekin kaupunkilainen metsänomistaja.

Nyt osaltani pyrin tekemään FSC:stä Suomessa tunnetumpaa esimerkiksi kuluttajille ja metsänomistajille.

Edelliseen työpaikkaani Mehiläishoitajain Liittoon tekijää haettiin Hesarin ilmoituksella vuoden 2011 lopulla. Hain ja sain paikan. Ennen kyseistä työtä en ollut pitkään aikaan hakenut töitä, sillä oli ollut yrittäjä. Edellinen työnhakukierros oli ollut heti yliopistosta valmistuessani, vuonna 2004. Silloin näin Sähkö- ja teleurakoitsijaliiton työpaikkailmoituksen toimittajan paikasta, ja koska olin tehnyt hieman sähköalalla töitä, hain paikkaa.

Lisäksi mm. opiskeluaikojen kesätyön Maaseudun Tulevaisuudessa sain myös hakemalla avoimia kesätoimittajien paikkoja.

Ennen yliopistoa ehdin hetkeksi hyppäämään mukaan vuosituhannen vaihteen IT-huumaan. Muutin Helsinkiin tradenomiopintojen jälkeen ja hain Hesarissa ilmoitettuun Wapitin assistentin paikkaan. Firma meni konkurssiin ja minä aloitin yliopisto-opinnot.

Luonnollisesti olen vuosien varrella hakenut myös useita työpaikkoja, joita en ole saanut.

Mutta minä siis taidan olla se tyyppi, joka työllistyy niiden työpaikkailmoitusten kautta. Tietysti näin keski-ikäistyväni ja matkan varrella lukuisiin ihmisiin tutustuneena myös verkostoista voisi olla yhä enemmän apua. Eivätkä ne verkostot ole millään lailla turhia: tutuista on ollut paljon hyötyä esimerkiksi suosittelijoiden kautta sekä valmistautumisessa työpaikkahaastatteluihin.

Erityisen tärkeitä verkostot olivat silloin, kun olin yrittäjä. Tuttujen kautta löytyi monta hyvää projektia ja kirjoitushommaa.

Ehkä sitten aikanaan seuraava työ löytyy muuten kuin työpaikkailmoituksesta. Mutta nyt opettelen metsäalan vastuullisuusasiat. Erittäin kiinnostavaa ja innostavaa!

Saako tiedottaja palkaksi räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin?

maanantai 20. maaliskuuta 2017 klo 13.19

”Viestinnän eettiset ohjeet edellyttävät, että virheellisiä väitteitä ei esitetä eikä myöskään esitetä asioita tavalla, joka antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.”

Näin kirjoittivat viime viikolla Viestinnän eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Elisa Juholin ja varapuheenjohtaja Henrik Rydenfelt. He viittasivat kirjoituksellaan esimerkiksi Valioon ja turvealaan, jotka ovat viime aikoina olleet esillä siksi, että ovat kertoneet jotain muuta kuin mitä tutkimuksissa on sanottu.

Kukin organisaatio ja ala pyrkii tietysti edistämään omaa asiaansa tai bisnestä. Mutta keinot eivät saisi olla mitä tahansa. Nykyisin jää myös helposti kiinni väitteistä, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Juholin ja Rydenfelt toteavat toimintaohjeissaan mm. seuraavaa:

Toisten esittämiin, omiin intresseihin sopiviin väitteisiin on suuri houkutus nojata, vaikka ne osoittautuvat lopulta kestämättömiksi. Ei pidä antaa johtaa itseään harhaan ja hyväksyä puolueellisia tai yksipuolisia esityksiä.”

Itse haluan uskoa, että lopulta tässä pelissä voittajiksi nousevat ne yritykset, jotka oikeasti puhuvat faktoista eiväkä vaihtoehtoisista totuuksista. Ne saavat puolelleen myös fiksut kuluttajat. Firman maine rapautuu tehokkaasti, jos viestintä vain kiillottaa ja kehuu.

Arvostan sitä, kun alan sisältä pystytään nostamaan esiin myös niitä vähemmän mairittelevia aiheita. Esimerkiksi tutkija Markus Vinnari, itsekin vegaani, ruoti hyvin blogitekstissään veganismin ongelmia. Hän totesi, että on myös veganismin etu, kun ruokavalion helppoudesta tai maukkaudesta ei anneta liian ruusuista kuvaa. Sama ajatuskuvio pätee varmaan melkein mihin tahansa muuhunkin aiheeseen tai tuotteeseen.

Lisäksi soppaa sekoittavat viestintäammattilaisten roolit. Jussi Pullinen kirjoitti Hesarissa niistä haasteista, joita avoimuuden aika ja työntekijälähettiläisiin nojaava ajattelu asettaa. Pullinen toteaa, että työntekijän pitäisi olla ensisijaisesti oma itsensä, vasta sitten työntekijä. Johdon tulisi huolehtia kulttuurista ja siitä, että asioista voi kertoa avoimesti. Tämä avoimuus toimii yhtiön mainoksena ja luottamuksen takeena.

Mutta pystyykö viestintää tekevä henkilö oikeasti sanomaan, että en muuten suostu tällaista valheellista tiedotetta kirjoittamaan? Ovatko yhtiöt valmiita tuohon Pullisen esiintuomaan kulttuuriin, jossa voidaan kertoa asioista avoimesti? Vai saako tiedottaja johdolta lähinnä räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin? ”Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt?”

Samalla myös moni toimittaja joutuu pohtimaan, voiko välittää tätä firman tiedotetta eteenpäin vai onkohan tässä nyt paljon puppua joukossa? Jos jo aiemmin sama firma on jäänyt kiinni totuuden muuntelusta, niin tekeekö se samaa edelleen?

Perustoimittajana puppupuheen määrää on toki vaikea arvioida. Onneksi on Pauli Ohukaisen kaltaisia tieteentekijöitä.  Näin saamme kuulla suoraan tutkijalta, että ei se juuston syöminen edelleenkään ole sydänterveyttä edistävä tekijä, vaikka otsikoista niin olisi voinut luulla.

Ellun Kanojen blogissa Merja Mähkä kannustaa tutkijoita ja muita asiantuntija tarttumaan härkää sarvista ja kommunikoimaan rohkeasti itse. Tällöin pienenee riski myös siihen, että muut hoitavat viestinnän ja oikovat mutkat suoriksi.

Lisää erilaisia viestinnällisiä kriisejä on silti varmasti luvassa esimerkiksi elintarvikealalla ja ympäristöön liittyvissä aiheissa. On edelleen houkuttelevaa vääntää tutkimustietoa itselle edulliseen muotoon.

Onpahan aineistoa Kasper Strömmanin humoristisiin blogauksiin.

Onneksi tietokirja ei vaadi mielikuvitusta

torstai 26. tammikuuta 2017 klo 16.05

Lapsena haaveilin kirjailijan ammatista. Haaveilin myös kirjastonhoitajan työstä. Vähän vanhempana hautasin molemmat haaveet: totesin, ettei mielikuvitukseni riitä kirjojen kirjoittamiseen, eikä kirjastopestikään enää tuntunut niin hienolta.

Nyt olen kuitenkin julkaissut toisen tietokirjan. Tämän viimeisemmän, Ruokamysteerit, tein yhdessä ystäväni Leena Putkosen kanssa.

Tietokirja on mielestäni monin tavoin helpompi tuotos kuin kaunokirja: tarvitaan vain hyvä idea, mielikuvitusta ei tarvitse olla, voit kirjoittaa faktoja ja kustannussopimuksenkin voi neuvotella pelkästään näytetekstin avulla. Sitä paitsi tietokirjat on paljon helpompi saada kustannusputkeen kuin romaanit, ja jonkun apurahankin voi saada (mutta epätodennäköistä on, että saa niin hyvän apurahan, että se vastaisi keskituloisen palkkatuloa).otavankirjat17

Ruokamysteereiden tekeminen haukkasi viime vuonna aikaa ja aivotyötä. Kun kirja joulukuussa oli käsissäni, tiesin, etten kykene sitä itse vielä hetkeen lukemaan: itse havaitsisin siitä ennen kaikkea puutteet ja ne kohdat, joihin olisin vielä halunnut panostaa.

Tällaisia kirjoja ei tietenkään tehdä siksi, että niillä tienaisi. Motivaattorit ovat muita, kuten uskoa siihen, että tästä aiheesta kannattaa valistaa muitakin. Ja oman egon pönkitys on tietysti yksi tärkeä tekijä, kirjan julkaisemalla voi kuvitella olevansa jonkinlainen asiantuntija.

Kirjan tekstien koostaminen oli todella mielenkiintoista, ja koska ravitsemus ei ole minulle tuttua, opin paljon myös Putkosen kirjoituksista. Nyt sitten jännätään, mitä lukijat ovat kirjasta mieltä. Onhan kirja melkoinen soppa, ja ehkä yritimme haukata liian ison palan, kun tungimme kirjaan aiheita laidasta laitaan, laihdutuksesta geenimuunteluun ja sokerista elintarvikkeiden hiilijalanjälkiin, luomutuotannosta lisäaineisiin. Mutta kai se tavallaan kuvastaa ruokakeskustelun monipuolisuutta ja sen monipuolisuuden mukaan tuomaa vaikeutta.  

Saa nähdä, milloin kumpuaa seuraavaa kirjaidea ja johtaako se uuteen teokseen. Vaikka kirjan tekeminen ei olekaan silkkaa iloa, niin totta kai lopputuloksen saaminen käsiin on palkitsevaa.  

 

Knausgård: ”Tietämyksemme tavaramerkeistä on valtavaa”

maanantai 30. toukokuuta 2016 klo 15.22

Viime vuosien yksi kohutuimmista kirjailijoista on ollut Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-romaanit ovat koukuttaneet myös minut. Viimeisin eli kuudes osa on yli tuhatsivuinen järkäle, ja välillä kerronta on kieltämättä puuduttanut, mutta välillä on niin herkullista pohdintaa.

Kulutuksen kannalta pitää nyt kirjata muistiin Knausgårdin tavaramerkkeihin liittynyttä ajatusvirtaa:

”Tiesin millaisia signaaleja erilaiset sohvat lähettivät, samoin teenkeittimet ja leivänpaahtimet, lenkkitossut ja reput. Osasin arvioida suhteellisen tarkkaan jopa telttoja sen perusteella millaisen signaalin ne lähettivät. Tätä tietämystä ei ollut kirjoitettu minnekään, tuskinpa sitä edes tunnustettiin tietämykseksi, se oli enemmänkin asioiden tilasta hankittua tietoa ja vaihteli sosiaalisissa kerrostumissa, niin että se joka kuului yläluokkaan paheksuisi sohvamieltymyksiäni ja sohvatietouttani, samoin kuin minä voisin paheksua niiden ihmisten sohvamakua jotka kuuluivat alempaan statusryhmään kuin omani, ei niin että väheksyisin heitä henkilöinä, se ei tullut mieleenikään, vaan heidän sohviaan. Ehkä en edes sanoisi sitä, koska en halunnut vaikuttaa ennakkoluuloiselta, mutta ajattelisin niin, voi luoja miten hirveä sohva. Ajattelin joskus että tämä lähes kaikkia tavaramerkkejä ja niiden käytännöllistä ja sosiaalista merkitystä koskeva tietämys oli valtava, eikä se olennaisesti eronnut luonnonkansojen tietämyksestä, niiden jäsenethän tiesivät jokaisen lähistöllä kasvavan kasvin, puun ja pensaan nimen, ja lisäksi he tiesivät millaisia ominaisuuksia niillä oli ja mihin niitä voitiin käyttää.”

[- – -]

”Ajatelkaamme vaikkapa mitä eroa huoltoasemalla on väkevällä ja miedolla sinapilla, grillatulla ja paistetulla makkaralla, raa’alla ja paahdetulla sipulilla, tai mita eroa ruokakaupassa on ranskalaisella Dijon-sinapilla, englantilaisella Colman’s mustardilla ja skånelaisella sinapilla, puhumattakaan viineistä, jotka ovat kulttuurisesti ilmaisuvoimaisia ja sosiaaliselta merkitykseltään äärimmäisen painokkaita. Mekään emme ajattele mitä kaikkea tietoa joudumme käsittelemään joka päivä, emme näe sitä, se on osa meitä itseämme, sitä mitä me olemme. Tätä on meidän maailmamme: Blaupunkt, ei sinivuokko, Rammstein, ei sormustinkukka, Fiat, ei fiba.”

Knausgård, Karl Ove: Taisteluni. Kuudes kirja. 2016. Like Kustannus Oy. 322 – 323