Mari Koo

Kuluttamisesta ilmastonmuutokseen ja takaisin

tiistai 5. helmikuuta 2008 klo 9.24

Vaikka katson televisiota vähän, niin eilen tuli nähdyksi Voimalan Miten aiot selvitä ilmastonmuutoksesta. Keskustelijat nostivat esiin tuttuja teemoja, ja taas minulle tuli lisää ahdistusta siitä, miten järjettömällä tavalla asiat maailmassa ovat.

Olen samaa mieltä kuin keskustelijat siitä, että länsimaisen ihmisen kulutusmahdollisuudet ovat nykyisin tolkuttoman isot. Voimalan päätyttyä uutisissa oli jälleen siitä, kuinka kauppa kasvaa. Talouskasvun mantraa hoetaan, ja ihmiset vaativat palkankorotuksia sen sijaan, että tahtoisivat esimerkiksi lisää vapautta. Rahoilla voidaan hankkia isoja omakotitaloja ja lomamatkoja. Eikä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ole vielä riittävästi voimaa tehdä oikeasti menoa hillitseviä ratkaisuja.

Sitten vetäydytään sen taakse, että niin muuallakin tehdään. ”Aasiassa vasta saastutetaankin, eikä siellä mitään päästörajoituksia noudateta! Miksi meidän mitään pitäisi?”

Juuri siitä samasta syystä, miksi itse olen lopettanut lihan ostamisen enkä todellakaan suunnittele omakotitaloa. Tiedän, että yksilön ratkaisut eivät oikeasti juuri mihinkään vaikuta (kuten Voimalassa totesi mm. Timo Hännikäinen), mutta miten voin vaatia laajempiakaan muutoksia, jos en itse ole valmis rajoittamaan kulutustani? Totta puhuen en kyllä muutenkaan kaipaa omakotitaloa tai lentomatkailua eksoottisiin paikkoihin, tai edes omaa autoa, joten näistä minun on sikäli helppo suureen ääneen paasata ja niistä luopua ja pistää rahat vaikka kalliimpiin elintarvikkeisiin tai kulttuuririentoihin.

Ihmiset eivät luovu saavutetuista eduista, ellei ole pakko. Viherpesua voin tehdä mielelleni, kun ostan vaikka soijatuotteita, mutta huomattavasti suuremmat vaikutukset olisi sillä, että kaupan hyllyille ei edes pääsisi, ainakaan edulliseen hintaan, tuotteita, joilla on merkittävä ympäristökuormitus.

Eli kuten Johanna Taskinen ohjelmassa määritteli kuluttamistaan: kun on tehnyt selvät rajat, niin se itse asiassa helpottaa kulutusvalintoja. Mutta Taskinen totesi myös sen, että esimerkiksi nykynuoret ovat tottuneet siihen, miten heitä kuskataan eri paikkoihin: vaikka joukossa on tiedostavaa porukkaa, niin omaksutut asenteet eivät muutu helposti, etenkin, jos koetaan, että se haittaisi omaa elämää.

Elämääni on ehkä jäljellä 40-50 vuotta. Sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Tiedetoimittaja, arkkitehti Pasi Toiviainen puhui paljon viisaita sanoja siitä, mitä on odotettavissa. Kyllä se ahdistaa, ja ihmiset nurisevat siitä, ettei heitä saa syyllistää. Mutta omakohtaisesti koen, että kun syyllistän itseäni kulutuksestani, niin se on varsin tehokas keino jättää esimerkiksi pakastetuotteet kauppaan.

Enkä minäkään vastusta lihansyömistä sinällään, ja voin sitä välillä popsia, jos tarjotaan. Mahdollisesti voin myös ostaa, mikäli alkuperä on minulle suhteellisen selvä. Liha on luksustuote. Voimalassa radikaalimpi Antti Nylén toi hyvin esiin sen ristiriidan, mikä vallitsee monien eläin- ja kasvisperäisten tuotteiden hinnoittelussa: miksi soijanakki maksaa monta kertaa enemmän kuin sianlihanakki, vaikka se possu on syönyt soijaa puoli vuotta ja jalostusketju on tietysti pidempi?

Kun tuotteiden hinnoissa alkaa oikeasti näkyä kokonaiskustannukset, niin ekologisempien vaihtoehtojen pitäisi olla myös edullisempi.

Tämä on tietysti tuttua paasausta ja kirjoittaminenkin pitkälti omantunnon tyynnyttelyä. Konkreettisia tekoja voi miettiä esimerkiksi Ilmastotalkoot.fi:ssä.

Be Sociable, Share!

5 kommenttia kirjoitukseen “Kuluttamisesta ilmastonmuutokseen ja takaisin”

  1. Janne J sanoo:

    Mielenkiintoinen juttu ja hyviä pointteja!

    Talouskasvun mantraa hoetaan, ja ihmiset vaativat palkankorotuksia sen sijaan, että tahtoisivat esimerkiksi lisää vapautta.
    Erittäin tärkeä pointti, jota olen yrittänyt läheisillenikin alleviivata. Palkankorotuksien vuoksi kyllä kipristellään ja kadehditaan, mutta miksei ole perusteltua mennä vaatimaan työnantajalta lyhyempää työviikkoa samoista syistä…? Palkankorotuksiin sisältyy aina sellainen kirjoittamaton sopimus, että palkankorotuksen saaja tavallaan sitoutuu vielä ahkerampaan työtahtiin ja tehokkuuteen – mikä on tietenkin hullua, jos sitä ajattelee hieman pidemmälle.

    Ihmiset eivät luovu saavutetuista eduista, ellei ole pakko.
    Aivan… siksi olisikin hyvä, että valtio käyttäisi aggressiivisemmin verotusta ja lakisäätelyä ekologisesti kestävämpien ratkaisujen tukemiseen. Tämä tarkoittaisi tietenkin sitä, että esimerkiksi rakentamista ja autoilua vähennettäisiin radikaalisti (uusien tonttien kaavoitusten vähentäminen, ruuhkamaksut, korotettu polttoainevero). Uusrakentamisen ongelmat ovat lähinnä siinä, että kaavoituksellisesti kaupungeissa ei voida rakentaa pilvenpiirtäjiä tai muita tarpeellisia asuntokomplekseja (mikä olisi looginen jatke sille ajatukselle, että ihmiset kannattaa niputtaa maantieteellisesti pienemmille alueille, mutta kuitenkin siten, että palvelut olisivat optimaalisen lähellä ja käytettävissä ilman yksityisautoilua). Noh, ei helppo asia ollenkaan. Täytyy tasapainoilla ekologisten arvojen, ihmisarvon ja realiteettien välillä…

    Kun tuotteiden hinnoissa alkaa oikeasti näkyä kokonaiskustannukset, niin ekologisempien vaihtoehtojen pitäisi olla myös edullisempi.
    Tämä onkin oikeasti olennainen epäkohta. Samoin voi kysyä, miksei epäterveellistä ruokaa veroteta kovemmin, kun sen lopulliset kustannukset yhteiskunnalle kuitenkin ovat huomattavat myöhemmin, aikaisemman työväestön kuolleisuuden ja sairaskustannusten vuoksi (inhimillisestä kärsimyksestä nyt puhumattakaan)? Tämä olisi kaikin puolin mahdollista, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Ehkä pitäisi seurata rahavirtoja ja katsoa, josko päättäjillä olisi perinteisesti ns. oma lehmä ojassa. 🙂

  2. Mari Koo sanoo:

    Janne, lainsäädäntöön todellakin tarvittaisiin muutoksia ja päättäjille tahtoa tehdä muutoksia. Suomalaiset tuntuvat olevan vielä yllättävän ”herrakuuliaista” kanssa: ajatellaan, että kyllä päättäjät huolen pitävät ja asioista tietävät, joten ei kai tässä mitään suurempaa hätää ole, kun ei kerran suurempia muutoksia tapahdu. Eikä päättäjillä ole halua tehdä ratkaisuja, joihin äänestäjät suhtautuisivat kitkerästi, koska epäilemättä yksilötasolla jouduttaisiin luopumaan ”kivoista” jutuista ja maksamaan monesta asiasta huomattavasti enemmän.

    Ja mitä tuotteiden hintoihin tulee, niin se on kyllä hämmentävä soppa, jota on mahdoton käsittää. Eihän esimerkiksi lentämisen mitenkään pitäisi olla niin halpaa kuin se on, mutta se saa sellaista tukea, että liput voidaan hinnoitella naurettavan halvaksi.
    Epäilemättä niitä omia lehmiäkin on ojissa 🙂

  3. Maurelita sanoo:

    Omasta mukavuudesta on vaikea tinkiä, tiedän sen koska en tahdo saada itseäni lopettamaan lihansyöntiä. Toinen ekopaheeni on kuivausrumpu, mutta sitä keksii aina itselleen tekosyitä (pienet lapset, kostea kellari…). Paasaan läheisilleni ja puolitutuillekin miten pelastaa planeetta, mutta nolosti itsekin lipsun tietyissä asioissa. Muka korvaan ne jollain hyvällä teolla. Entä shoppailu, siinä vasta pahe ! Olen saanut viime aikoina muunnettua shoppailusafarini valokuvasafareiksi, ja lähinnä tarkkailen muita – mutta alessa kantti ei kestänyt.

    Mutta miten pelastaa maailma ruohonjuuritasolla kun koko universumin talousmahdit usuttavat meitä kuluttamaan ?

    Erinomainen postaus !

  4. Mari Koo sanoo:

    Maurelita: Minä ja Kati päätettiin vähentän lihansyöntiä samoihin aikoihin, ja Kati just hyvin käsitteli kirjoituksessaan aihetta: http://pagistaan.blogspot.com/2008/02/broilereista-ja-etntymisist.html

    Minä olen yllättynyt siitä, miten shoppailu ei enää tuota sitä iloa, jonka joskus siitä sain. Jos hankin jonkun uuden vaatekappaleen, niin nyt lähes aina tunnen syyllisyyttä.

    Hyvin tehokasta on myös se, että pikkuveljeni on kulutuskäytännöiltään minua ekologisempi ja puhumme aiheesta paljon. Tosin helppoahan minulla on sikälikin, että asun yksin. Ei tarvitse muita huomioida 🙂

    Mutta kuten tuli mainittua, niin yksityisen ihmisen teot eivät kyllä sinällään maailmaan pelasta. Tarvitaan niitä paljon suurempia muutoksia.

  5. […] En usko syyllisyyden tunteen hyödyllisyteen tippaakaan, vaikka tunnistankin sen kuvion, josta Marinadi kirjoittaa, ja tiedän sen toimineen itsessäni pitkään. Mutta ajattelen nykyään: mieluummin iloa […]

Kommentoi