Viimeisen viikon aikana iltalukemisenani on ollut Kaarina Hazardin Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta. Hazardin sanankäyttö ja nasevat huomiot mediasta, yhteiskunnasta ja kuluttajuudesta ovat oivaa luettavaa, ja vaikka välillä mennään vähän ryskyen yli äyräiden, niin mitäs siitä: ennemmin tuolla tyylillä kuin varoen astumasta kenenkään varpaille.
Hazard kirjoittaa esimerkiksi naisten ja miesten erilaisesta tavasta näkyä mediassa. Niinpä nyt, kun Keskisuomalaisessa julkaistiin juttu minusta, mietin, antaudunko minäkin naisille tyypilliseen olemiseen. Hazardhan kirjoittaa (s. 91):
“Ei tarvitse kuin viikon ajan seurailla television makasiiniohjelmia, sanomalehtien ohjepalstoja, iltapäivä- ja naisenlehtiä nähdäkseen, että nainen on, mies tekee”.
Olen ennenkin tuskaillut sitä, kuinka olen elämässäni tehnyt sukupuolelleni tyypillisiä valintoja. Pitäisikö hymytyttöilyn sijaan korostaa enemmän kovaa asiantuntijuutta? Olisiko kuvitukseksi vaadittava jotain muuta kuin kotioleilua kissan kanssa (minähän tykkään olla kuvissa, ja kissan halusin mieluusti esiin, kun se on tunnetusti yhdessä blogissani päähenkilö)? Olisiko jätettävä naisiin jo muutenkin sanana yhdistettävä hömppä pois”? Pitäisikö minun vaatia, että jutussa käytettäisiin minusta johdonmukaisesti joko koko nimeäni tai sukunimeäni sen sijaan, että minusta kerrotaan tuttavallisesti etunimellä?
Keskisuomalaisen juttu oli taitettu näyttävästi: paperilehden Viihde-osiossa se sai koko sivun ja niin, että pääkuva oli suurinpiirtein puoli sivua. Tällaisessa blogejani käsittelevissä jutussa koen tärkeimmäksi tehtäväksi välittää jonkinlaista viestiä siitä, ettei nettimaailma ole mitään hurjan ihmeellistä, vaan suhteellisen normaalien ihmisten normaalia sosiaalista toimintaa. Ihan siitä sukupuolesta riippumatta.
Tietysti on kiinnostavaa lukea, mitä joku toinen eli tässä tapauksessa jutun tehnyt Mia Pajunen puheitani tulkitsee ja kirjoittaa. Kun haastattelutilanne kestää noin tunnin, niin tekstiähän olisi paljon pidempään juttuun.
Jutussa lainauksenani on mm. “En kirjoita huomion kaipuuseen”. Noh, siis tokihan blogin pitäminen, kuten moni muukin sosiaalinen toimina, on aina jollain lailla huomiohakuisuutta, ja minä pidän myös esilläolosta. Tylsää olisi kirjoitella, jos kukaan ei lukisi eikä kommentoisi.
Mutta en siis ole aloittanut bloginpitoa tavoitteenani saada huomiota (enkä olisi osannut kuvitella, että minusta tehdään lehtijuttuja moisen touhun vuoksi), vaan kirjoittamisen innosta ja halusta luoda itselle netti-identiteetti, jonka avulla voin mm. kommentoida muihin blogeihin.
– – –
Hazardin kirjaa saa muuten ainakin asematunnelin Kirjatorilta kuuden euron hintaan.
“Huomion kaipuu” kuulostaa aika vähättelevältä ja huomion hakeminen voimakkaan ekshibitionistiselta. Bloggaamisen kohdalla mielestäni usein voitaisiin puhua “johonkin kuulumisen kaipuusta” – halutaan olla osa jotain, eikä olla vain sen jonkin huomion kohteena.
Aivan, sitähän tuo minun haluni luoda se kommentoiva blogi-identiteetti pitkälti oli: tarvetta kuulua yhteisöön jollain lailla tasapuolisena jäsenenä, niin tuottajana kuin vastaanottajana.
Kyllä ne on Kirjatorilla äppästeleet kun kaikki Hazardit häviää kolmessa päivässä 🙂 Mähän ostin kolme, sä jotain… ja oliko niitä kuusi tai seittemän alunperinkään 😀
Olen juuri kirjoittamassa juttua blogilistasta ja sen suurin etu oli juuri tuo yhteisöllisyys !
Hienon jutun sait ; se on aina pelottavaa nähdä miten muut näkevät ja kokevat “minut” – kuvien perusteellakin olet juuri se mitä kuvittelen, aito ja pikantti netti-identiteetti ! 😉
Zepa: Tää on tätä internetmarkkinointia ja word-of-mouthia 😉
Maurelita: Kun itsekin kirjoittaa juttuja muista, niin tietysti tietää, miten teksti muokkautuu ja kuinka vähän lehtijuttuun loppujen lopuksi mahtuu. Ja toisaalta tietää senkin, että yksi lehtijuttu on kuitenkin vain yksi lehtijuttu.
Kuvathan olivat tietysti hienot, kuvaaja oli tosi hyvä tyyppi ja kuvaustilanne rento ja leppoisa: enkä sentään vielä oman vaatekaappinen sisältöä esitellyt 😉
Miksi ei voisi sanoa “sanomisen halu” tai “kertomisen kaipuu” tai ehkä “tiedonvälittämisen tarkoitus”? Blogit alkavat olla pikku hiljaa yksi väylä muiden joukossa, kun jopa täydennyskoulutuksissa pannaan ihmiset perustamaan oma blogi kurssin ajaksi. Tietysti niille, jotka eivät nettiä juuri käytä, voi syntyä ajatus, että bloggailu on vain huomionkipeiden hommaa.
Martimo: Hyviä kuvauksia.
Martimo, jos minulta vielä aiheeseen pyydetään kommentteja, niin käytän noita 🙂 Lähinnä olen siis itse törmännyt siihen, että “onks sulla joku hirvee tarve esitellä itteäs, kun kirjoitat blogeja?”. Mutta varmasti asenne on muuttumassa, ja hyvä niin.