Mari Koo

Virtuaalitavarat luovat netti-identiteettiä

keskiviikko 3. syyskuuta 2008 klo 8.44

Päivän Hesarin Hinta & laatu -sivuilla (D1, netissä maksullisen digilehden puolella) on virtuaalikulutusta käsittelevä juttuni.

Olen tietysti oman kiinnostuksen vuoksi pohtinut virtuaalikulutusta päässäni usein. Ehdotin juttuideaa Hintaan & laatuun, ja työstin jutun kesän aikana haastattelemalla tutkija Vili Lehdonvirtaa (hänestä olen kirjoittanut aiemminkin), Apajan Asmo Halista, Sulakkeen Juhani Lassilaa sekä Otto ja Osmo Koskeloa, nuoria habboilijoita. Kysyin myös kommentin kulutus- ja nuorisotutkija Minna Autiolta.

Virtuaalinen kuluttajuus kuuluu niihin aiheisiin, joista itse ymmärtää varsin hyvin, mutta jotka monissa herättävät ihmetystä: miksi ihmeessä kukaan ostaisi jonkun nettihuonekalun, jota ei voi hyödyntää missään muualla ja jota ei voi varsinaisesti käsin koskettaa? Tai onko järkeä antaa Facebookissa synttärilahjaksi biteistä tehty vaaleanpunainen donitsi?

Vili Lehdonvirta selittää tätä peruskulutuskäyttäytymisen kautta: kuluttaminen on sosiaalista toimintaa, jossa rakennetaan omaa identiteettiä ja kilpaillaan statuksesta. Vain pieni osa kulutuksesta on fyysisten tarpeiden tyydyttämistä.

”Ellei harrasta golfia, on vaikeaa ymmärtää, miksi siinä pitää pukeutua tietyllä tavalla tai hankkia muita lajia tukevia tuotteita. Samoin käy netissä: statusta osoittavien hankintojen merkitys ei aukene ryhmän ulkopuoliselle”, Lehdonvirta selittää.

Jutun kirjoittamisessa tosin huomasin sen hankaluuden, että aihealue ja termit olivat itselle hyvin tuttuja. Siis liian tuttua sitä kautta, että lukija, jolle virtuaalinen kulutus on hämmentävä ja uusi ilmiö, olisi tipahtanut kärryiltä, jos sanamuotoja ei olisi viilattu toimituksen kanssa selventävään suuntaan. Eli esimerkiksi tämän blogitekstin otsikko ei toimisi lehtijutussa (”mitkä virtuaalitavarat, mikä netti-identiteetti?”).

Jutun teko oli tietysti kokonaisuudessaan tosi mukavaa, kun tuollaiseen laajemman artikkelin aihepiiriin perehtyä tarkemmin. Tutun kautta haastatelvaksi löytyneiden Oton ja Osmon kanssa juttelu oli erityisen kiinnostavaa, fiksuja poikia kun olivat ja pystyivät hyvin esittelemään omaa Habbon käyttöään:

Virtuaalisen kuluttamisen mielekkyys mietityttää Ottoa:
”Se on ehkä vähän typerää, kun emme käytä Habbossa ostettuja tavaroita missään muualla. Mutta kaikkiallahan aina sanotaan, etteivät materia ja tavarat ei ole niin tärkeitä kuin kaverit ja muut. Sen hokeminen on vähän ärsyttävää. Ehkä just siksi, että tottahan se on.”

Minullahan ei tietysti ollut mitään ansioita jutun graafikassa, muta aika hauska kokonaisuus sivun jutusta oli saatu aikaa kuvituksella.

Ostaisinko bittipalmun?

Lisäys klo 12.42:

Tietoviikosta sattui silmiin uutinen Facebookin virtuaalilahjoista:

”Lightspeedin arvioiden mukaan yhden dollarin arvoisia virtuaalilahjoja myydään vuosittain vähintään 28,5 miljoonalla dollarilla ja korkeintaan 43,5 miljoonalla. Tämä tarkoittaisi, että lahjamyynti tekisi noin kymmenen prosenttia Facebookin koko liikevaihdosta.”

– – –

En oikein tiedä, miten mielekästä on esitellä omia lehtijuttujaan blogissa. Toisaalta olen kyllä kiinnostunut kanssatoimittajieni tekosista ja mielelläni luen esimerkiksi juttujen syntyprosesseista. Mutta jotenkin tässä kai pelkään, että menee omakehun puolelle tyyliin ”hei kattokaas, tein tällaisenkin jutun!”.

Olen ajatellut, että nostan esiin erityisesti niitä juttujani, jotka liittyvä nettimaailmaan. Siksi virtuaalikulutusaihe tuntui luontevalta käsitellä myös täällä.

Ja toisaalta tämä blogi on myös osaamiseni markkinointia, joten kai sitä välillä on syytä muistutella, millaista jälkeä saan aikaan.

Be Sociable, Share!

14 kommenttia kirjoitukseen “Virtuaalitavarat luovat netti-identiteettiä”

  1. Mikael sanoo:

    Bittitavaroiden yms. kohdalla ihmiset saattavat myös ajatella auttavansa sivustoa rahallisesti, tavallaan vastikkeeksi saamistaan ilmaisista palveluista. Kolehtina. Esimerkiksi facebookin ilmaisten osioiden pyörittäminen syö ihan huikeasti rahaa.

    Maksa jos jaksat -ideologia on netissä yllättävän yleistä.

  2. Mari Koo sanoo:

    Mikael, tuo ”maksat jos jaksat” on mielestäni vähän eri asia kuin virtuaalisten tavaroiden ostaminen, vaikka toki liittyy virtuaalisen kulutuksen maailmaan oleellisesti. Siis kyllähän Habbo ja Aapelikin tarjoavat käyttäjilleen paljon ilmaiseksi, mutta maksullinen on sitten vähän jotain ”hienompaa”. Mutta siis näitä tuotteita ei saa ilmaiseksi. Sen sijaan kolehtimainen keräyshän on nimenomaan sitä, että voi ottaa joko ilmaiseksi tai maksaa, jos kokee palvelun niin hyväksi.

    Tuossa kuvaamassasi tilanteessa on samantyyppinen ajatus kuin esim. ostettaessa jonkun hyväntekeväisyysjärjestön tuote. Silloin maksetaan itse tuote, mutta kuitenkin myös palkitaan järjestö hyvästä toiminnasta.

    Netin maksullisista ja maksuttomista olen aiemmin kirjoittanut mm. tekstissä Maksu lisää arvostusta. Sieltä kannattaa katsoa myös kommenttiosasto.

    Aiheeseen liittyvää mikromaksamista on pohtinut Heiskasen Tero.

  3. Tuija sanoo:

    Kirjoittamansa lehtijutun noteeraaminen omassa blogissa on tietysti järkevää cross – promoa, jonka tekemättä jättäminen olisi vähän pönttöä. Niinkuin että kaikilla muilla blogosfäärissä olisi täysi oikeus linkittää HS:n juttuusi ja kommentoida aihetta itse, mutta sulla ei? Semminkin kun blogimerkintä ja lehtijuttu oli kirjoitettu, niinkuin itse mainitset, ihan eri pohjatiedot omaaville yleisöille.

  4. Lasse sanoo:

    Komppaan Tuijaa: oman lehtijuttua kannattaa ehdottomasti promota omassa blogissaan. Muutenkin suomalaiset saisivat olla ylmepämpiä omista kememisistään ja laittaa omiin tekemiin töihinsä nimen alle.

  5. Lasse sanoo:

    Tulipa paljon typoja 🙁

  6. Mari Koo sanoo:

    Tuija ja Lasse, niin, kai sitä jotenkin varoo, ettei menisi vain omien tekemisien listaamiseksi ja sitä kautta tuntuisi silkalta mainostamiselta. Omista tekemisistäni osta on sellaista ”peruskauraa”, ettei niistä mitään suurempaa sanottavaa olisikaan, mutta tietysti tämäntyyppiset jutut ovat eri asemassa.

    Ja Lasse, näköjään tässä blogitekstissäkin on lukuisia typoja: pitäisi aina oikolukea, mutta se kummiskin itseltäni jää, vaikka kuinka koetan olla hyvin kirjoittava toimittaja 🙂
    Lehtijutuissahan tuo nimi aina näkyy, joten sinällään on nimi työn alla 🙂

  7. Hannu Ripatti sanoo:

    Täytyypä kommentoida kun olen tätä jo pidemmän aikaa pohtinut.

    Näkemykseni on että ihmiset ovat harrastaneet virtuaalikuluttamista yhtä kauan kuin he ovat kuluttaneet. Jokaisella tavaralla on fyysisen (tai funktionaalisen) arvon lisäksi myös virtuaalinen arvo.

    Esimerkiksi kirja. Eihän kukaan osta kirjaa siihen käytetyn paperin ja musteen takia. Kirjan arvo on sisällössä ja sen herättämissä ajatuksissa ja tunteissa, jotka ovat siis virtuaalisia.

    Sama pätee vaatteisiin. Niillä on fyysinen (pitävät lämpimänä) ja virtuaalinen (itseluottamus, rentous, kunnioitus, uskottavuus) arvo.

    Sama siis pätee kaikkiin fyysisiin objekteihin. Ainoastaan fyysisen ja virtuaalisen arvon suhde vaihtelee esineestä toiseen.

    Ihmiset harvemmin tietoisesti ajattelevat hankkimiensa fyysisten tavaroiden virtuaalista arvoa ja siksi virtuaalikuluttamisen käsittäminen lienee vaikeata. Vaikka jokainen meistä tekeekin sitä päivittäin.

  8. Kirsi sanoo:

    Luin juttusi juuri Hesarista. Kiinnostava juttu. Ja täysin yli ymmärrykseni menee. Miksi joku haluaa lähettää minulle Facbookissa pingviinin? Ja vielä ihmeellisempää: miten joku suostuu maksamaan virtuaalivaatteista virtuaaliseen vaatekaappiinsa. Samaten hämmentynyt olen sen suomalaisheebon menestystarinasta. Siis sen, joka ”keksi” Facbookin sovelluksen jossa nimesi alkukirjaimista muodostetaan randomina adjektiiveja. Mitä semmoisella tekee? Mitä iloa siitä saa, jos ja kun ne adjektiivit temmataan hatusta? Minäkin voisin nyt kertoa että M – mainio A – aikainen R – riuska I – innostunut. Tosi hauskaa.

    Hannu Ripatin kommenttia en sisäistä vaikka kuinka sitä tavaan. Kyllä minusta kuluttaja osaa tehdä vissin eron fyysisen ja virtuaalisen esineen hankinnassa. Tämähän näkyy esimerkiksi musiikin nettilataamisessa: moni on edelleen sitä mieltä, että levy ”pitää” hankkia cd:nä taikka vinyylinä tai dvd:nä. On oltava jotain käsinkosketeltavaa, vaikka sitten vain ne levynkannet.

  9. Mari Koo sanoo:

    Hannu, aivan, juuri näin Vili selittää virtuaalikuluttamisen, osasit ilmaista hyvin tuon kulutuksen merkityksen.

    Kirsi, hyvä kommentti sinultakin. Ajattelepa vaikka syntymäpäiväkorttia: se on meidän kulttuurimme tuote ja olemme tottuneet ajattelemaan, että postitse lähetetty pahvinpala on ajatukseltaan enemmän. Kyseinen fyysinen objekti osoittaa, että välitän toisesta. Loppujen lopuksi se on kuitenkin vain pahvia, jossa on joku kiva kuva, loru tms.
    Jos sitten ostan synttärilahjaksi Facebookin pingviinin, niin se täyttää saman tarpeen: osoittaa, että minä välitän.

    Jollekin eri kulttuurin edustajalle molemmat tavat voisivat olla aivan kästtämättömiä. Miksi lähettää pahvia, eikö voi mennä käymään ja halata onnitteuiksi? Kolmannessa kulttuurissa koko syntymäpäivän juhliminen on täysin turhaa.

    No, lahjat ovat tietysti vähän eri asia myös peruskulutuskäyttäytymisen näkökulmasta…

    Mutta ostamiimme tavaroihin (ja toki palveluihinkin) sisältyy tuo Hannun kuvailema ”virtuaalinen” ulottuvuus. Brändit ovat usein silkkaa virtuaalisuutta, ja ihmiset maksavat niistäkin, koska se tuo heille jotain arvoa.

    Koska tiedän, että sinä Kirsi olet innokas hevosharrastaja, niin ajattelepa vaikka loimia, joita ihmiset hankkivat hevosilleen. Kenties sinäkin olet kuulut tapauksista, joissa pitää olla esimerkiksi eri värisiä loimia eri tilanteisiin, vaikka ne muuten periaatteessa ajaisivat saman asian? Se, että ostaakin hevoselleen sekä sinisen että punaisen loimen, on virtuaalista kuluttamista omalla tavallaan, koska hevoselle riittäisi jompi kumpi.

    Selvensiköhän tämä yhtään? 🙂 Mutta siis kuluttajien toimintaa selitetään nykyisin sen pohjalta, että rakennamme ostamisella tai ostamattomuudellamme identiteettiä. Se, mitä hankimme, kertoo, millaisia olemme. Se pätee myös netissä. Toiset ostaa ja tahtoo sitä kautta määritellä identiteettiää, ja toiset ei 🙂

  10. Hannu Ripatti sanoo:

    Täytyy siis vielä yrittää selventää ajatustani. En ilmeisesti osannut selittää ajatustani tarpeeksi selvästi. Pääviestini on että jokaiselle esinelle on sekä fyysisiä että virtuaalisia ominaisuuksia.

    Otetaan esimerkiksi kirja. Se on tehty paperista, johon on painettu musteella kirjaimia. Mutta kukaan ei kuitenkaan osta kirjaa musteen ja paperin takia, vaan kirjan sisältö on se jonka takia kirja hankitaan. Sisältö on taas täysin virtuaalista, se on olemassa ainoastaan lukijan pään sisällä. Sisältö on ne ajatukset ja tunteet joita kirjan sisältö aiheuttaa lukijassa.

    Näkemykseni on että kirjaa ostava kuluttaja kuitenkin kokee että paperilla ja musteella on jotain arvoa, vaikka niiden arvo kirjan kokemisen osalta on varsin mitätön. Joten itseasiassa kuvittelemme ostavamme kirjan sen fyysisten ominaisuuksien takia, vaikka ostamme kirjan juurikin sen virtuaalisten ominaisuksien takia. Ja tämä on se asia jossa kuluttaja menee harhaan.

  11. Kirsi sanoo:

    Mari: hevosihmisissä on todellakin kaksi leiriä: niitä jotka ostavat erifärisiä loimia ja niitä, jotka paiskaavat hevon niskaan käytöstä poistetun viltin. Tosin jälkimmäinenkin leiri hakee varmaan tästä jotain virtuaalista – panevat arvoa sille, että tekevät tällaisen valinnan, etteivät valitse sitä merkkiloimea…

    Ja niin edespäin. Ymmärrän Hannunkin viestin nyt, vaikka itse taidan olla niin vanhakantainen (ja siksi ehkä harhaan menevä), että todellakin arvostan enemmän sitä pahvinpalaa postilaatikossa kuin virtuaalista halausta Facebookissa. Virtuaalinen on liian vaivatonta, jotta se todistaisi yhtään mitään siitä, välittääkö ko. halin lähettäjä minusta.

  12. Kirsi sanoo:

    Ja vielä: miten arvioisitte kirjanostajia, jotka valitsevat aina kovakantisen kirjan? Eivät missän nimessä pokkaria? Eivät lainaile kirjojaan eivätkä ainakaan ikinä laittaisi niitä kiertoon, vaan keräävät ympärilleen? Mitä he arvostavat? Virtuaalista arvoa ja ajatusta siitä, että minulla on tämä Anna Karenina omana? Vai sitä että kovakantinen kirja vaan on niin hyvännäköinen hyllyssä? Ovatko he harhautettuja kuluttajia?

    (Itse ostan pokkareita, tai mieluiten lainaan kirjastosta tai pöllin kavereilta)

  13. Mari Koo sanoo:

    Kirsi, et sinä ole vanhanaikainen, kuulut vain toiseen sosiaaliseen ryhmään 🙂

    Eikä kukaan tietysti ole suoraan ”harhautettu” kuluttaja, sillä jokainen kokee omat hankintansa tarpeellisiksi. Tai siis kaikki ovat yhtä harhautettuja, ostettiin sitten kirjoja bitteinä tai kovissa kansissa.
    Kovakantisten hamstraajilla on varmasti useita syitä. Usein he tietysti itse perustelevat sitä sillä, että kovakantinen kestää ja säilyttää arvonsa, eikä sitä haluta lainatakaan muille, ettei arvo kärsi: tämä on taloudellinen selitys.
    Toiset sanovat, että kirjat ovat esineinä niin kivoja ja he kokevat tärkeäksi täyden kirjahyllyn, jonka edessä vieraat voivat seisahtua ja todeta, että aah, tällaisia klassikoita toinen lukee tai täytyypä sen olla fiksu, kun on nämäkin kirjat. JOtkut pitävät kirjansa piilossa, mutta kun ne tietävät itse omistavansa, niin saavat siitä jotain arvoa itselleen. Jne, kyllähän niitä motiiveja löytyy: kirjoihin liittyy paljon merkityksiä, mm. ”painetun sanan” suuri arvostus.

    Minäkin kuulun kirjastoihmisiin ja pokkaristeihin, mutta myönnän välillä haaveilevani isosta kirjahyllystä, jossa olisi hienoja teoksia, joita voisin ohimennenkin selailla. Kai se liittyy johonkin sellaiseen, että sivistys mukamas jotenkin näin imeytyisi minuun ja tietysti näkyisi myös muille?

    Nykyisinhän ihmiset voivat myös nettiin laittaa julki, mitä kirjoja he omistavat. Facebookissakin taitaa olla joku tätä tukeva systeemi? SIlloin voidaan vielä laajemmin näyttää, että tällainen minä olen, koska luen näitä kirjoja. (Ja toisaalta vinkata tutuille, että näitä saa lainaan, jos haluaa).

  14. Virtuaalitavarat luovat netti-identiteettiä…

    ”Miksi ihmeessä kukaan ostaisi jonkun nettihuonekalun, jota ei voi hyödyntää missään muualla ja jota ei voi varsinaisesti käsin koskettaa? Tai onko järkeä antaa Facebookissa synttärilahjaksi biteistä tehty vaaleanpunainen donitsi?”…

Kommentoi