Mari Koo

Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta

perjantai 20. helmikuuta 2009 klo 14.18

Mistä oikeasti nautin? Kuinka vähän minun on ansaittava, jotta se on tarpeeksi? Näitä olen taas pyöritellyt päässäni.

Minullahan ei todellakaan ole suuret tulot (vaikka tienasin kyllä viime vuonna enemmän kuin uskalsin etukäteen kuvitella), mutta en siitä stressaa ja olen tyytyväinen tähän mahdollisuuteen ”puuhastella kaikenlaista”. Olen monin tavoin hyvässä asemassa: halpa asuminen, ei velkaa, on säästöjäkin, ei muita elätettäviä kuin itseni, joten suuret ansiot eivät ole tarpeen.

Monen mielestä tapani toimia ja ajatella on jotenkin ihailtava ja heittäytyminen yrittäjyyteen rohkea teko. Omasta mielestäni se nyt oli varsin looginen ja helppo askel. Ja välillä silti vähän ahdistaa tulevaisuus: miten sitä itselle käy.

Yhtä lailla toisten mielestä ilmeisesti vaikutan silti vähän oudolta, kun en tavoittele uraa tai omaisuutta. Aistin sellaista ”miksi et nyt panosta täysillä ja myy itseäsi tosissaan tekemään merkittävämpiä hommia, näpertelet vain jotain”.

Niin. En todellakaan tiedä, mitä mahdan tehdä esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. Kuvittelen kai päätyväni tekemään jotain sellaista, jota en osaa vielä oikein ajatellakaan.

Tai ehkä minä olen vain kyvytön ottamaan hyödyn irti.

Joutilaisuus, leppoistaminen, downshifting, vapaaehtoinen vaatimattomuus, askeettinen hedonismi,  yksinkertaistaminen – mitä näitä kaikkia nyt onkaan, joita olen toisinaan sivunnut tässäkin blogissa. Elämäntapoja, jotka nyt ovat kovasti esillä ja joihin moni pyrkii: blogiesimerkkeinä Simplicitas, Leppoistaminen ja Joutilaita hetkiä.

Kaikista noista hienoista teemoista huolimatta tuntuu, ettei vieläkään ole oikein luvallista elää tällaista elämää. Ei saisi olla liian tyytyväinen vähään, koska se näyttäytyy ilmeisesti jotenkin uhkaavana niille, jotka tavoittelevat enemmän.

Tunnen olevani tylsimys, kun toinen kertoo matkasuunnitelmistaan ja totean, että en juurikaan välitä matkailusta. Tai kun keskustellaan asunnon hankinnoista ja itse koen, etten juuri nykyistä vuokra-asuntoa isompaa (27 neliötä) tarvitse.  Enkä omista televisiota tai kallista kännykkää. En voi kertoa shoppailleeni lounastunnilla kolmea paitaa ja uutta kenkäparia. En ymmärrä espressokeittimien, hienojen ravintoloiden tai uutuusmeikkien maailmaa.

Mutta miksi tämä pohdinta tällä kertaa? Siksi, että lähiaikoina olen kerran jos toisenkin päätynyt juttelemaan tai lukemaan pohdintoja siitä, millainen avoimuus on netissä liikaa. Mielipiteet ovat vaihtelevia: toiset ovat valmiita jakamaan fiiliksiään vapaasti, toiset taas kokevat Facebookissa näkyneen ”25 satunnaista asiaa minusta” -meemin liialliseksi.

Minä edustan sitä näkemystä, jonka mukaan on hienoa, että netissä voi näyttää myös heikompia hetkiään ja kertoa jotain sellaista, jota ei välttämättä kahvipöytäkeskustelussa toisi julki.

Vaikka tämä on ns. asiantuntijablogi, niin minun ei tarvitse koko ajan olla tiukasti asiallinen ja tietäväinen. Välillä voi olla jotain muuta: pohdiskeleva, hämmästelevä, itsensä riittämättömäksi kokeva. Tai kenties ilakoiva höntti.

Silloin, kun aloitin blogien seuraamisen, minua kiehtoi nimenomaan ihmisten arjen kuvaus sellaisena kuin he sen kokivat. Se viehättää netissä edelleen. Tietysti rajansa silläkin: koen joidenkin tekstien äärellä olevani tirkistelijä, eli ihan kaikkea en halua tietää. Mutta sen tietyn inhimillisyyden jakaminen on tärkeää.

Tähän mennessä en ole kokenut omaa nettiavoimuuttani haitalliseksi. Olen vetänyt tietyt rajat, ja ne liittyvät pitkälti siihen, mitä kirjoitan toisista ihmisistä. Ehkä avoimuus joskus kostautuu, mutta siihen asti aion jatkaa lörpöttelyä.

Jälleen vähän lörpöttelin myös videolle avoimuudesta.

Be Sociable, Share!

18 kommenttia kirjoitukseen “Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta”

  1. Heikki sanoo:

    Hei Mari! Sinulla on elämäntaitoa.

  2. Kalle sanoo:

    Ei saisi olla liian tyytyväinen vähään, koska se näyttäytyy ilmeisesti jotenkin uhkaavana niille, jotka tavoittelevat enemmän.

    Joo, tämä on huomattu. Toisinaan pelkkä toteamus, ettei oikeastaan edes kaipaa matkustelun tai auton kaltaisia elintason ulkoisia tunnusmerkkejä, tunnutaan tulkitsevan toisen valintojen arvosteluksi tai suoranaiseksi syyllistämiseksi. Tai sitten kuvitellaan, että kun jonkun elämästä puuttuvat tällaiset asiat, se on ilman muuta vähintäänkin jollain tapaa vajaata ja surkuteltavaa. Tulet tässä viestissä esiin ilahduttavana vastaesimerkkinä.

    Silloin, kun aloitin blogien seuraamisen, minua kiehtoi nimenomaan ihmisten arjen kuvaus sellaisena kuin he sen kokivat. Se viehättää netissä edelleen.

    Tämä on hyvin mielenkiintoista, sillä itse en lukeudu näihin arkikuvausten ystäviin, vaikka blogeja paljon seuraankin. Mikä sinua niissä tarkkaan ottaen kiinnostaa? Mitä saat niistä irti?

  3. Sannamari sanoo:

    ”Kaikista noista hienoista teemoista huolimatta tuntuu, ettei vieläkään ole oikein luvallista elää tällaista elämää. Ei saisi olla liian tyytyväinen vähään, koska se näyttäytyy ilmeisesti jotenkin uhkaavana niille, jotka tavoittelevat enemmän.
    Tunnen olevani tylsimys, kun toinen kertoo matkasuunnitelmistaan ja totean, että en juurikaan välitä matkailusta. Tai kun keskustellaan asunnon hankinnoista ja itse koen, etten juuri nykyistä vuokra-asuntoa isompaa (27 neliötä) tarvitse. Enkä omista televisiota tai kallista kännykkää. En voi kertoa shoppailleeni lounastunnilla kolmea paitaa ja uutta kenkäparia. En ymmärrä espressokeittimien, hienojen ravintoloiden tai uutuusmeikkien maailmaa.”

    Loistavaa tekstiä – kiitos kun kirjoitit tämän puolestani 🙂 Voin allekirjoittaa tuon, vaikka elämäntilanteemme ovat hyvin erilaiset ja mulla on olosuhteiden pakosta isompi asuntokin… Tunnen itseni usein vähintään oudoksi (jollen sitten tylsäksi), kun shoppailu, matkustelu ja uusien ravintoloiden testaaminen eivät ole se mun juttu. Eivät olisi, vaikka olisi enemmän rahaakin. En kykene ymmärtämään, miksi vaatteisiin pitäisi käyttää kuukaudessa 300 euroa tai miksi joka lomalla pitäisi lentää vähintään Keski-Eurooppaan. Mulle esim. lomassa on parasta se, kun jalat tai polkupyörä tai juna vie jonnekin, jossa voi vain olla (vaikka joutuisi sen olemisensa eteen tekemään vähän töitäkin kuten keräämään osan ruuastaan metsästä). Ja voi lukea kasan kirjastosta kannettuja kirjoja.

  4. Mari Koo sanoo:

    Heikki, vielä minullakin on paljon opittavaa 🙂

    Kalle ja Sannamari: varmasti meitä tulee koko ajan yhä enemmän, joille riittää vähempikin ja jotka tietystä näkökulmasta ovat ”tylsiä”. Ja kyllähän tämä muutos on todennäköisesti pitkällä aikavälillä myös pakollinen: länsimainen kulutus- ja materialistikeskeinen elämäntapa ei voi kestää.

    Kalle, silloin, kun aloin blogeja seuraamaan (v. 2003), niin suomenkielisten blogien joukko ei ollut lähtökohtaisesti kovin valtava. Tykästyin arkisiin, hyvinkirjoitettuihin blogeihin, ja ne viehättävät kummasti edelleen: se ”tavallisen” elämän julkituominen on mielestäni tärkeää ja siihen voi peilata omaa elämäänsä ja ajatuksiaan. En katso televisiota, joten kai arkiset blogit täyttävät tietyn draamatarpeeni tms: minun ”Salatut elämäni” 🙂

    Tietysti nykyisin myös tunnen paljon blogikirjoittajia, joten seuraan heidän arkeaan myös siksi, että tietäisin, mitä heille tapahtuu.

  5. Maurelita sanoo:

    Mari olet kadehdittava hedonisti !

    Se mikä muita varmaankin pelottaa, on riippumattomuutesi ja oman tien kulkemisen nautinto. Et ole kulutuksen orja vaikka siitä puhutkin, mitään ei oikeastaan ole pakko tehdä. Moinen vapaus huimaa meitä enemmän tai vähemmän oravanpyörään ja talolainaan ja verokierteisiin jumittuneita. Blogiasi on vapauttavaa lukea, muistuu mieleen ettei kaikkea aina ole pakko tehdä ja että omia valintojaan voisi miettiä uudelleen. Hidastusta peliin !

    Ja ihan asian vierestä, kun kurkistelin kaverini tekemien rock-pussukoitten maailmanvalloitusta ranskalaisilla saiteilla, törmäsin aivan valloittavaan soittimeen josta oli pakko kertoa sulle :

    http://handmadefrance.blogspot.com/2009/02/guitars.html

  6. Mari Koo sanoo:

    Maurelita, tuo kadehdittavuus tuntuu kyllä oudolta, kun mielestäni olen lähinnä mukavuudenhaluinen (=laiska) ja kiinnostunut tekemään sellaista, josta olen kiinnostunut. Toisaalta itselleen on hyvä muistaa, että kyse on myös sattumuksista, joihin ei itse koe vaikuttaneensa kovinkaan tietoisesti. Että jos olisinkin vaikka vuonna 2000 päätynyt työpaikkaan, joka olisi vienyt ”uralle” tai jos olisin jo perustanut perheen jonkun miehen kanssa tai jos nykyasumistilanteeni ei olisi ratkennut niin onnekkaasti. Tilanne voisi aika helposti olla toisenlainen.

    Ja kiitos linkistä, erittäin tyylikäs ukulele 🙂

  7. Kirsi sanoo:

    No älä vaan anna periksi ympäristön asettamille paineille ”lopettaa näpertely”. Etkä varmaan annakaan. Arvostan korkealle tuollaista ajattelutapaa: miksi pitäisi hassata elämä mammonan perässä kulkien, kun usein (kuten itse todistat) paljon vähemmällä voi saavuttaa tyytyväisyyden. Myös minä olen aikoinani (ja yhä) saanut paljon kommentteja, miksi jätin vakituisehkon työn tai ainakin mahdollisuuden edetä isoissa lehtitaloissa toimittajan tai jopa toimituksellisten esimiesten hommissa.

    Olen samaa mieltä, että kyllä ”vähemmän on enemmän” -ajattelulla varustettuja ihmisiä on koko ajan enemmän. Onneksi, sillä muutenhan tästä ei tulisi mitään. Valitettavasti on vielä suuri osa porukasta niitä, jotka tempoilevat enemmän perässä kynsin hampain. Itsekään en toki mikään pyhä tässä asiassa ole. Olen velkainen, joten tienattava on. Mieluiten tekisin kuitenkin niin vähän palkka(tai tapauksessani palkkio-)työtä kuin mahdollista ja muut ajat laittaisin kasvimaata ja harjaisin hevosiani. 🙂

  8. Kriisi sanoo:

    En nyt tiedän Marin hedonismista. Pikemminkin Mari on jotenkin.. juureva! 🙂 Huomio siitä, miten vähempään tyytyminen nähdään uhkana tai syytöksenä, on kuitenkin todella tärkeä.

    Olen välillä miettinyt että kuinkakohan paljon esimerkiksi työelämässä ollaan ns. menestymisen ja uralla etenemisen vankeja vain siksi, että ihmisen ei usein oikeastaan edes anneta jäädä pysymään paikallensa – ainakaan henkisesti. Työläisen tien odotetaan aina olevan aina joko matkalla ylös (tai alas), mutta ei koskaan pysyvän paikallaan, ja osaansa tyytyväinen nähdäänkin alisuoriutujana tai muuten vain vähintäänkin epäilyttävänä.

    Vaikutuksensa näillä ura-asioilla on myös työpaikkailmapiirissä – juuri se vähään tyytyväisen epäilyttävyys. Vuosien varrella olen usein nähnyt konfliktitilanteita, joissa ihmisiä puukotetaan selkään, koska oletetaan että he kärkkyvät samoja ylenemismahdollisuuksia ja etuja kuin muut, vaikka he olisivat jopa ääneen todenneet olevansa kiinnostuneita aivan muista asioista töissä tai elämässä ylipäänsä. Tulee mieleen vanha koiravainaani, joka urisi keittiössä kovaäänisesti ruokakuppinsa äärellä asuintoverilleen, joka söi täysin tyytyväisenä puruluuta olohuoneessa.

  9. maurelita sanoo:

    Tuo uraohjus-oletus on vankasti iskostunut ihmisiin ! Muistan kokeneeni melkein jonkun valaistumisen kun itseäni kokeneempi työkaveri kerran sanoi suoraan ettei halua enempää vastuuta eikä kunniaa, koska halusi varjella omaa aikaansa. Tuli sellainen ahaa-kokemus, ai että tuokin on mahdollista. Tuntuu kuin olisimme tiedostamattomasti ohjelmoituja etenemiseen uralla.

    Kun sitten kahden äippäloman välillâ konttorilla pyrähtäessäni olisi ollut ylenemismahdollisuus ja eväsin sen kohteliaasti, minua kohdeltiin melkein luuserina, motivaationi kyseenalaistettiin ja ihmiset varmaan käytävillä ihmettelivät ”eikö tuo usko selviävänsä esimieshommista” – mutten yksinkertaisesti halunnut niitä ! Laiskuutta ja mukavuudenhalua ? JESSS ! Minusta oli tärkeämpää päästä kotiin perheen pariin inhimilliseen aikaan.

    Mutta perusoletuksena on että kaikki pyrkivät ylemmäs ja paremmille palkoille ; jos haluat enemmän vapaa-aikaa palkankorotuksen sijaan olet outo (jopa epäilyttävä) tyyppi. Vaatii melkein enemmän rahkeita poiketa tuolta polulta, ja teki pahaa kun (naispuolinen) esimieheni merkkasi jopa vuotuiseen ”arvosteluuni” että olin äityislomieni takia missannut tärkeitä etappeja plääp plääp plääp. Täysin laiton ja sorsiva lausunto, jonka jemmasin salaisiin kansioihini…

    Niinpä niin, on täällä varastoraiteellakin ihan kiinnostavia projekteja ja parhaat palat olen saanut poimittua itselleni tunkemalla vaan itseni kotikutoisena 2.0 ym eksperttinä mukaan !

  10. vieras sanoo:

    Kuinka paljon ansaitsemistarpeesi vähäisyyteen vaikuttaa tämänhetkinen asumisjärjestely?
    Vai menikö liian henkilökohtaiseksi?

  11. Mari Koo sanoo:

    Kirsi, totuushan on, että olen niin mukavuudenhaluinen: en minä yksinkertaisesti saa elämääni sisältöä urasta tms, vaan tästä ”luuhailusta”. Kasvimaata en ehkä osaisi hoitaa, mut hevosten kanssa puuhastelu olisi kyllä kivaa 🙂

    Kriisi ja Maurelita, tehän täällä ansiokkaasti olette vieneet keskustelun uusille urille, hyvä niin! Ja olen ihan samaa mieltä. Kriisi tästä tänään kirjoittikin enemmmän.

    Vieras, kuten mainitsin, niin tietysti edullinen asuminen (Helsingissähän asuminen tunnetusti on helposti ISO kuluerä) helpottaa taloutta mukavasti. On helpottavaa, kun tietää, että vaikka en tienaisi paljoakaan, niin sentään katon saan pidettyä toistaiseksi pään päällä Mutta päätöksen irtisanoutumisesta suhteellisen hyväpalkkaisesta vakityöstäni tein ennen kuin minulla oli mitään tietoa halvemmasta asumisesta. Silloin maksoin vuokraa n. 600 e, ja sen summan kyllä nykyisinkin pystyisin tarvittaessa asumiseen laittamaan. Ja eihän tämä halpa asunto ikuisesti säily: toistaiseksi tilanne on suhteellisen varma vuoden loppuun.

    En ole kovin tuhlailevainen tyyppi, joten eipä elämiseen isoja rahoja mene. Olen huomannut, että mitä suuremmaksi tulot menevät, sitä enemmän rahaa käytän sellaiseenkin, jota en välttämättä tarvitsisi.

  12. Nuori sanoo:

    Tuntui eräänlaisesta synninpäästöltä lukea tämä kirjoitus, sillä olen kokenut vahvoja syyllisyyden tunteita siitä, että olen ollut julkisuudessa ja osallistunut facebookiin sekä kirjoittanut blogia. Minäkään en halua nähdä niissä mitään pahaa, mutta nykyään ymmärrän myös, että on myös ihmisiä, jotka suhtautuvat niihin eri tavalla ja heitä voi vaivata, jos läheinen on näkyvillä.

  13. Rahasta! sanoo:

    Aikani tyydyin vähään, mutta lopulta vaihdoin tutkimustyön ja apurahat uusiin tavoitteisiin 🙂

  14. moody sanoo:

    Olen miettinyt, vaikken kokopäivätöissä vielä olekaan, että liittyykö se ”vähään/vähempään tyytymisen” epäilyttävyys työelämässä siihen, etteivät jotkut tajua, että vaikka tekisi ”vähemmän arvostettua” työtä tai vähemmän töitä tuntimääräisesti, niin silti voi hoitaa hommansa hyvin. (Tulipa virkehirviö.)

    Eli oletetaan, että jos ei halua edetä uralla tai tekee vain neljän päivän viikkoa, niin on muutenkin lusmu ja hoitaa työnsä vasemmalla kädellä, roikkuen facebookissa tms. heti kun muiden silmä välttää. Vaikka moni töitänsä vähentänyt enemmänkin kertoo siitä, että työtehokkuus nousee, kun ei ole koko väsynyt jne.

  15. moody sanoo:

    Ainiin. Avoimuudesta piti sanomani vielä. Itse liikun netissä (ainakin toistaiseksi) nimimerkillä, koska netissä kirjoitan asioista, joiden tiedän herättävän epäilystä IRL-tuttavapiirissäni. Olen sellainen kaappi-joutilas-viherhippi, joka ulospäin todennäköisesti näyttää aika tehokkuushenkiseltä.

    Lähimpien ystävieni kanssa puhun elämäntavastani ja -arvoistani avoimesti, mutta ihan julkisesti en niitä uskalla toitottaa. Toisaalta haluan purkaa ajatuksiani kirjalliseen muotoon paitsi itseni takia (ajatuksen selkenevät), myös siksi, että joku muu voi niihin törmätä ja joko saada uusia ajatuksia tai kokea yhteenkuuluvuutta (”en olekaan ainut tällainen”). Kuten täälläkin on todettu, tekee hyvää löytää muitakin, jotka eivät hamua kaikkea mahdollista 🙂

  16. Mari Koo sanoo:

    Nuori, aika hurjaa, että olet kokenut tuollaista syyllisyyttä tällaisista asioista. Tee niin kuin itse hyväksi koet: itse olen ajatellut, että aina on semmoinen kolmasosa ihmisistä, joita ei kuitenkaan voi miellyttää, joten ei kannata edes yrittää 🙂 Tietysti läheisten kanssa kannattaa aiheesta myös keskustella etukäteen, jolloin säästyy pahimmilta jälkikäteen tulevilta yllätyksiltä.

    Rahasta!, en toki tarkoittanut sitä, etteikö voisi samalla tienata JA olla onnellinen JA menestyä niin taloudellisesti kuin henkisesti 🙂 Minä mielestäni en ”tyydy vähään” muuten kuin rahallisesti: tämä nykytilanne antaa minulle paljon jotain muuta.

    Moody, voihan tuollainenkin lusmuiluepäily olla ihmisillä, joille ainoana oikeana työnteon mallina näyttäytyy se 8 h/pvä, 5 pvä/vko. Onneksi kai aika monessa paikassa nimenomaan työn jälki alkaa painaa enemmän kuin työssä käytetty aika.
    Ja tuosta avoimuudesta: ymmärrän kyllä tietyllä tavalla näkökulmasi ja olenhan itsekin joskus kohdannut tietyissä piireissä epäilyjä kulutushörhöilyn vuoksi, mutta kokisin raskaaksi, jos en voisi näyttää myös sitä puolta itsestäni julkisesti. Kuten on tullut mainituksi, niin minulla on tietysti ollut mahdollisuus harjoitella nettiavoimuutta jo vuosia, ja aluksi menin sillä anonyymillä tyylillä. Nyt ei enää ole paluuta ja hyvä niin 🙂

  17. Mari Koo sanoo:

    Vielä: pe3 aloitti Jaikussa keskustelun avoimuudesta sosiaalisessa mediassa. Kannattaa vilkaista sekin!

    Lisäksi Satujatar pohti, miksi pitää blogia ja kertoo henkilökohtaisia asioita nettiin.

  18. Joku sanoo:

    Päädyin alunperin jokin aika sitten blogiisi jostain muualta juuri tähän juttuun johtaneen linkin kautta, joten ajattelin jättää tänne kommenttina myös oman jälkeni. Kun oman blogini alaotsikkona on ”joutilaita mietteitä elämästä”, voinet kuvitella, että aihe kiinnosti. (Olinhan minä ’tietysti’ ”johonkin Mariin” (nadi, Koo) blogistaniassa ennenkin jonkun kerran törmännyt, ja varmaan ainakin jossain blogissasikin käynyt, mutta tämän jutun vuoksi jäin pidemmäksikin aikaa.)

    Höh, enhän minä kaikkia mainitsemiasi asiaa kuvaavia uustermejä ole edes tuntenut – downshifting tietysti on terminä tuttu, mutta esimerkiksi leppoistamisesta en ollut kuullut mitään – se nyt vain on sellainen omalta tuntuva juttu, jota tavoitella. Minusta joka tapauksessa tuo ajatus siitä, ettei ”tyydy vähään” muuten kuin rahallisesti, on hyvä, muistuttaa siitä, että elämässä on niin paljon muutakin – löydettävää. Osittain siksi kai minua kiehtookin sellainen avoimella asenteella eteenpäin -henki, jota tästä aistin. (”Mikset nyt myy itseäsi”, siinä on myös hyvä kysymys pureksittavaksi.)

    Avoimuus bloggaajana myös kiinnostaa ja pohdituttaa. Silloin jokin aika sitten katselin tuosta ”youtube-ikkunasta elämääsi” myös vadelmafilosofiointiasi. Pidin siitä rinnastuksesta, että meissä ihmisissäkin on monia asioita, jotka löytyvät vasta, kun katsoo tarkemmin. 🙂

Kommentoi