Tavaratuskaista markkinointipohdiskelua

Tuijan blogin puolella on käyty vilkasta keskustelua blogimarkkinoinnista (kannattaa lukea kommentit). Minäkin olen siis osallistunut pähkäilyyn mm. istumalla taannoin Tuijan ja Digityttöjen Helenen kanssa kahvilla.

Blogimarkkinointi ja siihen liittyvät edut ja ongelmat ovat tietysti vain yksi osa laajempaa muutosta. Netti on tuonut mukanaan läpinäkyvyyden vaatimusta muuallekin kuin markkinointiin, ja yksilötasolla esimerkiksi erillisten työ- ja vapaa-ajan roolien ylläpitäminen murenee.

Nettiarviointeihin luotetaan

Kuluttajien verkossa jakamiin arviointeihin luotetaan. Henkilökohtaiset suosittelut tehoavat. Luotan ja luen itsekin. Esimerkiksi Eat.fi-sivuilta tsekkaan mielelläni kommentteja, vaikka itse olenkin huono lisäämään omia arvosteluja.

Mutta paljon kuluttajakokemuksia jaetaan puskaradiomaisessa tarinoinnissa. Ostin pari viikkoa sitten Fivefingers-jalkineet ja laitoin tiedon hankinnasta kuvan kera Facebookiin sekä Marinadi-blogiin. Ostos herätti paljon kommentteja, ja olen luvannut arvioida tassuttelutossuni kunnolla Kulutusjuhlaan, kunhan käyttökokemusta kertyy riittävästi.

Silti, kaiken blogimarkkinointipöhinän keskellä, minua on taas vaivannut ajatus ekologisista näkökulmista. Markkinointihan pyrkii myynnin lisäämiseen. Suuri osa suuntautuu tavaroihin, ja melkoinen osa tavaroista on sellaisia, jotka eivät ole meille mitenkään välttämättömiä.

Eiväthän FiveFingers-tossut olleet minulle ehdottoman tarpeelliset, ei myöskään hatullinen pyöräilykypärä. Ne olivat “kivoja hankintoja”, jotka pystyin perustelemaan itselleni tietyllä hyödyllisyydellä.

Liikakulutuksemme perustuu tunnetusti pitkälti siihen, että kuluttajina vertailemme itseämme muihin. Sosiaalisessa mediassa yritysten on helppo hyödyntää tätä.

Lisääkö sosiaalinen media kulutusvertailua ja aiheuttaa lisää kulutusta?

Kun tutut kertovat matkoistaan, vaatehankinnoistaan, ravintolaillallisista tai edes uudesta ripsiväristä, niin syntyy fiilis, että minäkin tahdon! Lähipiirin esiinnostamat kokemukset ja teot ovat tietysti tehokkaampaa markkinointia kuin tv-mainos, joka vakuuttaa, että olet sen arvoinen.

Blogimarkkinointiin liittyy usein tuotenäytteet tai -testaukset. Ilmaisten tuotteiden saaminen tuntuu kiehtovan tiettyä ihmisryhmää. Viime viikon uutisoitiin taideteoksen osana olleista gerberoista,  joita sai hakea Helsingin keskustasta. Ihmiset olivat rohmunneet kukkia ja suunnilleen riidelleet niistä.

Tietysti ilmaiset tuotteet kiinnostaisivat minuakin. Mutta ei nyt sentään mikä tahansa, enkä haluaisi nurkkiini lisää kodinkoneita tai kylppärinkaappiin uutta kosmetiikkaa. Oma tavaramääräni ja omistukseni ahdistaa, vaikka pieneen yksiöön ei edes kovin paljon mahdu.

Mutta miten voisin blogien avulla muka oikeasti vaikuttaa kulutustapojen muutokseen? Kuinka korostaa sitä, että ilmankin tätä kaikkea pärjää, kun kerran itsekin ostelen kaikenlaista? Miten tasapainoilla sen kanssa, että jakaa onnistuneet ostoksensa, mutta ei samalla synnytä toisille tarpeita, joita he eivät ole aiemmin ajatelleet? Kuinka korostaa sitä, että niukkuus on oikeasti hyve ja tavara ei tuo onnea?

“Vauras ihminen on orjajoukon omistaja”

Tämän tavaratuskan takana on osittain Olli Tammilehdon Rahdin rikokset -kirja. Se pureutuu osuvasti globaalin tavaraliikenteen ongelmiin.

“Ne [markkinat] typistävät ihmisten keskinäisen ja luonnon kanssa tapahtuneen, usein vuosisatoja kestäneen yhteistoiminnan tulokset hyödykkeiksi ja tavaroiksi, joihin saa rahalla rajoittamattoman omistusoikeuden. Lukemattomien ihmisten ja luontokappaleiden ponnistukset ja kärsimykset tavaran synnyttämisesta sivuutetaan. “Tavara saapuu minulle omasta ansiostani, koska kerran maksan siitä. Ruokaa pöydälleni eivät hanki viljelijät eivätkä elintarvike- ja kuljetustyöntekijät vaan minä itse.” Vauras ihminen näyttäisi ulkopuoliselle tarkastelijalle mitä ilmeisemmin suuren orjajoukon omistajalta, joka vallallaan pystyy saamaan lukuisat ihmiset toteuttamaan turhimmat oikkunsa.” (s. 69)

Tagged: Tags

8 Thoughts to “Tavaratuskaista markkinointipohdiskelua

  1. En usko että ihmiseen voi kovin vaikuttaa, ainakaan vasten hänen tahtoaan. Olisin esimerkiksi asentanut mainokset estävän lisäkilkkeen tuttavani selaimeen, mutta hän sanoi että nimenomaan haluaa nähdä mainoksetkin kun surffaa netissä. Hänellä on kenties aikaa ja halua kuunnella myös feissareita ja puhelinmyyjiä, en tiedä.

    Itselleni blogit ovat olleet tärkeä löytö. Ennen niitä kerskakulutusmyönteisyydestä poikkeavia viestejä näki vain, kun lehdessä oli vaikkapa Linkolan haastattelu tai uutinen luonnonsuojelun nimissä tehdystä rikoksesta. Sitä mietti että nämäkö ne ovat minun viiteryhmääni. Sitten joku tavallinen ihminen kirjoitti yhtäkkiä päiväkirjablogissaan ohimennen, että törsäämällä vähemmän ei tarvitse tehdä ympäripyöreitä päiviä palkkatöissä, että silkka oleminen päihittää monet kalliit harrastukset ja että pieni asunto on helppo siivota, etenkin kun sitä ei täytä turhilla tavaroilla. Miten huojentavaa!

    Järkevää kulutusta esittelevien blogien vaikutusvalta on kai juuri tässä, että ihminen voi löytää edes netistä tukea sellaisille ajatuksille. Kuvia ja tarinoita elämäänsä tyytyväisistä ihmisistä, jotka ovat hankkineet vähiä vaatteitaan myös halvalla marketista ja käyvät kampaajalla vasta kun juurikasvu jo näkyy. Niitä lukiessa tajuaa että itsessä ei ole naisenakaan vikaa, vaikka ainoat tarjolla olevat naistenlehdet eivät puhuttele ja tekee mieli kirkua mainoksille, että on vähän muiden juttujen kuin sampoo- ja meikkipurkkien “arvoinen”. Useinhan sitä myös on kiikunkaakun ostoaikeissaan, etenkin turhakkeiden kohdalla. Blogista luettu ajatus siitä että luonto ja rahat säästyvät, kun ei osta, saattaa silloin muistua ratkaisevalla hetkellä mieleen mainospuheiden sijaan.

  2. Niin, tuskin vaikuttaa voi, mutta siis lähinnä mietin sitä, lisääkö kulutusmyönteinen kirjoittelu niiden kulutusta, joiden suhde ostamiseen on myönteisempi kuin omani. Kulutuskriittisiä blogejakin kun tietysti lukevat eniten ne, jotka ovat kulutuskriittisiä.

    Tietysti itsekin olen paljon löytänyt blogeista mm. ekologisempia tuotevaihtoehtoja (kuukuppi, pesupähkinät…) Mutta toisaalta muiden tekemät löydöt saavat itsenikin haluamaan: että olisi tuollainen fillari kummiskin kiva! Tai digikamera! Hieno uusi laukku! Teekupit! Aurinkolasit! Upeat kengät! Sitten taas kaivellaan sitä järkeä esiin ja toppuutellaan itseä.

    Eli siis sosiaalinen media toimii kuten muu mainonta tai vaikka kauppakeskuksessa kuljeskelu. Muistan, että silloin, kun työmatkan ja oman haluni vuoksi kuljin kauppakeskuksessa, niin tuli osteltua, koska “kivoja juttuja” sattui silmiin. Ja tietysti oli myös rahaa turhempaan shoppailuun. Yhtä lailla erilaiset postimyyntikatalogit saivat haluamaan uusia vaatteita. Eli luulen, että esimerkiksi muotiblogien maailmassa pörräävälle syntyy kaikenlaista “minäkin haluan” -fiilistä.

    Naistenlehtien tarjoamasta maailmasta olen jo lipunut sen verran, että voi hymähdellä. Kannattaa muuten lukea Journalistin juttu Samasta tuubista, se valottaa aika hyvin naistenlehtien ja kosmetiikkamainostajien suhdetta.
    “Naistenlehtiä lukemalla voisi päätellä, että todellisen naiseuden voi saavuttaa vain kuluttamalla.” (Vastaavaa mainostajien ja juttujen yhteyden pohdintaa olisi kiinnostavaa kuulla myös mm. auto- ja tekniikkalehtien puolelta.)

  3. Tokihan sosiaaliset mediat ja blogit ovat täynnä kaikenmoista “vahinkomainontaa”, mutta kun oikeaakin mainontaa on kaikki paikat väärällään, niin tuolla pöhinällä lienee vaikutusta enimmäkseen siihen, mihin valinnat kohdistuvat (kun vaakakupissa on vaihtoehdot A ja B). Mun logiikalla kulutus voi lisääntyä vain niiltä osin, kuin “vahinkomainonta” johtaa sellaisiin asioihin, joita voi kokeilla netistä poistumatta! Muiden kuin nettituotteiden osalta internet, tuntuu olevat pääasiassa “lisätietomedia” 😀

  4. Jaana, joo, Kulutusjuhla on hakkeroitu. Meikäläisen taidot ei riitä tällä kertaa tilanteen korjaamiseen, joten kunhan osaavammat ehtivät, niin laitetaan kuntoon. Kaikki postaukset yms. on kummiskin tallessa, joten mitään pahempaa sinällään ei ole tapahtunut.

  5. Voi tuo on aivan valtava paradoksi. Mainonta on niin ubiikki juttu, sitä on kuulemma jopa pisuaareissa. Koko järjestelmämme perustuu vaihdantaan. Milloin tahansa lähdet kotoa tai teet muutoin melkein mitä tahansa, pontimena on jokin tarve. Sen tyydytyksen tavoittelu johtaa vaihdantaan, jolla sen voi toteuttaa tehokkaimmin. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa ihmiset tavalla tai toisella pakotetaan tyydyttämään vain välttämättömät tarpeensa – ympäristösyistä. En oikein jaksa uskoa, että me yksilöt tekisimme sen vapaaehtoisesti. Tietääkseni ihminen ei tarvitse juodakseen mitään muuta kuin vettä ja kuitenkin tarjolla on huikea erilaisten juomien spektri. Kuka rohkenisi kutsua isovanhempansa kylään juomaan lasilliset vettä kahvikupillisten sijaan?

    Kyllä, kyllä …. ei pidä luovuttaa. Mutta tämä paradoksi on ainakin minun päätäni isompi.

Comments are closed.