“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”
Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.
Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.
“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”
Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:
“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)
Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?
Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):
“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”
Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.
Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.
Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.
Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.
“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)
Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:
“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”
Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.
Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.
“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)
Ansaitsen 1/4 siitä mitä pomoni, mutta kun olen katsellut hänen ahdistustaan, olenpa onnellinen omaan asemaani. Ei valtaa, ei alaisia, eikä palkkaa. Mutta onni ja rauha, etenkin vapaa-aika on vapaa-aikaa.
Mieluusti tekisin vieläkin eettisempää työtä, mutta luojankiitos työskentelen kuitenkin yrityksessä, jonka tuotteet jossain määrin edistävät ihmiskunnan hyvinvointia. Ja kun yksinasuvana joudun ajattelemaan myös tulevaisuuttani, eli eläkettä, on syytä työskennellä taajaan ja ahkerasti.
Mutta kirjoista mie en voi luopua. Kaikesta muusta kyllä. 😀
Oletko Mari varma että kirjoitit tämän jutun? Tuo tuli mun MacBookista! Olen koko jutusta, joka sanaa myöten, samaa mieltä ja jopa samanlainen. Jätimme muutaman kaverini kanssa palkkatyön v. 2006, ja siirryimme yrittäjyyden kivalle polulle. Uskalsin tehdä sen vasta 36-vuotiaana. Rikas ura vaihtui siis rikkaampaan elämään.
Yksi pitkään jatkunut “trendi” on minusta se, että todella moni haluaisi tehdä eettisempää työtä, jos siitä saisi kohtuullisen korvauksen. Itsekin pohdin kovasti keinoja, jossa voisi kulkea eettisen ja businesstyön välimaastossa. Ja itse asiassa yrityksemme lanseeraa yhden kokelaan nyt syksyn aikana. Voi kun onnistuisi!
Mutta hyvään suuntaan mennään yleisestikin, Amerikassa, Suomessa ja muualla. Positiivisuutta vaan kehiin!
-stjr-, eikä palkkatyö Suomessa kuitenkaan tuota oikeasti rahaa käteen niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi ahdistusta kärsiä.
Toki tässä meikäläinenkin joutuu omaa tulevaisuuttaan pohtimaan, mutta toisaalta: jos vain pää toimii, niin luulen, etten kokopäiväiseksi eläkeläiseksi ryhdy ihan heti.
Jari, heh, no nämä aatokset lienevät sellaisia, jotka pyörivät monien päässä. Eli sikäli on helppo löytää samahenkisiä ihmisiä.
Minähän en ehtinyt edes rikkaalle uralle, kun jo lähdin pois “oikeasta, vakituisesta palkkatyöstä”. Saa nähdä, mihin elämä kuljettaa!
Se on kieltämättä tärkeää, että kokee tekevänsä jotain sellaista, jolla on merkitystä.
Moi Mari, Hyvä kirjoitus.
Onni ei tosiaan löydy materian kasaamisesta. Kuten tekstissä tuli ilmi tavaroihin tottuu ja niistä tulee tavallisia minkä vuoksi materialistiset tytöt ja pojat ajautuvat kulutusoravanpyörään josta tuntuu olevan vaikea hypätä pois. Töistä voi sen sijaan ammentaa hyvää elämää kuten Jari mainitsi. Täytyy vain ajautua itselle sopivalle alalle jossa voi käyttää omia vahvuuksia, nähdä oman työn merkitys osana koko organisaatiota ja ottaa itselle edes pientä päätösvaltaa töistään.
Olen panttaillut tätä onni/kulutus-aihetta toistaiseksi. Kirjoitan oman pläjäykseni kun aika on kypsä. Kiitos ajatuksista.
Sampsa, onni ja kulutus ovat tietysti aihe, jossa riittää paljonkin pureskeltavaa. Minulla se nousi jälleen pinnalle tuon Hotakaisen kirjan kautta.
Omistamisen kautta haetaan jotain turvallisuuden tunnetta: kun on tavaraa, voi uskotella, että on jotain pysyvää. Kun ostaa, niin toimii ja tekee, ja siihen on helppo kieltämättä jäädä koukkuun: uutta on saatava aina, koska vanha ei tunnu enää miltään. Samalla, kun tietysti viestitään muille, millainen ihminen on.
Ei suhteen materiaan tarvitse aina olla niin yksioikoisen negatiivinen. Minä tunnustaudun kyllä materialistiksi – pidän erityisesti esimerkiksi vaatteista, mutta en minä niiden kautta kuvittele onnea löytäväni, kunhan vain koen niiden kanssa pelaamisen kivaksi harrastukseksi. Eivätkä vaatteet tuo pysyvyyttäkään, nehän kuluvat käytössä.
En myöskään koe olevani kulutusoravanpyörässä, koska en tällä hetkellä ole edes palkkatyössä. Materialistikin voi kuluttaa tarkkaan harkiten ja nauttia sitten niistä huolella valituista yksilöistä.
Mitä onneen tulee, en pitäisi sitä erityisen hyvänä päämääränä – mistä silloin voi tietää, milloin on tarpeeksi onnellinen voidakseen lopettaa onnellisuuden tavoittelun? Onni on parhaimmillaan tavallaan sivutuote, joka syntyy mielekkäistä elämänvalinnoista.
Anu, niinpä: kuten olen joskus kirjoittanut, niin tavaran rakastaminen on suositeltavaa. Mutta valitettavan monen suhde esim. vaatteisiin on hyvin toisentyyppinen kuin sinun.
Onnellisuudesta: olen mieltänyt sen niin, että jos ei ole onneton, niin on riittävän onnellinen. Ja onnetonkin pitää olla välillä, jotta osaa nauttia siitä, kun ei ole onneton 🙂
Mä luulen, että osansa tuossa toisentyyppisessä suhtautumisessa materiaan voi olla silläkin, että ns. tiedostavissa piireissä materiaan ja materialismiin suhtaudutaan usein aika mustavalkoisesti pahana asiana (ja toisaalta taas subjektiivisen arvottavasti, esimerkiksi kirjoja pidetään parempina kuin vaikkapa juuri vaatteita). Ne, jotka eivät halua luopua kaikesta, ovat mieluummin ajattelematta koko asiaa, koska muuten se nakertaisi heidän omaatuntoaan koko ajan (tai noin ainakin minä olen asian kokenut, kun olen sitä mielessäni pohtinut ja kavereiden kanssa jutellut). Tarvittaisiin hiukan lisää harmaasävyjä niukkuuden ihanteen ja kulutusoravanpyörän väliin.
Anu, juuri näin. Erilaisiin tavaroihin ja omistamiseen liittyy erilaisia merkityksiä, ja siksihän nämä kuluttamisen kautta tulevat mielikuvat (sekä itselle että muille) ovat kiinnostavia. Niukkuuden ihannointikin voi tietysti mennä liian pitkälle. Ja monissa asioissa ollaan mieluusti ajattelematta.
Ja jos sitten otetaan ympäristönäkökulma huomion, niin tavarat (oli ne vaatteita tai kirjoja) ovat mitätön osa vaikka hiilijalanjälkeämme. Uskotellaan, että olen ekokuluttaja, kun ostan kirppikseltä ja kierrätän, mutta sitten unohdetaan paljon suuremmat tekijät: liikenne, asuminen, ruokavalinnat. Mutta se nyt on jo ihan oma aiheensa…