Niin Marko, jos sinä oman nettijulkisuuden hallinnan “strategiana” (tai sen pohjana) on esimerkiksi ajatus siitä, että haluaa uskoa ihmisiin ja siihen, että itsestään voi, saa ja uskaltaa kertoa muutakin kuin (esim. jonkin organisaation tarpeita varten, tai sitten niistä “muista syistä”) kiillotetun kuvan, ja toimii sen mukaan, niin en minä sitä erityisen laskelmoivana pitäisi. Eli eikö tuo (vakavammin ottaen) riipu ihan siitä, mitä sillä “strategialla” tavoitellaan, ja kuinka rehellisesti se tehdään?

That said, itsehän tietysti laskelmoin koko ajan (joskus paremmalla fiiliksellä kuin toisinaan), mitä kehtaan ja voin ja tahdon kertoa & sanoa ja mitä en, niin kuin blogissanikin taannoin laskelmoivasti pohdin ja kerroin, ihan vain jottei vaikuttaisi siltä, että koetan (huonolla menestyksellä) laskelmoida lukijalta salaa.

(“Läpinäkyvyyttä” on viestinnässä kahdenlaista, toinen on omaehtoista (itse rajattua) avoimuutta, toinen taas heikosti peittävää (itse mokattua) sumuverhoa. Siitä saa jokainen valita, niin lukijana kuin kirjoittajana, ja tulkinta tai rajanveto (yritysviestinnässäkin) riippuu viestinnälle asetetuista odotuksista. (Yritysviestinnän osalta selkeänä esimerkkinä ympäristöviestintä ja vallitsevat kontra muuttuvat odotukset sille, mitä yritysten pitää pystyä toiminnastaan kertomaan.)

Odotammeko siis esimerkiksi blogeilta kiiltokuvaa vai rosoisuutta (hieman kärjistäen), eli milloin kumpaakin, ja miten kirjoittaja itse valinnoillaan vaikuttaa siihen, minkälaisia odotuksia lukija kehittää?)

(Vaikkei tämä johonkin “suureen ja äärettömän varmaan some-strategiaan” sopisikaan. Tai vaikka sopisi.)

Itsehän olen kovasti halunnut puhua “oman nettijulkisuudenhallinnan” puolesta: on parempi avata itse itseään verkkoon eli kertoa, kirjoittaa ja kuvata kuin pysytellä tiukasti poissa: jotain tänne kuitenkin helposti tihkuu. Samoin tietysti haluaisin uskoa siihen, että avoimuus on hyväksi ja että oman inhimillisyytensä, niin heikkoudet kuin vahvuudet, saisi tuoda julki.

Itse koen tätä somettumista myös yritysten viestinnän näkökulmasta ja itseäni on alkanut kovasti mietityttää se, mihin ihmeeseen katoaa se kuuluisa “human touch”? Tuntevatko ihmiset hieman tuntemattomiin ihmisiin niin paljoan eroa, että kun jonkin yrityksen suojasta kirjoitetaan viestintää, niin se muuttuu joksikin kuvaelmaksi jostain utopiasta? On vain kauniita ja parhaita yrityksiä joiden ulos annettu viesti on samanlaista kakofoniaa kuin kaikilla muillakin.

Mietin väistämättä minkä impaktin se antaisi, jos joku yritys kirjoittaisi jotain tällaista kun sinun blogissasi on? Joku ryppyotsa takarivistä nauraa tällä hetkellä partaansa “Voi vitsi mitä se selittää”. Mutta omasta mielestäni tämä on asia jota kannattaisi yrittää miettiä edes hetken. Oikeasti, jos ei ole enää mitään muuta keinoa erottua muista, niin olisiko silloin jo turvauduttava adjektiiveihin, persoonallisuus, rehellisyys ja avoimuus?

Hankala asia on myös tuo nettistrategian luominen. Itsekin mietin sitä välillä tarkemmin, useimmiten kuitenkin luotan intuitioon ja siihen, että alitajunta ja omat skeemat kertoo mitä pitää tehdä. Strategia voi olla hyvä silloin, kun pitää saada asioita tehdyksi, mutta sen ei saisi antaa liikaa rajoittaa viestin sisältöä ja fiilistä.

Pahoittelut, jos meni hieman ohi aiheesta, mutta toisaalta postauksesi oli ihmisistä ja korporaatioissa (onneksi) on vielä niitäkin. Kiitos jälleen syvällisestä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!

(Isäni tuli, vietettiin ilta, nukkui yön luonani kuorsaten ja lähti nyt aamusta liikkeelle siihen kokoukseen, jonka vuoksi oli Helsinkiin tullut. Halausten jälkeen.)

Siihen FB tuntuu sopivan mainiosti, kun on pitkäaikaisia ystäviä, joita näkee harvoin, kun voi vaihtaa heidän kanssa ajatuksia ja pitää ystävyyttä lämpimänä. Luulen, että tämä on myös omiaan lisäämään face-to-face -yhteyksiä heihin. Sekin on bonus, että voi keskustella usean kanssa yhtä aikaa. Olen pannut merkille, että näin voi keskustella mieluisista teemoista heidän kanssaa – sellaisista, joihin tuskin tulee tilaisuutta naamakkain samassa piirissä. Siitäkin saa tyydytystä, kun jokin oma avaus virittää keskustelun.

Itkuolkapääksi FB ei minusta sovellu paitsi yksityisviestien kautta.

FB -keskustelujen kautta tutustun paremmin myös puolituttuihin, joita muut FB-kaverit tuntevat paremmin.

Bloggaaminen tuntuu toimivan toisin, mutta mukavaa sekin on. Blogien kautta saan kontakteja ihmisiin, jotka jakavat mielenkiinnon minulle mieluisiin aiheisiin, kuten sinuun Mari. Tämä on oikeastaan uusi, jännä kaveruuden muoto, joka täydentää muita. Ei tunneta oikeasti, mutta jotenkin kuitenkin. Sellainen tuottaa mielihyvää, kun joku blogikaveri – oikeasti tuntematon siis – kommentoi lämpimästi omaa juttua. Kun siis tunteetkin ovat jotenkin mukana, ei tätä voi sanoa kylmäksi teknokeskusteluksi.

Minulle se merkitsee blogiisi kirjaamaa ajatusta läheisistä. Ihmiset, joita voin koskea ja puhutella arjessa, joihin voin aidosti nojata silloin, kun tarvitsen tukea ja joiden kanssa voin iloita yhdessä pienistäkin myötäkäymisistä, ajavat suvereenisti verkon (ja muiden aikasyöppöjen) ohi, niin mielelläni kuin vietänkin aikaani netissä ja jaan ajatuksia ja vinkkejä muiden kanssa. Kiitos muistutuksesta: nyt läppäri kiinni ja rintamasuunta kohti rakasta ihmistä.