Mari Koo

Verkosto voi rakentua puolivahingossa

maanantai 24. toukokuuta 2010 klo 9.30

Tuija kirjoitti pohdintaa sosiaalisen verkoston rakentumisesta:

”Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

”Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on ”kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin ”Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

”Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Be Sociable, Share!

7 kommenttia kirjoitukseen “Verkosto voi rakentua puolivahingossa”

  1. Esa sanoo:

    Verkostoituminen on yksi hirvemmistä sanoista, jonka moderni yhteiskunta on luonut. Miksi ei voida puhua enää vain tutustumisesta? Verkostoitumisesta tulee mieleen vain saalis.

    Itse olen pitänyt blogia lähes neljä vuotta ja jokunen uskollinenkin lukija on. En ole blogini kautta varsinaisesti ”menestystä” tai houkuttelevia tarjouksia saanut. Tai edes tuloja. Johtuu osin siitä, että sitkeästi kirjoitan ns. yleisblogia, eikä persoonani ole riittävän kiinnostava kiinnostamaan laajemmin mediaa, kuten esim. sinun on. Jos blogiasi lainataan mediassa, on sillä kummasti vaikutusta.

    Mutta toisaalta eräs opiskelija ilmoitti saaneensa blogistani aineksia omaa harjoitustyötään varten. Se lämmitti sydäntä.

  2. Tiitu sanoo:

    Minuakin vähän tökkii tuo ”verkostoituminen”. Tulee sellainen olo, että verkostoitumista käytetään välineenä saavuttaa itselleen jotain. Kyse on kuitenkin ihmisiin tutustumisesta. ”Kohtele toista ihmistä aina arvona sinäänsä, älä koskaan vain välineenä” – Immanuel Kant

    Ehkä en siksi olekaan onnistunut luomaan sosiaalisen median kautta juurikaan verkostoja, tosin en ole siihen oikeastaan tähdännytkään. Minulta ns. verkostoituminen käy paremmin IRL, mutta kutsun heitä mielummin, tuttaviksi, kavereiksi ja ystäväksi, kun verkostoni jäseniksi. 🙂

  3. Mari Koo sanoo:

    Tuskinpa olette ainoita, joille verkostoituminen ei noin vain kolahda 🙂

    On tietysti myös hyvä muistaa, että Suomi on pieni maa, Helsinki pienehkö kaupunki ja monet piirit täällä hyvinkin pieniä, myös verkossa.
    Ihmiset ovat myös erilaisia siinä suhteessa, kuinka paljon jaksavat ja haluavat muita tavata tai solmia uusia tuttavuuksia. Minullahan työ on yleensä aika yksinäistä olemista (no, työhonetoverin kanssa toki saatan kommunikoida), joten sitten sosiaalita elämää jaksaa varmasti vapaa-ajallana paremmin kuin joku sellainen, jonka työ on esim. jatkuvaa asiakaskontaktointia.

    Mutta joo, en siis itsekään osaa ajatella, että pitäisi jotenkin aktiivisesti verkostoitua. Hyvien tyyppien tuntemisesta sen sijaan on aina iloa ja myös hyötyä 🙂

  4. Kriisi sanoo:

    Minua tökkii sanan lisäksi se, että tietoinen ja järjestelmällinen verkostoituminen (tai käytetään nyt mitä tahansa sanahirviötä sen paikalla) edellä mainitulla tavalla ”Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa” kuulostaa lähestulkoon psykopatialta. Ihmiset ovat siis olemassa siinä hengaamassa jotain tehtävää varten, eivät siksi että he ovat mukavia ihmisiä? Sellaista amerikkalaista marketdroidimeininkiä, joka ei vain valitettavasti istu omaan ajatusmaailmaani lainkaan.

    Tällä hetkellä tämän sosiaalisen median buumin keskellä on todella joutunut huomaan tietyn vastakkainasettelun ja sen haitat. Sellaisetkin, joihin on luullut tutustuneensa, koska nämä haluavat tutustua – ja ehkä ensin alkuun näin olikin – ovat kuitenkin sosmed-buumin myötä muuttuneet pelkiksi markkinamiehiksi tai muuten vain päättäneet paljastaa todellisen karvansa.

  5. Mari Koo sanoo:

    Kriisi, taitaa olla niin, että jotkut ovat aluksi itsekin olleet ihan vain tutustumassa. Nyt sitten buumissa halutaankin tehdä bisnestä ja samalla suhde ihmisten tapaamiseen muuttuu.
    Välillä epäilen, että itse tulen välillä hieman vainoharhaiseksi, kun joidenkin kohdalla mietin, että ”mitäköhän toi nyt musta haluaa?”. Mutta toisaalta olen niin sinisilmäinen, että haluan uskoa muidenkin pyrkivän löytämään mukavia tyyppejä sen laskelmoivan verkostonrakentamisen suhteen.

  6. Kriisi sanoo:

    Eniten mua ei ehkä niinkään sureta uusien tuttavuuksien petollisemmat ulottuvuudet, vaan pikemminkin se vanhojen tuttavuuksien muuttuminen tai paljastuminen pelkäksi hyötysuhteiden hauksi. Huijattu fiilis. Se miksi touhu tuntuu jotenkin nimenomaan psykopaattiselta on se, että se on joillain muuttunut myös niin kovin binäärisen jokotaiksi ja mustavalkoiseksi. Yököttävintä hommassa on kuitenkin tämä sosiaalisen median ilosanoma ja muu naminamiksi naamiointi, vaikka todellisuudessa vain ”kultistit myyvät toisilleen raamattuja.”

  7. Tuija Aalto sanoo:

    Vähän hitaalla sytytyksellä, mutta osallistun yhdellä näkökulmalla tähän vielä. Tässä sekoitetaan nyt minusta pari ulottuvuutta.

    Ensimmäinen tuntuisi glorifioivan vahingossa ja ajelehtimalla eläen tapahtuvia hyviä asioita jotenkin arvokkaampina ja aitoina kuin jos ne olisi saavutettu tarkoituksellisella toiminnalla ja tietoisilla päätöksillä. Onhan se tietysti yhdenlainen ihmiskäsitys, että reaktiivinen elämäntapa on jotenkin parempi kuin proaktiivinen. Minusta ei ole, ihmiset saavat elää juuri niinkuin haluavat, kumpikin tapa mahtuu tähän maailmaan.

    Toisekseen tehdään yleistyksiä siitä, että tavoitteellinen toiminta olisi automaattisesti oman edun tavoittelua. Esimerkiksi hakkerietiikassa (Eric S Raymondin Kuinka tullaan hakkeriksi -paperi) viiden lkohdan hakkeriaatteen kaksi ensimmäistä kohtaa kuuluvat # Maailma on täynnä kiehtovia ongelmia odottamassa ratkaisua # Mitään ongelmaa ei pitäisi joutua ratkaisemaan kahdesti. Mitenkähän paremmin ongelmat ja ratkaisut tulisivat yhteiseen tietoon kuin ihmisten kesken tietoa jakamalla.

    Olen siis vahvasti eri mieltä siitä, että ihmiset, jotka mielellään hakeutuvat yhteyksiin toisten kanssa, olisivat automaattisesti epäilyttäviä ja halveksuttavia.

Kommentoi