Mari Koo

Saako tiedottaja palkaksi räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin?

maanantai 20. maaliskuuta 2017 klo 13.19

”Viestinnän eettiset ohjeet edellyttävät, että virheellisiä väitteitä ei esitetä eikä myöskään esitetä asioita tavalla, joka antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.”

Näin kirjoittivat viime viikolla Viestinnän eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Elisa Juholin ja varapuheenjohtaja Henrik Rydenfelt. He viittasivat kirjoituksellaan esimerkiksi Valioon ja turvealaan, jotka ovat viime aikoina olleet esillä siksi, että ovat kertoneet jotain muuta kuin mitä tutkimuksissa on sanottu.

Kukin organisaatio ja ala pyrkii tietysti edistämään omaa asiaansa tai bisnestä. Mutta keinot eivät saisi olla mitä tahansa. Nykyisin jää myös helposti kiinni väitteistä, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Juholin ja Rydenfelt toteavat toimintaohjeissaan mm. seuraavaa:

Toisten esittämiin, omiin intresseihin sopiviin väitteisiin on suuri houkutus nojata, vaikka ne osoittautuvat lopulta kestämättömiksi. Ei pidä antaa johtaa itseään harhaan ja hyväksyä puolueellisia tai yksipuolisia esityksiä.”

Itse haluan uskoa, että lopulta tässä pelissä voittajiksi nousevat ne yritykset, jotka oikeasti puhuvat faktoista eiväkä vaihtoehtoisista totuuksista. Ne saavat puolelleen myös fiksut kuluttajat. Firman maine rapautuu tehokkaasti, jos viestintä vain kiillottaa ja kehuu.

Arvostan sitä, kun alan sisältä pystytään nostamaan esiin myös niitä vähemmän mairittelevia aiheita. Esimerkiksi tutkija Markus Vinnari, itsekin vegaani, ruoti hyvin blogitekstissään veganismin ongelmia. Hän totesi, että on myös veganismin etu, kun ruokavalion helppoudesta tai maukkaudesta ei anneta liian ruusuista kuvaa. Sama ajatuskuvio pätee varmaan melkein mihin tahansa muuhunkin aiheeseen tai tuotteeseen.

Lisäksi soppaa sekoittavat viestintäammattilaisten roolit. Jussi Pullinen kirjoitti Hesarissa niistä haasteista, joita avoimuuden aika ja työntekijälähettiläisiin nojaava ajattelu asettaa. Pullinen toteaa, että työntekijän pitäisi olla ensisijaisesti oma itsensä, vasta sitten työntekijä. Johdon tulisi huolehtia kulttuurista ja siitä, että asioista voi kertoa avoimesti. Tämä avoimuus toimii yhtiön mainoksena ja luottamuksen takeena.

Mutta pystyykö viestintää tekevä henkilö oikeasti sanomaan, että en muuten suostu tällaista valheellista tiedotetta kirjoittamaan? Ovatko yhtiöt valmiita tuohon Pullisen esiintuomaan kulttuuriin, jossa voidaan kertoa asioista avoimesti? Vai saako tiedottaja johdolta lähinnä räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin? ”Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt?”

Samalla myös moni toimittaja joutuu pohtimaan, voiko välittää tätä firman tiedotetta eteenpäin vai onkohan tässä nyt paljon puppua joukossa? Jos jo aiemmin sama firma on jäänyt kiinni totuuden muuntelusta, niin tekeekö se samaa edelleen?

Perustoimittajana puppupuheen määrää on toki vaikea arvioida. Onneksi on Pauli Ohukaisen kaltaisia tieteentekijöitä.  Näin saamme kuulla suoraan tutkijalta, että ei se juuston syöminen edelleenkään ole sydänterveyttä edistävä tekijä, vaikka otsikoista niin olisi voinut luulla.

Ellun Kanojen blogissa Merja Mähkä kannustaa tutkijoita ja muita asiantuntija tarttumaan härkää sarvista ja kommunikoimaan rohkeasti itse. Tällöin pienenee riski myös siihen, että muut hoitavat viestinnän ja oikovat mutkat suoriksi.

Lisää erilaisia viestinnällisiä kriisejä on silti varmasti luvassa esimerkiksi elintarvikealalla ja ympäristöön liittyvissä aiheissa. On edelleen houkuttelevaa vääntää tutkimustietoa itselle edulliseen muotoon.

Onpahan aineistoa Kasper Strömmanin humoristisiin blogauksiin.

Be Sociable, Share!

Kommentoi