Mainostan tätä siksi, että olen itse tänä vuonna freeyhdistyksen hallituksessa ja mielestäni tämä on aidosti hieno edistysaskel. Jos free ei ole tehnyt omia nettisivujaan, niin luetteloon omat tiedot kirjaamalla sekin homma hoituu.

Kaikki freet eivät ole vielä omia tietojaan tuonne lisänneet, mutta toivottavasti mahdollisimman moni aktivoituu pian. Heti ensimmäiseksi ei tarvitse täyttää kaikkea mahdollista, vaan esimerkiksi referenssejään voi päivittää myöhemminkin.

Toimeksiantajien kannalta on tietysti sitä parempi, mitä kattavammasta joukosta voi tekijöitä valita.

Lisäksi ainakin itse pidän tärkeänä sitä, että freet näkyvät verkossa. Kai se osaltaan on myös sitä paljon huudeltua yhteisöllisyyttä luova tekijä.

Freejournalistien määrä kasvaa ja toimenkuvat laajenevat

Freeyhdistyksessä ja journalistien keskuudessa ylipäätään yksi paljon puhuttava aihe on freetoimijoiden koko ajan kasvava määrä: vakituiset työpaikat alalla vähenevät, joten moni siirtyy työllistämään itsensä. Tämä tietysti muuttaa osaltaan alaa johonkin suuntaan, mutta miten ja mihin, se taitaa jäädä nähtäväksi.

Toinen puhetta herättävä aihe on se, että freen toimenkuva voi käsittää nykyisin paljon muutakin kuin selvää journalismia. Tämä on minulle omakohtaisesti tuttua. Esimerkiksi tänä vuonna olen juttujen laatimisen ohella mm. luennoinut, kirjoittanut raportteja, osallistunut yritysviestinnän tekemiseen tai naputellut vieraskynäblogiin tekstejä. Nyt tulevana torstaina toimin Elonmerkki-tapahtuman virallisena twiittaajana @Elonmerkki-tunnuksen takana. Ei tätä voi pitää perinteisenä journalistin työnä.

Toistaiseksi Journalistiliiton jäsenyyskriteereissä yhtenä tekijänä on se, että tekee tietyn euromäärän verran journalistista työtä. Mutta helppoa ei ole rajanveto siihen, mikä on journalistista, ja tulevaisuudessa rajat häilynevät yhä lisää, mikäli moniin minua viisaampiin henkilöihin on luottamista.

Henkisesti tietysti koen olevani toimittaja. Mutta olen myös paljon muuta.

- – -

Loppuun vielä mainospala eli jos tänne saapuu joku, joka harkitsee tilaavansa minulta työpanoksia ensi vuotta ajatellen: asun näillä näkymin tammi-kesäkuun Sveitsissä Baselissa. En siis voi käydä kasvokkain haastattelemassa kotimaassani ketään, pitää Suomessa puheenvuoroja tai toimia nettitapahtumaraportoijana. Sen sijaan otan vastaan ehdotuksia töistä, joita voi tehdä Keski-Euroopassa.

Kuva: Olli Karttunen

ammentaa ainekset taiteeseensa netistä ja ihmisten profiilikuvista, niin tuntui mielekkäältä tehdä haastattelu tänne asiablogin puolelle. Ja minä olen tietysti ylpeä muusa, joka mielellään tuo taiteilijan elämää ja teoksia julki.

Samin yksityisnäyttely (fb-kutsu) avautuu nyt perjantaina Galleria Heinossa. Lisäksi hänen teoksiaan on parhaillaan Meilahdessa Toden näköistä -näyttelyssä, ja samassa paikassa on Taiteiden yönä Samin installaatio Piirustusluokka. Sami on mukana Länsiväylä-ryhmässä, jonka tuotantoa on esillä videoiden ja kuvien muodossa nyt Galleria Huudossa.

Haastattelun editointi on hyvin vähäistä, joten siksikin teksti on pitkä.

Lähdetään liikkeelle perustaidekysymyksellä. Olet tehnyt vuosien ajan maalauksia kuvista, joita ihmiset ovat laittaneet itsestään nettiin. Miksi tällainen aihevalinta?

Tietysti ne kuvat ovat hienoja, ja jotenkin niissä on jotain sellaista tuoreutta, jota ei ole ennen ollut. Nettigallerioiden kuvat osuvat jotenkin sellaiseen välitilaan, ne eivät ole julkisia lehtien muotikuvia tai uutiskuvia, mutta eivät privaattejakaan. Niissä on jotain kiehtovaa.

Nettikuvia on niin paljon, että joukkoon mahtuu kiinnostavia, tuoreita näkökulmia. Kun niitä on maalannut pitkään, niin on oppinut näkemään, mitkä voisivat toimia maalauksina, erilaiset värit ja sommitelmat.

Toisaalta tämä liittyy siihen, miten innostuin taiteesta nuorena. Suhde taiteeseen on tullut kuvan kautta: lainasin Jyväskylässä kirjaston  kirjoja ja katsoi kuvia eli taidekirjoja, jossa oli kuvia maalauksesta, ja vieressä tekstiä.

18-vuotiaasta asti olen maalannut kuvista. Nuorena innostuin erityisesti saksalaisen, kuvia käyttäneen Gerhard Richterin teoksista.  Myöhemmin innoittajana toimi pop-taide, jossa kuva on lähtökohtana.

Sinut tunnetaan erityisesti pikselimaalarina. Miksi teoksesi ovat pikseleinä?

Viimeisen kymmenen vuoden ajalta kaikki tekemäni maalaukset ovat digitaalikuvista. Digitaalinen kuva rakenttuu pikseleistä, ja haluan näyttää sen.

Toisaalta informaation vähentäminen eli pikseleiden kasvattaminen ja värikenttien yhdistyminen tuo sen lähemmäs maalausta.

Lisäksi syntyy tilallinen taso, eli kauempaa ne maalaukset näyttää kuvilta ja lähempää ne ovat abstrakteja maalauksia.

En tosin silloin aluksi ajatellut tätä. Ensimmäiset pikselimaalaukset ovat vuodelta 2000, ja se liittyi silloin ajanhetkeen, oli symbolinen it-kuplalle ja kaikelle.

Kun maalaa pikseleitä, niin pikseli on aina yhtä sävyä. Se on aina herkistymistä sille sävylle. Nyt mun maalauksissa on useita satoja värisävyjä, joten ne ovat värien kautta rikkaampia. Alkuperäisen kuvan värejä ei voi täysin toistaa ja maalata, niin ne kuvat lähtevät myös muuttumaan ja värejä tulee vielä enemmän. Huonolaatuisesta digitaalikuvasta tulee maalauksena rikkaampi ja materiaalisempi, kun pikselit on kolmiuloitteisia.

Millä perusteella sie valitset kuvat, joista teet maalauksia?

Kuvan valintaprosessissa luotan intuitioon ja herkkyyteen. Kuvan on tunnuttava jollain tasolla hienolta. Olen kuitenkin tehnyt aika laaloja maalaussarjoja ja tehnyt siis sen mukaan ennakkorajauksen, millaisia kuvia etsin.
Nyt olen tehnyt profiilikuvista, sitä ennen arkkitehtuurista ja roskaposteista.

Käyn gallerioista läpi yhdellä istumalla satoja tai tuhansia kuvia: jos kuva tuntuu hienolta, niin kopioin sen ja jatkan etsimistä. Niin kauan kuin herkkyyttä säilyy, niin jatkan etsimistä ja palaan sitten löytämiini kuviin. Yhdessä sessiossa niitä voi olla esimerkiksi kymmenen. Tutkailen niitä ja mietin rajausta ja pikselöintiä ja näyttääkö kuva edelleen toimivalta. Niistä sitten valikoituvat omasta mielestä parhaat. Printtaan ne pikselisenä ja sitten mietin vielä usein kuukausiakin.

Lopullisen valinnan teko, koon päättäminen ja muu sellainen on aika hidas ja rauhallinen prosessi. Lopulta maalaan kuvan kankaalle.

Millaisia muutoksia omakuvien käytössä olet huomannut tässä vuosien aikana?
(Kuva: Dysfunk, 2009,oil on canvas, 250×150 cm)

Silloin, kun 2004 maalasi ensimmäiset kuvagalleroioiden perusteella, niin kuvat olivat City-lehden Peilikuva-palvelusta. Ne olivat aika paljastavaa ja röyhkeää.

Ylipäätään kuvia oli vähemmän, eivätkä digikamerat olleet vielä arkipäivää. Kuvat olivat pidempi-ikäisiä: se ei ollut jatkuvaa oman elämän dokumentointia. Ei ollut vielä niin vahvoja kuvallisia virtauksia, mitä on nyt muodostunut.

Alkuvaiheessa oli paljon netin aktiivikäyttäjien nettikamerakuvia, jotka olivat aika tylsiä. Kännyköissäkään ei ollut niin hyvälaatuisia kameroita, että olisi voinut oikeasti kuvata.

Nyt on tosi monipuolista, ja kuvia on paljon. Vaikka käy kymmeniätuhansia kuvia läpi, niin se on nykyisin vain pinnanraapaisua.

Hauskoja ilmiöitä ovat esimerkiksi ylösalaisinkäännetyt. Tai kerrokselliset, joissa oman kuvan päälle on piirretty tai kirjoitettu jotain. Kuvien koodi on monimutkaistunut.
Voi olla myös esim. peilin kautta ja salamavalon välkähtäessä otettu kuva. Olen siitä itse aina tykännyt: se vääristää värejä ja peittää osan ihmisestä, tekee kuvasta hauskan kontrastisen.
Yleinen kuvatyyppi on kaverikuvatyyppi, jossa poseerataan kahdestaan tai isommalla porukalla.

Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että selvästi luovimpia kuvallisissa kokeiluissa ovat olleet nuoret tytöt. Pojat eivät ehkä niin paljon irrottele ja kokeile.

Erilaisten sosiaalisen median palveluiden kautta omasta nettikuvasta on nykyisin tullut tärkeä. Fb-kuvia toiset vaihtavat aktiivisesti, ja toisaalta minäkin usein olen törmännyt keskusteluihin tyyliin ”miten valitsit profiilikuvasi”. Omalta osaltaan tästä muutoksesta taitaa kertoa sekin, että perjantaina avautuvassa näyttelyssä on pikselimaalausten ohessa ei-pikselisisiä minimuotokuvia fb-kavereistasi.
(Kuva: Samin minusta maalaama minikuva teossarjasat Yhden suhde yhteen eli Mari, 2010, oil on acrylic glass, 4,6×3,5cm)

Aiemmin olen kahlannut läpi sattumanvaraisesti kuvia tuntemattomista ihmisistä: sitä on vain käynyt läpi kuvia, jotka ovat tuntuneet toimivan maalauksina.

Nyt kuitenkin jollain lailla tuntuu omallakin kohdalla ja sosiaalisen median aktiivisemman käytön myötä, että on halunnut alkaa käyttää omienkin kavereiden kuvia.

Fb-maalauksississanihan on idea mittakaavassa, nimikin on ”Yhden suhde yhteen”. Profiilikuvat ovat äärimmäisen pieniä. Olen halunnut näyttää sen kuvan koon muutoksen. Maalaukset ovat samankokoisia kuin netissä olevat profiilikuvat. Tietysti siinä on haasteensa maalauksellisesti: miten pystyy maalaamaan noin 3×4 cm -kuvia?

Nämä ovat kymmeneen vuoteen ekat maalaukseni, jotka eivät muodostu pikseleistä.

Kun on luotu kavereiden yhteisöjä nettiin, jotka ovat tavallaan intiimimpejä kun netin äärettömyys, niin samalla kuvat ovat pienentyneet.

Kuvien pienuus tuo näyttelyyn oman tilallisen tasonsa. Isot pikselimaalaukset näkyvät selvempinä kauempaa. Nämä ovat niin pieniä, että on pakko mennä lähelle katsomaan, muutaman kymmenen sentin päähän, jos haluaa nähdä yksityiskohdat maalauksessa.

Ihmiset vaihtavat aika usein profiilikuvia, joten oman kaveripiirinkin tarjoama kuvasto on sen verran mielenkiintosita, että voi tehdä maalaussarjan.

Koko rajoittaa kuvien valintaa sikäli, että kuvien on rajoituttava kasvoihin. Kokovartalokuvaa ei voi maalata, koska yksityiskohdat menevät pieneksi.

Minullahan oli oma osani siinä, että ryhdyit ideoimaan näitä pienikokoisia profiilikuvamaalauksia.

Idea syntyi, kun näin sinut selaamassa Facebookia mobiililaitteellasi: noin pieniäkö ne kuvat jo ovat? Silti niistä pystyy tunnistamaan ihmiset. Siitä sitten muutaman kuukauden kehitteli ideaa ja tekniikkaa, ja nyt niitä on 12 maalausta valmiina. Se on varmaan sellainen sarja, joka tulee jatkumaan ja muuntumaan.

Olet mukana myös Länsiväylä-ryhmässä, jonka videoista koostuva teos on mukana URB-festareilla Galleria Huudossa. Kerro siitä.

Länsiväylä on taiteilijaryhmä, joka perustettiin 2007 Länsiväylä-teoksen ympärille. Silloin menimme pienellä porukalla Ruoholahteen pesemään aamuruuhkassa liikennevaloissa seisovien autojen ikkunoita ja kerjättiin siitä rahaa. Se dokumentoitiin videolle. Se oli jännää ja hauskaa, ja kuvamateriaali näytti hienolta, jumittava ruuhka ja vähän rähjäisen näköiset ikkunanpesijät. Päätettiin tehdä se uudelleen kahtena seuraavana vuonna.

Nyt videot näistä teoksista ovat esillä Galleria Huudossa osana URB-festivaaleja.

Länsiväylä-ryhmään kuuluu pari taiteilijaa, tutkija, ympäristöaktiivi-videokuvaaja ja nyt mukana on myös muita. Länsiväylän tempauksiin aina levitetään sanaa joten niissä on olut enemmänkin ihmisiä.

Nyt kuun vaihteessa järjestitte Pyöräilykaistan, johon ihmiset kutsuttiin netin kautta.

Länsiväyliä oli kiva järjestää, joten heräsi ajatus, mitä muuta voisi tehdä kaupunkitilassa ja jotenkin yllättävästi: ei suoria poliittisia teoksia, mutta niissä voi olla sitäkin, ja tietysti esteettisesti hienoja.

Mietittiin, mitä voitaisiin tehdä kesällä, ja jossain vaiheessa tuli ajatus, että kun kaikki pyöräillään, niin pyöräilykaistan maalaus katuun tuntui hyvältä. Paikaksi valikoitui Hämeentie, koska se on paljon ollut pyöräilyssä esillä.

Saatiin idea berliiniläisestä katutaidetempauksesta, jossa autojen renkaisiin tarttui väriä, joka levisi risteyksiin.
Me päätettiin tehdä se niin, että kirkkaat vesiliukoiset akryylivärit tarttuvat pyöräilyjoukon renkaisiin Hämeentiellä ja renkaat maalasivat pyörän jälkiä. Koska pyöräilijöitä oli paljon, niin siitä tuli tosi hieno tapahtuma.

Pyöräilykaistan dokumentointi oli avointa, eli osallistujat saivat ja saavat edelleen lähettää omia kuviaan tapahtumasta. Galleria Huudossa onkin esillä joitakin Flickriin ladattuja kuvia.

Lisäksi vedät nyt elokuussa Piirustusluokka-installaation Meilahden taidemuseossa Taiteiden yönä 27. päivä. Siinäkin käytät nettikuvia, mutta vähän eri tavalla.

Se on kaikille avoin tapahtuma, jossa piirretään klassisia croquis-piirrustuksia hiilellä paperille. Malleina ovat varhaisen internetin tuntemattomat, vähäpukeiset naiset. Nämä pehmopornoposeeraukset projisoidaan minuutiksi ja ihmiset saavat piirtää niitä. Kuvia on kaikkiaan 52.

Miksi tällainen?

Kuvamateriaali on kaverini internetistä kopioimaa pehmopornokuvastoa ennen vuotta 1999.  Eli tämä on katsaus internetin alkuaikaan, jolloin se oli ihan eri paikka, ja ainoa kaupallinen potentiaali oli oikeastaan pornosivustoissa. Oudolla tavalla kuvissa näkyy ajankuva, valaistukset, kampaukset, huono kuvanlaatu…

Samalla Piirustusluokka on paluu piirtämisen perusteisiin. Opiskelin itse piirtämistä kuvataideakatemiassa samalla aikakaudella kuin jolta nämä kuvat ovat peräisin. Lisäksi aloin käyttää nettikuvia maalausten aiheena vuonna 1999.

Yllättävät kuvat ja lyhyet piirustusajat tuovat spontaaniutta ja tekemisen riemua. Piirustuksia ei ehdi hioa yksityiskohtaiseksi.

(Videopätkää Tampereen piirustusluokan ensivedoista)

Piirustusluokassa ja Länsiväylän toiminnassa on mukana muita ihmisiä. Mikä merkitys sulle on sillä, että saat ihmiset osallistumaan taiteen tekemiseen?

Kyllä se on ihan oleellinen juttu.

Piirtäminen on hauskaa. Haluan antaa ihmisille vähän yllättävästi mahdollisuuden piirtää.
Piirustusluokissa ihmiset piirtävät ja jos haluavat, voivat jättää teoksensa osaksi piirustusluokkaa.
Esimerkiksi Tampereella yhdessä illassa saatiin galleria täyteen piirustuksia. Piirustusluokassakin on hienoa katsoa sitä riemua, jolla ihmiset piirtävät.

Länsiväylän toiminnassa ollaan kaupunkitilassa. Niihin toivotaan ihmisiä mukaan: silloin teos säilyy avoimena, siitä voi tulla paljon parempaa kuin mihin on pienellä porukalla pystynytkään. Se säilyy yllättävämpänä: se voi kasvaa johonkin ihan muuhun. Alunperin Pyöräilykaistaan suunniteltiin ihan toisenlaiseksi, mutta ihmisen määrän kasvun myötä siitä tuli ihan toisenlainen.

Kuten tuossa aiemmin tuli ilmi, niin opiskelit Kuvataideakatemiassa. Valmistuit vuonna 2001. Pääsit sisään ekalla yrittämällä ilman taidekoulutaustaa, joka on aika harvinaista. Miksi hait sinne?

En sitä suuremmin miettinyt. En oikeastaan tiennyt mitään siitä. Olin Jyväskylässä osallistunut harrastelijataidenäyttelyihin ja lukenut paljon taiteesta. Tein ensimmäisiä tapahtumia ja kai sitä vain ajatteli, että tätä haluais tehdä. Kokeilin, että jos sinne pääsisi, katsoin jostain oppaasta, että se on korkeinta opetusta antava paikka Suomessa. Mutta en siis tiennyt mitä taiteilijuus tarkoittaa.

No mitä taiteilijuus sulle tarkoittaa nyt?

Kyllä sitä on niin syvästi taiteilija. Se on koko elämä, joka vaikuttaa kaikkeen, ja määrittää elämää. Ideoita voi tulla milloin vain: vaikka silloin, kun sä luet Facebookia kännykällä.
On paljon projekteja ja näyttelyitä, joita innolla toteuttaa, niin haluaa myös löytää varmuuden, että voi ne toteuttaa. Se tarkoittaa sitä, että yrittää jostain löytää rahaa niiden toteuttamiseen. Se on kuitenkin tärkeä osa, sen on tässä kymmenessä vuodessa huomannut.

Palataan vielä nettiin. Millainen netinkäyttäjä itse olet?

Olen ollut aika passiivinen: en ole ollut sillä tavalla läsnä. On tietysti ollut kotisivut ja näin, mutta olen halunnut ottaa etäisyyttä. En ole siis tehnyt mitään tunnusta aikanaan Irc-galleriaan. Se on myös vähän jäänyt päälle. En ole ollut sosiaalisessakaan mediassa aktiivinen.

Mutta nyt olen netinkäytön suhteen lisännyt toimintaa, on Facebookissa fanisivut ja sinne päivittää taidejuttuja, voi käydä keskusteluja ja levittää tietoa. Mutta on se netinkäyttö vieläkin tuollaista aika työkeskeistä.

Nyt, kun aktivoitunut, niin tajuaa nettitoiminnan luontevuuden omaan työskentelyyn ja omiin juttuihin. Olisi voinut olla aktiivisempi jo paljon aikaisemmin. Ajatus ulkopuolisuudesta ja etäisyydestä oli ihan turha.

Miten suomalaiset taiteilijat sun mielestä hyödyntää nettiä? Siitä kuitenkin tunnutaan puhuttavan nyt aika paljon.

Taiteilijat ovat lähteneet Facebookiin ja näyttelykutsuja sinkoilee, mutta ei se useinkaan sen pidemmälle ole mennyt. Mutta hyvä, että on syntynyt taidekeskustelua ja tiedonvaihtoa. Ei ole kovin paljon aktiivisia tekijöitä.
Mutta on toki esimerkkejä, kuten Riiko Sakkinen, jotka käyttävät nettiä aktiivisesti viestinnässään ja muussa.

Tällaiselle tavikselle gallerioissa käyminen on aika vierasta. Oon itse oppinut aika paljon, kun olen ravannut sun mukana näyttelyissä. Jos nyt joku amatööri uskaltautuu sun näyttelyä katsomaan, niin mitä siellä kannattais katsoa ja miettiä?

Koen, että mun töitä on aika helppo lähestyä. Ne on kuitenkin esittäviä teoksia.
Siitä vaan katselemaan: ei niitä tarvitse sen tarkemmin analysoida tai purkaa. Jotkut tykkää toisista ja jotkut toisista.

Ylipäätään sanoisin, että galleriat kannattaa ajatella mukavana kaupunkitilana, joissa voi hetken olla rauhassa liikenteen melulta tai mainosviestien pommitukselta. Ei tee koskaan pahaa pysähtyä edes pariksi minuutiksi, ja jos teos tuntuu kiinnostavalta, niin pysähtyä pidemmäksikin aikaa.

Sitten voi tutustua paremmin teokseen ja tekijään, ja ehkä sen kautta rakentuu suurempikin tarina. Gallerioissa on yleensä materiaalia taiteilijasta ja näyttelystä, joten sitä kautta saa tietoa ja sen kautta elämykset voi syventyä.
Avoimin mielin ja kaikessa rauhassa. Kaikesta ei todellakaan tarvitse tykätä.

Kiitos. Luulen, että tämä oli nyt tältä erää tässä, mutta varmana joskus toiste taas lisää. Ja tietysti kommenttiosasto on vapaa myös muiden kysymyksille.

Minua tilanne lähinnä huvitti. Mutta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tekstini ja aloin saada kommentteja, niin huvittuneisuus vaihtyi tyrmistykseen ja ärtymykseen. Kävi ilmi, että sama äijä on ladellut törkeyksiä ja saanut herkemmät ihmiset lähes pois tolaltaan.

Kirjoitin taas uuden tekstin ja omat varoitukseni sanat.

Monet “joogin” kohdanneet kirjoittivat, miten googletuksen kautta löysivät tekstini ja helpottuivat, kun eivät olleet ainoita, jotka tyyppi oli pysäyttänyt. Kommentteja on tipahdellut kolmen vuoden aikana kymmenittäin.

Ilmoitus poliisille lukuisten blogikommenttien perusteella

Kesäkuussa lähetin aiheesta viestiä IRC-Gallerian poliisina minulle tutuksi tulleelle Marko Forssille (FB:ssa ylikonstaapeli Fobba). Hän vastasi ilmoittavansa blogitekstini seksuaalirikosjaokselle.

Viime sunnuntaina Noora Mattila kirjoitti samasta joogista Hesarissa (teksti maksullisessa verkkolehdessä). Hän viittasi myös minun blogitekstiini, josta oli saanut tiedon Facebookissa.

“Joku linkitti kommenttiketjuun Mieto marinadi -nimisen blogin, jonka kirjoittaja oli myös joutunut selvänäkijän luennolle. Blogitekstin alla 23 naista ilmoittautui joogin uhreiksi. Yksi muisti tavanneensa tämän jo 90-luvun alussa.
Ei voi olla totta. Ukkohan on käynyt läpi kaikki Helsingin naiset!”

Fobba kommentoi blogiin viitaten esimerkiksi kunnianloukkaukseen

Mattilan jutun jälkeen blogitekstiini on viikon mittaan tullut yhä uusia kommentteja ja tietoja joogin häiriköinneistä. Pyysin sitten myös Forssilta, voisiko hän ottaa kantaa esimerkiksi mahdollisiin rikoksen tunnusmerkkeihin näissä tapauksissa. Hän jätti kommentin todeten mm. seuraavaa:

“Blogilla kirjoitetuissa tapauksissa ei ole ilmennyt sellaista, jotka äkkiseltään täyttäisivät jonkun seksuaalirikoksen tunnusmerkistön. Tosin törkypuheet ja suunsoitot voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.

Tekojen “lähin” seksuaalirikokseen viittava nimike voisi olla pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Seksuaalinen teko tarkoittaa sellaista seksuaalista tekoa jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja se on olosuhteet huomioon ottaen seksuaalisesti olennainen. Rikosnimikkeen täyttymiseksi teon täytyy sisältää väkivaltaa tai uhkaamista. Eli tekijän täytyy “murtaa” kohteena olevan henkilön tahto väkivallalla tai uhkauksella.

Jos joku käy käsiksi yllättäen esimerkiksi rintoihin, voi se täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.”

Vertaistukea ja virallista tietoa netin kautta

Kokonaisuudessa tämä on tietysti esimerkki siitä, miten sosiaalinen media voi oikeasti levittää tietoa, joka ei ns. perinteisissä kanavissa samalla tavalla toimisi.

Samalla olen ilahtunut siitä, että poliisissa on tajuttu netin mahdollisuudet ja lähdetään keskusteluun mukaan. Fobban kommentti on erittäin hyvä lisäys muiden kyseisen blogitekstin kommenttien joukossa.

Mutta tärkeintä lienee se vertaistuki, jonka monet joogin kohdanneet ja tilanteesta ahdistuneet ovat saaneet, kun ovat löytäneet blogitekstin ja kommentit.

Tauko on hyvä päättää yhdellä lukuisista runoista, jotka luin kesän mittaan. Kai Nieminen on yksi suosikkirunoilijoistani, ja jotain oleellista on tässä kerrottu. Kun aika moni lomien jälkeen esimerkiksi muistelee salasanojaan, minäkin sain kesällä punkin kiinni nahkaani, helteen ohessa on saatu ihailla ukkosia ja nukkuminen on aina tärkeää:

“Elämä on muuttunut kovin jännittäväksi:
jos unohdat salasanasi, menetät yhteytesi todellisuuteen,
mutta muista vaihtaa salasana säännöllisin väliajoin,
älä avaa epäilyttäviä viestejä,
torju virukset,
pystytä palomuuri,
muista varmuuskopiot,
varo vakoojia,
muista ulkoilla ainakin neljänä päivänä viikossa
vähintään puoli tuntia kerrallaan,
jos tapaat lenkkipolulla karhun, vetäydy hitaasti selkä edellä,
mutta varmista ensin ettei sen pentu ole takanasi, suojaudu punkeilta,
ukkosen uhatessa irrota kaikki pistokkeet seinäkoskettimista,
nuku rauhassa, tarvitset kuusi tuntia yhtäjaksoista unta yössä,
valvo lastesi verkonkäyttöä, älä stressaannu, ei ole minun
vikani, jos elämä nykyisin omaksuu luettelon hahmon.

- Kai Nieminen

Anja Alasillan kirjoitukset ympäri nettiä

Mahtavaa, että viestinnän asiantuntija kirjoittaa näkemyksiä maailmansta blogiinsa, jakaa kirjoitusvinkkejä Facebook-sivulla ja kommentoi aktiivisesti Twitterissä.

Katleena Kortesuon viestintäblogi

Toinen viestinnänkouluttaja, jolla on kiinnostava ja mainio blogi.

Merkintöjä mediasta

Outi Vainionkulma-Immonen kuuluu myös viestintäammattilaisiin, jonka blogia on ilo seurata.

Ajattelun ammattilainen

Lauri Järvilehto kirjoittaa niin yleisiä elämänvinkkejä kuin pienempiä, ajattelun arvoisia näkökulmia.

Innovaatiojournalismin seuran blogi

Tämä blogi on päässyt mukavasti liikkeelle tänä vuonna: usean kirjoittajan voimin toteutettua, vaihtelevaa sisältöä.

Kelan tutkimusosaston blogi

En olisi osannut arvata pari vuotta sitten, että voisin tykätä myös Kelan blogista. Hienoa, että näin on nyt käynyt!

Pekka Pekkalan kolumnit

Kaikinpuolin hieno mies, johon minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua, ennen kuin hän lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nyt Pekka on palannut, ja viimeinen HS-kolumni on taas osoitus siitä, että Pekalla on paljon fiksuja ajatuksia, jotka hän osaa myös tuoda hyvin julki.
(Ja tähän mielipiteeseen ei vaikuta se, että pari päivää sitten onnistuin kohtaamaan Pekan ja hän antoi “Kallion kohtuuposselle” Laura Leen kirjan Broke Is Beautiful. Living and Loing the Cash-Strapped Life. Kiitos vaan, teoksesta pitää laatia vielä omakin kirjoituksensa.)

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogi

Aktiivisesti päivittyvä, monen kirjoittajan voimin toteutettu blogi, josta saa niin tietoa kuin iloa.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

“Synkeässä Savossa syntyneen, Hämeeseen joutuneen eronneen keski-ikäisen naisen kirjoitelmia” sisältävä blogi tuo mieleen sen, miksi blogeihin aikoinaan tykästyin. Arjen havaintoja ja kadehdittavaa kielenkäyttöä.

- – -

Tästä jäi nyt varmasti puuttumaan monta mainitsemisen arvoista tuotosta ja sisällöntuottajaa. Lisäksi tietysti olen iloinen, että moni vanha suosikkini jaksaa edelleen blogata. Kaiken muun nettipöhinän keskellä blogit ovat minulle edelleen tärkeitä, vaikka itsekään en ihan samaan tahtiin kirjoitakaan joka paikkaan.

Myönnän myös sen, että uusia blogeja ei välttämättä seurattavakseni päädy kovin helposti. Jo ennestään minulla on paljon luettavaa, ja toisaalta uusia blogilöytöjä en edes aktiivisesti etsi. Tässäkin siis tärkeitä ovat muiden suositukset ja linkit.

Lisäys:

Syntilistani jatkoksi pitää tietysti mainita, että oma kommentointini muiden blogeihin on myös jäänyt turhan vähäiseksi. Eli vaikka tykkäisi tai teksti herättäisi ajatuksia, niin silti jää tekemättä kommentti tai kiitokset. Siksi näitä kehuja pitää välillä kerätä oman blogitekstin verran.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

Puheenvuoro olikin täyttä asiaa, ja muutamia lausuntoja pistin muistiin.

Ensinnäkin kommentti siitä, että yksinkertainen “nippelitiedottaminen” kuluttajille eettis-ekologisista teemoista väistyy. Sen tilalle nousee arvokeskustelu.

Yritysten on miettitävä esimerkiksi sitä, onko vaikkapa kertakäyttöastioiden valmistaminen arvojen mukaista vai pitäisikö toiminta suunnata uudelleen. Luonnonvaroja ei ole loputtomiin, ja yritysten pitää pystyä moraalisesti perustelemaan oikeutensa niiden käyttöön.

Jalanjälkimittarit eivät ole yksiselitteisiä

Grundström kommentoi myös sitä, ettei hän usko jalanjälkimittareiden tuovan suurta ratkaisua. Ne eivät ole yksiselitteisiä tai yksinkertaisia.

Olen samaa mieltä: erilaisiin jalanjälkilaskelmiin liittyy paljon hankaluuksia, eikä niitä voi verrata esimerkiksi elintarvikkeiden energiasisältöihin (esim. viime viikolla uutisoitu Hesarin paperi- vs. nettilehti, jutun otsikointia kritisoi Vaiheinen ja jutun keskusteluosiossa laskelmia epäillään monista syistä).

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö tuotteiden ympäristökuormitusta pitäisi tutkia ja minimoida. Mutta esimerkiksi hiilijalanjälki on vain yksi ympäristövaikutusta mittaava taso, ja laskelmien teko hankalaa.

Peruslinjauksilla pääsee eteenpäin ilman merkintöjäkin

Esimerkiksi normaalilla päivittäistavarakauppareissulla toiminnan ja ostamisen yleislinjauksilla pääsee jo pitkälle oman hiilijalanjälkensä minimoimisessa. Siis näitä tuttuja: suosi kausi- ja kasvisruokaa, vähennä eläinperäisiä tuotteita, osta kasviksista ja juureksista erityisesti avomaalla kasvaneita, vältä pakasteita, mene kauppaan muuten kuin omalla autolla jne.

Tietysti kuluttajat sanovat haluavansa merkintöjä: kuulostaahan se houkuttelevalta ja ostamista helpottavalta. Mutta vaikuttaisivatko ne aidosti toivotulla tavalla? Ravintosisällöt ovat nykyisin pakkauksissa pakollista tietoa, mutta silti suomalaiset eivät syö terveellisesti.

Kuinka lasketaan ja mitä verrataan mihinkin – tuoteryhmän tuotteita keskenään vai esimerkiksi elintarvikkeiden koko skaalalla? Kuka tekee laskelmat ja määrittää kriteerit?

Elintarvikkeiden hiilijalanjäljestä järjestettiin nyt toukokuussa MTT:n järjestämä työpaja. Minutkin oli sinne kutsuttu, mutta en sairastamisen vuoksi päässyt. Työpajan keskustelua ja ongelmia esitellään Ruokatiedon artikkelissa, ja työ merkintöjen miettimiseksi siis jatkuu.

- – -

Itse siis puhuin tiistaina kuluttajavaikuttamisesta ja Porkkanamafiasta. Esillä oli tietysti netti ja sen vaikutukset kuluttajien toimintaan sekä tietysti myös Porkkanamafian leviämiseen ja viestintään. Verkko levittää kuluttajien kokemuksia ja näkemyksiä –  totuuksia, tunteita, tietoja kuin harhaluuloja. Ennen minua puhui Marttojen edustaja: se tietysti sopi hyvin, sillä Martat ovat kuluttajaliikkeenä uranuurtajia ja myös minulle jo lapsuudesta asti tuttuja.

Jäi tosi hyvä fiilis tuosta tilaisuudesta, ja Otaniemestä kotiin oli kepeää fillaroida!

“Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

“Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on “kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin “Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

“Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Kaikkia tämä ei kuitenkaan miellytä. Daily Ekon Daniela aikoo lopettaa bloginsa saatuaan tarpeekseen yritysten yhteydenotoista:

“Infolehtisiä yritysten viher(pesu?)tempauksista suorastaan tulvi sisään, eikä sähköpostiosoitteen poistaminen täältä auttanut yhtään.

Perustin blogin vuosi sitten kirjatakseni ylös ja tarkkaillakseni elämäntyyliäni sekä elämäntyylini muutosta, saadakseni apua eko-ongelmiin kommenttimuodossa ja niin edespäin. Jossain vaiheessa erinäiset yritykset alkoivat ottaa yhteyttä ja tarjota ekotuotteita testattavakseni. Alkuun se olikin kivaa, mutta kuten jo mainitsin, en oikein (enää) koe sitä mielekkääksi.

Olen toki kiitollinen kaikesta, mitä blogi on poikinut, mutta jatkuva mainontaan ja mainoksille al(t)istuminen on syönyt mielekkyyden tämän blogin ylläpitämisestä ihan täysin. Alkuperäinen into on kadonnut ja tarkoitusperä on vaihtunut joksikin ihan muuksi. Oli tarkoitus raportoida omia juttuja, ei suoranaisesti referoida muiden asioita.”

Blogien kautta tehtävä markkinointi kääntyy siis välillä ikävään suuntaan. Edelleen näyttäisi olevan tarvetta sille merkinnälle, jolla voisi kertoa blogissaan, onko halukas vastaanottamaan yhtään lehdistötiedotetta tai muuta materiaalia.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Tänään tuo sivusto aukesi. Aiheelle on myös oma Facebook-sivu.

Myönnän, että tätä touhua piti harkita tavallista tarkemmin. Stora Enson maine vastuullisuusasioissa ei ole keikkunut kovin korkealla.

Toisaalta se oli yksi kimmoke suostua: koen paremmaksi sen, että firmat lähtevät netissä mukaan keskusteluun ja tätä avoimuutta on sinällään hyvä suosia.

Lisäksi tietysti asiaa piti harkita siksi, että nettiprojektissa esiinnytään videolla. Siis koko olemus lävähtää esiin, ei vain nimi.

Mutta myönnän, että oli myös kiehtovaa päästä kokeilemaan, miltä tuntuu pälättää videolle ja englanniksi. Käytännössä sain etukäteen kuluttajanäkökulmaisia kysymyksiä ja vastailin niihin vapaamuotoisesti. Lisäksi omaan esiintymisosuuteni kuului esittää sivustolla oleva testiin liittyvää aineistoa.

En siis osallistunut sen laajemmin sivuston suunnitteluun, vaan olin mukana omien esiintymisteni verran.

Nyt, kun sivustoa vilkaisin, niin onhan se aika isokokoinen projekti. Kuinkahan moni jaksaa kuunnella ja katsella noita osioita? Itse tykkään netissä lueskella ja edetä nopeasti silmäilemällä, ja videosisältöön painottuvalla sivustolla se ei onnistu tuttuun tapaan.

Kiinnostavin osio mielestäni on Greenpeacen Sini Harkin ja Stora Enson toimitusjohtajan Jouko Karvisen keskustelu (“In the Spotlight”).

Nyt jään seurailemaan reaktioita. Millaista keskustelua ja kommentointia mahtaa herätä?

Entäs rapiseeko oma maineeni, kun tähän suostuin?

Koen, että yksilönäkin usein on parempi olla mukana meiningeissä ja pyrkiä vaikuttamaan sitä kautta: niinhän Porkkanamafiakin on pyörinyt eli hyvästä toiminnasta palkitaan yrityksiä. Stora Ensolla on varmasti toiminnassaan parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, niin kannustan firmoja nettiavoimuuteen ja keskusteluun. Haluan uskoa, että sitä kautta yritysten on oikeasti yhä vakavammin ja läpinäkyvämmin pohdittava toimintansa vastuullisuutta ja tehtävä aiempaa parempia ratkaisuja.

Ja kyllä tästä minulle tietysti myös palkkio maksettiin, jos joku sitä jäi pohtimaan Mutta en nyt ihan vain rahan vuoksi hommaan kuitenkaan suostunut: olisin kieltäytynyt, jos minut olisi esimerkiksi pistetty pölisemään esimerkiksi sellaista mainoshenkistä puhetta, johon en todellakaan itse olisi voinut uskoa.

Mutta tiedän, että monen mielestä osallistumiseni sivustolle on vähintään arveluttavaa. Olihan se myös minulle tiukan harkinnan paikka.

Tietysti pääosassa ovat ihmiset eli mepit. Jutun lopussa ääneen pääsee Carl Haglund:

“Siinä on taas Calle Haglund. Hänellä on selvästi jotakin asiaa.
– Mä en tiennyt, että naistenlehtiä kiinnostaa tämmöinen!

– Ai mimmoinen?

– No tämmöinen EU-politiikka.”

- – -

Virpi Salmi kirjoittaa nykyisin Olennaisilta osin -blogia Me Naisissa.

- – -

Huomenna olen itse jälleen mediassa haastateltavana eli Uusi Musta keskustelee tällä kertaa shoppailusta ja nuukailusta. Lähetys alkaa klo 12.15, mutta luonnollisesti sen voi kuunnella jälkikäteen YLE Areenalta.

Rassaa se minuakin. Vaikka aihe kiinnostaa, niin rajansa jatkuvalla some-löpinällä.

Niinpä olen panostanut Kulutusjuhlan Twitter-tiliin, eli harjoitellut siellä, miten suomalaista kuluttajuutta voisi Twitterissä tuoda julki.

Kulutusjuhlan tilille tulevat tietysti päivitykset nettisivuilta sekä Kulutusjuhlan Delicious-tilille tallennetut linkit. Tämän lisäksi olen Kulutusjuhlan tilillä pyrkinyt käyttämään aktiivisesti ns. retweet-toimintoa: mikäli huomaan jonkun kuluttamiseen liittyvän twiittauksen, niin RT-toiminnolla pistän sen eteenpäin Kulutusjuhlan tilille.

Muilta lainaten ja kierrättäen

Idea on osaltaan sama, kuin mitä Kulutusjuhlan sivuilla on käytetty blogien suhteen. Siellähän paljon lainataan muiden blogiteksteistä kulutusajatuksia ja laitetaan ne linkin kera esiin.

Twitteriin ihmiset tuntuvat kohtuullisesti laittavan esiin kulutukseen liittyvää viestintää, joten sitä on myös kiva koota. En tosin tiedä, miten Kulutusjuhlan Twitter-tilin seuraajat (tällä hetkellä 298, ei mikään jättisuuri määrä siis, mutta ihan kelvollinen joukko) sisällöt kokevan.

Välillä joku laittaa twiittaukseensa myös merkin @kulutusjuhla, jolloin tieto kiinnostavasta linkistä tai twiittauksesta saapuu tietoon helposti.

Jonkun verran myös kommentoin Kulutusjuhlan tilin kautta, jos sen myötä jotain keskustelua syntyy. Luontevampaa kuitenkin on tuoda omat mielipiteet @marikoo:n kautta julki.

Mutta onko tässä mitään järkeä?

Ylipäätään Twitter-toiminta tietysti koko ajan kehittyy ja muokkautuu, kuten myös blogit tai Facebook. Käytän Twitteriä paljon koneelta Tweetdeckin kautta tai iPhonesta Tweetien avulla. Pelkkä Twitterin oma sivu ei kovin pitkälle kanna.

Välttämättähän tietysti Kulutusjuhlan twiittien takana en ole minä, kun tunnuksen käyttöoikeuden voi jakaa muillekin, mutta toistaiseksi homma on ollut pitkälti minun hoidossani.

Mutta jos siis haluaa Twitterissä seurata pääsääntöisesti suomenkielistä kulutusmeininkiä, niin sitten kannattaa vilkaista Kulutusjuhlan tili.

Nykyisiltä seuraajilta olisi mukava kuulla myös kommentteja: onko Kulutusjuhlan Twitter-tilistä ollut mitään iloa tai hyötyä?

Olen pohtinut myös sitä, että Kulutusjuhla tarvitsisi varmaan sellaisen Twitter-tilin, jonka kautta seuraaja voisi tilata pelkät blogitekstit. Osa käyttää Twitteriä syötelukijan korvaajana, jolloin kaikki ylimääräinen twiittailu tuskin kiinnostaa.

Moni tuttu on kommentoinut, että kohtuullisen hyvä keskustelu tuolla saatiin aikaan, eikä mennyt edes huuteluksi. Ohjelman ensimmäisellä jaksolla katsojia oli keskimäärin 498 000 ja toisella jaksollakin lähes 330 000. Näin televisiottomana ihmisenä nuo katsojaluvut tuntuvat aina niin suurilta.

Jälleen tutuilta on tipahdellut positiivisia kommentteja esiintymisestäni. Kiitos vaan kaikille niistä!

Taustatyötä tein pienien tiedonhakujen lisäksi kauppamatkan verran, eli kävin katsomassa, mitä lihatuotteet maksavat.

Broilerin koipireidet maksavat 2,15 e/kg, luomuporkkanat 2,40 e/kg

Kuten ohjelmassa sanoin, niin kuluttajana on vaikea käsittää, miten broilerin koipireidet voivat olla niin halpoja, reilut pari euroa kilo. Kyllähän hinta kertoo omaa kieltään eläinperäisten tuotteiden tuotannosta ja niiden arvostuksesta. Tietysti elintarvikkeiden hinnanmuodostus on monen tekijän summa, ja voimakas tekijä on tukijärjestelmä.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitelty juuri lainkaan luomutuotantoa. Ei sekään eläintuotannolle varmasti aina mikään taivas ole, mutta esimerkiksi luomulihan ekologinen kuormitus on selvästi pienempi kuin tehotuotetun lihan.

Uudet ruokatavat opetteluun – ituhippeily ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella

Ohjelman loppuvaiheessa pääsin ylpeilemään urheilusaavutuksillani eli puolimaratonilla. Kasvisruokavaliosta voi saada ihan tarpeeksi ravintoaineita liikkumiseen. Tietysti se vaatii opettelua verrattuna suomalaiseen perusravintoympyrään, mutta ei ole mitenkään mahdotonta. Olen viime aikoina mm. onnistuneesti idättänyt papuja ja linssejä proteiininlähteeksi.

Syön myös lihaa silloin tällöin, jos sitä eteeni ilmaantuu tai liha päätyisi muuten roskiin. Mutta en siis osta lihaa kotiini, ja olen vähentänyt myös mm. maitotuotteita. Viimeisin maistiainen oli poron kieli, tätä ennen broilerin sydän. Nämä ovat sellaisia eläinten osia, joita ei välttämättä aina edes ihmisravinnoksi käytetä. Kokonaisvaltainen ruhon hyödyntäminen ihmisravinnoksi olisi tietysti tärkeää.

Televisiokeskustelussa sivuttiin myös hevosenlihan käyttöön. Hevosten teurastukseen liittyvistä ongelmista oli juttu eilisessä Hesarissa (“Hevosenlihaa haaskataan madonruuaksi“, €). Perehdytyksen aiheeseen saa myös Hevosjalostusliiton  sivuilla olevasta tiivistelmästä Eettinen ja turvallinen -keskustelutilaisuudesta viime syksyltä.

Myös luomulihan kohdalla teurastus ja eläinten kuljetus teurastamoihin on ongelma. Luomulihan teurastuslupa on nyt 12 teurastamolla, kun Eviralta saamieni tietojen mukaan teurastustoimintaa harjoittaa kokonaisuudessaan vajaa sata laitosta. Luomulihan teurastussäännöt ovat kohtuullisen tiukat, joten teurastamoilla on esimerkiksi tietyt päivät luomueläimille.

Lihaa lähes 80 kiloa, kasviksia ja hedelmiä 103 kiloa vuodessa

Lihantuotannon vähentäminen olisi sekä eettistä että ekologista. Samalla se olisi myös terveellistä.

Vuonna 2008 suomalainen söi lihaa 78 kiloa, ja näin suurelle määrälle ei ole ravitsemuksellisia perusteita: puoletkin riittäisi. Kasviksia kului 67 kiloa ja hedelmiä 36 kiloa. Sokeriakin meni noin 30 kiloa, nestemäisiä maitotuotteita 183 litraa.

Eli lihalauantai tai pyhäpihvi olisi tervetullut muutos nykytilaan, jossa lihaa popsitaan päivittäin runsaasti. Ylipäätään ruokasuhde pitäisi saada sellaiseksi, että lautasellemme päätyviä tuotteita osattaisiin aidosti arvostaa.

Perusongelma on tietysti sama kuin kulutuskulttuurissamme ylipäätään. Olemme ahneita ja haluamme kaikenlaista. Sen myötä kulutamme liikaa luonnonvaroja.

Kaupunkilainen ja maalainen kohtaavat

Eläintuotanto ei ole vain Suomea koskettava ongelma, vaan globaalisti merkittävä aihe. Siksi minäkin jaksan siitä paasata täällä netissä ja muualla, jos pyydetään.

Kiinnostavaa on ollut havaita, miten eri tahoihin vaikuttaa se, kuinka paljon he tietävät taustoistani. Jos maataloustuottajalle mainitsen, että olen itäsuomalaisen siemenviljelijätalon tytär, maaseudulla kasvanut, porkkanapenkkejä kitkenyt ja traktoria ajanut, niin minuun suhtaudutaan myönteisemmin, kuin jos  tiedetään vain se, että olen helsinkiläinen kuluttajaekonomisti.

Tietysti lapsuus on vaikuttanut ajatuksiini. Sen myötä esimerkiksi broilerintuotanto kymmenientuhansien yksilöiden hallissa tuntuu niin suuresti siipikarjan luontaisen toiminnan vastaiselta.

Lapsuudessani tilallamme nimittäin oli sellainen 10-15 tavallisen kanan parvi ja kukko, jotka elelivät vanhan navetan yhdessä huoneessa: nukkuivat orsilla ja pöyhivät pehkuja lattialla, munivat pesiin ja kesällä pääsivät pihahäkkiin. Syksymmällä kanaparvi tepasteli myös vapaasti pihalla, kun pihapiirissä ei enää ollut mitään sellaista kasvamassa, jota linnut toiminnallaan olisivat voineet haitata. Mukana menossa oli yleensä myös pari ankkaa, jotka vaeltelivat koko kesän vapaana pihalla.

On mahdotonta kuvitella, että tiukalla nokkimisjärjestyksellä elävät, hormoneilla bodatut ja kauas peruskanasta jalostetut broilerit voisivat niissä suuryksiköissä kovinkaan hyvin, vaikka olisi ruokaa ja lämpöä. Toki odotan niitä normaaliin suomalaiseen broilerihalliin asetettuja nettikameroita, joista voisi käydä katsomassa, kuinka linnut oikeasti elävät.

Olen myös nähnyt lapsuudessa, kuinka vanhalta kanalta katkaistaan kaula. Siipikarjan teurastuksesta saamani tiedot kuulostavat sen verran epäeettisiltä, että broilerin syöminen ei kiehdo senkään vuoksi. Mutta ei se kaulankatkaisu aiheuttanut myöskään traumoja: vanha lintu oli parempi lopettaa kuin pitää heikkokuntoisena muun joukon nokittavana.

Ruuantuotantoa on muutettava jo ennen keinolihan tuloa

Mutta ihan taatusti kaupunkilainenkin voi ymmärtää eläintuotantoa. Tuottajat ja teollisuus eivät ainakaan paranna mainettaan sillä, että tuhahtelevat kuluttajista, jotka eivät koskaan ole navetassa käyneetkään eivätkä siksi voi käsittää eläinten hyvinvointia. Kuten ei myöskään auta se, että syytetään äänekkäästi suomalaisia viljelijöitä.

Minulle kyse on siitä, että toivoisin tällä pallolla olevan pitkälle tulevaisuuteen mahdollisuudet elämiseen niin ihmisillä kuin eläimillä. Keinoliha varmaankin tulee yleistymään jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen olisi syytä muuttaa länsimaista ruuantuotantoa ja -kulutusta.

Illassa keskusteltiin niistä aiheista, jotka usein nousevat esiin: henkilökohtaisen elämän ja ammatti-identiteetin sekoittuminen, sosiaalisen median seuraamisen vaatimat resurssit ja siitä saatava hyödyt, kuluttajien suhtautuminen yritysten läsnäoloon verkossa, kuka ja miten saa nettikeskusteluissa luottamuksen (ja pääsee näin vaikuttajaksi) tai se, milloin nettikeskusteluun pitäisi osallistua ja milloin ei.

Paristakymmenestä mukana olleesta muutama ei ollut Facebookissa. Mobiilisti nettiä käytti vain harva (poislukien sähköpostien lukeminen). Kukaan ei sanonut käyttävänsä Twitteriä (tili joillakin oli perustettuna).

Fazerin Liina Hemminki kertoi, että yrityksellä on kyllä tarkoitus lisätä Twitterin käyttöä, sillä se nähdään keinona tavoittaa mm. toimittajia. Hemminki totesi, että Fazerin etuna Suomessa on hyvä maine, joka näkyy myös nettikeskusteluissa. Fazerilla on luotu alustavia ohjeistuksia nettikeskusteluihin osallistumiseen, mutta tätä ohjeistusta työstetään edelleen.

Hemminki kommentoi, että hänen mielestään viestintäalan ammattilaisen pitäisi edes jollain tavalla kokeilla itse esimerkiksi Facebookia ja muita sosiaalisen median välineitä. Tottahan se on, että kun on mukana, on helpompi ymmärtää, mikä touhussa kiehtoo ja miksi ja samalla kehitellä keinoja siihen, miten nettiviestintää voidaan hyödyntää sosiaalista mediaa.

Huomenna mukana Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa

Huomenna olen mukana perinteisemmässä mediassa eli Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa keskustelemassa tuotantoeläimistä ja niiden oloista alkaen klo 21. Olen mukana kuluttaja-aktiivin roolissa ja toivottavasti keskustelusta tulee jollain lailla tolkullinen, vaikka paikalla on melkein parikymmentä ihmistä. Hiukan etukäteen hirvittää, onnistunko sanomaan sen, mitä haluan, vai tuleeko möläyteltyä jotain ihan muuta.

Varsinaisesta aiheesta kirjasin muutaman ajatukseni ylös Kulutusjuhlaan.