Mari Koo

Veblen: Joutilas luokka -tiivistelmä

Olen tehnyt tiivistelmän tästä sosiologian ja myös kulutustutkimuksen klassikosta vuodelta 1899 ja viittaan tähän välillä vähintään puheissani. Jaan tämän siis myös netissä. Veblenistä lisää mm. Wikipediassa.

Thorstein Veblen: Joutilas luokka (The Theory of the Leisure Class)

Poimintoja esipuheesta

Suomennoksen esipuheessa todetaan Veblenin ymmärtäneen kulutuksen ja persoonallisuuden kiinteän yhteyden. Veblen kirjoittaa kulutustottumusten leviävän ylimmistä kerroksista alaspäin, ja Veblen toteaa kulutukseen ajavaksi yllykkeeksi sosiaalisen arvostuksen tärkeyden.

Suomentajat myös ilmaisevat, ettei kerskakulutus vastaa täysin käsitteenä Veblenin käyttämää conspicious consumpitionia. Veblen korostaa, ettei kuluttamisessa ole kyse leuhkimisesta, vaan sosiaalisesta koodista, ja näin katsojan reaktio korostuu: kuluttamisen havaitsee ulkopuolinen tarkkailija.

Joutilas luokka on siis teoria amerikkalaisesta miljonääriluokasta, sen elintavoista ja tottumuksista, ja se kuuluu amerikkalaiseen modernin valtion ongelmia koskeneeseen diskurssiin ja kapitalismin kritiikkiin”, Sulevi Riukulehto kirjoittaa.

1 Johdanto

Johdannossa Veblen esittelee erilaisia yhteisöjä: joutilasluokan instituutio on kehittyneimmässä muodossaan barbaarisen kulttuurin korkeimmassa vaiheessa, esimerkiksi feodaaliajan Japanissa tai Euroopassa. Veblen esittelee tätä alempia luokkia ja määrittelee näitä mm. töiden eriytymisen mukaan. Jos joutilasluokkaa ei ole, niin yhteisö on yleensä pieni, köyhä, rauhanomainen ja rakenteeltaan yksinkertainen. Joutilasluokan instituution kehittymiselle Veblen näkeekin edellytettävän, että yhteisön on oltava elämäntavaltaan saalistava ja elannon hankkimisen on oltava suhteellisen helppoa.


Henkilöön tai käyttäytymiseen liitetty arvokkuuden, arvon tai kunnian käsite on ensiarvoisen tärkeä luokkien kehityksessä. Ihminen on toimija, joka tuloksellisesta työstä tajuaa turhuuden, tuhlauksen ja kyvyttömyyden arvottomuuden: tätä Veblen kutsuu ”työteliäisyyden vaistoksi”.

2 Varallisuuskilpailu

Joutilas luokka syntyy yksityisomistuksen kanssa samassa kulttuurievoluution vaiheessa. Joutilaan ja työtätekevän luokan erottelu perustuu aiemmin vallinneeseen jakoon miesten ja naisten töiden välillä. Vastaavasti omistusoikeuden varhaisin muoto on yhteisön työkykyisten miesten oikeus omistaa naisia. Näin saalistukseen perustuvassa elämäntavassa kilvoittelun tuloksena on ollut toisaalta pakkoavioliitto ja toisaalta omistusoikeus. Tästä syntyi miespuolisen perheenpään johtama kotitalous.


Omistusoikeuden perimmäinen vaikutin on kilvoittelu. – – – Rikkauden omistaminen tuottaa kunniaa; kyseessä on kateutta herättävä vertailutilanne.” (s.28)

Omistusoikeuden alkuvaiheesta (valloittaminen ja anastus) siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, jossa tuotanto alustavasti järjestyi yksityisomaisuuden (orjanomistuksen) pohjalle. Kun tuotanto asettuu aloilleen, vaurauden suhteellinen merkitys ja vaikutus maineen ja arvonannon tavanomaisena perustana kasvaa. Omaisuutta on oltava, jotta pääsee yhteisössä johonkin asemaan, vaikka toki sankari- tai merkkiteot edelleen ovat tärkeitä arvostuksen mittareita.

Mutta kun henkilö tekee uusia hankintoja ja tottuu tästä seuraavaan uuden vaurauden tasoon, se lakkaa tuottamasta merkittävästi suurempaa tyydytystä kuin entinen elintaso. Suuntauksena on joka tapauksessa kulloisenkin varallisuustason muuttaminen jatkuvasti uuden rikastumisen lähtökohdaksi. Tämä puolestaan synnyttää uuden riittävyysnormin ja uuden varallisuusluokituksen, jonka perusteella itseä verrataan naapureihin.” (s. 31)

Koska jokainen haluaa olla tavaroiden kasaamisessa muita parempi, rikastumisen tarve ei koskaan tyydyty, eikä mikään lopullinen ratkaisu ole mahdollinen. Veblen muistuttaa myös, että toki omaisuuden hankkimisen motiivina on kilvoittelun lisäksi mukavuuden lisääminen ja puutteelta suojautuminen. Lisäksi vaurauden tuoma valta on yksi vaikuttimista.


3 Kerskaileva joutilaisuus (s. 33)

Ylimmän varallisuusluokan toimintaa leimaavat voimakkaasti ns. varallisuuskilpailun toissijaiset vaatimukset. Veblenin näkemyksen mukaan näistä pakottavin on vaatimus pidättäytyä tuottavasta työstä. Barbaarisen perinteen nojalla työnteko nähdään alentavana. Näin ollen joutilaisuus eli tuottamaton ajankulutus on arvokasta.

Koska vauraus itsessään ei riitä arvonannon saavuttamiseksi, on omaisuus tai valta asetettava näkyville. Näin pyritään sekä tekemään vaikutus muihin että säilyttämään ja kasvattamaan omaa itsetyytyväisyyttä. ”Säädyllinen ympäristö” ja vapautus ”vähäpätöisistä tehtävistä” tukevat tätä ajattelua. Paremmat piirit kavahtavat rahvaanomaista työtä. Joutilas elämä nähdään kauniina ja jalostavana.

Joutilasluokka oli periaatteessa olemassa heti saalistuskulttuurin alkuvaiheesta lähtien, mutta se sai uuden ja laajemman merkityksen siirryttäessä varallisuuskeskeiseen kulttuurivaiheessa. Joutilasluokan tehtäviin kuuluivat hallinto, sota, urheilu ja hartaudenharjoitus.

Eri vaiheiden myötä urotöistä saadut voitonmerkit muuttuvat arvo- ja kunniamerkeiksi. Yhteiskunnan monimutkaistuessa syntyy arvojen, arvoasemien, -asteiden ja -merkkien järjestelmä (vaakunat, mitalit ja kunniamerkit). Mutta koska joutilaisuus ei yleensä jätä aineellista tulosta, ovat menneen joutilaan elämän tunnusmerkit aineettomia: näennäistieteellisiä tai -taiteellisia saavutuksia sekä tietämys toiminnoista ja tapahtumista, joilla ei ole suoraa kosketusta inhimilliseen elämään (kuolleet kielet, lause- ja runousoppi, kotimusiikki, vaatemuoti, pelit, rotueläinten kasvatus jne.)

Veblen käsittelee myös etikettijärjestelmää samasta näkökulmasta. Hyvin käytöstapojen tuntemus on ylhässyntyisen henkilön todiste siitä, että hän on kuluttanut katselijoilta piiloon jäävän osan elämästään arvokkaasti eli hankkimalla taitoja, jotka eivät ole tuottavia. Ylin luokka myös antaa etiketille lopullisen muodon, joka toimii ohjenuorana alempien luokkien käyttäytymiselle.

Omistusoikeusinstituution perustana oli siis henkilöiden, etupäässä naisten omistaminen. Tähän on Veblenin mukaan kannustaneet 1) hallinta- ja pakottamistaipumus, 2) näiden henkilöiden käyttökelpoisuus omistajansa urhoollisuuden merkkeinä, 3) heidän palvelustensa hyödyllisyys.

Kun yhteisöt kehittyvät ja asettuvat aloilleen, omaisuutta ei voi enää hankkia vaimoja ryöstämällä. Päävaimoksi tulee yleensä ylhäissyntyinen nainen, ja syntyperä edistää hänen vapauttamistaan arkisista askareista. Nainen on edelleen miehensä orha, mutta hän on myös isänsä ylhäistä verta, ja näin ollen on moraalisesti arveluttavaa, jos hän huolehtii alentavista tehtävistä.

Myös palvelijat eriarvoistuvat: arvokkaimpia ovat erikoispalvelijat, joiden avulla herra viestii asemaansa yhteisössä ja maksukykyään. Näin palvelijoiden määrä kasvaa, ja vähitellen miehet tulevat etusijalle etsittäessä palvelijoita, joiden tulee olla esillä. Hyvälle palvelijalle asetetaan runsaasti vaatimuksia lähtien siitä, että hänen on oltava näkyvästi tietoinen omasta paikastaan.

Tavaroiden tuotantoon sidottujen orjien omistaminen ja ylläpito todistaa vauraudesta ja urhoollisuudesta, mutta tuottamattomien palvelijoiden ylläpito on osoitus vielä merkittävämmästä vauraudesta ja asemasta.”

Kun palvelijoita perustellaan liian raskaalla ja määrällisesti suurella työllä, niin Veblen näkee kyseessä olevan sen, että kerskakulutuksen vaatimus on muuttanut elämän välttämättömien tykötarpeiden järjestelmän niin mutkikkaaksi ja vaivalloiseksi, etteivät ihmiset selviä siitä vaaditulla tavalla ilman apua.


4 Kerskakulutus

Kulutuksen erikoistumisen alkuperä voidaan paikantaa saalistuskulttuurin alkuvaiheisiin. Miesten tehtävänä oli kuluttaa se, mitä naiset tuottavat. Tavaroiden tuottamaton kulutus on urhoollisuuden merkki ja ihmisarvoon liittyvä etuoikeus, ja tiettyjen tuotteiden, mm. humalluttavat ja humalluttavat aineet ja koriste-esineet, kuluttamisesta tulee naisille, orjille ja lapsille tabu. Kulttuurin kehittyessä tämä tabu voi muuttua vain tavaksi.

Koska patriarkaalisessa perinteessä nainen on orja, hänen kulutuksensa on ainoastaan tarvitsemansa ravintoa tai sellaista, että se lisää isännän hyvää mainetta tai mukavuutta. Ylellisyystuotteiden kulutus on näin herran tunnusmerkki.

Kun herrasmiehen kulutus kehittyy, niin syömisen, juomisen jne. laadullista erinomaisuutta koskevan yksityiskohtaisen erottelun kehittyminen vaikuttaa paitsi herrasmiehen elämäntapaan, myös hänen koulutukseensa ja henkiseen toimintaansa. Hänen makunsa on kehityttävä, jotta hän erottaa halpa-arvoiset ja ensiluokkaiset hyödykkeet. On opeteltava, kuinka joutilasta aikaa vietetään soveliaalla tavalla.

Myös ystävien kanssa järjestettävät juhlat sekä vaihdetut lahjat ovat seurausta halusta osoittaa omaa varallisuuttaan. Toki taustalla on myös seurallisuuteen ja uskontoon liittyvät tekijät.

Vaurauden kasautuessa joutilasluokan tehtävät ja rakenne muuttuvat ja luokka eriytyy sisäisesti. Syntyy jokseenkin mutkikas asemien ja arvoasteiden järjestelmä. – – – Ylhäisen syntyperän myötä periytyy puolestaan joutilaisuuden velvoite.” (s. 52)

Isännän ympärille syntyy ”vasalli- ja liehittelijäkaarti”. Jotta he parhaalla mahdollisella tavalla kertoisivat isäntänsä varallisuudesta, syntyvät univormut, arvomerkit ja virkamerkit. Univormun käyttäminen kielii huomattavasta taloudellisesta riippuvuudesta, ja virkapuvusta tulee helposti kantajalleen vastenmielinen.

Yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa vaimon apuna on joukko palkollisia. Alemmilla tasoilla välillisen joutilaisuuden ja kulutuksen velvollisuudet kokonaisuudessaan vaimon vastuulle: länsimaissa tämä tarkoittaa yleensä alempaa keskiluokkaa. Tässä luokassa perheenpää ei edes teeskentele joutilaisuutta, mutta silti vaimo jatkaa edelleen välillistä joutilaisuuttaan kotitalouden ja sen isännän hyvän nimen ylläpitämiseksi. Vaikka mies joutuu työskentelemään, niin hyvän maineen vaatimusten vuoksi nainen toteuttaa joutilaisuutta kotivelvollisuuksien tai sosiaalisten kohteliaisuuskäytäntöjen muodossa. Kyseisten tehtävien tarkoitus on osoittaa, ettei vaimo tee eikä hänen tarvitse tehdä mitään tuottavaa tai todella hyödyllistä.

Vielä alemmissakin luokissa säädyllisyyden vaatimukset velvoittavat vaimoa kuluttamaan joitakin tavaroita kerskailevasti talouden ja perheenpään hyvän maineen vuoksi. Vaimosta, joka alun perin oli miehelleen kulutushyödykkeitä valmistava tuottaja, on tullut miehen tuottamien tavaroiden seremoniaalinen kuluttaja. Edelleen hän kuitenkin on teoriassa orja, sillä välillisen joutilaisuuden ja kulutuksen tavaksi tullut lahjoittaminen on vapautensa menettäneen orjan merkki.

Kaikkien ylhäisen luokan alapuolella olevien luokkien velvollisuus on noudattaa joutilasluokan antamia määreitä hyvälle maineelle ja normeille. Kaikki ponnistelevat kyetäkseen elämään kuten se luokka, joka on asteikolla ylempänä.

Mikään luokka, eivät köyhimmätkään, luovu totunnaisesta kerskakulutuksesta.

Ihmiset ovat valmiita kärsimään varsin suurta kurjuutta ja epämukavuutta ennen kuin työntävät syrjään vihonviimeiset varallisuuteen perustuvan kunniallisuuden rippeet ja siihen tähtäävät pyrkimykset. ” (s. 55)

Veblen toteaa yhteenvedonomaisesti, että joutilaisuuden ja kulutuksen yhdistävä piirre on tuhlaus: joutilaisuudessa kyse on ajan ja ponnistusten, kulutuksessa taas tavaroiden tuhlaus. Jompikumpi saatetaan asettaa etusijalle sen mukaan, kumpi tavoittaa tehokkaammin ne, jotka on tarkoitus vakuuttaa.

Niin kauan, kun sosiaalinen ryhmä on riittävän pieni ja tiivis, ovat molemmat menetelmät suunnilleen yhtä tehokkaita. Kun ryhmä kasvaa, kasvaa myös tavaroiden kulutuksen merkitys. Lisäksi Veblen toteaa, että kerskakulutus vaatii suhteellisesti suuremman osan kaupunki- kuin maaseutuväestön tuloista, ja sen vaatimus on kaupungeissa suurempi.

Joutilasluokan kerskaileva joutilaisuus on muuttunut yhteiskunnan kehityksen myötä. Tämän vuoksi kehitetään lukuisia mutkikkaita kohteliaisuussääntöjä sekä seremoniaalisia sosiaalisia velvoitteita, touhutaan ja puhutaan, pyritään johonkin vakavaan päämäärään.

Oleellista on, että lisättäkseen kuluttajan mainetta on kulutuksen kohdistuttava turhuuksiin.

Elämän välttämättömyyksien kulutus ei olisi millään tavoin ansiokasta paitsi, jos vertailukohdaksi otettaisiin rutiköyhät, jotka elävät toimeentulorajan alapuolella. Tällainen vertailu ei myöskään voisi synnyttää minkäänlaista kulutusnormia.”

Veblen toteaa termin ”tuhlaus” olevan epäonnistunut, koska siinä on paheksuva sävy. Taloustieteen näkökulmasta tuhlaus ei kuitenkaan ole sen perusteettomampaa kuin mikään muukaan kulutus.

Varsin usein sattuu, että jokin elintason osatekijä, joka aluksi näyttää etupäässä tuhlaukselta, muuttuu lopulta kuluttajan silmissä välttämättömyystarvikkeeksi. Näin siitä voi tulla aivan yhtä olennainen osa kulutustottumuksia kuin mistä tahansa muusta esineestä. – – – esimerkiksi matot ja gobeliinit, hopeiset aterimet, tarjoiluastiastot, silinterihatut, tärkätyt liinavaatteet sekä monet korut ja vaatekappaleet.” (s. 62)


5 Varallisuusperustainen elintaso

Veblen toteaa elintason olevan eräänlainen tottumus ja että kunniallisuuden vallitsevien kriteerien normi on joustava ja ennen kaikkea loputtoman venyvä: on huomattavasti vaikeampaa vetäytyä kerran omaksutulta kulutustasolta kuin laajentaa tavanomaista tasoa laajemman kulutusasteikon suomiin mahdollisuuksiin. Pyrimme kulutusihanteeseen, joka on nipin napin ulottumattomissamme. Kilvoittelu on kulutuksen vaikutin, ja näin vertaamme itseämme ylempiin ja pyrimme päihittämään ne, joiden joukkoon olemme tottuneet itsemme luokittelemaan.

Kilvoittelutapipus on muinaista perua ja leimaa ihmisluontoa. Veblen näkee sen itsesäilytysvaiston ohella todennäköisesti voimakkaimpana, valppaimpana ja pysyvimpänä ihmisen varsinaisista taloudellisista vaikuttumista. Kerskailevan tuhlauksen tarve nielee kaikki yhteisön tuotannollisen tehokkuuden ja tavarantuotannon lisäykset.

Teollisesti kehittyneissä yhteiskunnissa ihmiset paljastavat valikoiden yksityiselämäänsä siksi, että he haluavat piilottaa kulutuksestaan sen osan, jota toteuttavat piilossa yleiseltä paheksunnalta. Kotielämä on usein nukkavierumpaa kuin julkisesti esitetty.

Elintason vaikutus tulee siis esiin sekä fyysiseen mukavuuteen ja elatukseen liittyvein kulutuksen yksityisluontoisten elementtien rajoittamisena että lasten vähälukuisuutena tai puuttumisena. Kaikkein selvimmin se on nähtävissä oppineille pyrinnöille omistautuneissa luokissa.” (s. 69)


6 Varallisuuspohjaiset makukriteerit

Veblen ottaa mukaan kerskailevaan tuhlauksen kriteereihin uskonnollisen kulutuksen: rakennukset, puvut jne. Esimerkiksi pyhätöissä yhdistyvät hurskas karuus ja silmiinpistävä tuhlailevaisuus. Varallisuuspohjaiset arvostuskriteerit vaikuttavat joko suoraan tai välillisesti käsityksiin jumalan ominaisuuksista sekä siitä, mitkä ovat sopivat ja asianmukaiset tavat ja olosuhteet pitää yhteyttä jumalaan. Hänelle suodaan valtaistuin, jotka ympäröi vaurauden ja vallan merkit sekä suuri joukko palvelijoita.

Uskonnosta Veblen laajentaa muuhun toimintaan todeten, että käyttöesineitä pidetään usein käyttökelpoisina juuri siksi, että ne ovat tuhlailevia ja soveltuvat huonosti käyttötarkoitukseen. Hopealusikka ei ole sen käyttökelpoisempi kuin teräksinen, mutta kyseessä on ”kauneuden nimellä esiintyvän kalleuden tajun tyydyttyminen”. Kerskaileva tuhlaus on läsnä pakottavana normina, joka muokkaa ja ruokkii valikoivasti kauneudentajuamme. Kalleus ja kauneus sekoittuvat, ja tämä näkyy selvästi esimerkiksi vaatetavaroiden ja kodin kalusteiden kohdalla.

Näin päädytään tilanteeseen, jossa kaunista mutta halpaa ei enää pidetä kauniina. Tästä yhtenä esimerkkinä Veblen mainitsee kukat ja niiden jaottelun rikkaruohoihin ja arvostetumpiin. Maa-alueitten yleinen parantelu (ruohokenttien hoito, puiden istutus jne) ovat yksi osa tätä. Lisäksi Veblen nostaa esiin, että kauniina pidetyt kotieläimet ovat yleisesti niitä, joilla ei tavallisesti ole mitään tuotannollista päämäärää (kissat, koirat, hevoset, häkkilinnut) ja näin ne ovat myös käytössä kerskakulutuksessa. Koska koirien ja hevosten jalostus ja ylläpito kielii tuhlaavaisuudesta (eläimille uhrattu huomio ei ole tuottavaa tai hyödyllistä), niin näistä eläimistä tulee myös arvostettuja.

Eläinten ulkoisesta ihastelusta Veblen etenee ihmisten kauneusihanteisiin. Kun nainen suhde tuottavaan työhön muuttuu, myös kauneusihanne vaihtelee. Kerskailevan tuhlauksen normi hallitsee yleisesti naiskauneuden ihannetta. Esimerkiksi kapeaksi kuristettu vyötärö on ”koulimattomalle maulle” vastenmielistä, ja sen hyväksyminen vaatii totuttelua, mutta miehille, joiden elämäntapaan se sopii varallisuuspohjaisen arvonannon siunaamana kunniakkuuden merkkinä, se on ihailtavaa ja normaalia.

Veblen palaa esineiden kauneuteen toteamalla, että useimmat kauniina pidetyt esineet on suunniteltu huomattavan nerokkaasti ja ne todistavat, että niihin on kulutettu huomattavasti suurempi työpanos kuin mitä käyttötarkoitus vaatisi (esim. erilaisen vaatteet).

Kalliin hyväksyminen ja halvan paheksumisen tottumus on iskostunut niin perinpohjaisesti ajatteluumme, että pidämme kaikessa kulutuksessamme vaistomaisesti ja itsepintaisesti kiinni ainakin jonkinasteisesta tuhlailevasta kalleudesta jopa kuluttaessamme tavaroita täysin yksityisesti ja vailla minkäänlaista kerskailutarkoitusta. Koemme vilpittömästi ja epäilyksettömästi mielialamme kohoavan, jos nautimme päivittäisen ateriamme käsintehdyin hopea-aterimin käsinmaalatuilta posliinilautasilta (joiden taiteellinen arvo on usein kyseenalainen), jotka on katettu kalliille pöytäliinalle, olkoonkin, että aterioimme kaikessa hiljaisuudessa kotonamme.” (s. 89)

Kaikista tavaroista tulisikin löytyä jonkinasteista epäsuoraa tai kateuden herättämiseen liittyvää hyötyä. Tämä muuttaa tavaroiden arviointiperusteita.

Veblenin aikana on ymmärrettävää, että hän näkee koneellisesti tuotettujen tavaroiden soveltuvan paremmin tarkoitusperäänsä. Koska käsityö on tuhlailevampi tuotantomenetelmä, ovat ne taloudelliselta arvonannoltaan käyttökelpoisempia. Käsityön kunniakkaita merkkejä ovat usein esineessä havaitut epätäydellisyydet, eli niiden paremmuus perustuu tiettyyn karkeatekoisuusmarginaaliin. Se ei saa olla niin suuri, että työ vaikuttaisi hutiloinnilta, mutta ei myöskään niin pieni, että oltaisiin liian lähellä teollisesti valmistettua. Teollinen valmistus kielii myös esineen liiallisesta arkisuudesta: se on taloudellisesti useiden ihmisten ulottuvilla, joten sen kuluttaminen ei ole kuluttamista, koska se ei herätä kateutta muissa.

7 Pukeutuminen varallisuuskulttuurin ilmauksena (s. 95)

Vaatetus ilmentää monin tavoin kerskailevan kulutuksen sääntöä.

Vaatteisiin kuluttamisen etu suhteessa useimpiin muihin menetelmiin on kuitenkin, että vaatteemme ovat aina näkyvillä ja tarjoavat katselijoille heti ensi silmäyksellä viitteen varallisuusasemastamme. Samoin on totta, että kuluttaminen avoimesti näyttäytymistarkoituksessa kuuluu selkeämmin ja kenties yleisemmin pukeutumiseen kuin mihinkään muuhun kulutusmuotoon.”

Koska vaatetus on varallisuuden ilmaisua, ei sillä ole useinkaan mitään tekemistä käytännöllisyyden kanssa. Pukeutumisen tarve on ”henkinen”, ja siinä halpuuden halveksuminen on vielä voimakkaampaa kuin monessa muussa kulutushyödykkeessä.

Vaatteiden funktio on laajempi kuin pelkkä ensi käden todistus tuhlailevasta kulutuksesta. Puku voi osoittaa, ettei sen kantajan tarvitse ansaita elantoaan tuottavalla työssä. Myös siistit ja tahrattomat vaatteet kertovat joutilaisuudesta.

Naisten vaatetus tuo vielä selvemmin esiin pidättäytymisen tuottavasta työstä: korkeat hatut ja kengät tekevät työnteon mahdottomaksi. Veblen väittää, että todellinen syy hametta kohtaan tunnettuun mieltymykseen on, että hame on kallis, kantajansa tiellä ja esteenä kaikelle hyödylliselle toiminnalle. Samaa voidaan sanoa myös mieltymyksestä naisten pitkiin hiuksiin.

Veblenin mukaan muodin vaihtelulle eräs selitys on että jokainen uusi muotiluomus on yritys löytää jokin sellainen näyttäytyminen muoto, joka puhuttelee edeltäjäänsä paremmin muodon ja värin tai vaikuttavuuden tajuamme. Vaikka vaatteisiin lisätään muodikkaita yksityiskohtia, niin muoti ei kuitenkaan edes villeimmissä oikuissaan pääse irti nimellisen tarkoituksen teeskentelystä.

Uuden tyylin on kuitenkin mukauduttava arvonantoa kasvattavan tuhlauksen ja turhuuden vaatimuksiin. Pian sen turhuus muuttuu yhtä vastenmieliseksi kuin edeltäjänsä; ainut tuhlauksen lain meille tarjoama ratkaisu on etsiä vaihtelua jostakin uudesta rakennelmasta, joka on aina yhtä joutava ja yhtä sietämätön.” (s.99)

Veblen käy läpi sukupuoleen liittyviä pukeutumisseikkoja (kuten aatelisrouvan joutilaisuutta kuvaava vaatetus, pappis- ja palvelukijaluokkien pukeutumisen yhtäläisyydet, miesten ja naisten vaatetuksen rajat, korsettien käyttö, miesten parta). Kun vauraus ja sivistystaso kohoavat, maksukyky osoitetaan keinoin, jotka edellyttävät katsojalta yhtä jalostuneempaa erottelukykyä.


8 Tuotannosta vapautuminen ja konservatismi (s.105)

Veblen näkee yhteiskunnan kehityksen olevan pohjimmiltaan yksilöiden henkistä sopeutumista olosuhteisiin, joiden paineessa menneiden olosuhteiden muovaamat ja niitä vastaavat ajatustavat ovat muuttuneet kestämättömiksi.

Ryhmä koostuu yksilöistä, ja ryhmän elämä on yksilöiden elämää, ja ryhmän hyväksytty elämäntapa tarkoittaa näiden yksilöiden yhteistä näkemystä siitä, mikä ihmiselämässä on oikein, hyvää, tarkoituksenmukaista ja kaunista. Uudet olosuhteet voivat helpottaa ryhmän elämää kokonaisuudessaan, mutta joidenkin jäsenten elämää ne voivat vaikuttaa ja köyhdyttää.

Veblen toteaa, että ihmiset ovat alttiita palaamaan rauhanomaisuudesta herruuteen ja alistamiseen. Tämä on myös yksi kohta, jossa hän tuo esiin ajalle tyypillistä rotuajattelua:

Lisäksi vaikuttaa todennäköiseltä, että eurooppalainen pitkäkalloinen ja vaalea ihmistyyppi on taipuvaisempi taantumaan barbariaan kuin muut etniset ryhmät, joiden kanssa se on länsimaisessa kulttuurissa tekemisissä.” (s. 109)

Koska joutilas luokka on etuoikeutetussa asemassa taloudellisen tilanteensa vuoksi, on odotettavissa, että se suhtautuu kaikkein vastahakoisimmin insituutioiden lisäkehityksen ja uusiin tuotanto-oloihin mukautumisen tilannesidonnaisiin vaatimuksiin. Veblenin mukaan vauraan luokan kulttuurisen muutosvastarinnan taustalla on vaistomainen vastenmielisyys kaikkea hyväksytyistä toimintatavoista poikkeavaa kohtaa. Koska tämän luokan ei ole pakko taipua uudistusvaateisiin yhtä helposti kuin muiden, ei se sitä tee.

Konservatiivisen vaikutuksen paino ja ulottuvuus lisääntyy, koska hyvinvoivan joutilasluokan käytännöistä, toiminnoista ja näkemyksistä tulee muulle yhteiskunnalla vallitse käyttäytymisnormi. Joutilasluokkaa on ”pakko” seurata.

Kun vauraus kasautuu taloudellisen asteikon yläpäähän, merkitsee se puutetta toisaalla. Joutilaan luokan esimerkki tukee kerskakulutuksen vallitsevuutta yhtenä kunniallisuuden perusvaatimuksena: yli välttämättömän kulutuksen jäävät varat suunnataan ennemmin kunniakkuuden lisäämiseen kuin elämänrikkauden lisäämiseen.


9 Arkaaisten piirteiden säilyminen


Veblen käsittelee erilaisia etnisiä tyyppejä ja niiden ominaisuuksia.

Nykyiset etniset tyypit ovat siis alkukantaisten rotutyyppien muunnoksia. Ne ovat kokeneet tiettyjä muutoksia ja saavuttaneet tämän jälkeen jonkinasteisen pysyvyyden barbaarisen kulttuurijärjestyksen vaikutuksesta. Perinnöllistä nykyisyyttä edustava ihminen on omien etnisten osatekijöidensä barbaarinen muunnos, joka voi olla luonteeltaan joko orjamainen tai aristokraattinen.”

Rotuajattelun perusteella Veblen näkee, että länsimaista pitkäkalloista tyyppia määrittää poikkeuksellisen voimakkaasti saalistavan ihmistyypin ominaisuudet. Kun tämä yhdistyy vahvaan fyysiseen energiaan, niin nousu herraluokan asemaan on helpompaa kuin muilla.

Veblen toteaa, että yhteisöä ja kilpailujärjestelmää parhaiten palvelevat yksilön ominaisuudet ovat osittain ristiriitaisia. Yhteisöä edistää rehellisyys, ahkeruus, rauhanomaisuus, hyväntahtoisuus ja epäitsekkyys, kun taas kilpailujärjestelmässä yksilön etua palvelevat juonikas kaupankäynti ja häikäilemätön johtaminen.

Työt jaetaan karkeasti kahteen ryhmään: 1) omistamiseen tai hankintaan liittyvät ja 2) ammattitaitoon ja tuotantoon liittyvät. Varallisuuskeskeiset työt nähdään arvonannon näkökulmasta huomattavasti hyväksyttävämpinä. Suuromistukseen liittyvät tehtävät ovat varsinaisista taloudellisista töistä kaikkein arvostetuimmat.

Myös alemmista luokista on mahdollista nousta joutilasluokkaan, jos yksilöllä on keskimääräistä enemmän varallishankintaan liittyviä kykyjä.

Veblen pohtii ihmisluonnon kehittymistä ja ylempien ja alempien luokkien jäsenten välisiä temperamenttieroja. Hän kuitenkin toteaa lopuksi itsekin, ettei erilaisten piirteiden säilymistä tai karsiutumista ihmisluonnossa ole juuri tutkittu, joten konkreettista tukea teeseille ei ole.


10 Urhoollisuuden nykyjäänteitä (s. 132)

Veblenin mukaan perinnöllisellä joutilasluokalla on ”piintyneen sotaisa mielenlaatu”. Veblen käy läpi poikalapsen kehitystä, johon liittyvät esimerkiksi tappeluiden kautta syntyvä arvojärjestys.

Urheilu on Veblenin mielestä selkeä osoitus saalistavaan kilvoitteluun ajavasta temperamentista. Siihen yhdistyy urotöihin ja hurjuuteen liittyviä vaikuttimia. Esimerkiksi metsästäjien ja kalastajien selvitykset harrastuksensa motiiveista, esimerkiksi rakkaus luontoon, eivät ole tärkein kiihoke harrastukseen, vaan näkyvin seuraus toiminnasta on, että ”hän pitää luonnon pysyvässä hävityksen tilassa tuhoamalla kaikki elolliset olennot, jotka suinkin pystyy.” Veblen antaa metsästäjille kuitenkin myönnytyksen: tietyt hyvän kasvatuksen kriteerit, jotka joutilasluokan edustajaan on iskostettu, eivät anna lupaa kontaktiin luonnon kanssa muutoin kuin harrastuksen kautta.

Muutoinkaan Veblen ei näe erilaisia pelejä ja muuta urheilua kovinkaan positiivisesti.

Jalkapallokulttuurin muovaamaa yksilö leimaa eksoottinen hurjuus ja oveluus. Tämä kulttuuri herättää henkiin varhaisen barbaarisen luonteenlaadun, mutta tukahduttaa samalla sen yksittäiset piirteet, jotka yhteiskunnan ja talouden vaatimusten kannalta ovat villin luonteenlaadun myönteisiä puolia.” (s. 139)

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että kaikkein ilmeisimmin urheilun harrastajien ulkoinen piirre on äärimmäinen oveluus. – – – Oveluuden jäljittely on tavallisesti ensimmäinen askel prosessissa, jossa nuori mies samastuu ammattiurheilijaan ja jonka hän joutuu käymään läpi kirjauduttuaan mihin tahansa hyvämaineiseen ylemmän asteen opinahjoon tai korkeakouluun. Vastaavasti oveluudesta kielivä ulkomuoto saa aina osakseen niiden jakamattoman huomion, jotka ovat vakavasti kiinnostuneita urheilupeleistä, kilpa-ajoista tai muista samantyyppisistä kilpailusta.” (s.145)


11 Onneen uskominen (s. 147)

Tärkein pelaamiseen vaikuttavat tekijä on usko onneen, ja se on eräs esineiden animistinen havaintomuoto. Se on vaistomainen tunne esineisiin ja tilanteisiin sisältyvästä salaperäisestä päämäärähakuisesta taipumuksesta.

Vedonlyönnin lisävaikuttimena on myös ennakoidun voittajan tai voittajan kannattajien halu korostaa oman puolensa valta-asemaa häviäjän kustannuksella.

Veblen näkee, että animistinen ajatustottumus vaikuttaa henkilön yleiseen mielentilaan suoraan siten, että se vähentää hänen todellista älykkyyttään, joka olisi tarpeen modernissa teollisessa yhteiskunnassa.

Veblen kytkee onneen myös antropomorfismin ja uskontojen harjoittamisen. Hänen mukaansa ihmisten yksilöllinen luonne vaikuttaa siihen, uskotaanko onneen vai ihmishahmoiseen jumalaan. Kehittyneimmässä muodossaan saalistava luonteenlaatu, statustietoisuus ja antropomorfinen uskonto kuuluvat kaikki barbaariseen kulttuuriin.


12 Uskonmenot

Veblen kiinnittää huomionsa uskontojen talousteoreettiseen merkitykseen. Hän näkee urheilun harrastajan, uhkapelurin ja uskovan luonteenlaaduissa tiettyjä samoja perustekijöitä. Tärkeintä on usko salaperäisen taipumuksen tai yliluonnollisen voimat puuttumiseen tapahtumien kulkuun.

Hartaudenharjoituksilla on suoraa taloudellista merkitystä, sillä ne vaikuttavat yhteisön taloudellisiin toimintoihin, erityisesti jakeluun ja kulutukseen. Seremoniaaliset tarvikkeet kuuluvat kaikkiin kultteihin, ja ne voidaan luonnehtia kerskakulutuksen objekteiksi. Sama pätee tähän luokkaan kuuluvien henkilökohtaisten palvelujen kulutukseen. Veblenin mukaan uskonnot estävät tuotannon mahdollisimman tehokasta järjestämistä moderneissa olosuhteissa ja haittaavat taloudellisten instituutioiden kehittymistä nykytilanteen edellyttämään suuntaan. Uskonnollisen kulutuksen vaikutukset vähentävät yhteisön taloudellista tehokkuutta.

Uskonnot vaikuttavat kerskailevaan kulutukseen myös vaatimalla esim. pyhävaatteita ja tiettyjä ruokia. Samoin myös pyhät vapaapäivät sekä paastopäivät ovat talousteorian näkökulmasta hyödyllistä toimintaa kieltävät ja kulutukseen vaikuttavat. Veblen käsittelee myös pappien elintapaa kulutuksen näkökulmasta.

Veblen esittelee näkemyksiään eri luokkien uskonnollisuudesta:

Yleensä luokat, joiden taloudellinen tehokkuus ja/tai älykkyys on alhaisella tasolla, ovat erityisen uskonnollisia. – – – Keskiluokka tukee kirkkoja edelleen rahallisesti, joskin se ryhtyy helpoimmin kannattamaan uskontoja, jotka ovat anrtropomorfiselta sisällöltään suhteellisen köyhiä. Samalla varsinainen keskiluokkainen seurakunta on usein muuttumassa naisten ja alaikäisten seurakunnaksi.”

Tämän tutkimuksen kannalta erityisen merkittävä on havainto, jonka perusteella hurskaus näyttäisi valtaavan lisää alaa ja muuttuvan kehittyneemmäksi niissä nyky-yhteiskunnan luokissa, joiden haltuun vauraus ja joutilaisuus kaikkein korostuneimmin kasautuvat. Tässä kuten muissakin suhteissa joutilasluokan instituutioilla on taipumus säilyttää ja jopa palauttaa arvoonsa tyypiltään arkaainen ihmisluonto sekä ne arkaaisen kulttuurin ainesosat, jotka yhteiskunnan tuotannollinen kehitys pyrkii myöhemmissä vaiheissa karsimaan pois.”


13 Epäitsekkäiden pyrkimysten jäänteitä (s. 174)

Veblen korostaa jälleen, että joutilasluokan elämäntavan tärkeimmät ohjenuorat ovat ajan ja materian kerskailevan tuhlaus sekä vetäytyminen tuotantoprosessista.

Joutilasluokan varallisuuspainotteinen kulttuuri, joka oli alun alkaen työteliäisyyden vaiston kilpailuhakuinen muunnelma, alkaa viimeisimmässä kehitysvaiheessaan tuhota omaa perustaansa, sillä se karsii kateutta herättävän vertailutottumuksen kysymyksissä, jotka liittyvät tehokkuuteen tai jopa varallisuusasemaan. Toisaalta se, että joutilasluokan jäsenet, sekä miehet että naiset, ovat jossain määrin vapautuneet pakosta ansaita elatuksensa kilpailevassa taistelussa vertaistensa kanssa, antaa luokan jäsenille mahdollisuuden paitsi säilyä hengissä myös seurata tietyissä rajoissa omia taipumuksiaan, ellei heillä ole kilpailevan taistelun edellyttämiä lahjoja ja kykyjä.”

Veblen käy läpi hyväntekeväisyyteen, muun muassa köyhien avustamiseen liittyviä motiiveja ja muita tekijöitä. Hän toteaa, että naisten asema on kaikkein näkyvin osoitus yhteiskunnan ja myös yhteiskuntaluokan kulttuurisesta tasosta ja kertoo ennen kaikkea taloudellisen kehityksen tasosta. Näin Veblen pääsee selvittelemään naiskysymystä.

Naisilla on erittäin herkkä taju sopivaisuussäännösten vaatimuksista, ja vaikka koodin määräämien yksityiskohtien seuraaminen saakin monet heistä tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi, useimmat kuitenkin tunnustavat, että olemassa oleva moraalinen järjestys asettaa naiset välttämättä ja jumalallisella määräämisoikeudella miesten avustajiksi. Naisen oman, kaunista ja hyvää koskevan käsityksen perusteella hänen elämänsä on, ja sen on myös teoriassa oltava toissijaista ilmausta miehen elämästä.”

Veblen on kuitenkin havainnut, että vaikka järjestelmä on mahdollisesti luonnollisen kehityksen tulos, niin se ei silti palvele tarkoituksenmukaisesti arkielämän päämääriä modernissa teollisuusyhteiskunnassa. Veblen näkee yhteiskunnassa tiettyä vaatimusta naisten vapauttamiseksi kaikista status- ja holhoussysteemeistä.

Koska kulutus on naisen tehtävä, kielii se perinteisestä orjuudesta. Naisellakin kuitenkin on työteliäisyyden vaisto, jolloin tuhlailevan elämän hyödyttömyys on kauhistus.

Orjan asemassaan”, varallisuuskulttuurin varhaisvaiheessa, nainen on elämäänsä suhteellisen tyytyväinen:

Varallisuuteen perustuvan kunniallisuuden normi, joka edellyttää naisen noudattavan seremoniaalisen hyödyttömyyden vaatimuksia, suojelee ylevämielisiä naisia kaikenkarvaisilta tunnepitoisilta haihatteluilta itsenäisyydestä ja ”hyödyllisyyden piiristä” vielä pitkään senkin jälkeen, kun yleisen naisorjuuden aikakausi on ohitettu ja raskaasta uurastuksesta vapaa sijaisjoutilaisuus on muuttunut hyvin toimeentulevin naisten hyväksytyksi työksi.”


14 Korkeampi koulutus varallisuuskulttuurin ilmauksena

Opetus syntyi uskonnollisista lähtökohdista. Veblen käy läpi esimerkiksi oppineisuuden merkkejä (hatut, viitat jne). Hänen mielestään nämä todistavat yliopistojen lopullista muuttumista joutilasluokan laitoksiksi ainakin pyrkimyksiltään. Naisten koulutuksen nähtäisiin alentavan oppiaineen ammattikunnan arvoa, eli naisten pitäisi hankkia vain kodin piiriin rajoittuvaa tietoa tai näennäisoppinutta ja -taiteellista kyvykkyyttä, joka voidaan selvästi luokitella sijaisjoutilaisuudeksi.

Klassisten kielten ja kirjallisuuden etuoikeutettua asemaa korkeampien opinahjojen hellimässä koulutusmallissa muokkaa uuden koulutuetun sukupolven älyllistä asennetta ja alentaa sen taloudellista tehokkuutta.- – –

Tämäntyyppisen tiedon puuttuminen synnyttää puolestaan oletuksen hätäisestä ja heppoisesta koulutuksesta sekä rahvaanomaisesta käytännöllisyydestä, joka vankan oppineisuuden ja älyllisten kykyjen vallitsevien normien valossa on yhtä tuomittavaa.”

Veblen vertaakin koulutusta mihin tahansa kulutushyödykkeeseen, jossa ostaja arvioi tuotetta pääasiassa koristeellisten osien yms. perusteella, jolloin myynnin kasvattamiseksi lisätyt koristeet jotenkin hämärästi lisäävät tuotteen todellista arvoa. Siis arvossa pidettyyn oppineisuuteenkin kuuluu ripaus kerskailevaa tuhlausta.

Be Sociable, Share!