YLE julkaisi eilen jutun, jossa käsitellään downshiftingin, kohtuullistamisen, ideologiaa. Aiemmin tänä vuonna Anu Silfverberg käsitteli teemaa kolumnissaan:

“Tänä päivänä on elitistinen teko luopua vakituisesta työstä”, hän selitti. “Se ei ehkä tee rikkaaksi, mutta se edellyttää sosiaalista pääomaa. Ja siitä luokassa on kyse. Työstä ei luopuisi ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin.

Huomautin ystävälle, että köyhä hän kuitenkin on monella mittarilla. Hän kohautti olkapäitään. “Aristokratia ja köyhät ovat habitukseltaan muistuttaneet aina enemmän toisiaan kuin keskiluokkaa.”

Niin: toinen vain on joutilas ja toinen raataa. Downshifting on etuoikeutettujen hommaa.”

Minunkaltaisten kohtuullistajien, vakituisesta palkkatyöstä vapaaehtoisesti poisheittäytyneiden, on helppo kertoa, miten mukavaa vähemmät työt, mahdollisuus määrittää omaa ajankäyttöään ja pienemmät tulot ovat. Kuten noin vuosi sitten kirjoitin HS:n kolumnissa:

“Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen.”

Itse en tajunnut kolumnissani nostaa esiin sosiaalista pääomaa ja sosiaalisten verkostojen merkitystä. Työtitteli ei ole niin tärkeä, vaan se, mitä olen ja missä piireissä toimin. Siihen auttaa myös netti.

YLEn jutussa tutkija Minna Autio toteaa:

“- Yhteiskunta on muuttunut sillä tavoin, että sosiaaliseen elämään ei välttämättä tarvita suuria määriä rahaa. Työtön tai rahaton nuori voi kuulua esimerkiksi nettiyhteisöjen kautta erilaisiin pienryhmiin, eikä rahan tai työn puute sulje häntä enää yhteiskunnan ulkopuolelle, Autio sanoo.”

Tietysti olisi hienoa, jos kohtuullistamisen aate saisi jalansijaa niin kulutuksessa kuin ajankäytössä. Tällä hetkellä on aika hankalaa vaatia esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa ilman pätevää perustetta. Työajan lyhennyksestähän on jo pitkään puhunut esimerkiksi Osmo Soininvaara.

Olen omaan elämääni ja valintoihini toki tyytyväinen. Määräysvalta omaan ajankäyttöön ja tekemiseen on hienoa: en minä odota suuresti kesälomaa, koska arkenikin on vallan mukavaa, ja työn ja vapaa-ajan raja hyvin häilyvä (mutta kun se on oma valinta, niin se ei siis vaivaa).

Rahaa riittää yli arjen pakollisten menojen, verojakin saan maksaa yhteiskunnan pyörittämiseksi ja intoa riittää myös esimerkiksi yhdistystoimintaan tai Porkkanamafiaan. Koen hyvää omaatuntoa siitä, että kulutusvalinnoillani voin toimia niin kuin opetan. Eli siis tämä kaikki on tietynlaista “itsensä toteuttamista”.

Toiset varmasti saavat mainioita fiiliksiä hyväpalkkaisista töistä ja kiireisemmästä arjesta, eli en siis halua tyrkyttää kaikille omaa tapaani elää.

Tiedostan myös, että toisinkin elämässäni olisi voinut mennä: sattumalla on merkityksensä. Enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Saati, että elämäni olisi koko ajan onnea ja ihanuutta.

Eikä tämä downshifting-puhe tähän jää. Lisää on luvassa huomenna torstaina YLEn aamu-tv:ssä, johon lupauduin haastateltavaksi: nettikirjoitteluni kautta minut tuonnekin löydettiin. Paikalla lienee joku toinenkin antamassa asiantuntijanäkemystä. (Muokkaus: saamieni tietojen mukaan edustan aihetta ihan itse).

- – -

Lisäys: aihetta käsittelevä Voimalan jakso on myös vielä katsottavissa YLE Areenalta: “Tuoko vapaaehtoinen köyhyys paremman elintason. Rahasta ja kohtuullistamisesta puhuvat Jaakko Rytsölä, reppumatkailija Tero Tähtinen, tj. Ilkka Seppälä, tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Ritva Rajander-Juusti.”

Lisäys 2: muita kirjoituksiani aiheesta

3.9.2009: Kohtuullista onnea ja kulutusta, riittävä elanto ja Ihmisen osa

15.6.2009: Taantuman tunnelmissa

26.3.2009: Heittäytyen netissä ja naamakkain

20.2.2009: Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta

9.11.2008: Downshifting-termin ongelmallisuudesta

27.8.2008: Joutilaisuutta, yksinkertaisuutta vai boheemiutta

Viime viikolla sain sähköpostin, jossa kysyttiin, onko minulla mitään sitä vastaan, että viime vuonna kyseisen yrityksen toimeksiannosta printtiin tekemäni juttu julkaistaisiin uudelleen ja tällä kertaa netissä. Juttu kun kuulemma oli herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Vastausviestissäni tiedustelin mahdollista palkkiota tästä: kyseessähän on kuitenkin alkuperäisestä toimeksiannosta poikkeava jutun kierrätys uuteen tarkoitukseen.

Minulle todettiin, että kantani ymmärretään, mutta toisen osapuolen näkemyksen mukaan minä saan tästä nettijulkaisusta palkkiona näkyvyyttä.

Tämä samainen argumentti on käytössä usein, mikäli tuttavapiirin kokemuksiin voi luottaa.

Taiteilijalta halutaan tv-mainoksen rekvisiitaksi teokset käytännössä ilmaiseksi, “koska onhan se sullekin mainosta”. Valokuvaajan alunperin johonkin muuhun tarkoitukseen ottamat otokset tahdotaan kierrättää nettisivuille:  “Sä saat ne sillä tavalla laajemmin esiin”. (Musiikkipuolesta nyt ei varmaan tässä tarvitse edes puhua.)

“Anna oikeudet, mutta kanna vastuu”

Viime viikolla tuli julki myös tieto, että markkinaoikeus oli hylännyt Journalistiliiton tekemän valituksen Sanoma Newsin freelancereiden sopimusehdoista. Journalistiliitto päätti perjantaina hakea päätökseen valituslupaa.

Sanoma News -sopimusehdot ovat osa tätä “ei tarvitse maksaa laajemmasta julkaisusta, koska se tuo tekijälle näkyvyyttä” -touhua. Samalla niihin liittyy tietysti paljon muuta: kuvaajille ja graafikoille sopimuksen ehdot lienevät vielä ongelmallisemmat kuin meille kirjoittajille. Tätä puolta valottaa kuvaaja Peter Forsgård kirjoituksessaan: tekijä luovuttaa oikeudet, mutta kantaa silti vastuun mahdollisista sisällön käytön aiheuttamista ongelmista.

Minä annoin luvan tekstini uudelleenjulkaisuun, ilman korvausta. Olin saanut siitä kohtuullisen palkkion, eikä teksti ollut mikään suuri ja syvällinen. Lisäksi ajattelin, että mahdollisten tulevien töiden kannalta samaan suuntaan julkaisuoikeuden antamatta jättäminen olisi voinut tehdä hallaa.

Silti jäi kieltämättä hieman kaihertamaan. Näihin tilanteisiin tarvittaisiin jämäkämpää otetta eli esimerkiksi ne sopimukset pitäisi heti alkuvaiheessa tehdä niin, että mahdollisiin lisäjulkaisuun varaudutaan.

Omaehtoinen nettijulkaiseminen poikii töitä

En usko, että juttuni julkaisu teettäjän verkkosivuilla tuottaa minulle näkyvyyden kautta merkittävää hyötyä. Nettinäkyvyydestä on tietysti muuten hyötyä, mutta se syntyy kaikesta touhuilustani verkossa. Sainhan viime viikolla myös sähköpostia: “Katsoin sivuiltasi kolumnejasi ja haluaisin keskustella kanssasi, kiinnostaisiko yhteistyö ja millä ehdoilla.”

Minulla on onneksi ilo tuottaa tekstejä sellaisille tahoille, jotka maksavat työstäni ja joiden kanssa voi sopia, missä ja miten kirjoituksiani käytetään ja millä ehdoilla. Toivottavasti niin jatkuu, eikä tarvitse törmäillä kommenttiin “kai sä nyt tämän voit tehdä tällä pikkusummalla, koska saathan sä nimesi näkyviin.”

Ilmaiseksikin kannattaa välillä tehdä

Pakko tietysti linkata vielä tähän työhuonetoverin yksinkertaisen tehokkaaseen “Opas työn hinnoitteluun” -merkintään.

“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

“Ruotsin suosituin muotibloggaaja ei taokaan miljoonia”, kertoo Hesari.

“Blondinbella-blogia varten perustetun yhtiön liikevoitto jäi vuosina 2007–2008 keskimäärin 7 000 kruunuun (690 euroon) kuukaudessa.”

Kyseessä on siis mm. piilomarkkinointikohujen vuoksi esillä ollut Isabella Löwengrip, joka blogissaan kertoo avoimesti elämästään ja siinä sivussa mm. välittää trendivinkkejä ja tietoja pukeutumisestaan ja meikeistään.

Hesari on lainannut juttuunsa tiedot Dagens Nyheterilta.

Mutta Blondinbellalla on toki omassa blogissaan selitykset levinneille tiedoille. Hänen mukaansa Blondinbella-yhtiön toiminta on perustettu vuonna 2007, mutta varsinainen myynti on alkanut vasta vuotta myöhemmin. Näin ollen myös Hesarin uutisoima tulos koskee vain vuoden 2008 neljää viimeistä kuukautta.

Lisäksi Löwengripillä on ollut muita tuloja, ja toimintaa pyöritetään muidenkin yhtiöiden kautta. Vaikuttaa tehokkaalta, nuorelta bisnesnaiselta, vaikka piilomarkkinointikohu omat lommansa on ehtinyt tuoda.

“Blondinbella AB:s bokslut har ju blivit offentligt och det bokslutet gäller för år 2008, där vinsten avser en fyra månaders period från augusti till december. Under dom fyra månaderna omsatte Blondinbella AB 433 000 kr och vinsten var på 113 000 kr. Under den här tiden fick jag även lön ifrån ett annat bolag som heter Glife AB. Under 2009 beräknar vi omsätta ca 2 000 000 i Blondinbella AB. Dessutom har jag intäkter från mina andra bolag, Bellme AB och Classified AB.”

Tietysti kyseessä ovat Löwengripin omat näkemykset. Mutta jonkinlaisen painoarvon niille voi varmasti antaa ennen kuin suoraan epäillään, että hänen väitteensä blogituloista ovat täysin tuulesta temmattuja. Eli mielenkiinnolla jään odottamaan, saavuttaako Blondinbella AB tavoitteensa tänä vuonna ja miten media sen sitten uutisoi.

Eilen käytiin porukalla katsomassa Ylioppilasteatterin kesäteatteria eli Tunne – Detox -näytelmä. Lippuja lunastaessani kävi ilmi, että pressikortilla lipun sai 7 eurolla (sama hinta myös mm. opiskelijoille ja työttömille), kun normihinta oli 12 euroa.

Koska seurueessa oli muitakin pressikortillisia (jotka tosin maksoivat lipuistaan täyden hinnan, koska minä ostin liput ennen kuin he saapuivat paikalle), niin pohdimme, miksi tämäkin alennus on olemassa.

On tietysti oman kukkaron kannalta kiva, että esimerkiksi moniin museoihin pääsee ilmaiseksi tai alennetulla hinnalla, mutta samalla se hieman ihmetyttää. Tuskin pressikortin omaavat henkilöt jättäisivät kiinnostavia vapaa-ajallaan harrastamia esityksiä tai näyttelyitä väliin siksi, että maksaisivat niistä saman hinnat kuin muutkin normaalia ansiota saavat.

Ylioppilasteatterin kaltaisen tahon tarjoamana alennus tuntuu vielä oudommalta. Normaalikin lipun hinta on täysin kohtuullinen.

Tietysti eri asia ovat he, jotka kirjoittavat näytelmistä tai museoista työkseen.

Lisää pressikortin tuottamista eduista ja Journalistiliiton alennuksista on liiton nettisivuilla. Kuten sieltä voi lukea, niin liiton jäsenet saavat myös mm. Särkänniemeen ja Linnanmäelle kaksi ilmaista ranneketta kesässä. Tämäkin etu on minulla vielä käyttämättä.

Varmasti aiheesta on keskustelu joskus jossain muuallakin. Ja onko tällä sitten oikeasti merkitystä? Vaikuttaako se toimittajien luotettavuuteen? Entä jos luotaisiin blogistikortti, jolla saisi vähän samanlaisia etuja? Kyseenalaistettaisiinko silloin kyky kirjoittaa luotettavia mielipiteitä vaikkapa Linnanmäen palvelusta?

Lisäys Ilkan kommentin myötä, kun en tätä muistanut kirjoittaa:

Liiton neuvottelemat edut ovat tietysti eri asia kuin esim. tämä Ylioppilasteatterin myöntämä alennus. Se siis kuuluu tähän “Monet yritykset ja yhteisöt myöntävät journalisteille alennuksia tai muita etuja tuotteistaan ja palveluistaan. Toisin kuin liiton hankkimat jäsenedut, ne eivät perustu Journalistiliiton jäsenyyteen, vaan esim. journalistin ammattiasemaan.”