“Asiakaslehdet sen sijaan ovat Virtaselle kauhistus.

”Jos menee asiakaslehtipuolelle, menettää uskottavuutensa journalistina. Asiakkaan mieliksi kirjoittaminen ei ole ollenkaan toimittajan työtä”, Virtanen sanoo.

Silfverberg yhtyy heti näkemykseen: ”Ne ovat paskoja lehtiä.”

Lienee selvää, että suuri osa freetoimittajista saa elantonsa asiakaslehdistä ja yritysviestinnästä. Lehtiä on laaja joukko, joista taviskuluttajana ei kohtaa kuin pienen osan. Myös minulle asiakaslehdet tuovat elantoa. Jo opiskeluaikaan rustasin tekstejä esimerkiksiksi Ensto Oy:n lehteen, joka oli käytännössä b-to-b -julkaisu, ja Agronomiliitolle, jonka järjestölehti Alimenta on omanlaisensa asiakaslehti.

Sittemmin juttujani on ollut monenlaisissa asiakaslehdissä ja olen kirjoittanut yritysten verkkosivuille. Kirjoitan niihin mielelläni, eikä se mielestäni syö journalistista uskottavuuttani. Välillä voidaan käydä keskusteluja juttujen näkökulmista ja painotuksista, mutta samaa keskustelua käydään myös muissa julkaisuissa. Ei hyvä asiakasviestintä ole sitä, että vain hehkutetaan julkaisun maksajan tuotteita ja palveluita.

Luen mielelläni monia asiakaslehtiä, erityisesti kuluttajille suunnattuja: mielestäni ne tarjoavat hyvää tietoa ja kun julkaisija on selvillä, niin juttujen asenteita voi arvioida sen mukaan. Perusnaistenlehdestä on huomattavasti vaikeampi tietää, kuinka paljon esimerkiksi mainosrahat ovat päässeet vaikuttamaan sisältöön.

Mutta pitäisikö paperisista julkaisuista luopua kokonaan? Katleena heittää ajatuksia siitä, että asiakasviestinnässä kannattaisi panostaa useimmiten verkkoon eikä paperilehtiin:

“Onko muka VR:n imago hyvä, vaikka sillä on Matkaan-lehti? Tai muistatko, kuka on Fennian tai Vattenfallin asiakaslehden päätoimittaja? Muistatko edes lehden nimeä? Ylimääräinen puita kuluttava paperipruju ei tee minkään valtakunnan vaikutusta asiakkaaseen. Sitä paitsi jos kaikilla puljuilla on asiakaslehti, kukaan ei erotu massasta.

Pidä mieluummin yllä laadukasta verkkosivustoa, jossa on monipuolisia artikkeleita toimialaltasi, usein päivittyvä blogi, kunnolliset haku- ja keskustelutoiminnot sekä yrityksesi vanhojen tuotteiden kauppapaikka. Säästät luontoa ja asiakkaasi aikaa. Lisäksi tiedon helppo löytyminen koukuttaa asiakasta ja saa myös hakukoneet suosimaan sinua.”

Tuolla tekstin kommenteissa moni ilmoittaa, että on olemassa myös hyviä asiakaslehtiä. Yksi minua ilahduttavista lehdistä on Alkon Etiketti. Siitä pitää myös Hanna:

“Tosiaan minun nähdäkseni Etiketti on aina ollut laadukas, mutta nyt kun sen ulkoasu on uudistettu niin ajattelin muistuttaa teitä tämän ilmaisen lehden olemassa olosta. Harvemmin nimittäin asiakaslehdet ovat näin vertailukelpoisia maksullisten aikakauslehtien kanssa, vai mitä? “

Tekstissä toivotaan, että blogimarkkinointia harjoittavat yritykset ottaisivat suuremman vastuun eli kuluttajaviraston Lapset-painopistealueesta vastaava lakimies Katri Väänänen kirjoittaa:

“Bloggaajalle ei ehkä tule mieleen, että hänen pitäisi jotenkin valistaa lukijoitaan sponsoreistaan ja niiden vaikutuksesta mielipiteisiinsä. Se olisikin itse asiassa sponsoreina toimivien yritysten tehtävä. Osa bloggaajista mainitsee sivuillaan yhteistyökumppaninsa, mutta yritysten olisi lisäksi edellytettävä bloggaajaa kertomaan avoimesti, miten yhteistyö vaikuttaa tuotteiden esittelyyn ja arvioihin. Silloin tyttärenikin osaisi varmasti suhtautua hieman kriittisemmin ihanan turkisliivin ylistämiseen.”

Tähänkin asti on aina todettu, että blogissa kannattaa ja pitää tuoda avoimesti julki mahdolliset markkinointikytkökset. Mielestäni linjaus, jonka mukaan yritykset voisivat aktiivisemmin muistuttaa sponsoroimiaan blogeja tästä, kuulostaa järkevältä. Ei siitä pitäisi olla yrityksille mitään haittaa: päinvastoin avoimuus on tunnetusti näissä blogimarkkinoinneissa oleellista.

Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin mm. otsikolla Blogimarkkinointi kompastelee ja pohdituttaa (7.2.2009).

Ja muinoin juteltiin blogiavoimuudesta Tuija Aallon ja Helene Auramon kanssa. Sen perusteella Tuija oli kirjannut ylös mm. seuraavaa:

“Keskustelussa hahmoteltiin läpinäkyvyyttä tavoittelevan verkkojulkaisijan nyrkkisääntöihin ainakin seuraavaa

* Kerro blogissasi avoimesti, millaisesta julkaisusta on kyse; mitkä ovat tavoitteesi ja julkaisun luotettavuuden arvioimisessa relevantit sidonnaisuutesi
* Vaikka saisit jotain tuotetta tai palvelua ilmaiseksi, sinun ei tarvitse kirjoittaa siitä blogissasi.
* Jos saat jonkun tuotteen ilmaiseksi ja julkaiset sitä arvion, mainitse, että olet saanut tuotteen.
* Kun arvioit tai suosittelet tuotetta, perusta mielipiteesi omaan kokemukseen.
* Jos olet työ -tai asiakassuhteessa arvioitavan tuotteen tuottajaan tai jälleenmyyjään, kerro se jutun yhteydessä”

Entäpä todellista historian havinaa, ne muinaiset Kuukkeli-palkinnot?

Silloin moni kirjoitteli anonyyminä. Eri puolilla piti selvittää, että blogi ei ole sama asia kuin nettipäiväkirja. Eikä kielitoimistokaan ollut vielä sanonut, että se on sitten bloggaamista kahdella g:llä. (Minä olen hangoitellut vastaan, koska sitten sana muistuttaa plokkaamista, joka on taas itselle tuttu ravintolamaailmasta, mutta nielen kiltisi kahden geen mallin).

Silloin joskus piti väittää, että en ole sairaalloisen narsistinen, vaikka kirjoitankin nettiin ja julkaisen jopa kuvia elämästäni.

Tai jos blogeista kirjoitettiin lehtijuttuja tai päädyttiin peräti televisioon, niin se oli jotain poikkeuksellista. Ensimmäistä kertaa itse olin blogien vuoksi julkisuudessa 16.3.2006 YLEn Aamu-tv:ssä, koska kirjoitin tuolloin Kulutusjuhlan edeltäjää eli henkilökohtaista kulutusblogia, ja se oli harvinaista siihen aikaan.

Blogi ei enää ole mitään erikoista, vaan kuuluu myös asiantuntijan nettielämään

Tämänpäiväinen Hill&Knowltonin järjestämä Blogipaneeli (#blogipaneeli) sai aikaan taas muistelua omaan blogihistoriaani. Nykyään suomalainen blogimaailma on niin toisenlaista kuin muutama vuosi sitten: tällä hetkellä oman blogin kirjoittaminen on monelle itsestäänselvyys ja keino näyttää omaa osaamistaan.

Päivän paneelissa olivat mukana Jenni – Pupulandia (joka työskentelee Indiedaysin markkinoinnissa ja viestinnässä) , Stella Harasek – Paras aika vuodesta, Leo Stranius – Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa ja Terhi Aho – SoMe – rekrytointi ja työnantajakuva.

Keskustelu osoitti, että muutamassa vuodessa on tapahtunut iso harppaus: harrastelukirjoittamisesta on tullut toimintaa, joka kiinnostaa niin markkinoinnin kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinona.

Blogimarkkinointi kasvaa jatkossakin

Koska paneelissa puhuttiin paljon juuri blogien markkinoinnista ja tietysti erityisesti tyyliblogeja koskien, niin kaivelin omista blogiarkistoistani, mitä olen muotiblogeista kirjoittanut. Silloin vanhoina hyvinä aikoina (tämä on siis ironiaa, varmistan nyt vielä) minäkin ehdin seurata, mitä kyseisten blogien piirissä tapahtuu.

30.3.2007 olen kirjoittanut tekstin “Muotia ja trendejä suomiblogeissa“. ”

Viimeisen puolen vuoden aikana blogeja on tuntunut putkahtavan Blogilistalle yhä kiihtyvää tahtia. Samalla myös kulutukseen kiinteämmin kytkeytyvät muoti-, trendi-, design- ja vastaavat blogit ovat lisääntyneet selvästi.

Vielä viime syksynä ehdin ilahtuneena tsekkailla muotiblogeja, mutta nyt tulva on jo liian suuri. Blogilistan hakemistosta sanoilla muoti tai trendit löytyy kymmeniä blogeja, ja varmasti näitä on muuallakin kuin listalla.”

Pari vuotta myöhemmin (17.2.2009) havainnoin, että “Muotiblogit valtaavat lisäalaa myös markkinoinnillisesti” (tällöin esimerkiksi Stella oli ilmoittanut siirtävänsä bloginsa Oliviaan):

“Näistäkin kommenteista näkyvät ne avoimuuden ja luottamuksen vaatimukset, jotka blogeihin kohdistuvat ja joista olen tainnut paasata kerran jos toisenkin. Eivätkä blogejaan harrastuksenaan kirjoittavat sentään ihan noin vain hihku riemuissaan kaikkien mahdollisten yhteistyöehdotusten vuoksi.”

Blogimarkkinointia olen pohtinut vuosien mittaan lukuisia kertoja. Esimerkiksi viime vuonna “Merkityksellisyyden tarve ja sosiaalisen median markkinointi” -tekstini (3.7.2009) on näköjään vankkaa itsetilitystä sen jälkeen, kun olin ollut Nokian isännöimässä tilaisuudessa:

“Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.”

Leo oli tänään omassa tekstissään hienosti kirjannut auki näkemyksiään blogien tulevaisuudesta. Allekirjoitan ajatukset, ja totean, että minulle blogit ovat tuoneet elämään paljon enemmän kuin silloin muutama vuosi sitten olisin osannut kuvitella.

Se tuntuu hyvältä.

Samoin kuin hetkittäiset nostalgiaryöpyt ja paluu vanhoihin, omiin blogiteksteihin. Kyllä blogia näköjään kannattaa pitää myös siksi, että jää omia merkintöjä eri aiheista ja ajanjaksoista.

Taisin tapani mukaan mennä hieman häröilyn puolelle: ammatillisena paatoksena tuskin voi pitää puheitani ukulelensoitosta, onnellisuudesta tai muusana olemisesta.

Mutta en minä halua erottaa työminääni joksikin erilliseksi osaksi. Sehän on yksi syy siihen, että nykyisin työskentelen yrittäjänä, vaikka silloin yhdeksän vuotta sitten fuksina en osannut moista vaihtoehtoa pitää kovin todennäköisenä.

Toiminimen perustamisen taustalla ylipäätään oli halu elää oman arvomaailman mukaista ja näköistä elämää. En sitä silloin ajatellut downshiftaamiseksi tai kohtuullisestamiksi, vaikka jälkikäteen niilläkin sanoilla toimintaani voi osaltaan kuvata.

Kohtuutta kirjallisessa muodossa

Kohtuullistaminenhan on edelleen vahvasti esillä mediassa ja monissa keskusteluissa. Eilen kävin Ritvan kirjanjulkkareissa ( “Kohtuus kaikessa – enemmän elämää vähemmällä“) ja olen tietysti otettu siitä, että pääsin kirjaan mukaan yhtenä kohtuullistajaesimerkkinä. On teokseen lainattu myös aihetta käsitellyttä Hesarin kolumniani.

Aikoinaan Ritva tuli tutuksi ensin bloginsa kautta. Suuri yllätys oli kuitenkin se, kun Ritva lähetti minulle tekstin, jossa hän arvioi netin kautta syntynyttä kuvaa henkilöbrändistäni. Sittemmin onnistuimme kohtaamaan myös kasvokkain.

On todella hienoa, että Ritvasta on tullut kirjailija aihealueella, jonka hän hyvin hallitsee!

Työniloa ja valinnanvapautta

Eilen julkaistiin myös Ilkka Halavan ja Mika Pantzarin tekemä EVA:n raportti, jossa YLEn uutisessa todetaan mm. seuraavaa:

“Tämän päivän ja tulevaisuuden työntekijät eivät enää näe työelämää uralla etenemisenä ja pitkänä jatkumona, jossa tulokset ratkaisevat. Yhä tärkeämpiä arvoja ovat työnilo, valinnan vapaus, itseohjautuvuus ja oma aika. Linjassa johtaminen ja pelkät palkkahoukuttimet eivät riitä.”

Ja sitten vielä tänä aamuna Tuomas Enbusken ohjelman aiheena oli Mikä ihmeen downshiftaus? Keskustelemassa olivat Osmo Soininvaara, kohtuullistajanakin tunnettu WWF:n Sampsa Kiianmaa ja Alma-median henkilöstöjohtaja Mari Vuorre.

Koska itse olen varsin monesta asiasta pintapuolisesti ja lyhytjänteisesti kiinnostunut, niin myönnän, etten ole enää oikein jaksanut seurata kaikkea kohtuullistamiskeskustelua: omalta osaltani aihe tuntui riittävän tuoreelta vuosi-pari sitten. Onneksi siis muut tekevät ja seuraavat.

Epävarmuutta oppii näköjään sietämään

Mutta tuon viime viikkoisen fukseille puhumisen myötä muistin hyvin, millainen epävarmuus silloin kymmenisen vuotta sitten liittyi omaan tulevaisuuteen. Mitä ihmettä sitä isona tekisi? Miksi? Kai sitä toivoi löytävänsä jonkun selvän kutsumuksen ja paikan.

Jälkikäteen on helppo havaita oman tekemisen tietty punainen lanka. Viestintä on roikkunut mukana lukioikäisestä alkaen. Lisäksi kulutus ja sitä kautta arkinen toiminta on aina ollut kiehtovaa.

Mutta ei se epävarmuus tulevaisuudesta ole vieläkään täysin poistunut. Sen on oppinut hallitsemaan, kun kokemuksen kautta on saanut havaita, että kyllä sitä pärjää. Ja pärjää ihan kivasti, vaikka ei ole vakitöissä ja tienaa suuria summia.

Huomenaamuna kohtaan taas tuoreita yliopisto-opiskelijoita. Tällä kertaa kyseessä ovat Tampereella journalistiikan opinnot aloittaneet, ja minun aiheenani on freelancerin elämä.

“Tänä päivänä on elitistinen teko luopua vakituisesta työstä”, hän selitti. “Se ei ehkä tee rikkaaksi, mutta se edellyttää sosiaalista pääomaa. Ja siitä luokassa on kyse. Työstä ei luopuisi ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin.

Huomautin ystävälle, että köyhä hän kuitenkin on monella mittarilla. Hän kohautti olkapäitään. “Aristokratia ja köyhät ovat habitukseltaan muistuttaneet aina enemmän toisiaan kuin keskiluokkaa.”

Niin: toinen vain on joutilas ja toinen raataa. Downshifting on etuoikeutettujen hommaa.”

Minunkaltaisten kohtuullistajien, vakituisesta palkkatyöstä vapaaehtoisesti poisheittäytyneiden, on helppo kertoa, miten mukavaa vähemmät työt, mahdollisuus määrittää omaa ajankäyttöään ja pienemmät tulot ovat. Kuten noin vuosi sitten kirjoitin HS:n kolumnissa:

“Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen.”

Itse en tajunnut kolumnissani nostaa esiin sosiaalista pääomaa ja sosiaalisten verkostojen merkitystä. Työtitteli ei ole niin tärkeä, vaan se, mitä olen ja missä piireissä toimin. Siihen auttaa myös netti.

YLEn jutussa tutkija Minna Autio toteaa:

“- Yhteiskunta on muuttunut sillä tavoin, että sosiaaliseen elämään ei välttämättä tarvita suuria määriä rahaa. Työtön tai rahaton nuori voi kuulua esimerkiksi nettiyhteisöjen kautta erilaisiin pienryhmiin, eikä rahan tai työn puute sulje häntä enää yhteiskunnan ulkopuolelle, Autio sanoo.”

Tietysti olisi hienoa, jos kohtuullistamisen aate saisi jalansijaa niin kulutuksessa kuin ajankäytössä. Tällä hetkellä on aika hankalaa vaatia esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa ilman pätevää perustetta. Työajan lyhennyksestähän on jo pitkään puhunut esimerkiksi Osmo Soininvaara.

Olen omaan elämääni ja valintoihini toki tyytyväinen. Määräysvalta omaan ajankäyttöön ja tekemiseen on hienoa: en minä odota suuresti kesälomaa, koska arkenikin on vallan mukavaa, ja työn ja vapaa-ajan raja hyvin häilyvä (mutta kun se on oma valinta, niin se ei siis vaivaa).

Rahaa riittää yli arjen pakollisten menojen, verojakin saan maksaa yhteiskunnan pyörittämiseksi ja intoa riittää myös esimerkiksi yhdistystoimintaan tai Porkkanamafiaan. Koen hyvää omaatuntoa siitä, että kulutusvalinnoillani voin toimia niin kuin opetan. Eli siis tämä kaikki on tietynlaista “itsensä toteuttamista”.

Toiset varmasti saavat mainioita fiiliksiä hyväpalkkaisista töistä ja kiireisemmästä arjesta, eli en siis halua tyrkyttää kaikille omaa tapaani elää.

Tiedostan myös, että toisinkin elämässäni olisi voinut mennä: sattumalla on merkityksensä. Enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Saati, että elämäni olisi koko ajan onnea ja ihanuutta.

Eikä tämä downshifting-puhe tähän jää. Lisää on luvassa huomenna torstaina YLEn aamu-tv:ssä, johon lupauduin haastateltavaksi: nettikirjoitteluni kautta minut tuonnekin löydettiin. Paikalla lienee joku toinenkin antamassa asiantuntijanäkemystä. (Muokkaus: saamieni tietojen mukaan edustan aihetta ihan itse).

- – -

Lisäys: aihetta käsittelevä Voimalan jakso on myös vielä katsottavissa YLE Areenalta: “Tuoko vapaaehtoinen köyhyys paremman elintason. Rahasta ja kohtuullistamisesta puhuvat Jaakko Rytsölä, reppumatkailija Tero Tähtinen, tj. Ilkka Seppälä, tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Ritva Rajander-Juusti.”

Lisäys 2: muita kirjoituksiani aiheesta

3.9.2009: Kohtuullista onnea ja kulutusta, riittävä elanto ja Ihmisen osa

15.6.2009: Taantuman tunnelmissa

26.3.2009: Heittäytyen netissä ja naamakkain

20.2.2009: Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta

9.11.2008: Downshifting-termin ongelmallisuudesta

27.8.2008: Joutilaisuutta, yksinkertaisuutta vai boheemiutta

Vastausviestissäni tiedustelin mahdollista palkkiota tästä: kyseessähän on kuitenkin alkuperäisestä toimeksiannosta poikkeava jutun kierrätys uuteen tarkoitukseen.

Minulle todettiin, että kantani ymmärretään, mutta toisen osapuolen näkemyksen mukaan minä saan tästä nettijulkaisusta palkkiona näkyvyyttä.

Tämä samainen argumentti on käytössä usein, mikäli tuttavapiirin kokemuksiin voi luottaa.

Taiteilijalta halutaan tv-mainoksen rekvisiitaksi teokset käytännössä ilmaiseksi, “koska onhan se sullekin mainosta”. Valokuvaajan alunperin johonkin muuhun tarkoitukseen ottamat otokset tahdotaan kierrättää nettisivuille:  “Sä saat ne sillä tavalla laajemmin esiin”. (Musiikkipuolesta nyt ei varmaan tässä tarvitse edes puhua.)

“Anna oikeudet, mutta kanna vastuu”

Viime viikolla tuli julki myös tieto, että markkinaoikeus oli hylännyt Journalistiliiton tekemän valituksen Sanoma Newsin freelancereiden sopimusehdoista. Journalistiliitto päätti perjantaina hakea päätökseen valituslupaa.

Sanoma News -sopimusehdot ovat osa tätä “ei tarvitse maksaa laajemmasta julkaisusta, koska se tuo tekijälle näkyvyyttä” -touhua. Samalla niihin liittyy tietysti paljon muuta: kuvaajille ja graafikoille sopimuksen ehdot lienevät vielä ongelmallisemmat kuin meille kirjoittajille. Tätä puolta valottaa kuvaaja Peter Forsgård kirjoituksessaan: tekijä luovuttaa oikeudet, mutta kantaa silti vastuun mahdollisista sisällön käytön aiheuttamista ongelmista.

Minä annoin luvan tekstini uudelleenjulkaisuun, ilman korvausta. Olin saanut siitä kohtuullisen palkkion, eikä teksti ollut mikään suuri ja syvällinen. Lisäksi ajattelin, että mahdollisten tulevien töiden kannalta samaan suuntaan julkaisuoikeuden antamatta jättäminen olisi voinut tehdä hallaa.

Silti jäi kieltämättä hieman kaihertamaan. Näihin tilanteisiin tarvittaisiin jämäkämpää otetta eli esimerkiksi ne sopimukset pitäisi heti alkuvaiheessa tehdä niin, että mahdollisiin lisäjulkaisuun varaudutaan.

Omaehtoinen nettijulkaiseminen poikii töitä

En usko, että juttuni julkaisu teettäjän verkkosivuilla tuottaa minulle näkyvyyden kautta merkittävää hyötyä. Nettinäkyvyydestä on tietysti muuten hyötyä, mutta se syntyy kaikesta touhuilustani verkossa. Sainhan viime viikolla myös sähköpostia: “Katsoin sivuiltasi kolumnejasi ja haluaisin keskustella kanssasi, kiinnostaisiko yhteistyö ja millä ehdoilla.”

Minulla on onneksi ilo tuottaa tekstejä sellaisille tahoille, jotka maksavat työstäni ja joiden kanssa voi sopia, missä ja miten kirjoituksiani käytetään ja millä ehdoilla. Toivottavasti niin jatkuu, eikä tarvitse törmäillä kommenttiin “kai sä nyt tämän voit tehdä tällä pikkusummalla, koska saathan sä nimesi näkyviin.”

Ilmaiseksikin kannattaa välillä tehdä

Pakko tietysti linkata vielä tähän työhuonetoverin yksinkertaisen tehokkaaseen “Opas työn hinnoitteluun” -merkintään.

“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

“Blondinbella-blogia varten perustetun yhtiön liikevoitto jäi vuosina 2007–2008 keskimäärin 7 000 kruunuun (690 euroon) kuukaudessa.”

Kyseessä on siis mm. piilomarkkinointikohujen vuoksi esillä ollut Isabella Löwengrip, joka blogissaan kertoo avoimesti elämästään ja siinä sivussa mm. välittää trendivinkkejä ja tietoja pukeutumisestaan ja meikeistään.

Hesari on lainannut juttuunsa tiedot Dagens Nyheterilta.

Mutta Blondinbellalla on toki omassa blogissaan selitykset levinneille tiedoille. Hänen mukaansa Blondinbella-yhtiön toiminta on perustettu vuonna 2007, mutta varsinainen myynti on alkanut vasta vuotta myöhemmin. Näin ollen myös Hesarin uutisoima tulos koskee vain vuoden 2008 neljää viimeistä kuukautta.

Lisäksi Löwengripillä on ollut muita tuloja, ja toimintaa pyöritetään muidenkin yhtiöiden kautta. Vaikuttaa tehokkaalta, nuorelta bisnesnaiselta, vaikka piilomarkkinointikohu omat lommansa on ehtinyt tuoda.

“Blondinbella AB:s bokslut har ju blivit offentligt och det bokslutet gäller för år 2008, där vinsten avser en fyra månaders period från augusti till december. Under dom fyra månaderna omsatte Blondinbella AB 433 000 kr och vinsten var på 113 000 kr. Under den här tiden fick jag även lön ifrån ett annat bolag som heter Glife AB. Under 2009 beräknar vi omsätta ca 2 000 000 i Blondinbella AB. Dessutom har jag intäkter från mina andra bolag, Bellme AB och Classified AB.”

Tietysti kyseessä ovat Löwengripin omat näkemykset. Mutta jonkinlaisen painoarvon niille voi varmasti antaa ennen kuin suoraan epäillään, että hänen väitteensä blogituloista ovat täysin tuulesta temmattuja. Eli mielenkiinnolla jään odottamaan, saavuttaako Blondinbella AB tavoitteensa tänä vuonna ja miten media sen sitten uutisoi.

Koska seurueessa oli muitakin pressikortillisia (jotka tosin maksoivat lipuistaan täyden hinnan, koska minä ostin liput ennen kuin he saapuivat paikalle), niin pohdimme, miksi tämäkin alennus on olemassa.

On tietysti oman kukkaron kannalta kiva, että esimerkiksi moniin museoihin pääsee ilmaiseksi tai alennetulla hinnalla, mutta samalla se hieman ihmetyttää. Tuskin pressikortin omaavat henkilöt jättäisivät kiinnostavia vapaa-ajallaan harrastamia esityksiä tai näyttelyitä väliin siksi, että maksaisivat niistä saman hinnat kuin muutkin normaalia ansiota saavat.

Ylioppilasteatterin kaltaisen tahon tarjoamana alennus tuntuu vielä oudommalta. Normaalikin lipun hinta on täysin kohtuullinen.

Tietysti eri asia ovat he, jotka kirjoittavat näytelmistä tai museoista työkseen.

Lisää pressikortin tuottamista eduista ja Journalistiliiton alennuksista on liiton nettisivuilla. Kuten sieltä voi lukea, niin liiton jäsenet saavat myös mm. Särkänniemeen ja Linnanmäelle kaksi ilmaista ranneketta kesässä. Tämäkin etu on minulla vielä käyttämättä.

Varmasti aiheesta on keskustelu joskus jossain muuallakin. Ja onko tällä sitten oikeasti merkitystä? Vaikuttaako se toimittajien luotettavuuteen? Entä jos luotaisiin blogistikortti, jolla saisi vähän samanlaisia etuja? Kyseenalaistettaisiinko silloin kyky kirjoittaa luotettavia mielipiteitä vaikkapa Linnanmäen palvelusta?

Lisäys Ilkan kommentin myötä, kun en tätä muistanut kirjoittaa:

Liiton neuvottelemat edut ovat tietysti eri asia kuin esim. tämä Ylioppilasteatterin myöntämä alennus. Se siis kuuluu tähän “Monet yritykset ja yhteisöt myöntävät journalisteille alennuksia tai muita etuja tuotteistaan ja palveluistaan. Toisin kuin liiton hankkimat jäsenedut, ne eivät perustu Journalistiliiton jäsenyyteen, vaan esim. journalistin ammattiasemaan.”

Yksi syy yhdistyksen perustamiseen blogin taustalle vuosi sitten olikin tämä mahdollisuus hakea avustuksia. Olen esim. palvelinmaksut maksanut itse, ja kaikesta koodaustyöstä mielestäni kuuluisi korvaus tekijälle. Eikä pahitteeksi olisi, jos sisällöntuottajatkin saisivat edes pienen korvauksen.

Kaupalliset muodot, kuten mainosrahoitteisuus tai sponsorien hakeminen, eivät toistaiseksi tuntuneet parhailta ratkaisuilta Kulutusjuhlan kaltaiselle sivustolle.

Ajatukseen kulttuurilehtituen mahdollisuudesta sain kimmokkeen Kari Haakanan blogitekstistä:

“Tuen jakaminen on monessa mielessä hämmentävää hommaa. Kuten olen jo aiemmin todennut, on jokseenkin turhauttavaa olla jakamassa rahaa, joka suurimmilta osiltaan menee Itellan ja kirjapainoyritysten taskuun. Lehtien tekijät eivät useinkaan saa edes kirjoituspalkkioita työstään. Kulttuuri- ja mielipidelehtiä tehdään suurelta osin talkootyönä. [- - -] Ja edelleen odotan, että joku jengi pistäisi pystyyn yhdistyksen, alkaisi julkaista kulttuuriaiheista blogia ja hakisi sille tukea.”

Tällöin kyselin Karin blogikommenteissa, olisikohan Kulutusjuhlalla periaatteellisia mahdollisuuksia tukeen, jos meillä olisi yhdistys. Kari kommentoi, että periaatteessa kyllä.

Kulttuurilehti ja sen tukeminen nähdään OPM:ssa varsin laajasti:

“Opetusministeriö myöntää kulttuurilehtitukea Suomessa ilmestyville, pääsääntöisesti maksullisille, ei sanomalehtityyppisille lehdille, jotka ylläpitävät yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista, tieteestä, taiteesta tai uskonnollisesta elämästä.

Avustusta voidaan myöntää kulttuurilehden kustantajalle kehittely-, toimitus-, painatus-, jakelu- ja kuljetuskustannusten peittämiseen, edellyttäen, että lehti ilmestyy säännöllisesti ja on ilmestynyt vähintään yhden vuoden ajan. Avustusta voidaan myöntää myös kulttuurilehtien levikin edistämiseen, verkkosivujen tai verkkolehden kehittämiseen sekä yhteistyö- ja muihin kehittämishankkeisiin koskien esimerkiksi lehtien toimittamista, markkinointia, myyntiä ja sisällöllistä kehittämistä sekä kansainvälistä yhteistyötä. “

Kulutusjuhla, kuten muutkin verkkojulkaisut (luettelo tukea saaneista, pdf), ovat tukea saaneet otsikon “Jakelun tukemiseen” alla. Tiedotteen mukaan “tukea verkkojulkaisujen tekemiseen myönnettiin neljälletoista taholle”, eli siis kyse näyttää olevan nimenomaan sanamuodoilla kikkailuista, ei niinkään siitä, että tuki olisi tiukasti rajattava jakelutoimiin. 

Lipsasen Niko pohtii omassa tekstissään “Kulutusjuhlaa valtion tuella“, onko järkeä, että Kulutusjuhla ottaa iloiten vastaan yhteiskunnallisen tuen, mutta ei silti halua mainoksia sivuille. Hyvää kritiikkia ja tietysti käsittelee myös laajemmin yhdistysrahoitusta. Kommentoinkin sinne omalta osaltani.

Kulutusjuhlan pyörittämisen kannalta tuen saaminen on tietysti hyvä taloudellinen helpotus. Enää rahoja palvelimiin yms. ei tarvitse kaivella omasta kukkarosta. Tietysti myös jäsenmaksuista (10 e/v) tulee tuloja, mutta jäsenhankinta ei nyt niin valtaisaa ole. Jäsenet ovat tietysti tärkeitä yhdistystoiminnan pyörimikseksi ja itse koen ilahduttavaksi sen, että ihmiset ovat valmiita maksamaan tuon summan Kulutusjuhlan kannattamiseksi.

Yksi tämän vuoden merkittävä toimi yhdistyksessä, myös taloudellisesti, on ollut se, että Kulutuskapula ry on lakkauttanut omaa toimintaansa ja siirtyy nyt Kulutusjuhla ry:n alle. Kapulan toiminta ei ole ollut erityisen aktiivista ja yhdistysmuodollisuuksien pyörittämisen vuoksi “uusi koti” Kulutusjuhlan alla oli Kulutuskapulan kehittäjän Wesa Aapron mielestä sopiva ratkaisu. Samaa mieltä olimme Kulutusjuhla ry:ssä: Aapro jatkaa Kulutuskapulan parissa ja kuuluu nyt myös Kulutusjuhla ry:n hallitukseen.

- – -

Vuosi on vierähtänyt nopeasti! Blogin ohella olemme järjestäneen myös keskustelutilaisuuden. Nyt syksyllä on tarkoitus järjestää toinen tilaisuus ja sitä ennen vähän kepeämpää piknikiä.

Kulutusjuhlan nettielämä tietysti porskuttaa menemään omalla painollaan, ja olen erityisen ilahtunut sinne tulevien kommenttien määrästä ja hyvästä laadusta. Toivottavasti asiallinen ja monipuolinen keskustelu jatkuu hyvävoimaisena pitkään.

Kulutusjuhla ry:n toimintaan liittyviä blogitekstejä Kulutusjuhlassa:

27.5.2008: Kiitos & juhlat! – Kulutusjuhla palkittiin Parhaana yhteiskunnallisena blogina Digitodayn blogiäänestyksessä. Tästä yhdistyksen perustaminen sai vielä reippaan kimmokkeen.

31.5.2008: Kulutusjuhla-yhdistys aloittelee toimintaansa

11.11.2008: Liity nyt Kulutusjuhlaan! – Ilkka sai liittymislomakkeen ja jäsenrekisterin kasaan. Matkan varrella on ollut teknistä ongelmaa, kun WordPress jotenkin mystisesti tiputtaa lomakkeen pois tms. Mutta Ilkka on uskollisesti säätänyt ja vääntänyt. Muutoin jäsenrekisterimme on toiminut oikein näppärästi.

26.11.2008: Kulutusjuhla mediassa – yhdistyksen perustaminen toi myös juttuja muualla

8.12.2008: Kulutusjuhla-yhdistys suunnittelee myös tulevia – vuosikokousraporttia ja vuoden 2009 hallituksen esittelyä

3.7.2009: Kulutusjuhla onkin kulttuurilehti

Mutta kaveripiirissä irtisanomiset ja töiden saamisen vaikeus on jo kohdattu. Esimerkiksi it-, mainonta- ja viestintäalat eivät nyt suuresti vedä. Moni muukin ala on lopettanut aktiivisen rekrytoinnin. Tämä on uutisten (€) mukaan havaittu myös esimerkiksi korkeakoulutettuihin työnhakijoihin keskittyneessä Kluuvin työvoimatoimistossa.

“Kluuvin-yksikön paikallisjohtaja Tom Åhlgrenin mukaan vastavalmistuneiden ja akateemisten työttömien lisääntyminen on selvästi kasvattanut kävijämäärää. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömien määrä oli maaliskuun loppuun mennessä kasvanut 29 prosentilla edellisvuoteen verrattuna. Nyt kesäkuun alussa työnhakijoiden määrä Kluuvissa on 42 prosenttia edelliskesän tilannetta suurempi.”

Joidenkin näkemysten mukaan meidän kolmekymppisten sukupolvi joutuu tässä taantumassa tiukille.

“Kun äsken työnantajat lähes tappelivat näistä nuorista leijonista, nyt isoissa saneerauksissa heille voidaan näyttää ovea siinä missä muillekin.

Henkilökohtainenkin talous voi olla tiukilla: on iso asuntolaina, paljon kalliita harrastuksia, ei säästöjä.

DINK-sukupolvi (Double Income, No Kids) huomaakin olevansa suuressa NINJA-joukossa (No Income, No Jobs Around).”

Itse en tosin allekirjoita jutussa julkituotua näkemystä siitä, etteikö edellistä lamaa oltaisi tajuttu nuoren iän vuoksi. Kyllähän se 1990-luvun lama varmasti väistämättä jätti nuorenkin mieleen tietyn tunteen siitä, ettei mikään, eikä ainakaan hyvinvointivaltion ja markkinatalouden jatkuva voittokulku, ole varmaa.

Sitä paitsi vuosituhanteen vaihteen it-buumi varmasti kolautteli monia. Silloin minunkin työsuhteeni päättyi yrityksen (Wapit) konkurssiin.

1990-luvulta muistan vakuuttelut siitä, kuinka suurten ikäluokkien eläköityminen tuo meille nuoremmille töitä, ja samaa taidetaan vakuutella nuorille edelleen. Vanhustenhuollossa ja vastaavissa palveluissa töitä riittää, mutta monella muulla alalla ennustaminen taitaa olla paljon vaativampaa.

Enkä minä vieläkään tiedä, mitä isona teen. Tietyllä tavalla takaraivossani väijyy koko ajan ajatus siitä, että työt voivat  loppua milloin tahansa. Yhtäkkiä kukaan ei ehkä halua ostaa tekstejäni, luennointejani tai muita palveluitani, ja rahaa ei tule mistään.

Siksi taidan elellä taloudellisesti tietyllä varovaisuudella, kuten tähänkin asti, eli ei ole isoja asuntolainoja tai kalliita harrastuksia. Niin kai downshiftingin ja joutilaisuuden hengessä kuuluukin olla.

Edullisia harrastuksia sen sijaan riittää. Esimerkiksi juhannus olisi tarkoitus viettää kotimaassa pyöräillen ja telttaillen.

Ja jos hyvin käy, niin ukulelebändimme vetää jonakin kauniina heinäkuun päivänä ulkoilmakeikan Kalliossa. Ihan ilmaista huvia siis tarjolla myös niille, joiden henkilökohtainen talous on notkahtanut!

Nythän näyttää selvästi siltä, että alan työpaikat vähenevät. Lehtiyhtiöt voivottelevat, mistä tienataan rahat, kun sanomalehtien lukeminen vähenee ja uutiset halutaan netistä ilmaiseksi.

Tietysti yrityksille oman tuloksen tekeminen on tärkeää. Mutta välillä ärsyttää mediayhtiöiden ja toimittajien voivotteleva asenne. Miksi ihmisten pitäisi maksaa jostain sellaisesta, jota he eivät koe tärkeäksi? Jos se sanomalehti ei anna rahalle vastinetta, niin turha lehtien tilaamattomuudesta on kuluttajia syyllistää. (Lehtien ansaintamalleista ovat tietysti esimerkiksi Lintulahden Matti ja Haakanan Kari kirjoittaneet enemmän ja osaavasti).

Parempaa journalismia?

Mediapäivillä opin sen, ettei mediayhtiöillä tällä hetkellä kovin surkea tilanne ole verrattuna 1990-luvun lamaan. Talousasiantuntija Arto Suninen totesi, että vuodet 1993-2008 olivat alalla yhtä ainoaa nousua, jonka ansiosta toimiala ei ole lainkaan samanlaisissa vaikeuksissa kuin silloin lamavuosina.
“Kun menee koko ajan hyvin, niin alkaa unohtua tiettyjä asioita”, Suninen kommentoi.

Hänen mukaansa suomalainen lehtien tilauskäytäntö ei kannusta yhtiöitä parempaan toimintaan:

“Kun Suomessa maksetaan nyt lehdet etukäteen, niin lehtitalot voivat pyörittää toimintaa etukäteen ansaituilla rahoilla. Jos tilaus lopetetaan, niin lehti halutaan ostaa joka kerta erikseen. Kuluttajana tykkäisin siitä, että hinta halpenisi ja journalismi kehittyisi. Yritystalouden kannalta tämä johtaa vaikeampiin ongelmiin.”

Toivottavasti myös netti pakottaa journalismiakin paremmaksi. Omat näkökulmat ja valinnat jutuntekoon joutuu perustelemaan sekä itselle, mutta myös yleisölle.

Oma blogi on ollut oiva väline harjoitteluun tätä varten: tuoda julki omia ratkaisujaan sekä taustoja ja ottaa palautetta vastaan, linkittää lähteisiin jne.

Epävarmuus on varmaa

Uskon, että omaa ammattitaitoa pitää hioa koko ajan ja tuoda julki osaamista. Kun tekee töitä oman kiinnostuksen ja innostuksen myötä, niin toivon sen kantavan hedelmää ja tarjoavan riittävän elannon.

En todellakaan tiedä, mitä teen viiden tai kymmenen vuoden kuluttua: ei kai kukaan voi odottaa, että tässä maailmantilanteessa kovin moni asia olisi pysyvä. Eikä etenkään se työ. Voi olla, että olen tekemässä jotain ihan muuta jollain muulla alalla, tiiviissä (mutta kiinnostavassa) palkkatyössä tai sitten yrittäjänä. Tai kenties huuhailen jossain ihan toisaalla.

Tänään osallistuin Työ- ja elinkeinoministeriössä Hyvän työn manifestin (pdf) julkistustilaisuuteen, koska kirjoitin viime vuonna Sukupolvifoorumiin tekstin omasta urastani. Manifestin sisältö tukee omaa ajatteluani: työelämältä halutaan joustavuutta ja mielekkyyttä.
Lisäys: Työ- ja elinkeinoministeriön tiedote manifestista.

Kirjoituksen otsikko löytyy myös manifestista, mutta se on tietysti myös lause yhdestä niistä neljästä biisistä, jotka aloitteleva ukulelebändimme Pentelele soitti viimeviikkoisella ensikeikallaan. Elämä ei todellakaan ole vain työtä, vaan se on mm. uuden oppimista, hyviä ystäviä, omien rajojen testailua, joutilaisuutta, lenkkeilyä ja ukuleleharjoittelua.

On paljon helpompaa seurata luentoja tai lukea tekstejä aiheista, joihin minulla on jo tietämystä. Se on turvallista. Mutta siitä ei välttämättä opi niin paljon mitään, sillä samat teemat ja näkökulmat toistuvat. Jonkinlainen “oman elämän poikkitieteellisyys” on tarpeen.

Tutut bloginäkökulmat

Esimerkiksi Mediapäivillä kävin kuuntelemassa molemmat blogeja käsitelleet luennot. Muotiblogit ja niiden ympärillä käyty keskustelu oli pitkälti yritysten kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön ja markkinointiin keskittyvää, joten se ei tarjonnut itselleni juurikaan uutta. Mutta tuli sentään kohdattua kasvokkain tämänkin blogialueen edustajia.

Toinen keskustelu oli Helsingin yliopiston tutkijan Janne Matikaisen blogitutkimuksesta. Tänne suuntasin, koska olin itse hänen haastateltavanaan tutkimusta varten. Mitään minulle mullistavaa ei tullut ilmi.

Mediapäivien luentoja raportoitiin kimpassa Qaikuun, mm. minulta tekstiä näistä molemmista luennoista.

Ajattele valuutta uudella tavalla

Mutta päädyin siis myös hieman Pikseliähkyyn eli minulle ennestään varsin tuntemattomaan tapahtumaan. Kun näkökulma ja tekijät ovat toisentyyppiset, niin oma ajatusmaailma tuulettuu.

Esimerkiksi Uuva-projekti, “Uuden työn valuutta”, oli kuluttajaekonomistinkin aivoihin kiinnostavaa kuultavaa:

“Uuva on valuutta, arvopaperi jonka arvo määräytyy sitä vaihtavien henkilöiden välillä. Se pyrkii mahdollistamaan palvelusten vaihdon toisistaan riippumattomien järjestöjen ja toisilleen entuudestaan tuntemattomien kulttuuritoimijoiden välillä. Uuva on uudelleen käytettävä vastalahja joka tekee näkyväksi rahatalouden ulkopuolella toimivat verkostot ja tunnustaa niiden työn arvon. Uuvien käyttäminen on mielenosoittamista. Voit antaa sellaisen palkinnoksi henkilölle jonka tekemää työtä arvostat.”

Uuvahan linkittyy osaltaan esimerkiksi Heiskasen Teron pohdintoihin “sosiaalisesta vastineesta“.  Ja minusta on mielenkiintoista miettiä edes hieman näitä rahan, valuutan ja muun arvostuksen mahdollisuuksia. Uskon, että näillä olisi jotain annettavaa myös pohdittaessa median tulevaisuutta ja vaikkapa toimittajien ansaintamalleja.

Pikseliähkyssä kuuntelin myös pari muuta kiinnostavaa puheenvuoroa. Esimerkiksi Tapio Mäkelän esitti ajatuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä ja eettisistä kysymyksistä vaikkapa ympäristönäkökulmissa. Mieleen jäi kommentti, olisiko ok, jos Suomenlahti täyttyisi levällä, jonka voisimme hyödyntää esimerkiksi energiaksi, vaikka se samalla tietysti pilaisi koko merialueen muutoin?

Väärä mielikuva Pikseliähkystä?

Varmasti Pikseliähkyssä olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa. Mutta jostain syystä tapahtuma tuntuu hankalalta lähestyä, sillä mielikuva on kovin taiteellinen ja myös hieman tietotekninen. Luulen, että sama mielikuva jättää myös monet muut tapahtuman ulkopuolelle.

Silti, tai juuri siksi, niitä omia rajojaan pitää selvästi uskaltaa rikkoa. Vaikka mediaporukan kanssa on hauska pörrätä ja heiltä saan tietämystä juuri omasta alastani, niin tuulahdukset muista suunnista tekevät hyvää.

Porkkanointi (Carrotmobin suomenkielinen nimi on vielä haussa) taitaa osua juuri sopivasti ajan hermoon. Kuluttajat haluavat win-win-vaikutuskeinoja, ja yrityksetkin lienevät ovat kypsiä lähtemään hommaan mukaan.
Tietysti tällainen parveileva toiminta näyttäytyy helposti sekavalta sopalta. Ideoita, ajatuksia, mielipiteitä sinkoilee niin netissä kuin muissa keskusteluissa (kuten eilisessä tapaamisessa, jossa olin mukana) laidasta laitaan. Samalla pitäisi saada alkuinnostus kestämään ja jalkautumaan toiminnaksi.

Kulutusjuhla ry käynnistelee pikkuhiljaa

Kesän aikana olen saanut jokusen kerran kysymyksiä siitä, miten oma yhdistystoiminta eli Kulutusjuhla ry etenee. Valitettavasti olen joutunut vastaamaan, että vielä pitää hetkinen odottaa, ennen kuin jäseneksi pääsee liittymään. Pohjatyötä tehdään, mutta mitään kiirettä emme ole pitäneet.

On ollut kuitenkin hauska havaita, että ihmiset ovat valmiita liittymään jäseniksi, vaikka emme edes mitään sen ihmeellisempää tässä vaiheessa lupaa.
Sen verran lupaan, että syyskuun aikana myös Kulutusjuhla ottaa edistysaskeleita.

Freejournalistin Ekomatseja

Oman työelämärintaman kannalta mainittakoon se, että olen nyt virallisesti free-toimittaja. Eli siis Journalistiliiton ja sen alaisen freelance-journalistien yhdistyksen jäsen.

Käytännön työssä jatkuu kiva meininki. On mukavaa havaita, että kuluttaja-, viestintä- ja nettitietämykseni tuottaa ihan oikeasti.

Jatkan edelleen esimerkiksi Yhteishyvän nettisivuilla julkaistavan Ekomatsin tekemistä: ideana on vertailla kahden jollain lailla toisiinsa vertautuvan tuotteen ekologista rasitetta (viimeisimpänä kulta vs. hopea ja tuorekurkku vs. etikkakurkku). Ei mitenkään helppo homma, mutta onneksi myös tutkittua tietoa tuotteista tulee koko ajan lisää.

Mutta tietysti siinä joutuu kohtaamaan sen saman, minkä kaikki muutkin. Monien tuotteiden vertailu on täynnä jossittelua, toisaalta-toisaalta -ajattelua ja hinnallakin on merkityksensä.

Toisaalta on pakko myöntää, että monet arkiset valinnat ovat kokonaisuuden kannalta todella pieniä, jolloin itse kyynisesti mietin niiden merkitystä (eli parempi olisi olla ostamatta esimerkiksi lainkaan koruja).

Mutta pakko kai se on uskoa, että pienelläkin on merkityksensä.

Ruotsissa on jälleen blogilla ansaitseminen esillä. DinaPengarista sattui silmiin uutinen, jonka mukaan 17-vuotias Isabella Löwengrip tienaa blogillaan jopa miljoonia kruunuja vuodessa (eli lienee noin satatuhatta euroa: summa kuulostaa kyllä hurjalta). Blogi kerää jutun mukaan noin 200 000 viikkokävijää.

Jos oikein ymmärsin, niin raha tulee sekä normaaleista mainosbannereista että piilomainontakeinoin: Löwengrip kertoo Blondinbella-blogissaan tuotenimiä ja firmat maksavat tästä. Hän on laajentanut tätä “product placementia” myös blogin ulkopuolelle eli jokin yritys on maksanut Löwengripille, että hän mainitsee nimen mediassa.

Toivottavasti tällainen piilomarkkinointityyppinen tienaaminen ei rantaudu Suomeen ihan heti. Siinä ei ole mitään vikaa, että joku saa blogistaan rahaa, mutta kuten jo aiemmin on monta kertaa todettu, niin se häiritsee, jos ei voi tietää, milloin blogikirjoittaja kertoo aitoja mielipiteitään ja milloin hän mainitsee tuotteita vain rahan vuoksi. Minähän olen sanonut, että voisin ottaa kissablogilleni sponsoriksi lemmikkituotefirman, mutta tietysti homman haluaisin tehdä täysin avoimin kortein.

Blogitutkimusta ja kulutusväitöskirjaa

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen sosiaalisen median tutkimusprojekti on päässyt siihen pisteeseen, että siinä etsitään esimerkiksi bloginpitäjiä ja YouTube-julkaisijoita ryhmäkeskusteluihin. Janne Matikainen pisti sähköpostia ja lupasin auttaa haasteltavien etsinnässä.

Eli jos koet kiinnostusta, niin blogaajien ryhmäkeskustelu on näillä näkymin joko keskiviikkona 26.3. klo 13-15 tai tiiistaina 1.4. välillä 10-18. Kesto on noin 1,5 tuntia ja keskustelu järjestetään Helsingin Kruunuhaassa. Jannelle voi ilmoittautua tai tutkimuksesta voi kysyä lisää sähköpostilla, janne.matikainen (at) helsinki.fi.

Toinen tutkimuspuolen maininta on ensi kuussa oleva väitöstilaisuus. 18. huhtikuuta tarkastetaan Liina Puustisen Kuluttajamuotti: Kuluttajuuden tuottamisesta mainonnan instituutioissa.

Yhden kirjaimen ero

Keskiviikon Hesarin Hinta ja laatu -sivuilla oli pienlaitteiden akkuja käsitellyt juttuni ja kolumnini. Lehteen oli päätynyt virhe, josta myös minun sähköpostiini tuli palautetta. NiMH-akun pitkä nimi kirjoitettu yhden kirjaimen verran väärin. Kyseessä on siis nikkelimetallihydridi, ei -hybridi, kuten lehdessä luki.

Itseäni virhe tietysti harmitti ja pahoittelin tarkkaavaisille lukijoille tapahtunutta. Kun pistin palautteen eteenpäin toimitukseen, kävi ilmi, että voin syyttää ainakin osittain tietotekniikkaa. Hesarin oikolukuohjelma oli nimittäin herjannut oikeasta kirjoitustavasta, joka juttuni alkuperäisessä versiossa oli. Niin se oli muutettu ohjelman hyväksymäksi hybridiksi.

Eli jos sama termi näkyy lehdissä väärin, niin kyseessä voi olla myös oikolukuohjelman puutteellinen ohjelmointi.

Sain myös pari muuta palautetta, joka on tietysti aina ilahduttavaa, sillä eihän lehtijutuista kovin usein mitään kommentteja kuule. Vinkki monikäyttöisestä matkalaturista on syytä pistää julki. Jari kirjoitti sähköpostissaan:

“Itse olen pitkään käyttänyt erään valmistajan pakettia jossa on laturi, pieni ladattava lisäakku sekä aurinkokennolaturi.

Paketissa on mukana sovittimet joilla laturi käy ‘seinään’ yli 150:ssa maassa sekä sovittimet joilla laturi ja/tai lisäakku sopivat lähes kaikkiin markkinoilla oleviin laitteisiin. Itse olen käyttänyt mm. Eri valmistajien puhelimen lataamiseen ja MP3( IPOD) soittimien kanssa. Lisäksi laitteen sovitinpäät sopiva kameroiden ja muiden PDA laitteiden kanssa käytettäviksi.

Jos käytettävissä ei ole verkkovirtaa (laturille), niin lisäakun voi ladata aurinkokennolaturilla. Toimii Suomessa pilvisenä maaliskuun päivänäkin (ikkunan lävitse).
Lisätietoja tästä valmistajasta/tuotteesta: http://www.powermonkey-explorer.com/“