Oi niitä aikoja, kun suomiblogien joukko oli sellainen, että jokaisen Blogilistan uuden blogin ehti tsekata päivän mittaan!

Entäpä todellista historian havinaa, ne muinaiset Kuukkeli-palkinnot?

Silloin moni kirjoitteli anonyyminä. Eri puolilla piti selvittää, että blogi ei ole sama asia kuin nettipäiväkirja. Eikä kielitoimistokaan ollut vielä sanonut, että se on sitten bloggaamista kahdella g:llä. (Minä olen hangoitellut vastaan, koska sitten sana muistuttaa plokkaamista, joka on taas itselle tuttu ravintolamaailmasta, mutta nielen kiltisi kahden geen mallin).

Silloin joskus piti väittää, että en ole sairaalloisen narsistinen, vaikka kirjoitankin nettiin ja julkaisen jopa kuvia elämästäni.

Tai jos blogeista kirjoitettiin lehtijuttuja tai päädyttiin peräti televisioon, niin se oli jotain poikkeuksellista. Ensimmäistä kertaa itse olin blogien vuoksi julkisuudessa 16.3.2006 YLEn Aamu-tv:ssä, koska kirjoitin tuolloin Kulutusjuhlan edeltäjää eli henkilökohtaista kulutusblogia, ja se oli harvinaista siihen aikaan.

Blogi ei enää ole mitään erikoista, vaan kuuluu myös asiantuntijan nettielämään

Tämänpäiväinen Hill&Knowltonin järjestämä Blogipaneeli (#blogipaneeli) sai aikaan taas muistelua omaan blogihistoriaani. Nykyään suomalainen blogimaailma on niin toisenlaista kuin muutama vuosi sitten: tällä hetkellä oman blogin kirjoittaminen on monelle itsestäänselvyys ja keino näyttää omaa osaamistaan.

Päivän paneelissa olivat mukana Jenni – Pupulandia (joka työskentelee Indiedaysin markkinoinnissa ja viestinnässä) , Stella Harasek – Paras aika vuodesta, Leo Stranius – Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa ja Terhi Aho – SoMe – rekrytointi ja työnantajakuva.

Keskustelu osoitti, että muutamassa vuodessa on tapahtunut iso harppaus: harrastelukirjoittamisesta on tullut toimintaa, joka kiinnostaa niin markkinoinnin kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinona.

Blogimarkkinointi kasvaa jatkossakin

Koska paneelissa puhuttiin paljon juuri blogien markkinoinnista ja tietysti erityisesti tyyliblogeja koskien, niin kaivelin omista blogiarkistoistani, mitä olen muotiblogeista kirjoittanut. Silloin vanhoina hyvinä aikoina (tämä on siis ironiaa, varmistan nyt vielä) minäkin ehdin seurata, mitä kyseisten blogien piirissä tapahtuu.

30.3.2007 olen kirjoittanut tekstin “Muotia ja trendejä suomiblogeissa“. ”

Viimeisen puolen vuoden aikana blogeja on tuntunut putkahtavan Blogilistalle yhä kiihtyvää tahtia. Samalla myös kulutukseen kiinteämmin kytkeytyvät muoti-, trendi-, design- ja vastaavat blogit ovat lisääntyneet selvästi.

Vielä viime syksynä ehdin ilahtuneena tsekkailla muotiblogeja, mutta nyt tulva on jo liian suuri. Blogilistan hakemistosta sanoilla muoti tai trendit löytyy kymmeniä blogeja, ja varmasti näitä on muuallakin kuin listalla.”

Pari vuotta myöhemmin (17.2.2009) havainnoin, että “Muotiblogit valtaavat lisäalaa myös markkinoinnillisesti” (tällöin esimerkiksi Stella oli ilmoittanut siirtävänsä bloginsa Oliviaan):

“Näistäkin kommenteista näkyvät ne avoimuuden ja luottamuksen vaatimukset, jotka blogeihin kohdistuvat ja joista olen tainnut paasata kerran jos toisenkin. Eivätkä blogejaan harrastuksenaan kirjoittavat sentään ihan noin vain hihku riemuissaan kaikkien mahdollisten yhteistyöehdotusten vuoksi.”

Blogimarkkinointia olen pohtinut vuosien mittaan lukuisia kertoja. Esimerkiksi viime vuonna “Merkityksellisyyden tarve ja sosiaalisen median markkinointi” -tekstini (3.7.2009) on näköjään vankkaa itsetilitystä sen jälkeen, kun olin ollut Nokian isännöimässä tilaisuudessa:

“Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.”

Leo oli tänään omassa tekstissään hienosti kirjannut auki näkemyksiään blogien tulevaisuudesta. Allekirjoitan ajatukset, ja totean, että minulle blogit ovat tuoneet elämään paljon enemmän kuin silloin muutama vuosi sitten olisin osannut kuvitella.

Se tuntuu hyvältä.

Samoin kuin hetkittäiset nostalgiaryöpyt ja paluu vanhoihin, omiin blogiteksteihin. Kyllä blogia näköjään kannattaa pitää myös siksi, että jää omia merkintöjä eri aiheista ja ajanjaksoista.

En ole aikoihin tainnut kiitellä täällä hyviä kirjoittajia, osaavia ihmisiä tai muuten elämää piristäviä havaintoja. Nyt siis poimintoja sekalaisesti luullakseni sellaisiin tahoihin, joita en ole aiemmin tai ainakaan äskettäin tässä blogissa edes maininnut:

Anja Alasillan kirjoitukset ympäri nettiä

Mahtavaa, että viestinnän asiantuntija kirjoittaa näkemyksiä maailmansta blogiinsa, jakaa kirjoitusvinkkejä Facebook-sivulla ja kommentoi aktiivisesti Twitterissä.

Katleena Kortesuon viestintäblogi

Toinen viestinnänkouluttaja, jolla on kiinnostava ja mainio blogi.

Merkintöjä mediasta

Outi Vainionkulma-Immonen kuuluu myös viestintäammattilaisiin, jonka blogia on ilo seurata.

Ajattelun ammattilainen

Lauri Järvilehto kirjoittaa niin yleisiä elämänvinkkejä kuin pienempiä, ajattelun arvoisia näkökulmia.

Innovaatiojournalismin seuran blogi

Tämä blogi on päässyt mukavasti liikkeelle tänä vuonna: usean kirjoittajan voimin toteutettua, vaihtelevaa sisältöä.

Kelan tutkimusosaston blogi

En olisi osannut arvata pari vuotta sitten, että voisin tykätä myös Kelan blogista. Hienoa, että näin on nyt käynyt!

Pekka Pekkalan kolumnit

Kaikinpuolin hieno mies, johon minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua, ennen kuin hän lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nyt Pekka on palannut, ja viimeinen HS-kolumni on taas osoitus siitä, että Pekalla on paljon fiksuja ajatuksia, jotka hän osaa myös tuoda hyvin julki.
(Ja tähän mielipiteeseen ei vaikuta se, että pari päivää sitten onnistuin kohtaamaan Pekan ja hän antoi “Kallion kohtuuposselle” Laura Leen kirjan Broke Is Beautiful. Living and Loing the Cash-Strapped Life. Kiitos vaan, teoksesta pitää laatia vielä omakin kirjoituksensa.)

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogi

Aktiivisesti päivittyvä, monen kirjoittajan voimin toteutettu blogi, josta saa niin tietoa kuin iloa.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

“Synkeässä Savossa syntyneen, Hämeeseen joutuneen eronneen keski-ikäisen naisen kirjoitelmia” sisältävä blogi tuo mieleen sen, miksi blogeihin aikoinaan tykästyin. Arjen havaintoja ja kadehdittavaa kielenkäyttöä.

- – -

Tästä jäi nyt varmasti puuttumaan monta mainitsemisen arvoista tuotosta ja sisällöntuottajaa. Lisäksi tietysti olen iloinen, että moni vanha suosikkini jaksaa edelleen blogata. Kaiken muun nettipöhinän keskellä blogit ovat minulle edelleen tärkeitä, vaikka itsekään en ihan samaan tahtiin kirjoitakaan joka paikkaan.

Myönnän myös sen, että uusia blogeja ei välttämättä seurattavakseni päädy kovin helposti. Jo ennestään minulla on paljon luettavaa, ja toisaalta uusia blogilöytöjä en edes aktiivisesti etsi. Tässäkin siis tärkeitä ovat muiden suositukset ja linkit.

Lisäys:

Syntilistani jatkoksi pitää tietysti mainita, että oma kommentointini muiden blogeihin on myös jäänyt turhan vähäiseksi. Eli vaikka tykkäisi tai teksti herättäisi ajatuksia, niin silti jää tekemättä kommentti tai kiitokset. Siksi näitä kehuja pitää välillä kerätä oman blogitekstin verran.

Yhä useampi saa tuotetiedotteita ja myös mahdollisuuksia testata tuotteita bloginsa ansiosta. Valtaosa on tietysti tyytyväinen saadeessaan yritysten yhteydenottoja, ja ilmaistuotteet kelpaavat testattavaksi.

Kaikkia tämä ei kuitenkaan miellytä. Daily Ekon Daniela aikoo lopettaa bloginsa saatuaan tarpeekseen yritysten yhteydenotoista:

“Infolehtisiä yritysten viher(pesu?)tempauksista suorastaan tulvi sisään, eikä sähköpostiosoitteen poistaminen täältä auttanut yhtään.

Perustin blogin vuosi sitten kirjatakseni ylös ja tarkkaillakseni elämäntyyliäni sekä elämäntyylini muutosta, saadakseni apua eko-ongelmiin kommenttimuodossa ja niin edespäin. Jossain vaiheessa erinäiset yritykset alkoivat ottaa yhteyttä ja tarjota ekotuotteita testattavakseni. Alkuun se olikin kivaa, mutta kuten jo mainitsin, en oikein (enää) koe sitä mielekkääksi.

Olen toki kiitollinen kaikesta, mitä blogi on poikinut, mutta jatkuva mainontaan ja mainoksille al(t)istuminen on syönyt mielekkyyden tämän blogin ylläpitämisestä ihan täysin. Alkuperäinen into on kadonnut ja tarkoitusperä on vaihtunut joksikin ihan muuksi. Oli tarkoitus raportoida omia juttuja, ei suoranaisesti referoida muiden asioita.”

Blogien kautta tehtävä markkinointi kääntyy siis välillä ikävään suuntaan. Edelleen näyttäisi olevan tarvetta sille merkinnälle, jolla voisi kertoa blogissaan, onko halukas vastaanottamaan yhtään lehdistötiedotetta tai muuta materiaalia.

Eilen julkistin kuvan Facebookiin “Ei menny niinku Strömssössä” -ryhmään. Tähän suosioon nousseeseen ryhmään paljastetaan mokat: kohoamatta jääneet pullat, epäonnistuneet nikkaroinnit, epämääräiset neuletyöt tai mitä tahansa muuta sellaista, josta tuli jotain muuta kuin piti.

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.

Pastanjauhantaa-blogia pitävän oululaispariskunnan mukaan yritykset osaavat lähestyä markkinointimielessä varsin asiallisesti. Tämä kävi ilmi, kun he (bloginimiltään Rosmariini ja Pippurimylly) kertoilivat tänään Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman SRE:n toimittajille järjestämässä tilaisuudessa omasta blogistaan.

Tosin he totesivat myös sen, että ruokablogien lukijoita häiritsee hieman, kun sama ruoka-aines pompsahtaa esiin useissa blogeissa samaan aikaan markkinointitempausten myötä.

Eli siis viestinä ruokafirmoihin voisi olla se, että kannattaisi vielä tarkemmin kohdistaa markkinointia sen sijaan, että tuotenäytteitä lähetellään laajalle joukolle.

Kaupallisuuteen ei enää suhtauduta niin kielteisesti?

Pastanjauhantaa-blogi on minullekin tuttu vuosien takaa, sillä se on perustettu 2005 ja silloinhan sentään vielä pystyi seuraamaan järjellisesti uusia blogeja. Sittemmin blogista on tullut hyvin suosittu, ja suunnitelmissa on kuulemma viedä toimintaa kaupallisempaan suuntaan mm. tuomalla mainostajat mukaan.

Tämä lienee yleistyvä suuntaus suomalaisissa blogeissa. Kaupallisuuteen ei enää suhtauduta niin kielteisesti kuin joskus aiemmin. Lukijamäärien kasvun myötä toiminnalla voisi tienata enemmän kuin karkkirahoja, ja käytännössäkin lienee havaittu, etteivät kaupallisuus ja kriittisyys sulje toisiaan pois.

Tänään todettiin jälleen myös se, että blogikommentointi on pääasiallisesti asiallista ja kannustavaa: Pastanjauhajat eivät ole montaa kommenttia joutuneet poistamaan.

Tämähän on myös yksi lempipaasausaiheitani: se, että nettikeskustelua tunnutaan edelleen usein leimattavan anonyymien törkeäksi huuteluksi, ei todellakaan ole koko totuus.

Nettietiketissä lähteet tuodaan esiin

Yksi paikalla olleista toimittajista kiitteli Pastanjauhajia siitä, että he kertovat ruokaohjeiden lähteet, jos heillä ne ovat tiedossa. Mitään varsinaista pakkoahan tähän ei ole, sillä ruokaohjeilla ei ole tekijänoikeutta. Hyvään nettietikettiin se toki kuuluu.

Minä en tietysti malttanut olla kommentoimatta, että edelleen (meillä) toimittajilla olisi opittavaa lähteiden kertomisen suhteen. Yhtä lailla varmasti myös painettuihin julkaisuihin päätyy ohjeita tai muita juttuja, joihin vähintäänkin innoitus on saatu verkosta. Eli siis sinällään toimittajat voisivat toimia esimerkillisesti ja kertoa taustoja vielä nykyistä useammin.

SRE:n tilaisuudessa esiteltiin myös M-Brainin kartoittamaa suomalaista, ruokaa käsittelevää nettikeskustelua. Mitenkään yllättävää ei liene se, että ruuasta kirjoitetaan paljon ja terve elämä hallitsee ruokakeskustelujen arvoa. Hinta tai eettisyys ei sen sijaan noussut esiin merkittävästi.

“Me tiedostavat” vs. tavikset?

Itse olin päivän tilaisuudessa läsnä etenkin sen vuoksi, että Kulutusjuhla-blogimme sai viime vuonna SRE:n Kuukauden blogi -tunnustuksen. Kuten jo silloin kirjoitin, niin SRE:ltä tämä palkitseminen on hyvä tapa saada näkyvyyttä ruuasta kiinnostuneiden netinkäyttäjien silmissä ja ruualla on erityinen merkitys kuluttajan elämässä, siis Kaj Ilmosen (2007) sanoin: “Ruoka on keskeinen biologisten, psykologisten ja sosiaalisten prosessien välittäjä elämässämme”.

Pöydässämme oli ylipäätään hyvää keskustelua Pastanjauhjien ja muiden pöytäseuralaisteni kanssa mm. ruuan hiilijalanjälkien mittauksesta, ruokaharrastuneisuudesta, maataloustukijärjestelmistä, luomusta, raaka-aineiden saatavuudesta ja kaltaistemme “ruokatiedostavien” kenties vääristyneestä mielikuvasta siitä, miten ihmiset ajattelevat ruokaansa.

Ruoka puhuttaa, mutta meneekö keskustelu välillä sitten liian “elitistiseksi” ja karkaa arjen ulottumattomiin?

Että hyvähän se on täältä Hakaniemen hallin ja runsaiden erikoiskauppojen nurkilta kertoilla, miten kiva on kokeilla kaikenlaista, vaikka sitten eettis-ekologista sapuskaa, kun on mahdollisuus ostaa monenlaisia raaka-aineita.

Ja kun minunkaan ei tarvitse kokata kuin itselleni (ja välillä vapaaehtoisesti ystäville), niin onhan se toista kuin huolehtia esimerkiksi lapsiperheen arjen ruokapyörityksestä.

Lisäys seuraavana päivänä:

SRE:n tiedote Ruokapuhe elää netissä – ihmiset hakevat reseptejä ja vertaistukea

Pastanjauhajien blogikirjoitus päivän kokemuksista: Nettiruokaa