Tekstissä toivotaan, että blogimarkkinointia harjoittavat yritykset ottaisivat suuremman vastuun eli kuluttajaviraston Lapset-painopistealueesta vastaava lakimies Katri Väänänen kirjoittaa:

“Bloggaajalle ei ehkä tule mieleen, että hänen pitäisi jotenkin valistaa lukijoitaan sponsoreistaan ja niiden vaikutuksesta mielipiteisiinsä. Se olisikin itse asiassa sponsoreina toimivien yritysten tehtävä. Osa bloggaajista mainitsee sivuillaan yhteistyökumppaninsa, mutta yritysten olisi lisäksi edellytettävä bloggaajaa kertomaan avoimesti, miten yhteistyö vaikuttaa tuotteiden esittelyyn ja arvioihin. Silloin tyttärenikin osaisi varmasti suhtautua hieman kriittisemmin ihanan turkisliivin ylistämiseen.”

Tähänkin asti on aina todettu, että blogissa kannattaa ja pitää tuoda avoimesti julki mahdolliset markkinointikytkökset. Mielestäni linjaus, jonka mukaan yritykset voisivat aktiivisemmin muistuttaa sponsoroimiaan blogeja tästä, kuulostaa järkevältä. Ei siitä pitäisi olla yrityksille mitään haittaa: päinvastoin avoimuus on tunnetusti näissä blogimarkkinoinneissa oleellista.

Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin mm. otsikolla Blogimarkkinointi kompastelee ja pohdituttaa (7.2.2009).

Ja muinoin juteltiin blogiavoimuudesta Tuija Aallon ja Helene Auramon kanssa. Sen perusteella Tuija oli kirjannut ylös mm. seuraavaa:

“Keskustelussa hahmoteltiin läpinäkyvyyttä tavoittelevan verkkojulkaisijan nyrkkisääntöihin ainakin seuraavaa

* Kerro blogissasi avoimesti, millaisesta julkaisusta on kyse; mitkä ovat tavoitteesi ja julkaisun luotettavuuden arvioimisessa relevantit sidonnaisuutesi
* Vaikka saisit jotain tuotetta tai palvelua ilmaiseksi, sinun ei tarvitse kirjoittaa siitä blogissasi.
* Jos saat jonkun tuotteen ilmaiseksi ja julkaiset sitä arvion, mainitse, että olet saanut tuotteen.
* Kun arvioit tai suosittelet tuotetta, perusta mielipiteesi omaan kokemukseen.
* Jos olet työ -tai asiakassuhteessa arvioitavan tuotteen tuottajaan tai jälleenmyyjään, kerro se jutun yhteydessä”

Entäpä todellista historian havinaa, ne muinaiset Kuukkeli-palkinnot?

Silloin moni kirjoitteli anonyyminä. Eri puolilla piti selvittää, että blogi ei ole sama asia kuin nettipäiväkirja. Eikä kielitoimistokaan ollut vielä sanonut, että se on sitten bloggaamista kahdella g:llä. (Minä olen hangoitellut vastaan, koska sitten sana muistuttaa plokkaamista, joka on taas itselle tuttu ravintolamaailmasta, mutta nielen kiltisi kahden geen mallin).

Silloin joskus piti väittää, että en ole sairaalloisen narsistinen, vaikka kirjoitankin nettiin ja julkaisen jopa kuvia elämästäni.

Tai jos blogeista kirjoitettiin lehtijuttuja tai päädyttiin peräti televisioon, niin se oli jotain poikkeuksellista. Ensimmäistä kertaa itse olin blogien vuoksi julkisuudessa 16.3.2006 YLEn Aamu-tv:ssä, koska kirjoitin tuolloin Kulutusjuhlan edeltäjää eli henkilökohtaista kulutusblogia, ja se oli harvinaista siihen aikaan.

Blogi ei enää ole mitään erikoista, vaan kuuluu myös asiantuntijan nettielämään

Tämänpäiväinen Hill&Knowltonin järjestämä Blogipaneeli (#blogipaneeli) sai aikaan taas muistelua omaan blogihistoriaani. Nykyään suomalainen blogimaailma on niin toisenlaista kuin muutama vuosi sitten: tällä hetkellä oman blogin kirjoittaminen on monelle itsestäänselvyys ja keino näyttää omaa osaamistaan.

Päivän paneelissa olivat mukana Jenni – Pupulandia (joka työskentelee Indiedaysin markkinoinnissa ja viestinnässä) , Stella Harasek – Paras aika vuodesta, Leo Stranius – Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa ja Terhi Aho – SoMe – rekrytointi ja työnantajakuva.

Keskustelu osoitti, että muutamassa vuodessa on tapahtunut iso harppaus: harrastelukirjoittamisesta on tullut toimintaa, joka kiinnostaa niin markkinoinnin kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinona.

Blogimarkkinointi kasvaa jatkossakin

Koska paneelissa puhuttiin paljon juuri blogien markkinoinnista ja tietysti erityisesti tyyliblogeja koskien, niin kaivelin omista blogiarkistoistani, mitä olen muotiblogeista kirjoittanut. Silloin vanhoina hyvinä aikoina (tämä on siis ironiaa, varmistan nyt vielä) minäkin ehdin seurata, mitä kyseisten blogien piirissä tapahtuu.

30.3.2007 olen kirjoittanut tekstin “Muotia ja trendejä suomiblogeissa“. ”

Viimeisen puolen vuoden aikana blogeja on tuntunut putkahtavan Blogilistalle yhä kiihtyvää tahtia. Samalla myös kulutukseen kiinteämmin kytkeytyvät muoti-, trendi-, design- ja vastaavat blogit ovat lisääntyneet selvästi.

Vielä viime syksynä ehdin ilahtuneena tsekkailla muotiblogeja, mutta nyt tulva on jo liian suuri. Blogilistan hakemistosta sanoilla muoti tai trendit löytyy kymmeniä blogeja, ja varmasti näitä on muuallakin kuin listalla.”

Pari vuotta myöhemmin (17.2.2009) havainnoin, että “Muotiblogit valtaavat lisäalaa myös markkinoinnillisesti” (tällöin esimerkiksi Stella oli ilmoittanut siirtävänsä bloginsa Oliviaan):

“Näistäkin kommenteista näkyvät ne avoimuuden ja luottamuksen vaatimukset, jotka blogeihin kohdistuvat ja joista olen tainnut paasata kerran jos toisenkin. Eivätkä blogejaan harrastuksenaan kirjoittavat sentään ihan noin vain hihku riemuissaan kaikkien mahdollisten yhteistyöehdotusten vuoksi.”

Blogimarkkinointia olen pohtinut vuosien mittaan lukuisia kertoja. Esimerkiksi viime vuonna “Merkityksellisyyden tarve ja sosiaalisen median markkinointi” -tekstini (3.7.2009) on näköjään vankkaa itsetilitystä sen jälkeen, kun olin ollut Nokian isännöimässä tilaisuudessa:

“Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.”

Leo oli tänään omassa tekstissään hienosti kirjannut auki näkemyksiään blogien tulevaisuudesta. Allekirjoitan ajatukset, ja totean, että minulle blogit ovat tuoneet elämään paljon enemmän kuin silloin muutama vuosi sitten olisin osannut kuvitella.

Se tuntuu hyvältä.

Samoin kuin hetkittäiset nostalgiaryöpyt ja paluu vanhoihin, omiin blogiteksteihin. Kyllä blogia näköjään kannattaa pitää myös siksi, että jää omia merkintöjä eri aiheista ja ajanjaksoista.

Kaikkia tämä ei kuitenkaan miellytä. Daily Ekon Daniela aikoo lopettaa bloginsa saatuaan tarpeekseen yritysten yhteydenotoista:

“Infolehtisiä yritysten viher(pesu?)tempauksista suorastaan tulvi sisään, eikä sähköpostiosoitteen poistaminen täältä auttanut yhtään.

Perustin blogin vuosi sitten kirjatakseni ylös ja tarkkaillakseni elämäntyyliäni sekä elämäntyylini muutosta, saadakseni apua eko-ongelmiin kommenttimuodossa ja niin edespäin. Jossain vaiheessa erinäiset yritykset alkoivat ottaa yhteyttä ja tarjota ekotuotteita testattavakseni. Alkuun se olikin kivaa, mutta kuten jo mainitsin, en oikein (enää) koe sitä mielekkääksi.

Olen toki kiitollinen kaikesta, mitä blogi on poikinut, mutta jatkuva mainontaan ja mainoksille al(t)istuminen on syönyt mielekkyyden tämän blogin ylläpitämisestä ihan täysin. Alkuperäinen into on kadonnut ja tarkoitusperä on vaihtunut joksikin ihan muuksi. Oli tarkoitus raportoida omia juttuja, ei suoranaisesti referoida muiden asioita.”

Blogien kautta tehtävä markkinointi kääntyy siis välillä ikävään suuntaan. Edelleen näyttäisi olevan tarvetta sille merkinnälle, jolla voisi kertoa blogissaan, onko halukas vastaanottamaan yhtään lehdistötiedotetta tai muuta materiaalia.

Tosin he totesivat myös sen, että ruokablogien lukijoita häiritsee hieman, kun sama ruoka-aines pompsahtaa esiin useissa blogeissa samaan aikaan markkinointitempausten myötä.

Eli siis viestinä ruokafirmoihin voisi olla se, että kannattaisi vielä tarkemmin kohdistaa markkinointia sen sijaan, että tuotenäytteitä lähetellään laajalle joukolle.

Kaupallisuuteen ei enää suhtauduta niin kielteisesti?

Pastanjauhantaa-blogi on minullekin tuttu vuosien takaa, sillä se on perustettu 2005 ja silloinhan sentään vielä pystyi seuraamaan järjellisesti uusia blogeja. Sittemmin blogista on tullut hyvin suosittu, ja suunnitelmissa on kuulemma viedä toimintaa kaupallisempaan suuntaan mm. tuomalla mainostajat mukaan.

Tämä lienee yleistyvä suuntaus suomalaisissa blogeissa. Kaupallisuuteen ei enää suhtauduta niin kielteisesti kuin joskus aiemmin. Lukijamäärien kasvun myötä toiminnalla voisi tienata enemmän kuin karkkirahoja, ja käytännössäkin lienee havaittu, etteivät kaupallisuus ja kriittisyys sulje toisiaan pois.

Tänään todettiin jälleen myös se, että blogikommentointi on pääasiallisesti asiallista ja kannustavaa: Pastanjauhajat eivät ole montaa kommenttia joutuneet poistamaan.

Tämähän on myös yksi lempipaasausaiheitani: se, että nettikeskustelua tunnutaan edelleen usein leimattavan anonyymien törkeäksi huuteluksi, ei todellakaan ole koko totuus.

Nettietiketissä lähteet tuodaan esiin

Yksi paikalla olleista toimittajista kiitteli Pastanjauhajia siitä, että he kertovat ruokaohjeiden lähteet, jos heillä ne ovat tiedossa. Mitään varsinaista pakkoahan tähän ei ole, sillä ruokaohjeilla ei ole tekijänoikeutta. Hyvään nettietikettiin se toki kuuluu.

Minä en tietysti malttanut olla kommentoimatta, että edelleen (meillä) toimittajilla olisi opittavaa lähteiden kertomisen suhteen. Yhtä lailla varmasti myös painettuihin julkaisuihin päätyy ohjeita tai muita juttuja, joihin vähintäänkin innoitus on saatu verkosta. Eli siis sinällään toimittajat voisivat toimia esimerkillisesti ja kertoa taustoja vielä nykyistä useammin.

SRE:n tilaisuudessa esiteltiin myös M-Brainin kartoittamaa suomalaista, ruokaa käsittelevää nettikeskustelua. Mitenkään yllättävää ei liene se, että ruuasta kirjoitetaan paljon ja terve elämä hallitsee ruokakeskustelujen arvoa. Hinta tai eettisyys ei sen sijaan noussut esiin merkittävästi.

“Me tiedostavat” vs. tavikset?

Itse olin päivän tilaisuudessa läsnä etenkin sen vuoksi, että Kulutusjuhla-blogimme sai viime vuonna SRE:n Kuukauden blogi -tunnustuksen. Kuten jo silloin kirjoitin, niin SRE:ltä tämä palkitseminen on hyvä tapa saada näkyvyyttä ruuasta kiinnostuneiden netinkäyttäjien silmissä ja ruualla on erityinen merkitys kuluttajan elämässä, siis Kaj Ilmosen (2007) sanoin: “Ruoka on keskeinen biologisten, psykologisten ja sosiaalisten prosessien välittäjä elämässämme”.

Pöydässämme oli ylipäätään hyvää keskustelua Pastanjauhjien ja muiden pöytäseuralaisteni kanssa mm. ruuan hiilijalanjälkien mittauksesta, ruokaharrastuneisuudesta, maataloustukijärjestelmistä, luomusta, raaka-aineiden saatavuudesta ja kaltaistemme “ruokatiedostavien” kenties vääristyneestä mielikuvasta siitä, miten ihmiset ajattelevat ruokaansa.

Ruoka puhuttaa, mutta meneekö keskustelu välillä sitten liian “elitistiseksi” ja karkaa arjen ulottumattomiin?

Että hyvähän se on täältä Hakaniemen hallin ja runsaiden erikoiskauppojen nurkilta kertoilla, miten kiva on kokeilla kaikenlaista, vaikka sitten eettis-ekologista sapuskaa, kun on mahdollisuus ostaa monenlaisia raaka-aineita.

Ja kun minunkaan ei tarvitse kokata kuin itselleni (ja välillä vapaaehtoisesti ystäville), niin onhan se toista kuin huolehtia esimerkiksi lapsiperheen arjen ruokapyörityksestä.

Lisäys seuraavana päivänä:

SRE:n tiedote Ruokapuhe elää netissä – ihmiset hakevat reseptejä ja vertaistukea

Pastanjauhajien blogikirjoitus päivän kokemuksista: Nettiruokaa

“Tätä viestiä on kommentoinut nimimerkki Hampaat. Gmailistani näen suoraan kommentoijan osoitteen. Se on hampaidenvalakaisutuotteita markkinoiva sivu. Tämä on ainakin toinen kerta, kun ko. sivu on linkkinä tänne jätetyssä kommentissa. Kommentti on suomenkielinen ja sen on lähettänyt joku inhimillinen olento, joka on näpytellyt spämmifiltterin numerokoodin. Onko tämä jokin uusi elinkeinonharjoittamistapa? Kun ennen pikkusällit tienasivat senttejä jakamalla ilmaisjakelulehtiä, istuvatko he nykyään netissä kirjoittamassa mukakommentteja, joiden tarkoitus on houkutella asiakkaita hampaidenvalkaisutuotteille? Paljonkohan sillä tienaisi? Millä perusteella ne valitsevat sivut, joilla kommentoivat? Kuka keksii kommentit?”

Osaakohan joku vastata? Tuleeko muille paljon vastaavia kommentteja?

Minä olen törmännyt omissa blogeissani vain yksittäistapauksiin, joissa on voinut epäillä takana olevan silkkaa markkinointia. Blogien ylläpidossahan olen ottanut linjan, että minulla on oikeus poistaa kommentit oman harkintani mukaan, eli jos tulkitsen kommentin tökeröksi mainokseksi, niin napsautan sen pois.

Jonkinlaisia ansaintamahdollisuuksia tarjotaan yhä enemmän tällaisen sosiaalisessa mediassa tapahtuvan markkinoinnin parissa. Salla jakoi tiedon tästä Sivutoimisen blogimarkkinoijan (työnantaja Pauna Media Group; tehtävä liittyy mangaan, romantiikkaan ja sudokuun) työpaikasta Qaikuun:

“Haemme sivutoimista markkinointihenkilöä, joka vastaa kirja- ja lehtituotteidemme internet-markkinoinnista ja promootiosta muuhun mediaan.

Työhön sisältyy:
- Kokonaisvastuu tuotteidemme internet-markkinoinnista annettujen yleisten suuntaviivojen mukaisesti.
- Blogin/sivuston suunnittelu, tekninen ylläpito, ideointi ja tekstintuottaminen sekä kuvankäsittely.
[- - -]
- Uusien pr-kanavien haku eri tuotteille.
- Postituslistan hallinnointi ja uutiskirjeiden tuottaminen sekä lähettäminen.
[- - -]
Sinä:
- Olet luova ja osaat tuottaa hyvää ja kiinnostavaa tekstiä alkuperäismateriaalista (yleensä englanninkielistä) sekä luoda sitä itse.
- Osaat hoitaa blogin/sivuston päivittämisen itse (blogialustan valintaan voit vaikuttaa). [- - -]“

Tämähän yksi tapa tehdä blogimarkkinointia. SRE:n mielikuva on ainakin minun aivoissani enemmän positiivinen kuin negatiivinen, ja ohjausryhmästäkin löytyy henkilöitä, joita arvostan. Varsin helpolla tavalla eli “palkitsemalla” joku blogi kuukausittain saadaan näkyvyyttä porukassa, jolle SRE:sta halutaankin kertoa.

Perusidealtaan tämä ei tietysti eroa blogeissa kiertävistä tunnustuksista, joita jaellaan toinen toiselle (esimerkiksi Make My Day). Mutta ulkopuolisen hoitamana tämä ei ole niin yksinkertaista: jos Kuukauden ruokablogin valitsisi esimerkiksi liha-alan elintarvikeyritys, niin kieltämättä minun suhtautumiseni olisi negatiivisempaa.

SRE:n kohdalla blogiluottamusta lisää se, että sivuilla on myös omia, aktiivisia blogeja. Sen myötä tulee fiilis, että taustalla on ihmisiä, jotka ymmärtävät oikeasti blogimaailmaa eivätkä vain arvo noita Kuukauden ruokablogeja.

Ruoka puhuttaa: se on myös kulttuuria ja sosiaalista identiteettiämme

Kulutusjuhla ei tietysti ole varsinainen ruokablogi, mutta SRE:n perustelut valinnalle olivat vakuuttavat. Ruoka on ehdottomasti yksi eniten keskustelua herättävistä aiheista Kulutusjuhlassa, mutta sehän ei ole mikään ihme: ruoka on erityisen merkittävässä asemassa kuluttajuudessa.

Kuten Kaj Ilmonen kirjoitti kirjassaan Johan on markkinat (168-176):

“Ruoka avaa erityisen näkökulman niin kulutukseen kuin jonkin yhteiskunnan kulttuurisiin ja sosiaalisiin erityispiirteisiin. Pelkästään ruoan valmistaminen vetoaa edelleen kaikkiin aisteihimme ja loihtii päissämme odottamattomia mielihaluja.

Ruoan valmistamistakin merkityksellisempi ruoan valintaa ohjaava tapahtuma on itse syöminen. Se suo parhaimmillaan mielihyvää vailla vertaa. Samalla se tunkeutuu minuuteemme, muokkaa meidän persoonallista ja sosiaalista identiteettiämme. Ruoka on keskeinen biologisten, psykologisten ja sosiaalisten prosessien välittäjä elämässämme.”

Ruoka kiinnostaa: se on politiikkaa ja elämänhallintaa

Lainaan vielä pätkän Ilmosen ajatuksista, jotka sopivat hyvin keskellä  keskusteluja mm. palvelutiskien toiminnasta ja marinoidun lihan tuoreudesta. Ilmonen käyttää termiä ajatusluutuma eli gusteemi Lévi-Straussin pohjalta: “Ne ovat säännönkaltaisia valintaperusteita, joita ei kuitenkaan noudateta orjallisesti tilanteessa kuin tilanteessa.”

“Ei liene liioiteltua sanoa, että terveellinen ja epäterveellinen ovat nykyään osa valtion harjoittamaa elämänpolitiikkaa tukevia elämänhallinnan ajatusluutumia.
Kokonaan toinen asia on sitten se, mitä ruokalajeja ja -aineita sekä missä määrin annosteltuina on lupa pitää terveellisinä tai terveydelle haitallisina. Tänä päivänä, jos koska, käydään tästä aiheesta kiivaita kamppailuja niin talouden kuin politiikankin alueella.”

“…luottamus ruoan puhtauteen on käynyt sitä tärkeämmäksi, mitä lähemmäksi tätä päivää tullaan. [- - -] Se on vaatinut valtion puuttumista ruoan tuontiin ja johtanut ravintoaineiden jatkuvaan testaamiseen. Testaamisen syyt ovat kahtalaiset: Ensinnäkin ruoan alkuperä on nykyisillä maailmanmarkkinoilla hämärtynyt. Toiseksi kuluttajat eivät luota sellaisiin ruoka-aineisiin ja tavaramerkkeihin, jotka eivät nauti yleistä luottamusta. Luottamus ruokaan tai ainakin pyrkimys turvautua luotettavaksi koettuun ruokaan kuuluu elämänhallinnan alaisiin arjen ajatusluutumiin.”

(Ilmonen, Kaj. 2007. Johan on markkinat. Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Tampere: Vastapaino.)

Kuten nyt vaikka Forumissa asustavat Anni ja Fanni. Näitä shoppailunrakastajiahan etsittiin työpaikkailmoituksella viime keväänä. Nyt nuoret naiset siis asuvat Forumissa ja jakavat ajatuksiaan erityisesti videomuodossa. Jonkun verran väliin on kirjoitettu tekstiäkin: tyyli ei tosin itseeni kolahda.

Videopätkät ovat toimivampia, mutta kaikki hehkutus tyyliin “mielettömän ihanaa” on minulle liikaa (eli selkeästi en ole kohderyhmääkään, kun en edes pidä shoppailusta).

Olisin sivuille kaivannut jotain perustietoja Annista ja Fannista. Harmittavan usein blogeista puuttuu selvitys, millä taustalla henkilö toimii.

Toinen tapa hyödyntää blogeja on tämä tuttu “kutsutaan blogaajia paikalle”. Sen tiimoilta sattui silmiin Shop with Care -blogista seuraavaa:

“Vietin tästä kauniista maanantaipäivästä muutaman tunnin Finnish Catwalk -tapahtumassa, johon sain kutsun livebloggaamaan. Epämääräisten järjestelyjen takia livebloggaamisesta ei kyllä tullut yhtikäs mitään, mutta… Muutama tapahtumasta löytynyt helmi pelasti päivän.”

Eli siis jotenkin Wanhassa Satamassa järjestetyssä tilaisuudessa oli epäonnistuttu järjestelyissä. Jokainen tapahtumia ja tietotekniikkaa yhdistellyt tietysti tietää, että tekniikan pettäminen on harmittavan yleistä ja mahdollista.

Mutta hyvä tietysti, että tapahtumien raportointimahdollisuutta tarjotaan blogeihin. Tosin liveraportointi tapahtumista omien kokemusten mukaan onnistuu kätevämmin esimerkiksi Qaikuun.

Blogimarkkinointi ja siihen liittyvät edut ja ongelmat ovat tietysti vain yksi osa laajempaa muutosta. Netti on tuonut mukanaan läpinäkyvyyden vaatimusta muuallekin kuin markkinointiin, ja yksilötasolla esimerkiksi erillisten työ- ja vapaa-ajan roolien ylläpitäminen murenee.

Nettiarviointeihin luotetaan

Kuluttajien verkossa jakamiin arviointeihin luotetaan. Henkilökohtaiset suosittelut tehoavat. Luotan ja luen itsekin. Esimerkiksi Eat.fi-sivuilta tsekkaan mielelläni kommentteja, vaikka itse olenkin huono lisäämään omia arvosteluja.

Mutta paljon kuluttajakokemuksia jaetaan puskaradiomaisessa tarinoinnissa. Ostin pari viikkoa sitten Fivefingers-jalkineet ja laitoin tiedon hankinnasta kuvan kera Facebookiin sekä Marinadi-blogiin. Ostos herätti paljon kommentteja, ja olen luvannut arvioida tassuttelutossuni kunnolla Kulutusjuhlaan, kunhan käyttökokemusta kertyy riittävästi.

Silti, kaiken blogimarkkinointipöhinän keskellä, minua on taas vaivannut ajatus ekologisista näkökulmista. Markkinointihan pyrkii myynnin lisäämiseen. Suuri osa suuntautuu tavaroihin, ja melkoinen osa tavaroista on sellaisia, jotka eivät ole meille mitenkään välttämättömiä.

Eiväthän FiveFingers-tossut olleet minulle ehdottoman tarpeelliset, ei myöskään hatullinen pyöräilykypärä. Ne olivat “kivoja hankintoja”, jotka pystyin perustelemaan itselleni tietyllä hyödyllisyydellä.

Liikakulutuksemme perustuu tunnetusti pitkälti siihen, että kuluttajina vertailemme itseämme muihin. Sosiaalisessa mediassa yritysten on helppo hyödyntää tätä.

Lisääkö sosiaalinen media kulutusvertailua ja aiheuttaa lisää kulutusta?

Kun tutut kertovat matkoistaan, vaatehankinnoistaan, ravintolaillallisista tai edes uudesta ripsiväristä, niin syntyy fiilis, että minäkin tahdon! Lähipiirin esiinnostamat kokemukset ja teot ovat tietysti tehokkaampaa markkinointia kuin tv-mainos, joka vakuuttaa, että olet sen arvoinen.

Blogimarkkinointiin liittyy usein tuotenäytteet tai -testaukset. Ilmaisten tuotteiden saaminen tuntuu kiehtovan tiettyä ihmisryhmää. Viime viikon uutisoitiin taideteoksen osana olleista gerberoista,  joita sai hakea Helsingin keskustasta. Ihmiset olivat rohmunneet kukkia ja suunnilleen riidelleet niistä.

Tietysti ilmaiset tuotteet kiinnostaisivat minuakin. Mutta ei nyt sentään mikä tahansa, enkä haluaisi nurkkiini lisää kodinkoneita tai kylppärinkaappiin uutta kosmetiikkaa. Oma tavaramääräni ja omistukseni ahdistaa, vaikka pieneen yksiöön ei edes kovin paljon mahdu.

Mutta miten voisin blogien avulla muka oikeasti vaikuttaa kulutustapojen muutokseen? Kuinka korostaa sitä, että ilmankin tätä kaikkea pärjää, kun kerran itsekin ostelen kaikenlaista? Miten tasapainoilla sen kanssa, että jakaa onnistuneet ostoksensa, mutta ei samalla synnytä toisille tarpeita, joita he eivät ole aiemmin ajatelleet? Kuinka korostaa sitä, että niukkuus on oikeasti hyve ja tavara ei tuo onnea?

“Vauras ihminen on orjajoukon omistaja”

Tämän tavaratuskan takana on osittain Olli Tammilehdon Rahdin rikokset -kirja. Se pureutuu osuvasti globaalin tavaraliikenteen ongelmiin.

“Ne [markkinat] typistävät ihmisten keskinäisen ja luonnon kanssa tapahtuneen, usein vuosisatoja kestäneen yhteistoiminnan tulokset hyödykkeiksi ja tavaroiksi, joihin saa rahalla rajoittamattoman omistusoikeuden. Lukemattomien ihmisten ja luontokappaleiden ponnistukset ja kärsimykset tavaran synnyttämisesta sivuutetaan. “Tavara saapuu minulle omasta ansiostani, koska kerran maksan siitä. Ruokaa pöydälleni eivät hanki viljelijät eivätkä elintarvike- ja kuljetustyöntekijät vaan minä itse.” Vauras ihminen näyttäisi ulkopuoliselle tarkastelijalle mitä ilmeisemmin suuren orjajoukon omistajalta, joka vallallaan pystyy saamaan lukuisat ihmiset toteuttamaan turhimmat oikkunsa.” (s. 69)

Tietysti itse aihe voi kiinnostaa, ja usein tietysti kiinnostaakin. Mutta silti: fiilis omasta tärkeydestään on ihmiselon kannalta tärkeää.

Siihen päälle kun lisätään vielä sosiaalinen puoli, kuuluminen tiettyyn porukkaan, niin omanarvontunne vain kohoaa.

Olin eilen Nokian N97-kutsuvierastilaisuudessa. Kutsu tuli tilaisuudessa puhuneelta Nokian Jussi-Pekalta, joka kuuluu tuttavapiiriini, ja ajattelin, että mikä ettei, kai sitä voisi piipahtaa lounaalla, vaikka en varsinaisesti mobiiliteknologian kehityksestä ole suuremmin kiinnostunut enkä jaksa kännyköitä ihmeemmin rassata.

Paikan päällä oli runsaasti tuttuja tyyppejä sosiaalisesta mediasta: vanhoista blogitutuista mm. Tuija, Haakana, Irmeli, Janne, Arttu ja muuten kasvokkain kohdatuista esim.  Mikko, Ville, Kitti, Hanna, Teemu, Antti. Jokunen muotibloggari ja muita kutsuttuja.

Eli siis omanlaisensa sisäpiirin kohtaaminen. Tilaisuus näytettiin Nokian toimesta livevideona verkkoon. Läsnäolijat raportoivat ahkerasti Twitteriin ja muut kiinnostuneet, kuten Hessu, kommentoivat joukkoon omalta osaltaan.

Välitöntä ja avointa, mutta mikä on minun roolini?

Hessu kirjoittaa etäseurannastaan blogissaan:

“Mielestäni tapahtuma oli näin kuluttajan ja teknologian ystävän silmin katsottuna hyvin onnistunut. Kuten todettua välittyi tilaisuudesta välitön tunnelma ja avoimuus oli keskeisessä asemassa esityksissä. Yleisön kysymyksiin vastattiin avoimesti ja kritiikkiäkin otettiin vastaan. Viestintätilaisuuden näkökulmasta homma oli siis mielestäni hyvin onnistunut.”

Niin, välitöntä ja avointa. Mutta miksi minua silti vaivaa se, kuinka tällaisiin tilaisuuksiin pitäisi suhtautua?

Toimittajana olen käynyt lukuisissa tiedotustilaisuuksissa. Pelinsäännöt ovat selvät: kun kerran työaikaani käytän tähän tilaisuuteen, niin jotenkin sen työssä hyödynnän. Sen tietää myös tilaisuuden järjestänyt tahoa, eli he voivat odottaa usein odottaa juttua, jossa aihetta käsittelen. Ja minä saan palkan tai palkkion jutustani.

Mutta entäs blogissani? Pitääkö minun raportoida nettiin näistä? Twitteriin en laittanut tilaisuudesta mitään, en edes huikkaissut, että hei, minäkin täällä.

En pidä teknologiablogia, joten aihe sinällään ei ollut juuri minulle. Jos en kerro, johdanko nettipersoonaani seuraavia harhaan, koska en kerro kaikista “ilmaisista lounaista”, joita blogi minulle tuottaa? Mitään muuta en kuitenkaan näistä hyödy, vain tietoa ja pikkukivaa, eli en saa sitä palkkiota, jonka toimittajana tienaisin.

Ja jos en kerro, niin en ehkä sen jälkeen olekaan enää osa porukkaa.  Ehkä minut tiputetaan pois tilaisuuden järjestelyihin osallistuneiden viestintä- ja pr-toimisto Milttonin ja Franticin listoilta eikä kutsuja saavu. Enkä sitten saa enää kokea olevani yhtään merkittävä näissä piireissä, nyyh.

Mutta jos kerron, niin osaltani teen juuri sitä, mitä yritys minulta haluaa eli markkinoin heitä. Jos en aihetta lähemmin tunne, niin analyyttisyys tai kriittisyys ei oikein onnistu.

Henkilökohtaisuus ja kaverisuhteet tuottavat ongelmansa

Bloggaajat ovat vaikuttajia, eivät journalisteja, julistettiin Conexion kyselyn tulosten otsikossa. Jep, tämä lienee jo usein todettu. Minäkin vastailin kyselyyn, kuten reilut parikymmentä muuta suomalaista, ja nyt sitten mainostan, että tuollainenkin on tehty. Se lähetettiin minulle kesäkuun lopulla kertoen, että “ojennamme tutkimusmateriaalin ensijulkaisuoikeudella tutkimuksessa mukana olleille bloggaajille”. Jäi tosin tämä ensijulkaisuoikeus hyödyntämättä.

Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.

Tuija raportoi eilisestäkin toimittajan otteella. Olisi hauska kuulla, miten hän kokee nämä tilaisuudet ja tilanteet.

Tuijahan on yhdessä Marylka Yoe Uusisaaren kanssa julkaissut Nettielämää -kirjan. Minäkin sain siitä pdf-version. Koska Tuija on tuttuja, koen, että jotenkin tämäkin pitäisi raportoida, mutta en ole saanut aikaiseksi perehtyä kirjaan, joten en voi sanoa siitä mitään järkevää.

Eli taas iskee kasvoja vasten blogien, suhteiden, verkostojen ja markkinoinnillisen sanan levittämisen vaikeus.

“Kyl me tajutaan, miten meitä hyödynnetään!”

Muotiblogien puolella erilaisia yritysten sponsoroimia tilaisuuksia on järjestetty Suomessakin paljon, ja siellä on myös aiheesta keskusteltu (esim. Stazzyn blogi 22.4.2008: Bloggari ei ole ammattitoimittaja). Osa kokee, että kirjoittajat esittelevät kritiikittömästi sponsorien tuotteet, osa taas näkee tärkeäksi tuoda julki kyseiset sponsorit.

Muotibloggareita helposti arvostellaan: nuoret tyttöset eivät tajua, miten yritykset heitä pyörittävät.

Mutta eiväthän ne tilaisuudet eroa tällaisesta Nokian tilaisuudesta. Paitsi että hehkutus keskittyi heti Twitteriin ja viestien taustalla oli “aikuisia ammattilaisia”. Kun joukkoon solahti vähän kriittisempiä kysymyksiäkin, niin syntyi fiilis avoimuudesta ja tasapuolisuudesta.

Pakko tietysti lisätä se, että aina on tietysti aina niitä blogaajia, jotka eivät halua mitään yhteistyötä yritysten kanssa tai mainontaan viittaavaa blogiinsa. Se on tietysti selkeä linjaus.

Ja mitäs minä tässä nillitän ja nihkeilen, ihmettelen ja kirjoittelen? Kriittinen lukija voi todeta, että kyseessä taitaa olla vain neidin tarkoitus luoda imagoa viestintäammattilaisena ja nettipörrääjänä, jota yritykset eivät muka noin vain voisi pyörittää.

Kuvassa Kari Haakanan käsi sekä Kitti ja Janne S. Nokia N97-kutsuvierastilaisuudessa.

Miltton on jo pidempään kutsunut mm. muotiblogeja kirjoittavia erilaisiin tilaisuuksiin, kuten vaatemerkkien mallistojen esittelyihin, ja sitä kautta saanutkin näkyvyyttä.  Taitaa olla tässä mielessä alan uranuurtaja Suomessa. Minulle kutsu oli ensimmäinen.

Miltton myös mainostaa itseään nimenomaan sosiaalista mediaa hyödyntävänä firmana:

“Toiminta-ajatuksena on ei-maksettujen kanavien eli viestinnän harmaan alueen hyödyntäminen uusien työkalujen, Word of Mouthin (WOM), web 2.0:n ja mediavaikuttamisen avulla.”

Avaustilaisuuteen oli pyydetty puhumaan yritysten ympäristö- tai vastuullisuuspuolesta vastaavia henkilöitä. Keskustelu oli suurelta osin samanlaista viherpuhetta, jota on totuttu viime ajat käymään: sen sijaan, että haluttaisiin muuttaa rakenteita merkittävästi ja oikeasti alentaa kulutustasoa (yritystenhän pitää tietysti tehdä bisnestä ja homma vaikeutuu, jos kauppa ei käy), niin puhellaan nätisti kierrätystuotteista tai ympäristösertifikaateista.

Siinä ohella näytetään kuvia hymyilevistä ihmisistä ja vehreästä luonnosta. Eli se eettisen kulutuksen perusjuoni: kuluttaja voi huokaista helpottuneena, että olen niin vihreä, kun ostin tämän vastuullisesti tuotetun jakkaran.

Muutosta muualle kuin yksittäisen kuluttajan toimintaan

Hinnanmuodostus on tietysti se yksi tunnettu ongelma. Hinnassa ei näy tuotteen ympäristörasitus, päinvastoin. On nurinkurista, kuinka kuluttajan odotetaan olevan valmis maksamaan vastuullisuudesta (tai vähintään mielikuvasta), mutta yritykset eivät oikeasti joudu maksamaan siitä, että tuottavat tuotteita, jotka kuluttavat luonnonvaroja merkittävästi.

Eikä ongelma muutu, ellei päätöksiä ja näkyviä muutoksia tehdä yhteiskunnallisella tasolla.

Olen itse lähdössä ensi viikolla Prahaan, ja lentojen hinnalla ei tee kuin pari edestakaista junamatkaa Helsingistä Joensuuhun. Oletan lentojen jäävän tämän vuoden ainoaksi, mutta silti omatunto kolkuttaa.

Kansantalouden kasvun uhkaaja

Minullekin on kommentoitu, että jos kaikki toimisivat niin kuin minä eli tiputtaisivat tulotasoaan ja niukentaisivat kuluttamistaan vapaaehtoisesti, niin siinä kärsisi kansantalous. Nyt, kun kulutamme niin kuin teemme, kärsii ympäristö tavalla, jonka vuoksi ollaan huomattavan suurissa ongelmissa. En siis jaksa olla niin huolissani kansantaloudesta.

Mutta siis: kuinkakohan kauan vielä pitää järjestää erikseen eettisen tai ekologisen kuluttamisen tapahtumia? Milloin siitä tulee normi, jota ei tarvitse sen kummemmin miettiä? Vai tuleeko aika, kun muistellaan, että niin sitä surutta kulutettiin ja ostettiin kaikenlaista piittaamatta jälkipolville koituvista ongelmista?

Milttonin Eettisen viikon yksi osa ekostylisti-kisa, jonka palkintona luvataan:

“Voittaja saa palkinnoksi mukana olevien yritysten vaatepaketin sis. mm. Joutsen-untuvatakin, Nanson ja Glope Hopen vaatteita sekä Yalo-nettipuodissa myytäviä tuotteita. Sekä tietysti asukokonaisuutensa kuumimpiin muotiblogeihin ja lehtiin, sekä featuren Voi Hyvin!-lehteen.” (lihavointi minun)

Kiinnostavaa, että osana palkintoja luvataan näkyvyys muotiblogeissa ja lehdissä sekä juttu tietysssä lehdessä. Ilmeisesti Milttonilla on siis niin hyvät suhteen muotiblogeihin, että voivat luvata varman näkyvyyden voittajaluomukselle? Ja kertoohan tämä kai omaa kieltä siitä, mitä arvostetaan palkintona, eli siis näkyvyyttä.

Showroomista lähtiessäni sain pressituotepaketin, jossa oli kosmetiikkanäytteitä, heijastimia, kyniä, avaimenperää, tiedotteita, esitteitä, ruokanäytteitä… Tämä on käsittääkseni normaali tapa myös niissä tilaisuuksissa, joihin kutsutaan blogiporukkaa.

Myös Green Fashion Freek -blogin Nei (en tunnistanut, joten en voinut moikata) oli tämän päivän tilaisuudessa. Hän kritsoi mm. kritiikittömiä toimittajia, joihin yritysten ekoilu uppoaa helposti, ja Ikean tapaa myydä ekologisuuttaan:

“Bambu on ympäristöystävällisempää kasvattaa, mutta herää kysymys, miksi perinteinen puuaines pitäisi huonekalukäytössä korvata jollakin heppoisemmalla. Sehän vain huonontaa huonekalujen laatua entisestään ja lyhentää niiden käyttöikää, mikä tosin taitaa olla Ikean tähtäimessäkin, sillä mitä nopeammin tavara kuluu käyttökelvottomaksi, sitä useammin kuluttajan on käytävä ostamassa lisää kamaa. Tämä tuntuu sopivan myös monille asiakkaille, joiden mielestä on kivaa sisustaa kämppä joka vuosi uudestaan sen hetkisten trendien ja omien ailahteluiden mukaan.”

Mutta myös muunlaista toimintaa on näkyvissä: MouMou kertoo tekevänsä nyt yhteistyötä Panic in Paradise-nettikaupan kanssa.

“Vaikka saan siis veloituksetta tavaraa, esittelen niitä niin kuin olisin sovituskopissa miettimässä, kannattaako niitä ostaa vai ei. Luottakaa siihen, pyydän.

Ja niille skeptisille tapauksille tiedoksi, joihin itsekin tällaisessa tapauksessa lukijana varmastikin kuuluisin, että vaikka innostuisittekin tilaamaan jotakin PiP:n nettikaupasta, voitte tehdä sen hyvin mielin. En siis saa mitään provikkaa teidän tilauksistanne. Lupaan ja vannon, että en salaa teiltä mitään sopimuksia.”

Saman blogin kommenttiosastolla keskusteltiin myös yleisemmin blogimarkkinoinnista. Siellä sai taas törmätä siihen, miten blogimarkkinointia ei aina osata tehdä. Kuten Ssu- kommentoi:

“Mullekin tuli tässä viimeviikolla sellainen viesti joltain mainostajalta, että hei sulla olis nyt ilo ja kunnia päästä mainostamaan tätä ja tätä nettisivua blogissasi… Minun hyötymisestäni ei sitten sanaakaan mainittu Enkä taida vielä muutenkaan olla valmis ottamaan mainoksia omaan blogiini, ja jos ottaisin, niiden pitäisi olla juuri oikeasti kategoriasta ja sellaiselta firmalta, johon itsekin luotan.”

Myös suositun Focus on Fashion -blogin Salla kirjoittaa aiheesta:

“Itselleni ei ole mitään hulppeita tarjouksia sadellut ja ainoa blogin ostoyritys olikin melkoisen kehno, enkä siihen syöttiin tarttunut. Muutenkin näiden asioiden kanssa kannattaa olla aika tarkka, sillä olisihan se nyt vähän kummallista, jos vaikka bloggailisin erä- tai talousaiheisen verkkomedian leivissä. Olen myös oppinut, että ei kannataa myydä blogiaan (tai edes mainostilaa) ihan halvalla, sillä näinkin paljon lukioita keräävä sivusto toisi oikeasti aika paljon käyntiä uuteen osoitteeseen.”

Näistäkin kommenteista näkyvät ne avoimuuden ja luottamuksen vaatimukset, jotka blogeihin kohdistuvat ja joista olen tainnut paasata kerran jos toisenkin. Eivätkä blogejaan harrastuksenaan kirjoittavat sentään ihan noin vain hihku riemuissaan kaikkien mahdollisten yhteistyöehdotusten vuoksi.

Vierityspalkki-blogin kommenttiosastolle kirjoitin myös siitä, että nämä siirtymiset kirjoittamaan isomman sivuston alle eivät välttämättä suju kivuttomasti. Viiniä ja villasukkia -blogi käväisi viime vuoden lopulla MTV3:n sivujen alla, mutta Elina lopetti yhteistyön, kun blogin sivulle ilmestyivät yllättäen mainosbannerit.

“Suuressa maailmassa” erilaiset yhteistyöt ja blogien ostot ovat paljon arkisempaa. Kuluttajabloginäkökulmasta minua tietysti kiinnosti The  Consumerist -blogin ilmoitus vuodenvaihteesta: tällöin voittoatavoittelematon Consumers Union (Consumer’s Reportin julkaisija) osti Consumeristin mediayhtiö Gawker Medialta. Viime päivinähän Consumerist on saanut julkisuutta paljastettuaan, että Facebook kiristi käyttäjäehtoja epäilyttävällä tavalla.

Aikoinaan (pari vuotta sitten?) Kulutusjuhlaa kysyttiin siirtymään toisen sivuston alle. Ei siirrytty, kun vastineeksi ei luvattu muuta kuin mahdollista kävijämäärän lisäystä. Jälkikäteen arvioituna ratkaisu ei kaduta lainkaan.

Vastaavasti Oma.fi -sivuille houkutteltiin noin kolmeakymmentä blogia vuoden 2007 loppupuolella, mm. minun Mieto marinadia. En tiedä, siirtyikö lopulta kukaan kysytyistä.

“Erityisen tökeron tästä roskapostista tekee sen, että To-otsikkotiedossa on useiden suomalaisten ruokablogien sähköpostiosoitteet.

Meilin sisältö on hivenen koominen: Hartwallin Gourmet-oluiden ylikehumista – aivan kuten ruoassa ja oluessa yhdistelmänä olisi jotain uutta.”

Mäkinen sai myös toisen viestin, joka sai miehen lopullisesti kiehahtamaan.

“Kaksi saatua roskapostia antaa aihetta epäillä, että SEK:lla on henkilörekisteri ruokablogaajista, mitä heillä ei saisi olla, ja että SEK enemmän tai vähemmän aktiivisesti myy tällaisia meilejä palveluna ruokataloille.”

Sähköpostiviestintä on edelleen taitolaji

Tästä muistui mieleen blogitapaus vuodelta 2007. Silloin Nescafe kokeili pistää viestiä pienelle joukolle bloginpitäjiä, ja se herätti mm. Viasto-blogin Rikussa hämmennystä. Eli onhan tässä näitä blogimarkkinointeja Suomessa jo jonkun aikaa harjoiteltu, mutta vielä tapahtuu kömmähdyksiä. Tosin tapahtuu niitä muussakin markkinoinnissa ja siinä, miten ihmisiä lähestytään.

Erkkolan Jussi-Pekka lainasi blogitekstissään Seth Godinia todeten, että fiksu markkinoija ei pyri mahdollisimman laajoihin sähköpostilistoihin. Laatu korvaa määrän.

Teknologiatoimittajan ja henkilökohtaisen blogin roolit

Mutta on suomalaisessa blogimarkkinoinnissa vähän muutakin. Toimittaja Tero Lehto ilmoitti pistävänsä henkilökohtaisen Mobiili- ja PDA-bloginsa tauolle. Yhtenä syynä oli PR-toimistojen toiminta:

“Kolmas tekijä oli PR-toimistojen mediasuhteiden hoito. Ne ovat kiinnostuneet blogien pitäjistä Suomessa ja alkaneet lähes roskapostittaa yksityistä sähköpostilaatikkoani, lupaa kysymättä. Yhtä suomalaista viestintätoimistoa kielsin kolmesti ennen kuin tiedotteiden tulo yksityiseen postilaatikkooni loppui.

Toisaalta samat PR-ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet, etten ole ensisijaisesti “teknologiabloggaaja”, vaan toimittaja. Se tarkoittaa, että kaiken uutisarvoisen käytän uutistoimittajana, ja muusta voin ehkä kirjoitella blogissa. Tämän tasapainottelu alkoi mennä hankalaksi.”

Siis Lehtokaan ei pitänyt siitä, että yksityiseen sähköpostiin laitettiin kaikenlaista tiedotetta. Eli tässä sähköpostiviestinnässä on selvästi vielä opeteltavaa.

Ruotsissa blogimarkkinoinnilla tehdään jo isompia huulia

Ruotsissa blogimarkkinointi saa vielä kiinnostavampia ilmiöitä. Viimeisimpänä suosituille naisblogaajille on tarjottu mahdollisuutta osallistua ilmaiseen hoitoon, jonka avulla he saisivat suuremmat rinnat (via).

Osa naisista suivaantui tyyliin “Miten te kehtaatte tarjota tällaista”, mutta joku myös tarttui tilaisuuteen. Johanna Trenck jopa julkaisi YouTube-videon, jossa piikitetään ainetta huuliin.

Ongelmaksi tuli se, ettei kyseinen leidi kertonut saavansa “hoitoa” ilmaiseksi, ja tästä ei taas pitänyt hänen bloginjulkaisupaikkansa Finest.se. Siltä suunnalta katsoen kertomatta jättäminen murentaa uskottavuutta. Ilmaisia lahjoja, joiden ilmaisuutta ei kerrota, ei haluta blogeihin.

Sen verran, mitä kyseisen Johannan blogia vilkaisin, niin oletettavasti neito on tyytyväinen saamastaan julkisuudesta. Hänen tavoitteenaan on tehdä itseään tunnetuksi:

“I’ve started slowly to begin building up my brand name in the U.S and in Sweden. From commercials, music videos, prints, spokesmodel for various websites and an upcoming cover for a magazine + a tv show which will be shown in January/ february 2009.”

Ruotsissahan blogien piilomarkkinointi on puhututtanut jo aiemmin.

Lisäys myöhemmin: Myös Q-Med -yritys, joka tarjoaa näitä ulkonäonmuokkaustoimia, vetäytyy irti tästä markkinointitavasta. He myöntävät, että viestit lähtivät 15 henkilölle, mutta samalla kerrotaan, että tulevaisuudessa niitä ei enää pistetä liikkeelle.

“Moi Mari. Olen lueskellut blogiasi, viihtynyt ja haluaisin nyt vastaviihdytykseksi kutsua sinut Saunan lehdistönäytökseen katsomaan elokuvan etukäteen.”

Elikäs siis hienosti hoidettua blogien hyödyntämistä markkinoinnissa: minä en suinkaan ollut ainoa bloginpitäjä, joka kutsun sai.

Bronson Clubilla on myös aika hyvinhoidettu blogi.

Minulle ei juurikaan blogien vuoksi edelleenkään tule kutsuja tai tavaraa. Muotiblogipuolella näyttää toiminta olevan edelleen huomattavasti vilkkaampaa, ja ihan ymmärrettäväähän se on. Ja tietysti myös ruokablogeissa: Pastanjauhajat saivat juuri kokeiltavakseen Braunin monitoimisekoittimen.

Mielenkiintoista on havaita, miten blogeissa halutaan osoittaa riippumattomuus. Kuten tai-tai asian ilmaisee:

“** Tässä kohtaa lienee syytä mainita, että vaikka mainitsen Ekolon suunnilleen joka toisessa postauksessani, minulla ei ole kyseiseen yritykseen muuta kuin asiakassuhde. En siis ole siellä töissä eikä minulle makseta firman mainostamisesta. Se vain sattuu olemaan suosikkikauppani, jossa asioin vähintään kerran viikossa ja ostan sieltä mm. pesuaineet, kosmetiikkatuotteet ja myös paljon ruokatarvikkeita.
Sama koskee kaikkia muitakin tässä blogissa mainittuja tuotemerkkejä – kerron vain omista kokemuksistani ja maksan kaikki testaamani tuotteet itse. Pidän blogia omaksi ilokseni enkä hyödy tästä taloudellisesti millään tavalla.”

Eli oletettavasti tällaiset julkilausumat tulevat lisääntymään, kun blogimarkkinointiin ja kirjoittajien rehellisyyteen kohdistuu yhä enemmän epäilyjä.

Lakua ja nimmari!

Jotkut ennustavat taas blogien kuolemaa (via Nick Jaikussa). Mutta onneksi kaikki eivät ole niin haudanvakavia: blogirintamalla ehdottomasti viikon hauskin tapaus oli Virpi Salmen Haloo, onko julkisuudessa? -blogissa julkistama kilpailu huippupalkintoineen: luvattiin mm. lakua ja Kari Haakanan nimmari kommentoijalle.

Pakkohan siihen oli osallistua kommentoimalla, ja sitten Virpi lupasi kaikille kommentoinneille Kari Haakanan valitsemat lakut ja nimmarit. Nyt blogiin ilmestyi kuvareportaasi ostotapahtumasta.

Ja tätä aihetta on käsitelty myös Jaikussa.

Eli blogit ja internetin kanssakäyminen on edelleen myös hauskaa: ei sitä niin ryppyotsaisen vakavasti tarvitse ottaa.  Kuten ei elämää ylipäätään.

“Kuvittelen, että se voisi olla valmis ehkä kolmen vuoden päästä. Olen kumminkin realisti. Mutta kesken en jätä mitään!

Luin eilen saamani ryijynteko-ohjeet autossa, Helsingin keskustan ruuhkassa, liikennevaloissa. Kun luin ihan lopusta kohdan “Ryijy on arvokas perintötekstiili” liikutuin ja aloin pillittää vuolaasti. On tämä ihme maailma.”

Ainakin ryijyn teon alku on siis hyvin tunteisiinvetoava. Saa nähdä, lähteekö tästä nyt ryijyinnostus käyntiin blogistaniassa laajemminkin. Jo Ilun ensimmäinen teksti ainakin teki SKY:n toimintaa tutuksi:

“Käsityön ystävät on jotenkin näyttäytynyt mulle aikaisemmin vähän arvokkaana ja sisäänpäinkääntyneeltä oraganisaationa, vähän niinkuin armas yhteistyökumppanini Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin. Mutta voi kuinka väärässä ihminen joskus onkaan!”

- – -

Sain Skimbaco Lifestyle -blogin pitäjältä Katja Presnalilta mailia tuolta rapakon takaa. Suomalaissyntyinen Katja siis asuu Yhdysvalloissa, ja hänen bloginsa on ehdolla HotBloggerCalender -kisan naisten sarjassa. Ja nyt siis on menossa kova kisa siitä, ketkä kalenteriin pääsisivät, ja Katja mieluusti pistäisi sinivalkoista väriä kehiin:

“Olen ainoa ulkomaalainen blogaaja koko kilpailussa, ja haluaisin edustaa Suomea myös kalenterissa.”

Katjaa voi äänestää myös hänen oman blogipostauksensa kautta.

Mitenkähän paljon muuten kaikenlaisia blogiäänestyksiä Yhdysvalloissa onkaan? Ja mitenkähän Suomessa toimisi “Kuumimmat blogaajat” -kalenterikisa?

Sen verran tähän blogiin mainittakoon, että korva huomioi Raesteen käyttävän sanaa “blogisti”. TalSaan on tällä viikolla tullut neljä “virallista” blogia, joita kirjoittavat eri maissa asuvat naiset, esimerkiksi Baltian kirjeenvaihtaja Lenina Rautonen, ja heitä nyt sitten kutsuttiin blogisteiksi.

Joskus muinoinhan tässä blogissa mietittiin, olisiko blogisti pätevä termi kaltaisillemme blogeihin ns. suuremmalla intohimolla tai mielenkiinnolla suhtautuviin.

Raeste mainitsi mahdolliseksi myös sen, että blogikirjoittajia voitaisiin mahdollisesti palkita hyvistä klikkaus- ja lukijamääristä, vaikka perustoimittajia ei näin olekaan tarkoitus arvottaa.

Ja kuten nykytyyliin sopii, niin yhteisöllisyyttä korostettiin ja videoiden tuloon uskottiin.

- – -

Olin Kulutusjuhla-blogin ylläpitäjän roolissa illan tv-uutisissa pätkässä (voi nyt katsoa YLEn Areenasta, sieltä minäkin sen kaivoin), jossa käsiteltiin kuluttajien tiedonhankintaa netissä ja sitä, miten yritykset tätä hyödyntävät tai eivät hyödynnä. Peruspuhetta siitä, miten netti vaikuttaa hankintojen taustalla ja yritykset ovat heräilleet siihen, että keskusteluja voisi seurata.

Enkä minä ole mukana kuin yhden virkkeen verran, mutta sentään mac näkyy taas ansiokkaasti (eli juuh, ihan maksamaton mainos ja tietysti oman imagon luomista raahata konetta aina mukaan…)

- – -

Viikon blogimarkkinointihuomio on autopuolelta eli Micra Cuts -blogi, josta Kari Haakana kirjoitti ja kommentoi jo maanantaina. Auto kiertää suositulta blogaajalta toiselle ja he raportoivat tuonne yhteisblogiin käyttökokemuksiaan. Tällä viikolla kirjoittajana on Pinserin Sami.

Lisäys (nyt kun Jaiku toimii): aiheesta käytiin keskustelua myös Jaikussa.  

Ei hullumpi toteutus, vaikka itse en jaksa autoista enkä edes niihin liittyvistä blogeista innostua. Mutta polkupyörän voisin ottaa testikäyttöön, vink vink!