Huili-lehdessä 5/2011 julkaistu kolumnini. Kiitos Facebook-tovereille, jotka jakoivat ajatuksiaan aiheesta silloin kun kolumnia suunnittelin!

Viime kuukausina ei ole voinut välttyä kotoilulta. Siis tuolta termiltä, jonka mukaan puuhastellaan kotona: leivotaan sämpylöitä, askarrellaan nimikyltit wc-pyyhkeisiin, kasvatetaan minitomaatit, askarrellaan sisustustyynyihin koristekukkaset ja säilötään omenasosetta.

Jostain syystä kotoilun hehkutus tuntuu minusta hieman häiritsevältä. Kotoiluvastaisuudesani lienee ripaus ärsytystä siitä, miten nauttimastani kotioleilusta yritetään tehdä jotain suurta ilmiötä.
Käsittääkseni suuri osa suomalaisista jakaa tyytyväisyyteni ajanviettoon kotona. Koti on paikka, joissa useimmat viihtyvät vähintään kohtuullisen hyvin. Ei sen toiminnan ympärille tarvitse rakentaa erityistä ilmiötä, saati kaupallistaa sitä harrastukseksi.
Minä haluan vain olla kotona, en kotoilla.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen kokee itsensä yksinäiseksi. Koteihin panostaminen ei varmasti vähennä heidän yksinäisyyttään. Kotoilijat tietysti sanovat, että he kutsuvat aktiivisesti vieraita kylään ja huikkaavat naapurille tervehdyksen.
Mutta varsinaista ja paljon puhuttua yhteisöllisyyttä kotoilu tuskin lisää. Kotoilun jonkinlaiset esiäidit, martat, ovat aina suunnanneet katseensa myös ulos kotipihastaan ja toimineet aktiivisesti yhdessä. Kotoilijat sen sijaan näyttävät suunnistavan korkeintaan kesämökeilleen.

Kotoilua väitetään ekologiseksi. Lienee totta silloin, jos luovutaan esimerkiksi lomamatkoista ja nautitaan lähimatkailusta.
Muutoin tuntuu, että kotoilu ei ole erityisen ekovalintaa. Kierrätys ja tuunaus ovat tietysti suositeltavaa silloin, kun tavaralle on oikeasti tarvetta.
Mutta onko se nyt niin ekoa väsätä vanhasta kukka-amppelista korvakorut yhtä juhlailtaa varten? Tai huovuttaa sukulaisille joululahjoiksi servettitelineitä vanhoista villapaidoista?

Eräs tutuista oli myös sitä mieltä, että hän kotoilussa ärsyttää “vähän sinne päin” -ajattelu. Kaikenlaista kasaillaan, mutta ei välttämättä suunnitella kovin hyvin. Toteutus voi jäädä heikommaksi, mutta pääasia on, että itse on tehnyt.
Kuka muka haluaa niitä epämääräisiä, huovutettuja servettitelineitä?

Kotoilu näyttäytyy jatkeena jo pidempään vallinneeseen sisustusbuumiin. Kotiin panostetaan aikaa, rahaa ja vaivaa. Kun keittiö on remontoitu, niin olisihan se hölmöä olla kokkailematta.
Mutta vaikka haistelen mielelläni omassa kodissani pullantuoksua, niin ei se tarkoita, ettenkö nauttisi hyvistä tuoksuista myös kahvilassa. Siellä kahvilassa voin lisäksi vilkuilla naapuripöytiin, tavata sattumalta tai tarkoituksella tuttuja ja joskus jopa ajautua keskusteluun tuntemattomien kanssa.

Eikä kaikki ole automaattisesti parempaa siksi, että se on itse tehtyä. Usein se ammattilaisen tekemä pulla voi olla maistuvampaa ja kuohkeampaa kuin oma leipomukseni.

Sveitsissä kohtasin muutamia kiinnostavia yritysten vastuullisuuteen ja siihen liittyvään viestintään liittyviä esimerkkejä. Olen ajatellut hyödyntää niitä mm. koulutuksissa, mutta on tietysti järkevää esitellä jotain blogissakin. Tietysti tällaisen lihakaupan kohdalla voi todeta, että “No se Sveitsi on niin erilainen kuin Suomi, ei täällä edes ole noita lihakauppoja”, mutta eiköhän tapauksesta voi silti ottaa oppia.

Siksi nyt pääsee esiin Jenzerin lihakauppa, jonka kotipaikka sijaitsi Arlesheimissa eli tuossa noin 10 kilometriä Baselista olleessa kylässä, jossa asuimme.

Jenzer tuli tutuksi jo ennen muuttoa, kun katsastin yrityksen nettisivut. Siellä lävähtää hieman ärsyttävästi pyörimään video, jossa kerrotaan sveitsinsaksalla yrityksestä, sen tuotteista ja toiminnasta. Vaikka teurastusta ei näytetä, niin videolla kuvataan mm. lihojen paloittelua ja makkaranvalmistusta. “Naturakvalitet” on usein toistuva sana. Se ei ole luomua, mutta tietysti vihjaa laatuun panostamiseen. Yritys ostaa lihansa pääsääntöisesti pohjoisesta Sveitsistä: taustalla ovat ajatukset laadukkaasta lihantuotannosta, jonka taustat tiedetään, sekä kuljetusten minimointi.

Nettisivuilta löytyy tietoa myös yrityksen ympäristöpanostuksista Ökologie-osastossa. Siellä mainitaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen ja vedenkulutuksen vähentämistavoitteet.

Mielenkiintoisesti perusympäristöystävällisyyslausunnoista poikkeaa tieto siitä, että Jenzer toimittaa tuotteitaan vain lähellä toimiville ravintoloille. Lisäksi 80 prosentilla työntekijöistä työmatka on maksimissaan 10 kilometriä.

Vielä kiinnostavammaksi tämän maininnan tekee se, että lähellä työpaikkaa asuminen on otettu mukaan myös rekrytointi-ilmoituksiin. Talvella Jenzer haki töihin kuljettajaa. Yhtenä kriteerinä oli asuminen lähialueella. Tietysti Baselin seudulla tällaista on helpompi vaatia kuin esimerkiksi hajanaisemmassa Suomessa.

Monissa seudun ravintoloissa törmäsimmekin ruokalistoissa mainintaan, että makkarat tai muut lihatuotteet ovat Jenzeriltä. Hyvämaineista lihakauppaa siis halutaan tietysti tuoda esiin myös ravintolaruokailijoille.

Kuten monilla muillakin keskieurooppalaisilla yrityksillä, niin Jenzerin lihakaupalla on yli sadan vuoden historia. Se tuo tiettyä painoarvoa toimintaan. Kaikki paikalliset tutut, joille Jenzerin mainitsivat, tiesityvät yrityksen ja kehuivat tuotteita. Hintoja tosin pidettiin korkeina: Baselin alueella hintavertailua voi tehdä myös selvästi halvempiin Saksaan ja Ranskaan.

Itse en kovin paljon lihaa syö, mutta meille tuli tavaksi ostaa Jenzeriltä kerran viikossa makkaroita ja mahdollisesti muitakin tuotteita, kuten tuorepastaa tai juustoa. Erilaiset kausituotteet, kuten karhunlaukka tai omena, näkyivät makkaroissakin. Palvelu liikkeessä oli aina hyvää (yleisesti ottaen Sveitsi ei välttämättä ole mikään erityisen hyvän palvelun maa ainakaan ulkomaalaisille): irtotuotteet ostettiin tiskin takana hääränneiltä myyjiltä, joten niitä sai juuri haluamansa määrän.

Keväällä ostimme Jenzeriltä laadukasta parsaa. Kyseiset parsat tulivat parinkymmenen kilometrin päästä Saksan puolelta. Myyntitiskillä oli selvitys ja kuva parsoja viljelevästä perheestä. Tarkkoja alkuperätietoja jaettiin myös muista tuotteista auliisti.

Entäs sosiaalinen media ja muu markkinointi? Jenzeriä ei valitettavasti löydä Facebookista (seuraisin mielelläni), tuskin Twitteristäkään. Sen sijaan Jenzer näytti käyttävän resursseja mm. paikallislehden pieniin etusivuilmoitukseen, maastopyöräjoukkuun sponsoroimiseen (Goldwurst-Power -paidoilla varustettuja fillaroijia näki usein) ja pakettiautojen näkyviin teippauksiin.

Jenzerin opetuksena mielestäni on siis se, että myös lihakauppa voi toimia vastuullisesti. Oleellista on toiminta (kuten laadukkaat tuotteet, hyvä palvelu, avoimuus myytävien tuotteiden taustoista, selkeät tavoitteet toiminnan kehittämiseksi) ja se, kuinka toiminnasta viestitään. Kun vastuullisuus näkyy uskottavasti esimerkiksi rekrytointi-ilmoituksissa, niin on helppoa ajatella, että tämä yritys haluaa tehdä voittonsa kestävin keinoin.

Silloin myös asiakkaana on valmis maksamaan makkarastaan enemmän kuin jossain kasvottomassa yrityksessä.

Loppuun vielä tilastotietoa:
Sveitsiläiset syövät vuodessa lihaa selvästi vähemmän kuin suomalaiset eli viime vuonna n. 54 kg/hlö, (Suomessa luku on yli 70 kg). Tosin määrä on ollut Sveitsissä kasvussa.

Tämä on osa Elonmerkki 2011 -tapahtuman blogikirjoituksia, joita teen 14 muun kirjoittajan kanssa.

- – -

“Ei ole haitaksi ajatella uudella tavalla. Onpahan ainakin monipuolisemmin väärässä.” Jotain tällaista muistaakseni on joku itseäni nokkelampi sanonut.

Stora Enson uudelleenajattelussa ei oikeastaan ollut kyse niin vahvasta muutoksesta yrityksessä, eikä ainakaan siitä, että oltaisiin monipuolisemmin väärässä. Kyse oli enemmänkin siitä, että yhtiön sisäinen into ja energia ei välittynyt ulospäin, vaan Stora Ensoa pidettiin jähmeänä, jopa kylmänä. Huono maine eli kuulemma nimenomaan Suomessa.

Nyt menossa olevan rethink-prosessin myötä Stora Enso siis toivoo, että sidosryhmien mielikuvat vastaisivat enemmän sitä, mitä he itse kokevat. Rethink on jalkautettu, sitä on pureksittu niin johdossa kuin tehtaiden lattiatasolla, tehty voittoisia bisnesprojekteja, esitetty videoita, vaihdettu logoa.

Stora Enson kohdalla mieleeni tulee väistämättä vastuullisuus. Siihen myös Lauri Peltola viittasi kertomalla viestinnän linjauksista:

“Halusimme kertoa, kuinka liiketoimintamallit tulevat muuttumaan, koska maailma muuttuu ja vaatii yrityksiltä yhä suurempaa vastuunkantamista. Emme siis pyrkineet kertomaan sitä, että eri mittareiden mukaan Stora Enso on alansa vastuullisin.”

Ratkaisu on varmasti ollut järkevä. Sen verran rapautunutta yhteiskuntavastuullisuudesta viestiminen tuntuu kuluttajien silmiin olevan. Yritykset ovat itse osaltaan tätä aiheuttaneet, kertoo Karoliina Malmelin väitöskirjassaan (Talouselämän netti 24.8.2011):

“Malmelin havaitsi suomalaisten suuryritysten puhuvan arvoistaan yhä enemmän, mutta konkreettinen näyttö arvojen toteutumisesta jää usein heikoksi.”

Toivottavasti Stora Enson rethink pystyy tuomaan esiin myös niitä konkreettisia näyttöjä. Me suomalaiset olemme taatusti hitaita muuttamaan mielikuviamme isosta yrityksestä, joten epäluuloisuuden kääntäminen toiseen suuntaan vaatii paljon.

Peltolan loppuvaiheen kommentti on rethink-toiminnasta tietysti oleellinen niin yritystoiminnan kuin vastuullisuusajattelun kannalta:

“Mitään ei olisi tehty, ellei se olisi kehittänyt meidän bisnestämme. Tämä tekee meistä paremman, nöyremmän ja ketterämmän.”

Tänä vuonna on ollut taas ilo päästä tekemään kivoja hommia. Yksi näistä on ollut energiayhtiö Kraft&Kulturin syksyllä lanseeratun asiakaslehden Huilin kolumnointi.

Tykkään Huilin ideasta eli ekologisesta lifestyle-lehdestä. Huili ei ole sellaista tavanomaista “kierrätä ja syö kasviksia” -ekopaasausta (on sitäkin toki joukossa), vaan menee syvemmälle ja pohtii laajemmin. Myös Ritva tykkäsi Huilista.

Siksi tähän lehteen on ilo kirjoittaa kolumneja. Toisaalta kirjoittaminen on myös haastavaa, sillä oletan lukijakunnan olevan kohtuullisen tiedostavaa porukkaa, joka varmasti on miettinyt kulutuskäyttäytymistä ja yhteiskuntaamme laajasti.

Kolumnin oheen kokoan aina muutaman nettilinkkivinkin. Näitä ovat olleet mm. Reklaamiraivo- ja Keittiökameleontti -blogit. Yritän valita sellaisia, jotka eivät olisi jo kiertäneet koko suomalaista nettiväkeä.

Kolumneja olen tänä vuonna kirjoittanut myös mm. Paikallisosuuspankkien henkilöstölehteen ja yksittäisiä tekstejä myös muihin julkaisuihin.

Mutta täytyy myöntää, että kolumnit ovat välillä todella vaikeita: niissä pitäisi olla hyvä idea, mieluusti omaperäistä ajatusta ja vielä nokkelaa kielenkäyttöä. Suomessa on runsaasti hyviä kolumnisteja, joten väistämättä pohtii, miten itse pääsisi edes lähemmäs niitä parhaimpia. Kuluttajuuteen tai nettiin liittyvät kolumnit ovat tietysti minulle se helpoin alue.

Onneksi näissä aiheissa myös riittää kirjoitettavaa. Kulutus näyttää toimivan usein pohjana muidenkin kolumnistien teksteissä: esimerkiksi Hesarissa tuntuu joskus, että osastolla kuin osastolla oleva kolumni olisi liitettävissä kuluttamiseen. Tosin tämä fiilis varmaan johtuu osittain siitä, että itselläni näkökulma kulutukseen on hyvin laaja.

Blogikirjoittelu onneksi toimii jatkuvana harjoitteluna. Sen myötä en edes kuvittele, että pystyisin toistaiseksi vaikka viikottain luomaan napakan ja onnistuneen kolumnin.

Huilia saa muuten myös ostaa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta. Hinta on 4,90 euroa. Jossain välissä varmaan laitan julkaistut kolumnini tänne julki.

- – -

Pakko vielä kehaista päivän linkkivinkkinä YLE Betan juttua broilerintuotanosta eli Kana nimeltä Ross 508. Napakasti tehty ja nimenomaan nettiin sopivaksi. Jos vielä olisi käyty läpi broilereiden teurastus, niin sitten olisi siipikarjan tuotantoketju tullut erittäin hyvin esiin.

- – -

Huomenna suuntaan joululomailuun, joten leppoisaa ja huilivaista joulunaikaa kaikille blogin lukijoille!

Ulla-Maaria Engeström totesi Future Female -tapahtumassa marraskuussa mm. sen, että palveluksia kannattaa sekä pyytää että tehdä. Verkostojen voima ja hyvien tyyppien apu kannattaa hyödyntää.

Tämä on tietysti tuttua niin arkielämästä kuin sosiaalisesta mediasta. Kun antaa, niin myös saa: kun jakaa tietoja ja kokemuksia, niin myös muut ovat valmiimpia auttamaan tarvittaessa.

Vinkit Galleriakierrokselle Nopsassa

Eilen ilmestyi nettiin julki yksi tehty palvelus, joka linkittyy myös Ulla-Maaria Engeströmiin. Hän on lähimatkailupalvelu Nopsan toinen kehittäjä, ja toisena taas toimii HelLooksin Liisa Jokinen. Mielestäni Nopsa on hieno esimerkki ja ajatustenherättäjä siitä, miten kokemuksia voi saada oman elämän lähipiiristä. Suotta Nopsaa ei ole siis palkittu.

Liisa taannoin mainitsi kohdatessamme, että kunpa ihmiset laittaisivat jakoon niitä omia suosikkipaikkojaan tai -reittejään. Kovin suurta pohdintaa ei tarvittu, kun Samin kanssa ilmoitettiin, että voimme tallentaa jonkin sunnuntaisen galleriakierroksen. On mukavaa tehdä pieni palvelus, johon ei sisälly mitään vastavuoroisuuden vaatimusta, vaan pelkästään haluaa kannattaa hyvää toimintaa.

Siellä se nyt sitten on: helsinkiläisgallerioita kuvataiteilija Sami Lukkarisen suosittelemana.

Samille galleriakierrokset ovat tärkeä sunnuntaiden harrastus. Hänen rinnallaan minäkin olen oppinut nauttimaan ilmaisista taide-elämyksistä.

Myönnän, etten aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut nykytaiteesta, mutta nyt oma käsitys on sentään kehittynyt asiantuntijan rinnalla kulkiessa. Osaan jo kiinnittää huomiota niin ripustukseen kuin taiteilijan käyttämään tekniikkaan, mutta sen lisäksi myös taidan kyetä nauttimaan laaja-alaisemmin erilaisista teoksista. Eli en heti ole vänkäämässä, että mitä tämä teos nyt tarkoittaa ja onko tässä nyt suurempi viesti ja ääh, en ymmärrä.

Ilmaisia elämyksiä ja näkökulmia taiteesta

Kehotan muitakin rohkeasti lähtemään galleriakierrokselle. Se ei edes maksa mitään, mutta voi saada yllättäviä näkökulmia ja hienoja elämyksiä. Juuri nyt on esimerkiksi Galleria Sculptorissa Markus Kåhren Pidot-teos (2.1. asti), jossa puhutaan kiehtovalla tavalla rakkaudesta.

Myös Jani Hännisen näyttely Anhavalla (19.12. asti) kannattaa kurkata. Jutta kirjoittaa näyttelystä:

“Vaikka aivan nappiin minun makuni kanssa työt eivät mene, todeta täytyy, että hyviä ovat. Niistä näkee jotenkin maallikkokin, että mies on tiennyt mitä tekee. Homma on niin sanotusti hanskassa.

Kuvat ovat graffitin ja hienostuneen taiteen yhdistelmiä. Ne ovat hyvin hyvin monikerroksisia. Niissä on mielenkiintoisia detaljeja, joita saa arvuutella. Sitten ne vievät johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja nivoutuvat mielenkiintoisesti keskenään. Hyvä kompositio, taiteilijaystäväni sanoi.”

- – -

Tässä palveluksista kirjoittaessa pitää vielä kiittää Kemikaalikimaran Anjaa, joka Ruffe-haasteensa myötä lähetti pienen ylläripalkinnon ja käsinkirjoitetun kirjeen. Pitänee pistää ylläri kiertämään eli raapustella perinteisesti kynällä paperille ja laittaa postia jollekin.

Kiitos kaikille muillekin, jotka ovat auttaneet, vinkanneet, ohjanneet, kertoneet, pohtineet ja muuten tehneet minulle palveluksia tänäkin vuonna. Teitä on paljon!