Minä, kuten useat muutkin kuluttajat, lienen varsin turhautunut ja pettynyt monien yritysten toimintaan. Muun muassa siksi, että jatkuvasti tulee tietoja, joiden perusteella tuntuu, että minua on viilattu linssiin.
Kuten esimerkiksi kuuluisat nahkalihapullat (jotka eivät tosin henkilökohtaisesti sinällään hetkauttaneet, mutta tuotteiden nimeäminen harhaanjohtavasti on väärin: kanannahkan hyödyntäminen jalosteisiin on toki järkevää).

Tai että suomalaisella imagolla ratsastavan firman tuotteet valmistetaan maissa, joiden työolosuhteiden maine on monin kohdin heikko.

Valmistusmaiden kertominen olisi askel läpinäkyvyyteen

Taannoin joku pisti Twitterissä viestiä Iittalan tuotteiden valmistusmaista. En olettanut, että kaikkea valmistetaan Suomessa (onhan esimerkiksi Kuningaskuluttaja tehnyt pari vuotta sitten jutun Muumi-mukeista ja siitä, että niistä osa tehdään Thaimassa), mutta halusin selvittää, mistä maista Iittalan mukeja ja muita astioita tulee.

Yritin etsiä Iittalan sivuilta tietoa tuotantomaista. En löytänyt: esim. Tuote FAQ -sivu ei kertonut aiheesta mitään. Voi olla, että jossain jotain mainitaan, mutta nopea nettiselailuni ei siis tuottanut tulosta.

Siispä soitin Iittalan asiakaspalveluun ja kysyin tuotantomaita. Sain selville, että Suomen lisäksi tuotantomaita ovat seuraavat:
Aterimia valmistetaan Ranskassa, Etelä-Koreassa ja Kiinassa. Posliinia tulee Indonesiasta ja Thaimaasta. Esimerkiksi suositut Taika-astiat, joita itseltänikin löytyy, valmistetaan Thaimaassa. Lasitavaroista pieni osa Saksasta. Teräksiset Aalto-kulhot Vietnamista.

Iittalan sivuilla on hienoja tekstejä tyyliin “Vähemmän on enemmän“. Toimintafilosofia kuulostaa hienolta.

Mutta ei kai olisi liikaa vaadittu, että vaikkapa Taika-astioiden tuotekuvauksessa kerrottaisiin, että valmistusmaa on Thaimaa? Sen jälkeen voisi sitten ryhtyä kyselemään, miten valvotaan tuotannon vastuullisuutta. Ainakaan omien mukieni pohjassa valmistusmaata ei kerrota, vaikka ilmisesti nykyisin monissa Iittalan tuotteissa “Made in…” -merkintä löytyy.

Minun silmiini tämä on sitä läpinäkyvyyttä, jota yrityksiltä haluan. En suoralta kädeltä tuomitse valmistusta Aasiassa, mutta haluaisin, että se tuotaisiin selkeästi tietooni. Iittala nyt joutui tässä kohteeksi, mutta ei tietysti ole ainoa firma, jonka valmistusmaat voisivat olla helpommin nähtävissä.

“Jäätelö, jossa on käytetty Reilun kaupan ainesosia”

Vielä ikävämmältä viilaus tuntuu, kun kyseessä on taho, jolta odottaa enemmän.

Suklaajäätelössä, jonka pakkauksessa komeilee Reilun kaupan merkki, ovat vain vanilja ja sokeri “reilua”. Tätä aihetta käsiteltiin Kulutusjuhlassa, ja kiitos vain Reilun kaupan edistämisyhdistykselle keskusteluun osallistumista. Kommentti vain ei välttämättä lohduttanut:

“- – - saadakseen Reilun kaupan merkin on yhdistelmätuotteiden täytettävä niille asetetut kriteerit: kuiva-ainepainosta Reilun kaupan raaka-aineiden osuus on oltava tuotteesta riippuen vähintään puolet tai viidennes.
Reilun kaupan raaka-aineista valmistettuja yhdistelmätuotteita voivat olla esimerkiksi vaniljajäätelö tai suklaakeksi. Näiden tuotteiden tuotepakkauksissa voi käyttää Reilun kaupan sertifiointimerkkiä kuten muissakin Reilu kauppa -sertifioitujen tuotteiden pakkauksissa. Tuotteiden nimeämiseen on kuitenkin eri ohjeet kuin nk. ”yhden raaka-aineen” tuotteiden kuten banaanin tai kahvin. Yhdistelmätuotetta ei voi kutsua Reilun kaupan jäätelöksi vaan jäätelöksi, jonka valmistuksessa on käytetty Reilun kaupan raaka-aineita, jotta kuluttajalle ei syntyisi väärää mielikuvaa, että tuotteen kaikki raaka-aineet olisivat Reilu kauppa –sertifioituja.”

Niin, tuntuu vain siltä, että nimen kautta ollaan samassa tilanteessa kuin ns. nahkapullien kanssa.

Laajemmin huomiota Reilun kaupan osalta on herättänyt viime aikoina kahvi ja sen hinta. Mutta silti ostan Reilun kaupan kahvia edelleen, vaikka kauppa ottaa siitä enemmän katetta kuin tavallisesta kahvista. Uskon sen olevan parempi vaihtoehto tuottajille. Reilun kaupan edistämisyhdistyshän toteaa, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa kuluttajahinnan lopulliseen muodostumiseen.

Nyt olisi siis jollain vähittäiskaupalla hyvä paikka pieneen imagokohennukseen ilmoittamalla, että ryhtyvät ottamaan samaa katetta perusjuhlamokasta ja Reilusta.

Hyväntekeväisyyttä kännykkä ostamalla?

Moni hyväntekeväisyyskampanjakin saa kriittisen kuluttajan hämmentyneeksi. Esimerkiksi Laura Honkasalo kritisoi Tulva-lehdessä (4/10, s. 6) Roosa nauha -kampanjaa:

“Suomessa Roosa nauha -kampanja siivellä myydään keskiluokkaisille naisille ylikalliita ja usein täysin turhia tuotteita, joiden myyntihinnasta vain pieni osa menee rintasyöpätutkimukseen. Esimerkiksi 250 euron pinkistä kännykästä syöpätutkimus saa vain viisi euroa.
Tästä huolimatta Roosa nauha -kampanja on edelleen pyhä lehmä, jota ei saa kritisoida.”

Saako siis olla ilonpilaaja, joka nillittää tällaisista ja motkottaa mokomista?

Kaiken tämän jälkeen välillä tuntuu, että usein olisi niin kuluttajana kuin toimittajana helpompi olla piittaamatta ja sulkea aivot ja silmät.

Tietysti toimittajana on erityisen epämukavaa, kun kokee, että on luottanut johonkin lähteeseen tai haastateltavan sanomisiin ja myöhemmin käy ilmi, että ei olisi kannattanut. Siinä sitten soimaa itseään: olisi pitänyt perehtyä paremmin.

Vastuullisuuden vaikea arviointi

Mutta toisaalta etenkään nämä eettis-ekologiset kysymykset eivät ole helppoja. Kuten Outi Moilala kirjoittaa:

“Kumpi on vastuullisempi: Suuri kaupan alan yritys A, jolla on riskimaiden alihankkijatehtaissa ulkopuoliset riippumattomat tarkastukset, ja joka kilpailuttaa kehitysmaiden tehtaita ja hankkii ”joustavasti”?

Vai vanha vaatetehtaana aloittanut yritys B, jolla on samat baltialaiset tavarantoimittajatehtaat jo kymmenen vuotta? Ulkopuolisia tarkastuksia ei ole, mutta Riitta Suomesta on harva se viikko tehtailla ompelijoiden kanssa. Baltialaisilla ei ole työehtosopimusta.”

Ruffeksi naururypyin

Kimmoke tähän tilitykseen tuli Kemikaalikimaran Anja Nysténiltä. Hän haastoi meitä taviksia brändäämään itsemme ruffeiksi eli henkilöksi, joka

* analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä
* ei kumarra ketään
* kyseenalaistaa kaiken – myös omat kirjoituksensa

Tämä ruffeiluhan on tietysti oiva pyrkimys. Haastetta riittää, niin kuluttajana kuin toimittajana. Mutta erityisesti tykkään siitä, että “Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt.” Toivottavasti ne tulevat, vaikka maailman meno välillä vetää vakavaksi.

Lisäys: Tajusin, että jokuhan saattaa mieltää otsikon kuluttaja-toimittajan kirjoitusvirheeksi. Olenhan myös kuluttajatoimittaja. Mutta siis tavoite oli kertoa, että olen sekä kuluttaja että toimittaja, joka ähkii näiden samojen asioiden äärellä työkseen ja huvikseen.

Olen kehunut ihmisille, että blogi on ollut mainio tapa selata omaa lähivuosien historiaa ja ajatustenkehittelyä. Mutta eihän sitä ilman kirjoittamista blogiin kerry mitään muisteltavaa, joten nyt muutamia poimintoja viimeisiltä viikoilta.

Leipää ja viljaa

Pari viikkoa sitten olin moderoimassa vilja-alan seminaaria. Siellä opin ja havaitsin mm. seuraavaa:

- S-ryhmässä ketjuohjaus tunnetusti määrää paljon siitä, mitä hyllyistä löytyy. Leipien kohdalla kaupoilla on kuitenkin poikkeuksellisen paljon sananvaltaa eli näistä hankinnoista noin kolmannes on kauppakohtaisia.
- Vaikka suurtalouskeittiö haluaisi korvata riisiä ohralla, niin ongelmia aiheuttavat pakkauset: rikottuja ohrasuurimoita on kuulemma vaikeahkoa saada isoissa pakkauksissa, ja pieni kotitalouspaketti on hankala isossa keittiössä.
- Suurtalouspuolella on havaintoja siitä, että luomu- ja lähituotannon suosiminen ei välttämättä nosta aterioiden valmistushintoja. Ruokalistoja voidaan muokata esim. keittopainotteisemmiksi, ja laadukkaassa luomulihassa hävikki ei ole niin suurta tavallisessa, laadultaan heikommassa lihassa.

Seminaarin jälkimainingeissa pohdittuna:

- Itse hämmästelen sitä, miten suomalainen viljakeskustelu (ja ruokakeskustelu tietysti muutenkin) pyörii paljon terveellisyyden ympärillä, mutta maku jää sivuseikaksi. Esimerkiksi pari viikkoa sitten HS:n ruokapalstalla Lasse Kurki kertoi ravintomuutoksistaan. Hän mm. jauhaa jyvät itse. Puuron terveellisyyttä kyllä kehuttiin, mutta makua ei muistettu ylistää.

Anu Hopian Molekyyligastronomia-sivuilla oli linkki tutkimukseen, jonka mukaan se, että ajattelemme ruuan terveelliseksi, saa meidät kokemaan aterian vähemmän maukkaaksi. Eli tästäkään syystä sitä terveellisyyttä ei kannattaisi koko ajan painottaa, sillä ruuan kuuluu olla myös nautintoa.

- Leipään liittyen osui Just-Foodin uutiskirjeestä silmiin seuraava pätkä 15. marraskuuta:
“A message to US readers: as you eat your lunch today, consider that, according to some estimates, one in three sandwiches made in the US will now be made with bread from Grupo Bimbo.”

Eli jos Suomessa valitetaan suurten leipomoiden markkina-asemasta, niin kyllä Jenkeissäkin osataan. Grupo Bimbo on meksikolaisfirma, joka on siis ilmeisen tehokkaasti tehnyt yritysostoja ja laajentanut toiminaansa niin Amerikassa kuin Aasiassa.

Naisten välistä

- Keskiviikkona olin Future Female -tapaamisessa. Zipipopin Helene Auramo ja Thinglinkin sekä Nopsa Travelsin Ulla Engeströn pitivät mielenkiintoiset puheenvuorot yrittämisestä ja myös kaikenlaisesta itsensä kehittämisestä.
Engeström mm. totesi, että ideoista kannattaa puhua, sillä niin niitä voi jalostaa eteenpäin ja samalla saa omistajuuden ideaan. Toisaalta idea kannattaa myös kirjoittaa ylös, että voi todistaa olleensa idean kehittäjä.

Thinglink vaikutti muuten sellaiselta, jota pitää kokeilla omissa nettimeiningeissä. Ja Nopsaankin pitäisi varmaan tehdä eräs Helsinki-reitti ennen Sveitsiin muuttoa.

- – -

Muistutan ja mainostan tähän väliin, että jos tämä blogi tuntuu päivittyvän harvakseltaan, niin energiani blogirintamalla suuntautuu ennen kaikkea Kulutusjuhlan ylläpitoon: sivuston lisäksi myös Kulutusjuhlan Twitter-tili ja Facebook-sivu riipaisevat osani huomiosta.

Tervehdys Berliinistä! Olen ollut täällä nyt viitisen päivää ja vielä viikko on jäljellä. Koska olen ensikertaa tässä kaupungissa, niin ihmeteltävää riittää.

Tuttuun tapaan suuri kiinnostuksen kohteeni on paikallinen elintarvikekauppa. KaDeWe-tavaratalon elintarvikeosasto oli upea: kiinnostavia erikoistuotteita, luksusta, makuja maailman eri puolilta, ruoka- ja kahvipisteitä sekä myös alkoholiannoksia: pitihän sitä kuoharilasillinen ostaa, kun kerran kaupassa oli siihen mahdollisuus.

Mutta tutkailen mieluusti myös hieman arkisempia ostospaikkoja. Esimerkiksi saksalaiset luomuosastot ovat tietysti usein monipuolisia, ja ylipäätään on hauskaa tarkkailla, millaisia tuotteita ja mihin hintaan supermarketissa kaupataan.

Koska tällä hetkellä minulla on aitoa motivaatiota kehittää saksantaitoani, niin myös saksankieliset julkaisut kiinnostavat.

Lukion C-saksa on päässyt selvästi ruostumaan, ja moni aikakauslehti tuntuu liian vaikealta luettavaksi.

Mutta onneksi silmiin sattui Spiegelin nuorille tekemä version Dein Spiegel, jossa kansijuttu kysyi, saako eläimiä syödä. Eettisiä ja ekologisia lihansyönnin näkemyksiä ja myös terveellisyyttä pohtiva juttu oli kohtuullisen laaja, ja siinä oli käytetty kuvamateriaalia mm. ahtaasta kanalasta.

Ja kieli oli sellaista, että minäkin suunnilleen ymmärsin.

Dein Spiegelissä oli lisäksi useamman sivun reportaasi Pakistanin tulvien jälkeisestä elämästä. Aiemmassa numerossa oli käsitelty Wikipedian käyttöä tietolähteenä.

Ei siis ihan kevyttä kamaa tässä nuortenlehdessä, mutta omiin saksanopintoihini sopivaa niin kieleltään kuin aiheiltaan.

Osallistuin tänään lauantaina Vanhalla ylioppilastalolla Megapolis 2025 -tapahtumaan: tästä Kaupunkien rytmit -alaotsikolla järjestetystä tapahtumasta olin suurimman osan paikanpäällä, mutta sitten suuntasin kotiin ja viimeiset puheenvuorot kuuntelin ja katsastin netin kautta.

Tässä  kolme poimintaani päivän annista:

Kiina on iso, vauhdikas ja kehittyy huimaa kyytiä. Kyllähän tämän periaatteessa on tiennyt, mutta toimittaja Sami Sillanpään ja ministeri Anni Sinnemäen puheenvuorot Kiinaan liittyen auttoivat ymmärtämään paremmin, mistä on nyky-Kiinassa on kysymys. Kiina rakentaa kymmenien miljoonien ihmisten jättikaupunkeja, mutta toisaalta panostaa myös uusiin teknologioihin, kuten aurinko- ja tuulivoimaan, voimakkaammin kuin useimmat länsimaat.

Sinnemäki totesi, että Kiinassa elämisen rytmi on roimasti Suomea kiivaampi. Kun täällä puhutaan elämän hidastamisesta, niin lienee enemmänkin kyse siitä, että ihmiset haluavat löytää sen oman rytminsä: välillä se voi olla nopeampi, välillä verkkaisempi, Sinnemäki sanoi.

Kööpenhamina ei muuttunut pyöräilykaupungiksi yhdessä yössä, vaan takana on vuosikymmenten työ, kertoi Mikael Colville-Andersen (joka myös mm. kirjoitaa Copenhagineze-blogia ja twitteröi samalla nimellä). Kööpenhaminalaiset liikkuvat fillareilla, koska se on nopeaa ja kätevää.

Tanskalainen pyöräilykonsultti Mikael Colville-Andersen. Kuva: Megapolis 2025, Flickr.

Vain yksi prosentti valitsee pyörän ympäristösyistä, joten ei ole mielekästä edes yrittää myydä pyöräilyä pelkästään ekoperusteilla.

Suomalainen liikkuu vuorokaudessa keskimäärin reilut 40 kilometriä, sanoi Pekka Rytilä. Tästä suurin osa kuljetaan henkilöautolla, ja autolla ajetaan suurelta osin muita kuin työmatkoja. Jos autoa ei ole, niin liikuttu matka pienenee merkittävästi.

- – -

Kiitokset taas Dodolle hienosta tapahtumasta! Nykyisin toimiva nettistriimi on erittäin tervetullut lisä kaikkiin seminaareihin: seurailin tällä viikolla jonkin verran myös Kasvu murroksessa -konferenssia nettilähetyksen kautta, ja monen muunkin tapahtuman nettistriimi on helppo klikata auki ja kuunnella virtaa vaikka muun tekemisen taustalla.

Kävin tiistaina puhumassa kuluttajavaikuttamisesta kemian alan viestijöiden viestintäpäivässä. Saavuin itse paikalle ehtiäkseni kuulemaan Vihreän Langan päätoimittajan Elina Grundströmin puheenvuoron. Grundström on myös valokuvaaja Yrjö Tuunasen kanssa tehnyt kirjan Alkuperämaa tuntematon vuonna 2002.

Puheenvuoro olikin täyttä asiaa, ja muutamia lausuntoja pistin muistiin.

Ensinnäkin kommentti siitä, että yksinkertainen “nippelitiedottaminen” kuluttajille eettis-ekologisista teemoista väistyy. Sen tilalle nousee arvokeskustelu.

Yritysten on miettitävä esimerkiksi sitä, onko vaikkapa kertakäyttöastioiden valmistaminen arvojen mukaista vai pitäisikö toiminta suunnata uudelleen. Luonnonvaroja ei ole loputtomiin, ja yritysten pitää pystyä moraalisesti perustelemaan oikeutensa niiden käyttöön.

Jalanjälkimittarit eivät ole yksiselitteisiä

Grundström kommentoi myös sitä, ettei hän usko jalanjälkimittareiden tuovan suurta ratkaisua. Ne eivät ole yksiselitteisiä tai yksinkertaisia.

Olen samaa mieltä: erilaisiin jalanjälkilaskelmiin liittyy paljon hankaluuksia, eikä niitä voi verrata esimerkiksi elintarvikkeiden energiasisältöihin (esim. viime viikolla uutisoitu Hesarin paperi- vs. nettilehti, jutun otsikointia kritisoi Vaiheinen ja jutun keskusteluosiossa laskelmia epäillään monista syistä).

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö tuotteiden ympäristökuormitusta pitäisi tutkia ja minimoida. Mutta esimerkiksi hiilijalanjälki on vain yksi ympäristövaikutusta mittaava taso, ja laskelmien teko hankalaa.

Peruslinjauksilla pääsee eteenpäin ilman merkintöjäkin

Esimerkiksi normaalilla päivittäistavarakauppareissulla toiminnan ja ostamisen yleislinjauksilla pääsee jo pitkälle oman hiilijalanjälkensä minimoimisessa. Siis näitä tuttuja: suosi kausi- ja kasvisruokaa, vähennä eläinperäisiä tuotteita, osta kasviksista ja juureksista erityisesti avomaalla kasvaneita, vältä pakasteita, mene kauppaan muuten kuin omalla autolla jne.

Tietysti kuluttajat sanovat haluavansa merkintöjä: kuulostaahan se houkuttelevalta ja ostamista helpottavalta. Mutta vaikuttaisivatko ne aidosti toivotulla tavalla? Ravintosisällöt ovat nykyisin pakkauksissa pakollista tietoa, mutta silti suomalaiset eivät syö terveellisesti.

Kuinka lasketaan ja mitä verrataan mihinkin – tuoteryhmän tuotteita keskenään vai esimerkiksi elintarvikkeiden koko skaalalla? Kuka tekee laskelmat ja määrittää kriteerit?

Elintarvikkeiden hiilijalanjäljestä järjestettiin nyt toukokuussa MTT:n järjestämä työpaja. Minutkin oli sinne kutsuttu, mutta en sairastamisen vuoksi päässyt. Työpajan keskustelua ja ongelmia esitellään Ruokatiedon artikkelissa, ja työ merkintöjen miettimiseksi siis jatkuu.

- – -

Itse siis puhuin tiistaina kuluttajavaikuttamisesta ja Porkkanamafiasta. Esillä oli tietysti netti ja sen vaikutukset kuluttajien toimintaan sekä tietysti myös Porkkanamafian leviämiseen ja viestintään. Verkko levittää kuluttajien kokemuksia ja näkemyksiä –  totuuksia, tunteita, tietoja kuin harhaluuloja. Ennen minua puhui Marttojen edustaja: se tietysti sopi hyvin, sillä Martat ovat kuluttajaliikkeenä uranuurtajia ja myös minulle jo lapsuudesta asti tuttuja.

Jäi tosi hyvä fiilis tuosta tilaisuudesta, ja Otaniemestä kotiin oli kepeää fillaroida!