Kalle Haatanen pyysi ohjelmaansa juttelemaan sosiaalisesta mediasta, ja minä tietysti suostuin. Nikottelin hieman tittelille “sosiaalisen median asiantuntija“, mutta menee se kai muiden nimikkeitteni jatkoksi.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

Eilen julkistin kuvan Facebookiin “Ei menny niinku Strömssössä” -ryhmään. Tähän suosioon nousseeseen ryhmään paljastetaan mokat: kohoamatta jääneet pullat, epäonnistuneet nikkaroinnit, epämääräiset neuletyöt tai mitä tahansa muuta sellaista, josta tuli jotain muuta kuin piti.

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.

Vaikka fanitus Facebookin terminä minua hieman ärsyttää, niin ovathan nuo fanisivut käteviä. Siksi viime aikoina on tullut perustettua jälleen kaksi uutta fanisivua, joiden kohteena ovat tuntemani ja arvostamani henkilöt.

Ensimmäisen sivusto syntyi Kalle Haataselle: hänen ajatuksesta tulivat aikoinaan tutuksi, kun luin Pitkäveteisyyden filosofiaa -kirjan. Sittemmin tutustuin Kalleen ns. IRL (päädyin Kallen kanssa radioon keskustelemaan kulutuksesta). Hänen uuden nimikkoradio-ohjelmansa myötä totesin, että Kalle ansaitsee oman Fb-fanisivun, joten laitoin sen pystyyn. Nyt Kalle tuntuu mukavasti hoitavan fanisivuaan ohjelmaansa liittyvien tekemisten kertomisessa.

Toisen fanisivun sai taiteilija Sami Lukkarinen, joka viime aikoina on tullut minulle tärkeäksi ihmiseksi. Sami on kymmenisen vuotta käyttänyt mm. IRC-Gallerian ja City.fi:n käyttäjien omakuvia taiteessaan, mutta ei ole ollut itse kovin aktiivinen netinkäyttäjä eikä ollut ajatellut, että voisi hyödyntää fanisivua.

Kuvia teoksista ja tietoa näyttelyistä

Mielestäni Facebook on mainio keino luovan työn tekijöille kertoa tekemisistään, kuten näyttelyistä ja muusta toimintaan liittyvästä. Kun Sami vielä hyödyntää nettiä taiteessaan, niin mikäs sen loogisempaa kuin sosiaalisen median käyttöönotto.

Juttelimme etukäteen jonkin verran siitä, mitä fanisivuille laitettaisiin esiin. Päädyimme mm.  tekemään kuvakansion “Top 10“, jossa on Samin itsensä valitsemia suosikkiteoksia omasta tuotannostaan vuosien varrella. Toinen kuvakansio kasvaa vähitellen, sillä sinne lisätään kuvia uusimmista teoksista.

Googlaus kannattaa

Lisäksi koostin tekstin, jossa on pätkiä Samin haastatteluista tai näyttelyarvioinneista. Tätä tehdessäni googlasin Samin nimeä ja sain sitä kautta esiin kirjoituksia, joihin taiteilija itse ei ollut edes törmännyt, koska ei ollut tajunnut harrastaa samanlaista nettitutkailua kuin minä. Hauskaa oli löytää esimerkiksi islantilainen blogi, jonka kirjoittaja oli kiinnittänyt huomiota Samin tuotantoon.

Samin fanisivu ei ole ollut vielä kovin montaa päivää olemassa, mutta ainakin taiteilija itse on jo innostunut fanisivusta ja sen ylläpidosta. Seuraavasta näyttelystä eli ensi keskiviikkona Tampereella galleria Huoltamolla avautuvasta Piirrustusluokasta (Croquis) on tietysti oma Fb-tapahtuma.

Piirrustusluokassa ei ole esillä Samin maalauksia, vaan se on installaatio. Myös minä olen paikalla avajaisissa keskiviikkona, joten saa tulla moikkaamaan.

Ilahduttaa myös taiteen kerääjiä

Taija kirjoitti Sivellin & Saldo -blogissa taiteilijoiden fanisivuista:

“Keskustelin joulun aikaan kuvataiteen keräämistä harrastavan henkilön kanssa Facebookista. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, miten jotkut taiteilijat ovat ottaneet palvelun omakseen myös ammatillisessa mielessä. Taiteilijan työskentelystä kertovat päivitykset, ennakkokuvat näyttelyistä ja avajaiskutsut pitävät hänen mielenkiintoaan yllä myös taiteilijoihin, jotka eivät kuulu aivan lähipiiriin. Paljon matkustavana henkilönä hän saa Facebookin kautta  myös tietoa muualla pidettävistä näyttelyistä.”

Näkemystä ja kokemusta fanisivuihin ja muuhun sosiaalisen median käyttöön saa Elisa Tynkkysen YLE X:ä käsittelevästä tekstistä:

“Meillä on luotu yhtenäinen toimintatapa miten toimimme yleisesti sosiaalisessa mediassa; miten usein päivitämme ja mitä sisältöjä. Mutta jokaisessa mediassa on mentävä sen ehdoilla. Se ei riitä, että luodaan uusi tili jonnekin. Jokaista tiliä pitää yksitellen seurata, tuottaa, toimittaa, tutkia, kyseenalaistaa ja reagoida saavutettuihin tuloksiin.

On jännä seurata miten sellaiset päivitykset mitä itse on ajatellut kiinnostaviksi, eivät herätä mitään fiiliksiä. Kun taas sellaiset yksinkertaiset jutut, kuten yhteisömanagerimme Sipon ”Mitä jengi meinaa tehdä viikonloppuna” kerää 40 kommenttia samantien. On tärkeää löytää balanssi tiedon ja läsnäolon kesken. Me pyrimme säilyttämään tämän balanssin sillä, että meillä on eri päivittäjiä ja näillä jokaisella on oma roolinsa.”

Entäs oman nettipersoonan fanitus?

Minulla itselläni ei ole fanisivua, sillä en koe, että olisin sellainen henkilö, jolle fanisivu toisi oikeasti lisäarvoa: huutelen verkkoon jo niin monessa julkisessa paikassa.

Tosin olen saanut jonkun Fb-kaveripyynnön tuntemattomalta henkilöltä ja kun olen kysynyt, tunnemmenko jostain, on vastaus ollut, että ei, mutta seuraan blogejasi. Tällaisille henkilöille se faniryhmä sitten varmaan kuuluisi.

Toki Facebookissa voi fanitella tekemisiäni: Marolli-fanisivun pisti pystyyn Erkka ja se on siis minun ja Ollin työhuoneyhteisöä käsittelevä, ei mitenkään suurta järjenjättiläisyyttä edustava fanisivu.

Toisesta fanisivusta eli Pentelele-ukulelebändistämme kuuluu perustamiskunnia Pekalle. Bändille fanisivu on tietysti mainio: sinne saa esiin tietoja tekemisistä, linkkejä ukulelevideoihin tai -nettiteksteihin, tiedot keikoista, kuvia soittelustamme jne.

Tietysti hääräilen myös Kulutusjuhlan fanisivulla: sen käyttöä pitäisi kyllä tehostaa eli sen suhteen ei voi kuin katsoa peiliin.

.

Aallon Tuija käynnisteli taannoin keskustelua verkostohaastattelusta, ja Harto teki Twitterissä oman kokeilunsa. Minäkin päätin tällä viikolla yhden tekstin tuottamisen yhteydessä kääntyä Facebookin puoleen ja laitoin statuspäivityksen:

“Mari Koistinen kyselee ekohenkisiltä tovereiltaan vinkkejä yhtä S-ryhmälle tekemäänsä tekstiä varten: mitä laitatte leivän päälle (siis juuston ja lihaleikkeleiden korvikkeeksi)? Oma suosikkini on hummus, mutta kaikki vinkit ja ideat maistuisivat.”

Sain kommentteja runsaasti eli 27 eri tutultani. Kysymyksenasetteluni oli sikäli hölmö, että pari henkilöä ehti kommentoida tyyliin “en minä ole ekohenkinen, mutta…” Kysymykseni muoto johtui siitä, että juttu tulee Yhteishyvä.fi -sivujen vastuullisuusosioon, jossa ekoilu on esillä.

Vastaukset olivat hyviä ja sain siis helposti lukuisia vinkkejä leivänpäällisiin. Tällaisissa arjen mielipiteissä sosiaalisen median kanavat toimivat vallan mainiosti tietolähteinä.

Aiemminkin olen toki hyödyntänyt verkostojani, niin sähköpostilla kuin netin muissa kanavissa. Crowdsourcing sopii siis toimittajan työkaluksi, mutta ei siihen tietysti voi täysin luottaa. Jos kukaan ei FB:ssa olisikaan innostunut kommentoimaan, niin sitten olisin joutunut hakemaan näkemyksiä leipien päällyksiin toista kautta.

Juttu ei ole vielä julki, mutta ilmestyy nettiin lähiaikoina.

- – -

Vielä pala kissavideota

Viime perjantaina eli Videot verkkoon -kurssin viimeisenä päivänä kuvasin kissavideota: onhan minulla moisista jo vankka kokemus oman kissablogin myötä. Mutta tietysti näyttelykissojen meininki oli vähän toisenlaista kuin omassa kodissani.

- – -

Ulkomaalaisblogistien tapaamista

Taloudellinen tiedotustoimisto TAT oli päättänyt ilmeisesti ensimmäista kertaa pyytää joukon ulkomaalaisia bloginpitäjiä Suomeen, erityisesti Tampereen MindTrek-tapahtumaa ajatellen ja suomalaisiin start up -yrityksiin tutustumaan.

Itse sain mahdollisuuden tavata joukon eilen aamiaisen yhteydessä, kun Vesterisen Ville pyysi mukaan antamaan näkemyksiä suomalaisten sosiaalisen median käytöstä ja aktiiveista.

Porukan liikehdintää voi jonkun verran seurata Twitterissä (#finnfactstour).

Kuvassa Arctic Startupin Ville Vesterinen kertoo suomalaisesta start up -meiningistä

Eilen luin Imagesta Ruben Stillerin kolumnia:

“Minulla on tällä hetkellä 151 Facebook-kaveria eli -surijaa. Taoitteenani on n. 500 facebooksurijaa. Olen varma, että saavutan tavoiteen vuoden loppuun mennessä, koska olen feissannut vasta kuukauden.”

Illalla kävin katsomassa stand up-esityksiä (peukut Henkalle!) ja sielläkin pariin otteeseen yritettiin luoda huumoria Facebookin avulla.

Päivän Hesarissa Jesse Itkonen pohtii, mitä tarkoittaa, kun poliisikin on Facebookissa.

Kun tapaan kavereita, usein jotenkin keskusteluissa sivutaan Facebookia. Onko huomannut sen tiedon, meinaako osallistua tapahtumaan, näkikö jonkun yhteisen tutun kommentin.

Tiistaina kävin puhumassa Porkkanamafiasta ja kuluttajien nettivaikuttamisesta TaiKissa graafisen suunnittelun opiskelijoiden luennolle. Jälleen törmäsin pohdintaan siitä, mitä sanoa niille, jotka tuhahtavat, että “en minä halua ihmisille kertoa kaikkea, ja onhan se FB outoa toimintaa!”

Virtuaalinen kahvihuone

Eli koska FBon ollut julkisuudessa usein negatiivisten puolien vuoksi, niin mielikuva FB:a käyttämättömillä on helposti kielteinen. Kuten Kati Parppei juuri kirjoitti:

“Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).”

“[- - -] kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa.”

Palaute- ja kommenttikanava

Facebookissa on siis elämää. Sitä on myös muualla netissä. Twitter- tai Facebook-kommentti tai Facebookiin viety blogiteksti kerää helposti kommentteja, mutta blogiteksteistä kommentit jäävät, kuten Sulopuiston Olli havainnollisti:

“Myönnän olevani silkka Pavlovin koira, joka kaipaa palautetta. Tilannetta ei välttämättä auta se, että olen freelancer, jolta siis puuttuu työyhteisön feedback – nettijuttuihin tulevia kommentteja en jaksa lukea kuin sellaisina päivinä, jolloin on todella hyvä ja itsevarma olo.

Samaa palautteen hinkua muuten havainnollistaa äskeisen työ-merkinnän päivässä saamien kommenttien määrä. Blogissa yksi, Facebookissa 30. Feibu-kommentit olivat vieläpä mainioita.”

Tapahtumatiedotusta ja läpänheittoa

Tietysti FB:ssa on ongelmansa. Taannoin seurattiin Qaikussa, miten Viileen käyttäjätili oli poistettu ilman kunnon perusteluja ja käyttöoikeuden palautus kesti aikansa.

Minä olen ahkera “feissaaja”. FB on työyhteisön korviketta, mutta myös yhteydenpitoa kavereihin. Samalla se on tapahtumatietojen välittäjä.

Tänä kesänä FB on toiminut päätiedotuskanavana mm. ultimate-peleillemme: missä ja milloin pelataan, ketä tulossa, vaikuttaako sää.

Lisäksi olen perustanut Helvetin Martat -ryhmän, joka on vajaassa kahdessa viikossa kerännyt parisataa jäsentä. Tämä sisäpiirivitsistä lähtenyt, rentoon ja joutilaiseen tyyliin elämään suhtautuvan ryhmän sivuille on kerrottu lukuisia vinkkejä HelMa -arkeen. Kyseessä on tietysti myös kunnianosoitus arvostamalleni Martta-järjestölle.

Facebook on siis sekä hyötyä, mutta tietysti huvia ja näennäisesti turhanpäiväistä toimintaa. Mutta sekin on tärkeää, aivan kuten se kevyt läpänheitto kommenteissa.

Kaikkea ei tarvitse paljastaa kaikille

Aallon Tuija on koostanut hyvän ohjeen siitä, miten FB:nkin yksityisasetuksia voi säätää. Kaikkea ei siis tarvitse paljastaa kaikille. Tämä tieto ei ole vieläkään tainnut levitä kaikkien korviin, etenkään heille, joilla on Facebookiin kielteisempi asenne.

Omalta osaltani olen mm. rajoittanut tililleni lataamien kuvien näkyvyyttä. En niinkään itseni takia, vaan kuvissa mahdollisesti näkyvien ystävien ja tuttujen vuoksi. Muutoin linjani on varsin avoin, sillä edelleen haluan luottaa siihen, että kun kertoo muutakin kuin “kiillotettua ulkokuorta”, niin tekee osaltaan parempaa maailmaa.