Vaikka fanitus Facebookin terminä minua hieman ärsyttää, niin ovathan nuo fanisivut käteviä. Siksi viime aikoina on tullut perustettua jälleen kaksi uutta fanisivua, joiden kohteena ovat tuntemani ja arvostamani henkilöt.

Ensimmäisen sivusto syntyi Kalle Haataselle: hänen ajatuksesta tulivat aikoinaan tutuksi, kun luin Pitkäveteisyyden filosofiaa -kirjan. Sittemmin tutustuin Kalleen ns. IRL (päädyin Kallen kanssa radioon keskustelemaan kulutuksesta). Hänen uuden nimikkoradio-ohjelmansa myötä totesin, että Kalle ansaitsee oman Fb-fanisivun, joten laitoin sen pystyyn. Nyt Kalle tuntuu mukavasti hoitavan fanisivuaan ohjelmaansa liittyvien tekemisten kertomisessa.

Toisen fanisivun sai taiteilija Sami Lukkarinen, joka viime aikoina on tullut minulle tärkeäksi ihmiseksi. Sami on kymmenisen vuotta käyttänyt mm. IRC-Gallerian ja City.fi:n käyttäjien omakuvia taiteessaan, mutta ei ole ollut itse kovin aktiivinen netinkäyttäjä eikä ollut ajatellut, että voisi hyödyntää fanisivua.

Kuvia teoksista ja tietoa näyttelyistä

Mielestäni Facebook on mainio keino luovan työn tekijöille kertoa tekemisistään, kuten näyttelyistä ja muusta toimintaan liittyvästä. Kun Sami vielä hyödyntää nettiä taiteessaan, niin mikäs sen loogisempaa kuin sosiaalisen median käyttöönotto.

Juttelimme etukäteen jonkin verran siitä, mitä fanisivuille laitettaisiin esiin. Päädyimme mm.  tekemään kuvakansion “Top 10“, jossa on Samin itsensä valitsemia suosikkiteoksia omasta tuotannostaan vuosien varrella. Toinen kuvakansio kasvaa vähitellen, sillä sinne lisätään kuvia uusimmista teoksista.

Googlaus kannattaa

Lisäksi koostin tekstin, jossa on pätkiä Samin haastatteluista tai näyttelyarvioinneista. Tätä tehdessäni googlasin Samin nimeä ja sain sitä kautta esiin kirjoituksia, joihin taiteilija itse ei ollut edes törmännyt, koska ei ollut tajunnut harrastaa samanlaista nettitutkailua kuin minä. Hauskaa oli löytää esimerkiksi islantilainen blogi, jonka kirjoittaja oli kiinnittänyt huomiota Samin tuotantoon.

Samin fanisivu ei ole ollut vielä kovin montaa päivää olemassa, mutta ainakin taiteilija itse on jo innostunut fanisivusta ja sen ylläpidosta. Seuraavasta näyttelystä eli ensi keskiviikkona Tampereella galleria Huoltamolla avautuvasta Piirrustusluokasta (Croquis) on tietysti oma Fb-tapahtuma.

Piirrustusluokassa ei ole esillä Samin maalauksia, vaan se on installaatio. Myös minä olen paikalla avajaisissa keskiviikkona, joten saa tulla moikkaamaan.

Ilahduttaa myös taiteen kerääjiä

Taija kirjoitti Sivellin & Saldo -blogissa taiteilijoiden fanisivuista:

“Keskustelin joulun aikaan kuvataiteen keräämistä harrastavan henkilön kanssa Facebookista. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, miten jotkut taiteilijat ovat ottaneet palvelun omakseen myös ammatillisessa mielessä. Taiteilijan työskentelystä kertovat päivitykset, ennakkokuvat näyttelyistä ja avajaiskutsut pitävät hänen mielenkiintoaan yllä myös taiteilijoihin, jotka eivät kuulu aivan lähipiiriin. Paljon matkustavana henkilönä hän saa Facebookin kautta  myös tietoa muualla pidettävistä näyttelyistä.”

Näkemystä ja kokemusta fanisivuihin ja muuhun sosiaalisen median käyttöön saa Elisa Tynkkysen YLE X:ä käsittelevästä tekstistä:

“Meillä on luotu yhtenäinen toimintatapa miten toimimme yleisesti sosiaalisessa mediassa; miten usein päivitämme ja mitä sisältöjä. Mutta jokaisessa mediassa on mentävä sen ehdoilla. Se ei riitä, että luodaan uusi tili jonnekin. Jokaista tiliä pitää yksitellen seurata, tuottaa, toimittaa, tutkia, kyseenalaistaa ja reagoida saavutettuihin tuloksiin.

On jännä seurata miten sellaiset päivitykset mitä itse on ajatellut kiinnostaviksi, eivät herätä mitään fiiliksiä. Kun taas sellaiset yksinkertaiset jutut, kuten yhteisömanagerimme Sipon ”Mitä jengi meinaa tehdä viikonloppuna” kerää 40 kommenttia samantien. On tärkeää löytää balanssi tiedon ja läsnäolon kesken. Me pyrimme säilyttämään tämän balanssin sillä, että meillä on eri päivittäjiä ja näillä jokaisella on oma roolinsa.”

Entäs oman nettipersoonan fanitus?

Minulla itselläni ei ole fanisivua, sillä en koe, että olisin sellainen henkilö, jolle fanisivu toisi oikeasti lisäarvoa: huutelen verkkoon jo niin monessa julkisessa paikassa.

Tosin olen saanut jonkun Fb-kaveripyynnön tuntemattomalta henkilöltä ja kun olen kysynyt, tunnemmenko jostain, on vastaus ollut, että ei, mutta seuraan blogejasi. Tällaisille henkilöille se faniryhmä sitten varmaan kuuluisi.

Toki Facebookissa voi fanitella tekemisiäni: Marolli-fanisivun pisti pystyyn Erkka ja se on siis minun ja Ollin työhuoneyhteisöä käsittelevä, ei mitenkään suurta järjenjättiläisyyttä edustava fanisivu.

Toisesta fanisivusta eli Pentelele-ukulelebändistämme kuuluu perustamiskunnia Pekalle. Bändille fanisivu on tietysti mainio: sinne saa esiin tietoja tekemisistä, linkkejä ukulelevideoihin tai -nettiteksteihin, tiedot keikoista, kuvia soittelustamme jne.

Tietysti hääräilen myös Kulutusjuhlan fanisivulla: sen käyttöä pitäisi kyllä tehostaa eli sen suhteen ei voi kuin katsoa peiliin.

.

Aallon Tuija käynnisteli taannoin keskustelua verkostohaastattelusta, ja Harto teki Twitterissä oman kokeilunsa. Minäkin päätin tällä viikolla yhden tekstin tuottamisen yhteydessä kääntyä Facebookin puoleen ja laitoin statuspäivityksen:

“Mari Koistinen kyselee ekohenkisiltä tovereiltaan vinkkejä yhtä S-ryhmälle tekemäänsä tekstiä varten: mitä laitatte leivän päälle (siis juuston ja lihaleikkeleiden korvikkeeksi)? Oma suosikkini on hummus, mutta kaikki vinkit ja ideat maistuisivat.”

Sain kommentteja runsaasti eli 27 eri tutultani. Kysymyksenasetteluni oli sikäli hölmö, että pari henkilöä ehti kommentoida tyyliin “en minä ole ekohenkinen, mutta…” Kysymykseni muoto johtui siitä, että juttu tulee Yhteishyvä.fi -sivujen vastuullisuusosioon, jossa ekoilu on esillä.

Vastaukset olivat hyviä ja sain siis helposti lukuisia vinkkejä leivänpäällisiin. Tällaisissa arjen mielipiteissä sosiaalisen median kanavat toimivat vallan mainiosti tietolähteinä.

Aiemminkin olen toki hyödyntänyt verkostojani, niin sähköpostilla kuin netin muissa kanavissa. Crowdsourcing sopii siis toimittajan työkaluksi, mutta ei siihen tietysti voi täysin luottaa. Jos kukaan ei FB:ssa olisikaan innostunut kommentoimaan, niin sitten olisin joutunut hakemaan näkemyksiä leipien päällyksiin toista kautta.

Juttu ei ole vielä julki, mutta ilmestyy nettiin lähiaikoina.

- – -

Vielä pala kissavideota

Viime perjantaina eli Videot verkkoon -kurssin viimeisenä päivänä kuvasin kissavideota: onhan minulla moisista jo vankka kokemus oman kissablogin myötä. Mutta tietysti näyttelykissojen meininki oli vähän toisenlaista kuin omassa kodissani.

- – -

Ulkomaalaisblogistien tapaamista

Taloudellinen tiedotustoimisto TAT oli päättänyt ilmeisesti ensimmäista kertaa pyytää joukon ulkomaalaisia bloginpitäjiä Suomeen, erityisesti Tampereen MindTrek-tapahtumaa ajatellen ja suomalaisiin start up -yrityksiin tutustumaan.

Itse sain mahdollisuuden tavata joukon eilen aamiaisen yhteydessä, kun Vesterisen Ville pyysi mukaan antamaan näkemyksiä suomalaisten sosiaalisen median käytöstä ja aktiiveista.

Porukan liikehdintää voi jonkun verran seurata Twitterissä (#finnfactstour).

Kuvassa Arctic Startupin Ville Vesterinen kertoo suomalaisesta start up -meiningistä

Eilen luin Imagesta Ruben Stillerin kolumnia:

“Minulla on tällä hetkellä 151 Facebook-kaveria eli -surijaa. Taoitteenani on n. 500 facebooksurijaa. Olen varma, että saavutan tavoiteen vuoden loppuun mennessä, koska olen feissannut vasta kuukauden.”

Illalla kävin katsomassa stand up-esityksiä (peukut Henkalle!) ja sielläkin pariin otteeseen yritettiin luoda huumoria Facebookin avulla.

Päivän Hesarissa Jesse Itkonen pohtii, mitä tarkoittaa, kun poliisikin on Facebookissa.

Kun tapaan kavereita, usein jotenkin keskusteluissa sivutaan Facebookia. Onko huomannut sen tiedon, meinaako osallistua tapahtumaan, näkikö jonkun yhteisen tutun kommentin.

Tiistaina kävin puhumassa Porkkanamafiasta ja kuluttajien nettivaikuttamisesta TaiKissa graafisen suunnittelun opiskelijoiden luennolle. Jälleen törmäsin pohdintaan siitä, mitä sanoa niille, jotka tuhahtavat, että “en minä halua ihmisille kertoa kaikkea, ja onhan se FB outoa toimintaa!”

Virtuaalinen kahvihuone

Eli koska FBon ollut julkisuudessa usein negatiivisten puolien vuoksi, niin mielikuva FB:a käyttämättömillä on helposti kielteinen. Kuten Kati Parppei juuri kirjoitti:

“Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).”

“[- - -] kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa.”

Palaute- ja kommenttikanava

Facebookissa on siis elämää. Sitä on myös muualla netissä. Twitter- tai Facebook-kommentti tai Facebookiin viety blogiteksti kerää helposti kommentteja, mutta blogiteksteistä kommentit jäävät, kuten Sulopuiston Olli havainnollisti:

“Myönnän olevani silkka Pavlovin koira, joka kaipaa palautetta. Tilannetta ei välttämättä auta se, että olen freelancer, jolta siis puuttuu työyhteisön feedback – nettijuttuihin tulevia kommentteja en jaksa lukea kuin sellaisina päivinä, jolloin on todella hyvä ja itsevarma olo.

Samaa palautteen hinkua muuten havainnollistaa äskeisen työ-merkinnän päivässä saamien kommenttien määrä. Blogissa yksi, Facebookissa 30. Feibu-kommentit olivat vieläpä mainioita.”

Tapahtumatiedotusta ja läpänheittoa

Tietysti FB:ssa on ongelmansa. Taannoin seurattiin Qaikussa, miten Viileen käyttäjätili oli poistettu ilman kunnon perusteluja ja käyttöoikeuden palautus kesti aikansa.

Minä olen ahkera “feissaaja”. FB on työyhteisön korviketta, mutta myös yhteydenpitoa kavereihin. Samalla se on tapahtumatietojen välittäjä.

Tänä kesänä FB on toiminut päätiedotuskanavana mm. ultimate-peleillemme: missä ja milloin pelataan, ketä tulossa, vaikuttaako sää.

Lisäksi olen perustanut Helvetin Martat -ryhmän, joka on vajaassa kahdessa viikossa kerännyt parisataa jäsentä. Tämä sisäpiirivitsistä lähtenyt, rentoon ja joutilaiseen tyyliin elämään suhtautuvan ryhmän sivuille on kerrottu lukuisia vinkkejä HelMa -arkeen. Kyseessä on tietysti myös kunnianosoitus arvostamalleni Martta-järjestölle.

Facebook on siis sekä hyötyä, mutta tietysti huvia ja näennäisesti turhanpäiväistä toimintaa. Mutta sekin on tärkeää, aivan kuten se kevyt läpänheitto kommenteissa.

Kaikkea ei tarvitse paljastaa kaikille

Aallon Tuija on koostanut hyvän ohjeen siitä, miten FB:nkin yksityisasetuksia voi säätää. Kaikkea ei siis tarvitse paljastaa kaikille. Tämä tieto ei ole vieläkään tainnut levitä kaikkien korviin, etenkään heille, joilla on Facebookiin kielteisempi asenne.

Omalta osaltani olen mm. rajoittanut tililleni lataamien kuvien näkyvyyttä. En niinkään itseni takia, vaan kuvissa mahdollisesti näkyvien ystävien ja tuttujen vuoksi. Muutoin linjani on varsin avoin, sillä edelleen haluan luottaa siihen, että kun kertoo muutakin kuin “kiillotettua ulkokuorta”, niin tekee osaltaan parempaa maailmaa.

Jossain vaiheessa päätin, etten tässä blogissani sen suuremmin pahoittele, jos en aktiivisesti päivitä. Tämä on kuitenkin ennen kaikkea harrastus, ja jos muun elämän kiireet tunkevat päälle, niin blogi hiljenee.

Oleellinen syy päätökseen on silti ollut se, että tietyllä tavalla tunnen syyllisyyttä monista asioista (“pitäisi siivota”, “lukea se ajankohtainen kirja”) turhan helposti. Siis luon itselleni paineita, että pitäisi toimia tietyllä tavalla ja jos en niin tee, niin takaraivossa oma ääni nalkuttaa. Vaikka tiedän, ettei kukaan minulta edes odota kyseistä toimintaa enkä ole kenellekään mitään luvannut.

Tunnettu tosiasiahan on, että elämä on lyhyt ja se pitää käyttää mielekkäisiin asioihin. Jos blogikirjoittamiselle ei jää aikaa, niin ei siitä kukaan kärsi. Mutta jos minulla ei ole aikaa tavata ystäviä, harrastaa liikuntaa, nauttia ruuasta, nukkua, puuhastella mukavia tai ottaa rennosti, niin minä kärsin. Tietysti pitää myös hoitaa luvatut työt ja muut oikeat velvollisuudet.

Välillä koen outona, kun ihmiset tuskailevat, ettei heillä ole aikaa ainakaan nettipörräämiseen. Ikään kuin nettielämä olisi jotenkin velvollisuus. Ei tietenkään ole mikään pakko lukea tai kirjoittaa blogeja tai kirjautua Facebookiin, vaan kannattaa tehdä sitä, minkä kokee mielekkääksi.

Sitten, kun minulta kysytään, miten minulla on aikaa, niin vastaan, että koen saavani netistä niin paljon eli ajalle tulee vastinetta. Tietysti kerron myös, etten omista televisiota, joten käytän sen ajan verkossa. Tai että teen työni tietokoneella ja netissä liikahtelu on siinä rinnalla huomaamatonta.

Toisaalta moni ilmoittaa, miten poistaa tiettyjä nettitoimintoja elämänmuutosten myötä, kuten Anu kertoo lapsensaamisen muuttaneen prioriteetteja. Näinhän se menee monessa muussakin tekemisessä: jos tulee jotain tärkeämpää, vähemmän tärkeä tipahtaa pois.

Nyt en siis ole päivittänyt tätä blogia hetkeen. Konkreettinen yksi syys oli toukokuun aikatauluja yllättäen muuttanut ulkomaanmatka. Reissussa tapasin myös ensikertaa Maurelitan. Sain kohdata muulta matkassa olleelta porukalta sitä tuttua ihmetystä blogituttujen kohtaamisesta.

“Siis tapaat jonkun kaverisi?”
“Mjoo, no siis tavallaan, en ole koskaan häntä oikeasti nähnyt tai puhelimessa jutellut, mutta netin kautta koen kyseisen ihmisen tuntevani.”
“Siis et ole koskaan tavannut ja nyt sitten noin vain menet moikkaamaan lounaalle?!”

Minulle tämä ei tietysti enää ole mitään ihmeellistä, koska olen niin moniin ihmisiin saanut ensikontaktin verkossa ja sitten vasta tavannut naamakkain. Lähes kaikki ovat olleet, kuten myös Maurelita, hyvin pitkälti mielikuvan mukaisia.

Minulle sosiaalinen media on siis myös sitä, että se tuo ihmisiä offline-elämäänikin. Esimerkiksi tänään vietin iltapäivää takapihalla neljän ystävän kanssa ruokaillen ja höpötellen. Kolmeen heistä ensikontakti on ollut aikoinaan verkossa, mutta eihän tutustumistapa ystävyyttä suuremmin määritä.

Mutta siis: elämää on tietysti muuallakin kuin netissä. Se muu elämä on myös minulle tärkeää. Jos blogi ei kesän mittaan aktiivisesti päivity, niin olen toivottavasti viettämässä sopivan joutilasta, monin tavoin riittävää, mukavaa ja  leppoisaa elämää.

Siihen elämään minulla kuuluu myös tietokone ja netti, eli en minä totaalisia poistumia edes tavoittele. Netti helpottaa arkeani ja esimerkiksi yhteydenpitoa ystäviin, joten en koe tarpeelliseksi totaalista pidäyttäytymistä online-elämästä.

- – -

Loppukevennys: eräs ystävä lähetti juuri linkin tähän videoon. Ilmeisesti ajatteli sen sopivan minulle, heh!

Mistä oikeasti nautin? Kuinka vähän minun on ansaittava, jotta se on tarpeeksi? Näitä olen taas pyöritellyt päässäni.

Minullahan ei todellakaan ole suuret tulot (vaikka tienasin kyllä viime vuonna enemmän kuin uskalsin etukäteen kuvitella), mutta en siitä stressaa ja olen tyytyväinen tähän mahdollisuuteen “puuhastella kaikenlaista”. Olen monin tavoin hyvässä asemassa: halpa asuminen, ei velkaa, on säästöjäkin, ei muita elätettäviä kuin itseni, joten suuret ansiot eivät ole tarpeen.

Monen mielestä tapani toimia ja ajatella on jotenkin ihailtava ja heittäytyminen yrittäjyyteen rohkea teko. Omasta mielestäni se nyt oli varsin looginen ja helppo askel. Ja välillä silti vähän ahdistaa tulevaisuus: miten sitä itselle käy.

Yhtä lailla toisten mielestä ilmeisesti vaikutan silti vähän oudolta, kun en tavoittele uraa tai omaisuutta. Aistin sellaista “miksi et nyt panosta täysillä ja myy itseäsi tosissaan tekemään merkittävämpiä hommia, näpertelet vain jotain”.

Niin. En todellakaan tiedä, mitä mahdan tehdä esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. Kuvittelen kai päätyväni tekemään jotain sellaista, jota en osaa vielä oikein ajatellakaan.

Tai ehkä minä olen vain kyvytön ottamaan hyödyn irti.

Joutilaisuus, leppoistaminen, downshifting, vapaaehtoinen vaatimattomuus, askeettinen hedonismi,  yksinkertaistaminen – mitä näitä kaikkia nyt onkaan, joita olen toisinaan sivunnut tässäkin blogissa. Elämäntapoja, jotka nyt ovat kovasti esillä ja joihin moni pyrkii: blogiesimerkkeinä Simplicitas, Leppoistaminen ja Joutilaita hetkiä.

Kaikista noista hienoista teemoista huolimatta tuntuu, ettei vieläkään ole oikein luvallista elää tällaista elämää. Ei saisi olla liian tyytyväinen vähään, koska se näyttäytyy ilmeisesti jotenkin uhkaavana niille, jotka tavoittelevat enemmän.

Tunnen olevani tylsimys, kun toinen kertoo matkasuunnitelmistaan ja totean, että en juurikaan välitä matkailusta. Tai kun keskustellaan asunnon hankinnoista ja itse koen, etten juuri nykyistä vuokra-asuntoa isompaa (27 neliötä) tarvitse.  Enkä omista televisiota tai kallista kännykkää. En voi kertoa shoppailleeni lounastunnilla kolmea paitaa ja uutta kenkäparia. En ymmärrä espressokeittimien, hienojen ravintoloiden tai uutuusmeikkien maailmaa.

Mutta miksi tämä pohdinta tällä kertaa? Siksi, että lähiaikoina olen kerran jos toisenkin päätynyt juttelemaan tai lukemaan pohdintoja siitä, millainen avoimuus on netissä liikaa. Mielipiteet ovat vaihtelevia: toiset ovat valmiita jakamaan fiiliksiään vapaasti, toiset taas kokevat Facebookissa näkyneen “25 satunnaista asiaa minusta” -meemin liialliseksi.

Minä edustan sitä näkemystä, jonka mukaan on hienoa, että netissä voi näyttää myös heikompia hetkiään ja kertoa jotain sellaista, jota ei välttämättä kahvipöytäkeskustelussa toisi julki.

Vaikka tämä on ns. asiantuntijablogi, niin minun ei tarvitse koko ajan olla tiukasti asiallinen ja tietäväinen. Välillä voi olla jotain muuta: pohdiskeleva, hämmästelevä, itsensä riittämättömäksi kokeva. Tai kenties ilakoiva höntti.

Silloin, kun aloitin blogien seuraamisen, minua kiehtoi nimenomaan ihmisten arjen kuvaus sellaisena kuin he sen kokivat. Se viehättää netissä edelleen. Tietysti rajansa silläkin: koen joidenkin tekstien äärellä olevani tirkistelijä, eli ihan kaikkea en halua tietää. Mutta sen tietyn inhimillisyyden jakaminen on tärkeää.

Tähän mennessä en ole kokenut omaa nettiavoimuuttani haitalliseksi. Olen vetänyt tietyt rajat, ja ne liittyvät pitkälti siihen, mitä kirjoitan toisista ihmisistä. Ehkä avoimuus joskus kostautuu, mutta siihen asti aion jatkaa lörpöttelyä.

Jälleen vähän lörpöttelin myös videolle avoimuudesta.