Kuten ympäri internetiä todettiin, niin kyseinen ominaisuus on vastaisku Twitterin ja Google+:n toiminnoille.

Mahdollistin myös oman Facebook-tilini tilaamisen eli ne päivitykset, jotka katson soveliaiksi kaikille, ovat nyt halukkaiden nähtävissä. Käytännössä se tarkoittanee esimerkiksi levittelemiäni linkkejä, mobiilikuviani ja satunnaisia kommenttejani ja fiilistelyjäni.

Kulutusaiheita en ole kovin paljon omassa Facebookissani ole käsitellyt, vaan ohjaan ne Kulutusjuhlaan.

Olen yrittänyt löytää sopivia seurattavia Facebookissa, mutta kovin monet kiinnostavat suomalaiset eivät ole laittaneet itseään vielä tilattavaksi (ja monet kiinnostavat tyypit ovat tietysti jo kavereitani, heh!). Tilauksessani ovat mm. Tuomo Björksten ja Alex Nieminen.

Tosin Aallon Tuija ilmoitti vähentävänsä virallisen Fb-sivunsa käyttöä ja pyysi ihmisiä liittymään tilaajikseen.

Varsin tylsää on se, että tällä hetkellä omiin päivityksiin ei voi asettaa oletusasetusta siihen, päivittääkö julkisesti vai rajatummalle porukalle, vaan päivitys menee sen mukaan, mikä oli aiemman päivityksen avoimuusvalinta. On siis mahdollista, että yksityisemmäksi tarkoitettu viesti lipsahtaa julkiseksi.

Oma alustusaiheeni oli kovin laaja, eikä puolessa tunnissa kovin syvälle ehdi perehtyä kuluttajien ja sosiaalisen median nykytilaan ja tulevaisuuteen. Viranomaisten kannalta ymmärrettävästi on tärkeää hahmottaa, millaisia muutoksia sosiaalinen media tuo, jotta voidaan arvioida esimerkiksi nykyisen lainsäädännön riittävyyttä.

Eilisen tapaamisen innostamana, erityisesti Lars Borströmin ansiosta, piipahdin katsastamaan, miten kuluttajajärjestöt ja -viranomaiset näkyvät sosiaalisessa mediassa.

Ruotsin kuluttajaviranomaiset toimivat aktiivisesti Twitterissä ja nuorille tehdään YouTubea

Boström, joka oli mukana tapaamisessa, kertoo vastaavansa myös Ruotsin Konsumentverketin Twitteristä (ja muusta sosiaalisesta mediasta). Konsumentverketin Twitter-tili vaikuttaakin aktiiviselta, samoin kuin Facebook-sivu, ja näistä tämä Ruotsin kuluttajavirasto kertoo myös avoimesti nettisivuillaan.

Samalla löytyy maininta nuorisolle suunnatusta YouTube-kanavasta sekä Wikipediaan tehdystä sivusta. Luonnollisesti virastolla on myös Facebook-sivu.

Suomessa Facebook-sivut nousevat vahvoina esiin

Suomen Kuluttajaviraston edustusta hoitaa Facebookissa käsittääkseni Kuluttaja-lehti. Twitterissä virasto on tunnuksella @kvirasto.

Kuluttajaliitto on ilahduttanut ainakin minua Facebookissa: hyvää kommentointia ajankohtaisiin aiheisiin ja erilaisten uutisten nostamista esiin.

Lisäksi on tietysti mm. Kuningaskuluttaja, joka näkyy vahvasti Facebookissa ja saa siellä keskustelua aikaan. Twitterissä on hiljaisempaa.

Varsinaisia blogeja ei tällä hetkellä näytä suomalaisilla kuluttajaorganisaatoilla olevan. Tai sitten en ole niitä osannut etsiä. Blogit tietysti vaativat enemmän paneutumista, mutta toisaalta niistä jäisi nettiin pysyvämpää jälkeä. Toki kaikki edellämainitut tuottavat verkkoon uutisia.

- – -

Omalta osaltani kuluttajuusaiheita tietysti nostan esiin niin Kulutusjuhlan Facebook-sivuilla kuin Twitter-tilillä: uskaltaisin väittää, että Twitterissä Kulutusjuhla on suomalaisista kuluttajakentän tekijöistä aktiivisin. Seuraajia on kertynyt yli yhdeksänsataa.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.

Ensimmäisen sivusto syntyi Kalle Haataselle: hänen ajatuksesta tulivat aikoinaan tutuksi, kun luin Pitkäveteisyyden filosofiaa -kirjan. Sittemmin tutustuin Kalleen ns. IRL (päädyin Kallen kanssa radioon keskustelemaan kulutuksesta). Hänen uuden nimikkoradio-ohjelmansa myötä totesin, että Kalle ansaitsee oman Fb-fanisivun, joten laitoin sen pystyyn. Nyt Kalle tuntuu mukavasti hoitavan fanisivuaan ohjelmaansa liittyvien tekemisten kertomisessa.

Toisen fanisivun sai taiteilija Sami Lukkarinen, joka viime aikoina on tullut minulle tärkeäksi ihmiseksi. Sami on kymmenisen vuotta käyttänyt mm. IRC-Gallerian ja City.fi:n käyttäjien omakuvia taiteessaan, mutta ei ole ollut itse kovin aktiivinen netinkäyttäjä eikä ollut ajatellut, että voisi hyödyntää fanisivua.

Kuvia teoksista ja tietoa näyttelyistä

Mielestäni Facebook on mainio keino luovan työn tekijöille kertoa tekemisistään, kuten näyttelyistä ja muusta toimintaan liittyvästä. Kun Sami vielä hyödyntää nettiä taiteessaan, niin mikäs sen loogisempaa kuin sosiaalisen median käyttöönotto.

Juttelimme etukäteen jonkin verran siitä, mitä fanisivuille laitettaisiin esiin. Päädyimme mm.  tekemään kuvakansion “Top 10“, jossa on Samin itsensä valitsemia suosikkiteoksia omasta tuotannostaan vuosien varrella. Toinen kuvakansio kasvaa vähitellen, sillä sinne lisätään kuvia uusimmista teoksista.

Googlaus kannattaa

Lisäksi koostin tekstin, jossa on pätkiä Samin haastatteluista tai näyttelyarvioinneista. Tätä tehdessäni googlasin Samin nimeä ja sain sitä kautta esiin kirjoituksia, joihin taiteilija itse ei ollut edes törmännyt, koska ei ollut tajunnut harrastaa samanlaista nettitutkailua kuin minä. Hauskaa oli löytää esimerkiksi islantilainen blogi, jonka kirjoittaja oli kiinnittänyt huomiota Samin tuotantoon.

Samin fanisivu ei ole ollut vielä kovin montaa päivää olemassa, mutta ainakin taiteilija itse on jo innostunut fanisivusta ja sen ylläpidosta. Seuraavasta näyttelystä eli ensi keskiviikkona Tampereella galleria Huoltamolla avautuvasta Piirrustusluokasta (Croquis) on tietysti oma Fb-tapahtuma.

Piirrustusluokassa ei ole esillä Samin maalauksia, vaan se on installaatio. Myös minä olen paikalla avajaisissa keskiviikkona, joten saa tulla moikkaamaan.

Ilahduttaa myös taiteen kerääjiä

Taija kirjoitti Sivellin & Saldo -blogissa taiteilijoiden fanisivuista:

“Keskustelin joulun aikaan kuvataiteen keräämistä harrastavan henkilön kanssa Facebookista. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, miten jotkut taiteilijat ovat ottaneet palvelun omakseen myös ammatillisessa mielessä. Taiteilijan työskentelystä kertovat päivitykset, ennakkokuvat näyttelyistä ja avajaiskutsut pitävät hänen mielenkiintoaan yllä myös taiteilijoihin, jotka eivät kuulu aivan lähipiiriin. Paljon matkustavana henkilönä hän saa Facebookin kautta  myös tietoa muualla pidettävistä näyttelyistä.”

Näkemystä ja kokemusta fanisivuihin ja muuhun sosiaalisen median käyttöön saa Elisa Tynkkysen YLE X:ä käsittelevästä tekstistä:

“Meillä on luotu yhtenäinen toimintatapa miten toimimme yleisesti sosiaalisessa mediassa; miten usein päivitämme ja mitä sisältöjä. Mutta jokaisessa mediassa on mentävä sen ehdoilla. Se ei riitä, että luodaan uusi tili jonnekin. Jokaista tiliä pitää yksitellen seurata, tuottaa, toimittaa, tutkia, kyseenalaistaa ja reagoida saavutettuihin tuloksiin.

On jännä seurata miten sellaiset päivitykset mitä itse on ajatellut kiinnostaviksi, eivät herätä mitään fiiliksiä. Kun taas sellaiset yksinkertaiset jutut, kuten yhteisömanagerimme Sipon ”Mitä jengi meinaa tehdä viikonloppuna” kerää 40 kommenttia samantien. On tärkeää löytää balanssi tiedon ja läsnäolon kesken. Me pyrimme säilyttämään tämän balanssin sillä, että meillä on eri päivittäjiä ja näillä jokaisella on oma roolinsa.”

Entäs oman nettipersoonan fanitus?

Minulla itselläni ei ole fanisivua, sillä en koe, että olisin sellainen henkilö, jolle fanisivu toisi oikeasti lisäarvoa: huutelen verkkoon jo niin monessa julkisessa paikassa.

Tosin olen saanut jonkun Fb-kaveripyynnön tuntemattomalta henkilöltä ja kun olen kysynyt, tunnemmenko jostain, on vastaus ollut, että ei, mutta seuraan blogejasi. Tällaisille henkilöille se faniryhmä sitten varmaan kuuluisi.

Toki Facebookissa voi fanitella tekemisiäni: Marolli-fanisivun pisti pystyyn Erkka ja se on siis minun ja Ollin työhuoneyhteisöä käsittelevä, ei mitenkään suurta järjenjättiläisyyttä edustava fanisivu.

Toisesta fanisivusta eli Pentelele-ukulelebändistämme kuuluu perustamiskunnia Pekalle. Bändille fanisivu on tietysti mainio: sinne saa esiin tietoja tekemisistä, linkkejä ukulelevideoihin tai -nettiteksteihin, tiedot keikoista, kuvia soittelustamme jne.

Tietysti hääräilen myös Kulutusjuhlan fanisivulla: sen käyttöä pitäisi kyllä tehostaa eli sen suhteen ei voi kuin katsoa peiliin.

.

“Mari Koistinen kyselee ekohenkisiltä tovereiltaan vinkkejä yhtä S-ryhmälle tekemäänsä tekstiä varten: mitä laitatte leivän päälle (siis juuston ja lihaleikkeleiden korvikkeeksi)? Oma suosikkini on hummus, mutta kaikki vinkit ja ideat maistuisivat.”

Sain kommentteja runsaasti eli 27 eri tutultani. Kysymyksenasetteluni oli sikäli hölmö, että pari henkilöä ehti kommentoida tyyliin “en minä ole ekohenkinen, mutta…” Kysymykseni muoto johtui siitä, että juttu tulee Yhteishyvä.fi -sivujen vastuullisuusosioon, jossa ekoilu on esillä.

Vastaukset olivat hyviä ja sain siis helposti lukuisia vinkkejä leivänpäällisiin. Tällaisissa arjen mielipiteissä sosiaalisen median kanavat toimivat vallan mainiosti tietolähteinä.

Aiemminkin olen toki hyödyntänyt verkostojani, niin sähköpostilla kuin netin muissa kanavissa. Crowdsourcing sopii siis toimittajan työkaluksi, mutta ei siihen tietysti voi täysin luottaa. Jos kukaan ei FB:ssa olisikaan innostunut kommentoimaan, niin sitten olisin joutunut hakemaan näkemyksiä leipien päällyksiin toista kautta.

Juttu ei ole vielä julki, mutta ilmestyy nettiin lähiaikoina.

- – -

Vielä pala kissavideota

Viime perjantaina eli Videot verkkoon -kurssin viimeisenä päivänä kuvasin kissavideota: onhan minulla moisista jo vankka kokemus oman kissablogin myötä. Mutta tietysti näyttelykissojen meininki oli vähän toisenlaista kuin omassa kodissani.

- – -

Ulkomaalaisblogistien tapaamista

Taloudellinen tiedotustoimisto TAT oli päättänyt ilmeisesti ensimmäista kertaa pyytää joukon ulkomaalaisia bloginpitäjiä Suomeen, erityisesti Tampereen MindTrek-tapahtumaa ajatellen ja suomalaisiin start up -yrityksiin tutustumaan.

Itse sain mahdollisuuden tavata joukon eilen aamiaisen yhteydessä, kun Vesterisen Ville pyysi mukaan antamaan näkemyksiä suomalaisten sosiaalisen median käytöstä ja aktiiveista.

Porukan liikehdintää voi jonkun verran seurata Twitterissä (#finnfactstour).

Kuvassa Arctic Startupin Ville Vesterinen kertoo suomalaisesta start up -meiningistä

“Minulla on tällä hetkellä 151 Facebook-kaveria eli -surijaa. Taoitteenani on n. 500 facebooksurijaa. Olen varma, että saavutan tavoiteen vuoden loppuun mennessä, koska olen feissannut vasta kuukauden.”

Illalla kävin katsomassa stand up-esityksiä (peukut Henkalle!) ja sielläkin pariin otteeseen yritettiin luoda huumoria Facebookin avulla.

Päivän Hesarissa Jesse Itkonen pohtii, mitä tarkoittaa, kun poliisikin on Facebookissa.

Kun tapaan kavereita, usein jotenkin keskusteluissa sivutaan Facebookia. Onko huomannut sen tiedon, meinaako osallistua tapahtumaan, näkikö jonkun yhteisen tutun kommentin.

Tiistaina kävin puhumassa Porkkanamafiasta ja kuluttajien nettivaikuttamisesta TaiKissa graafisen suunnittelun opiskelijoiden luennolle. Jälleen törmäsin pohdintaan siitä, mitä sanoa niille, jotka tuhahtavat, että “en minä halua ihmisille kertoa kaikkea, ja onhan se FB outoa toimintaa!”

Virtuaalinen kahvihuone

Eli koska FBon ollut julkisuudessa usein negatiivisten puolien vuoksi, niin mielikuva FB:a käyttämättömillä on helposti kielteinen. Kuten Kati Parppei juuri kirjoitti:

“Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).”

“[- - -] kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa.”

Palaute- ja kommenttikanava

Facebookissa on siis elämää. Sitä on myös muualla netissä. Twitter- tai Facebook-kommentti tai Facebookiin viety blogiteksti kerää helposti kommentteja, mutta blogiteksteistä kommentit jäävät, kuten Sulopuiston Olli havainnollisti:

“Myönnän olevani silkka Pavlovin koira, joka kaipaa palautetta. Tilannetta ei välttämättä auta se, että olen freelancer, jolta siis puuttuu työyhteisön feedback – nettijuttuihin tulevia kommentteja en jaksa lukea kuin sellaisina päivinä, jolloin on todella hyvä ja itsevarma olo.

Samaa palautteen hinkua muuten havainnollistaa äskeisen työ-merkinnän päivässä saamien kommenttien määrä. Blogissa yksi, Facebookissa 30. Feibu-kommentit olivat vieläpä mainioita.”

Tapahtumatiedotusta ja läpänheittoa

Tietysti FB:ssa on ongelmansa. Taannoin seurattiin Qaikussa, miten Viileen käyttäjätili oli poistettu ilman kunnon perusteluja ja käyttöoikeuden palautus kesti aikansa.

Minä olen ahkera “feissaaja”. FB on työyhteisön korviketta, mutta myös yhteydenpitoa kavereihin. Samalla se on tapahtumatietojen välittäjä.

Tänä kesänä FB on toiminut päätiedotuskanavana mm. ultimate-peleillemme: missä ja milloin pelataan, ketä tulossa, vaikuttaako sää.

Lisäksi olen perustanut Helvetin Martat -ryhmän, joka on vajaassa kahdessa viikossa kerännyt parisataa jäsentä. Tämä sisäpiirivitsistä lähtenyt, rentoon ja joutilaiseen tyyliin elämään suhtautuvan ryhmän sivuille on kerrottu lukuisia vinkkejä HelMa -arkeen. Kyseessä on tietysti myös kunnianosoitus arvostamalleni Martta-järjestölle.

Facebook on siis sekä hyötyä, mutta tietysti huvia ja näennäisesti turhanpäiväistä toimintaa. Mutta sekin on tärkeää, aivan kuten se kevyt läpänheitto kommenteissa.

Kaikkea ei tarvitse paljastaa kaikille

Aallon Tuija on koostanut hyvän ohjeen siitä, miten FB:nkin yksityisasetuksia voi säätää. Kaikkea ei siis tarvitse paljastaa kaikille. Tämä tieto ei ole vieläkään tainnut levitä kaikkien korviin, etenkään heille, joilla on Facebookiin kielteisempi asenne.

Omalta osaltani olen mm. rajoittanut tililleni lataamien kuvien näkyvyyttä. En niinkään itseni takia, vaan kuvissa mahdollisesti näkyvien ystävien ja tuttujen vuoksi. Muutoin linjani on varsin avoin, sillä edelleen haluan luottaa siihen, että kun kertoo muutakin kuin “kiillotettua ulkokuorta”, niin tekee osaltaan parempaa maailmaa.

Oleellinen syy päätökseen on silti ollut se, että tietyllä tavalla tunnen syyllisyyttä monista asioista (“pitäisi siivota”, “lukea se ajankohtainen kirja”) turhan helposti. Siis luon itselleni paineita, että pitäisi toimia tietyllä tavalla ja jos en niin tee, niin takaraivossa oma ääni nalkuttaa. Vaikka tiedän, ettei kukaan minulta edes odota kyseistä toimintaa enkä ole kenellekään mitään luvannut.

Tunnettu tosiasiahan on, että elämä on lyhyt ja se pitää käyttää mielekkäisiin asioihin. Jos blogikirjoittamiselle ei jää aikaa, niin ei siitä kukaan kärsi. Mutta jos minulla ei ole aikaa tavata ystäviä, harrastaa liikuntaa, nauttia ruuasta, nukkua, puuhastella mukavia tai ottaa rennosti, niin minä kärsin. Tietysti pitää myös hoitaa luvatut työt ja muut oikeat velvollisuudet.

Välillä koen outona, kun ihmiset tuskailevat, ettei heillä ole aikaa ainakaan nettipörräämiseen. Ikään kuin nettielämä olisi jotenkin velvollisuus. Ei tietenkään ole mikään pakko lukea tai kirjoittaa blogeja tai kirjautua Facebookiin, vaan kannattaa tehdä sitä, minkä kokee mielekkääksi.

Sitten, kun minulta kysytään, miten minulla on aikaa, niin vastaan, että koen saavani netistä niin paljon eli ajalle tulee vastinetta. Tietysti kerron myös, etten omista televisiota, joten käytän sen ajan verkossa. Tai että teen työni tietokoneella ja netissä liikahtelu on siinä rinnalla huomaamatonta.

Toisaalta moni ilmoittaa, miten poistaa tiettyjä nettitoimintoja elämänmuutosten myötä, kuten Anu kertoo lapsensaamisen muuttaneen prioriteetteja. Näinhän se menee monessa muussakin tekemisessä: jos tulee jotain tärkeämpää, vähemmän tärkeä tipahtaa pois.

Nyt en siis ole päivittänyt tätä blogia hetkeen. Konkreettinen yksi syys oli toukokuun aikatauluja yllättäen muuttanut ulkomaanmatka. Reissussa tapasin myös ensikertaa Maurelitan. Sain kohdata muulta matkassa olleelta porukalta sitä tuttua ihmetystä blogituttujen kohtaamisesta.

“Siis tapaat jonkun kaverisi?”
“Mjoo, no siis tavallaan, en ole koskaan häntä oikeasti nähnyt tai puhelimessa jutellut, mutta netin kautta koen kyseisen ihmisen tuntevani.”
“Siis et ole koskaan tavannut ja nyt sitten noin vain menet moikkaamaan lounaalle?!”

Minulle tämä ei tietysti enää ole mitään ihmeellistä, koska olen niin moniin ihmisiin saanut ensikontaktin verkossa ja sitten vasta tavannut naamakkain. Lähes kaikki ovat olleet, kuten myös Maurelita, hyvin pitkälti mielikuvan mukaisia.

Minulle sosiaalinen media on siis myös sitä, että se tuo ihmisiä offline-elämäänikin. Esimerkiksi tänään vietin iltapäivää takapihalla neljän ystävän kanssa ruokaillen ja höpötellen. Kolmeen heistä ensikontakti on ollut aikoinaan verkossa, mutta eihän tutustumistapa ystävyyttä suuremmin määritä.

Mutta siis: elämää on tietysti muuallakin kuin netissä. Se muu elämä on myös minulle tärkeää. Jos blogi ei kesän mittaan aktiivisesti päivity, niin olen toivottavasti viettämässä sopivan joutilasta, monin tavoin riittävää, mukavaa ja  leppoisaa elämää.

Siihen elämään minulla kuuluu myös tietokone ja netti, eli en minä totaalisia poistumia edes tavoittele. Netti helpottaa arkeani ja esimerkiksi yhteydenpitoa ystäviin, joten en koe tarpeelliseksi totaalista pidäyttäytymistä online-elämästä.

- – -

Loppukevennys: eräs ystävä lähetti juuri linkin tähän videoon. Ilmeisesti ajatteli sen sopivan minulle, heh!

Minullahan ei todellakaan ole suuret tulot (vaikka tienasin kyllä viime vuonna enemmän kuin uskalsin etukäteen kuvitella), mutta en siitä stressaa ja olen tyytyväinen tähän mahdollisuuteen “puuhastella kaikenlaista”. Olen monin tavoin hyvässä asemassa: halpa asuminen, ei velkaa, on säästöjäkin, ei muita elätettäviä kuin itseni, joten suuret ansiot eivät ole tarpeen.

Monen mielestä tapani toimia ja ajatella on jotenkin ihailtava ja heittäytyminen yrittäjyyteen rohkea teko. Omasta mielestäni se nyt oli varsin looginen ja helppo askel. Ja välillä silti vähän ahdistaa tulevaisuus: miten sitä itselle käy.

Yhtä lailla toisten mielestä ilmeisesti vaikutan silti vähän oudolta, kun en tavoittele uraa tai omaisuutta. Aistin sellaista “miksi et nyt panosta täysillä ja myy itseäsi tosissaan tekemään merkittävämpiä hommia, näpertelet vain jotain”.

Niin. En todellakaan tiedä, mitä mahdan tehdä esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. Kuvittelen kai päätyväni tekemään jotain sellaista, jota en osaa vielä oikein ajatellakaan.

Tai ehkä minä olen vain kyvytön ottamaan hyödyn irti.

Joutilaisuus, leppoistaminen, downshifting, vapaaehtoinen vaatimattomuus, askeettinen hedonismi,  yksinkertaistaminen – mitä näitä kaikkia nyt onkaan, joita olen toisinaan sivunnut tässäkin blogissa. Elämäntapoja, jotka nyt ovat kovasti esillä ja joihin moni pyrkii: blogiesimerkkeinä Simplicitas, Leppoistaminen ja Joutilaita hetkiä.

Kaikista noista hienoista teemoista huolimatta tuntuu, ettei vieläkään ole oikein luvallista elää tällaista elämää. Ei saisi olla liian tyytyväinen vähään, koska se näyttäytyy ilmeisesti jotenkin uhkaavana niille, jotka tavoittelevat enemmän.

Tunnen olevani tylsimys, kun toinen kertoo matkasuunnitelmistaan ja totean, että en juurikaan välitä matkailusta. Tai kun keskustellaan asunnon hankinnoista ja itse koen, etten juuri nykyistä vuokra-asuntoa isompaa (27 neliötä) tarvitse.  Enkä omista televisiota tai kallista kännykkää. En voi kertoa shoppailleeni lounastunnilla kolmea paitaa ja uutta kenkäparia. En ymmärrä espressokeittimien, hienojen ravintoloiden tai uutuusmeikkien maailmaa.

Mutta miksi tämä pohdinta tällä kertaa? Siksi, että lähiaikoina olen kerran jos toisenkin päätynyt juttelemaan tai lukemaan pohdintoja siitä, millainen avoimuus on netissä liikaa. Mielipiteet ovat vaihtelevia: toiset ovat valmiita jakamaan fiiliksiään vapaasti, toiset taas kokevat Facebookissa näkyneen “25 satunnaista asiaa minusta” -meemin liialliseksi.

Minä edustan sitä näkemystä, jonka mukaan on hienoa, että netissä voi näyttää myös heikompia hetkiään ja kertoa jotain sellaista, jota ei välttämättä kahvipöytäkeskustelussa toisi julki.

Vaikka tämä on ns. asiantuntijablogi, niin minun ei tarvitse koko ajan olla tiukasti asiallinen ja tietäväinen. Välillä voi olla jotain muuta: pohdiskeleva, hämmästelevä, itsensä riittämättömäksi kokeva. Tai kenties ilakoiva höntti.

Silloin, kun aloitin blogien seuraamisen, minua kiehtoi nimenomaan ihmisten arjen kuvaus sellaisena kuin he sen kokivat. Se viehättää netissä edelleen. Tietysti rajansa silläkin: koen joidenkin tekstien äärellä olevani tirkistelijä, eli ihan kaikkea en halua tietää. Mutta sen tietyn inhimillisyyden jakaminen on tärkeää.

Tähän mennessä en ole kokenut omaa nettiavoimuuttani haitalliseksi. Olen vetänyt tietyt rajat, ja ne liittyvät pitkälti siihen, mitä kirjoitan toisista ihmisistä. Ehkä avoimuus joskus kostautuu, mutta siihen asti aion jatkaa lörpöttelyä.

Jälleen vähän lörpöttelin myös videolle avoimuudesta.

Blogikirjoittajia ei joukosta juuri tunnustaunut, mutta lukijoita sentään suurempi joukko. Eniten käsiä nousi silloin, kun kysyin, miten moni on Facebookissa.

Facebook on merkittävä asia: omalla kohdallani se on lisännyt tiettyä nettikommunikaatiota. Erityisesti tapahtumatiedotuksessa FB toimii hyvin.

Siksi se vaikuttaa myös kulttuurin kulutukseeni. Saan FB:n kautta kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja seurailen myös, mihin kaverini ovat ilmoittautuneet. Esimerkiksi parhaillaan menossa oleviin pari DocPoint-elokuvaa tuli parhaiten tietoisuuteeni nimenomaan Facebookin kautta. Myös erilaiset keikkatiedot leviävät Facebookissa hyvin.

(Näköjään myös veljeni eli Eko-Matti oli juuri kirjoittanut Kulutusjuhlaan otsikolla Kulutusvinkki: Kulttuuri.)

Maatalous-metsätieteiden maisteri puhuu kuluttajuudesta

Luennon jälkeen tapasin Ollia, jolle selitin, missä olin ollut luennoimassa eli maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Olen siis titteliltäni maatalous-metsätieteiden maisteri, ja sehän on monien mielestä vähän outoa, jopa huvittavaa. Tiedekunnassa siis sijaitsee taloustieteen laitos, ja sen alta löytyy myös kuluttajaekonomia oppiaine.

Näistä aiheista höpisin myös videolle. Pahoittelen taas teknisesti heikkoa laatua: ei kannata liian tarkkaan kuvaa katsella.

Tällä viikolla kansalaisjournalistisella puolella mentiin harppaus eteenpäin, kun Erkka julkaisi suoraa lähetystä nettiin kännykkänsä avulla kuntaliitosta käsitelleestä Jyväskylän maalaiskunnan kokouksesta.

Homma toimi ilmeisen hyvin ja sai näkyvyyttä myös blogeja laajemmin. Eli kun viime viikolla kirjoitin videoiden tulosta blogeihin, niin nyt sitten puhutaankin jo livelähetyksistä. Erkka ilmeisesti kirjoittaa aiheen teknisestä puolesta lisää, kunhan ehtii, joten kiinnostuneiden kannattaa seurailla sitä puolta.

Tietysti tälläiset nettiin suorana tulevat pätkät vaativat vähän pureskelua: esimerkiksi Sun Äitis -blogissa mietitään tekijänoikeuksiin ja yksilönsuojaan liittyiä asioita.

Minun kännykkäkalustoni on sen verran heikkoa, että en ihan heti mitään nettiin suorana tule lähettämään. Eilen tosin vierestä seurasin, miten Ignite:Helsinki -tilaisuudessa pistettiin pöydälle pystyyn kännykkää ja siitä striimiä verkkoon. Illasta voi lukea Jaikusta: itse en tällä kertaa raportoinut.

Mutta taisin sen sijaan luvata, että ensi kerralla kiipeän puhumaan jo pelkästään siksi, että eilen kaikki lavalle nousseet olivat miehiä (ja minuahan pyydettiin kyllä mukaan, mutta tyypilliseen suomalaiseen tapaan halusin nähdä, mikä on meininki ennen kuin itse menen häröilemään). Tapahtumaa järjestellyt Antti lupaili, että ennen kesää järjestetään toinen tilaisuus. Ignitellä on tietysti myös oma Facebook-ryhmänsä, jonka kautta tiedotusta varmasti kulkee.

Samalla kannattaa vilkaista myös ryhmä Bar Camp, jonka järjestelyihin taidan huomaamattani sotkeentua: viikko sitten Jeren kanssa juteltiin Bar Campista ja sitten toisaalla heti perään jo asiaa ryhdyttiin suunnittelemaan: näin se nykymaailma toimii.

Viikon blogikokemuksiin kuuluu myös eräiden blogikissojen synttäreiden juhlimiseen osallistuminen nelijalkaisten blogissa. Aika kiinnostavaa ja hauskaa, miten aikuiset ihmiset (minä mukaan luettuna) heittäytyvät lemmikkiensä kautta leikkiin netissä. Blogiin kertyi noin 170 kommenttia: kissojen onnitteluita, virtuaalista leikkimistä, herkuttelua, yleistä kommentointia, huikkailua ja muuta letkeää menoa eli hyväntuulista, paljon puhuttua yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Hyvä muistutus siitä, ettei tätä touhua todellakaan tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jaikussa kuienkin nousi esiin kiinnostavia pohdintoja. Näin kirjoitteli ubiq eli Kari A. Hintikka:

“- – -esimerkiksi siitä, että kun pollataan kommentit, niin selvitetään samalla esm se, mihin kommentit johtavat ja muodostettaisiin graafi asiasanojen verkostosta eli millaiseen kontekstuaaliseen kokonaisuuteen ao. aiheen / tilaajan käsittely liittyy.”

Tsekatkaa vaikka www.touchgraph.com. Se avaa hieman paremmin mitä ajan takaa.”

Pitihän tuo käydä testaamassa, ja lisäsin jo Facebookiini kuva otoksen Touchgraphin avulla muodostuneesta, tuttujeni välisestä verkottoitumisesta. Kiehtovaa, ja kenties tuosta edetään esimerkiksi Heiskasen Teron Jaikussa visioimaan suuntaan:

“Esim. firmalla on toimenanto, että selvitä mitä netissä on käynnissä on tietyn tuotteen suhteen. Otetaan vaikka lenkkimakkara. Firma luotaa nettiä ja tekee tietokannan sisällöistä, joissa mainitaan lenkkimakkara, makkara, nuotio, takka, syöminen, sinappi, mökkiharrastukset jne. Sitten firma antaa värvätylle joukkovoimalla tietokannan käyttöön ja he alkavat käymään läpi ainestoa, muodostaen vaikka tuollaista touchgraph-verkostoa. Eli jos löytyy sisältöä joka liittyy lenkkiin mutta ei makkaraan niin se raakataan ulos. Tästä sitten aukeaa vaikka mitä mahdollisuuksia. Joukkovoimaan löytyy halukkaita lenkkimakkaran syöjät r.y:stä ja sama homma otetaanpa mikä tahansa muu asia.”

Jaikussa arvuuteltiin sitä, millaisilla tekniikoilla ja valinnoilla esim. nettiseurantaa harjoittavat jo mainittu Esmerk, M-Brain ja Whitevector (josta M-Brain osti juuri osan) tällä hetkellä todellisuudessa skannailevat. Joten jos näistä firmoista halutaan avata systeemiä blogaajille nettisivuilla kerrottuja tietoja syvällisemmin, niin kiinnostuneita kuulijoita ilmeisesti riittäisi. (Vinkvink: asialliselle blogimiitille on tilausta, joten minuun saa ottaa yhteyttä ja voin kyllä organisoida).

Olen aiemmin pohtinut blogiseurantaa ja sen järkevyyttä, vaikka en missään nimessä väitä olevani tämän osa-alueen asiantuntija. Ja edelleen olen sitä mieltä, että jos ns. kansalaismediakeskustelua seuraavilta yrityksiltä palvelua ostaa, niin todellakin kannattaisi selvittää, mitä oikeasti seurataan ja miten. Netissä puhistaan ja pöhistään niin paljon, että seuranta voi painottua omituisesti.

- – -

Ja sitten vielä jotain muuta:

Medis kehittelee blogi-TV:tä, joten kaikki tällaisesta toiminnasta kiinnostuneet, menkääpäs sinne!

Tuhannet opiskelijat uhkasivat HSBC-pankkia boikotilla Facebookissa. He perustivat yhteisön, johon nopeasti liittyi yli 5000 jäsentä. Tämä sai pankin perumaan suunnitelmansa.

Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen Facebookin kautta tehty kuluttajaboikotti, joka on johtanut yrityksessäkin tekoihinkin.

Kiinnostava tapaus, saa nähdä, syntyykö näitä enemmänkin ja mitkä ovat vaikutukset. Nettiaddresseihin verrattunahan Facebookissa ihmiset osallistuvat “aidommilla” henkilöllisyyksillään, eli kun addresseissa ei voi todentaa henkilöitä, niin Facebookissa se onnistuu huomattavasti helpommin.

Mutta toisaalta jos boikotteja syntyy kuin sieniä sateella ja niihin osallistutaan noin vain, niin painoarvo vähenee.

Mutta kuten tänään puhuessani Demos Helsingin ja Dodo ry:n tilaisuudessa totesin, niin onhan Facebookissa muuten kuluttajien väliseen tiedonvälitykseen mahdollisuuksia, jotka jo itse olen havainnut. Jos heittää sinne kysymyksen suosikkikahvilasta tms., niin sen saa laajalle porukalle, joka kuitenkin koostuu tutuista (eli luotettavista) henkilöistä. Sama toiminto on tietysti ollut jo kaikenmaailman IRC-kanavilla ja muualla, eli eihän tämä mitään mullistavaa ole nettiäkään ajatellen.

Mutta näillä näkymin uhkaan jäädä ikuiseksi “väitöskirjaa aloittelevaksi”. Täytyy myöntää, että pidän jatko-opintoja jonkinlaisena takaovena: jos ei ole muuta, niin voin aina sanoa tekeväni niitä (tosin enpä ole edes yhtään apurahaa anonut, joten mitään rahoitusta tai ulkopuolista porkkanaa tälle harrastukselle ei ole).

Toisaalta nautin kyllä akateemisessa maailmassa pörräilystä. Se tuo ajatteluun erilaista näkökulmaa ja syvyyttä, ja sen kautta toki saa luotua myös kontakteja. Joten ehkä jonakin päivänä otan ja repäisen, alan tosissani pakertaa (kunhan on oma talous kunnossa!) ja se väitöskirjakin voisi syntyä.

Tosin kynnys esimerkiksi tieteellisen tekstin tuottamiseen on kohonnut korkealle, ja englanniksi en koe osaavani kirjoittaa oikeastaan mitään järjellistä. Siis kyllä näitä ylitettäviä kynnyksiä riittää.

Mutta jos nyt ensiksi se opintosuunnitelma johonkin kuntoon ja tutkimussuunnitelma proffalle hyväksyttäväksi. Säilyisi sitten edes tämä jatko-opiskelijan kätevä status, heh.

Facebookista pöhistään nyt

Ongelmansa on siinäkin, että nettimaailmassa tapahtuu niin paljon ja vauhdilla, etten malta keskittyä vain blogeihin ja niihin liittyviin aineistoihin. Tänäänkin huomasin lukevani Facebookia tarkastelevasta tutkimuksesta (Ellison & al. 2007), koska olen itsekin nyt jotenkin ryhtynyt ajattelemaan, että se on näistä monista SNS (Social Network Sites) -palveluista jollain lailla omaan elämään sopivan tuntuinen (profiilini). Suomalaisten käyttäjien määrä Facebookissa kasvaa vauhdilla ja omiakin tuttuja liittyy mukaan yllättävän vauhdikkaasti.

Facebookin lähtöpaikkanahan on Yhdysvallat ja sikäläinen opiskelumaailma, jonka tietysti huomaa Facebookia käyttäessään. Kyseisessä tutkimuksessa ovatkin kohteena juuri opiskelijat ja heidän Facebookin hyödyntäminen. Tutkimus vahvisti sen käsityksen, jonka olin itselleni Facebookista muodostanut: sitä käytetään ns. offline-yhteyksien ylläpitoon eikä juurikaan uusien suhteiden luomiseen. Facebookia kyselyyn vastanneet käyttävät varsin ahkerasti: kyselyyn vastannet seikkailivat sivuilla normaalisti 10-30 minuuttia päivässä ja heillä oli 150-200 toveria listattuna.

“Online social network sites may play a role different from that described in early literature on virtual communities. Online interactions do not necessarily remove people from their offline world but may indeed be used to support relationships and keep people in contact, even when life changes move them away from each other.”

Itse en ole hirveän aktiivinen ollut näillä missään sivustoissa. Minun “offline”-lähipiirissäni on kovin monia sellaisia, jotka eivät ole juurikaan mukana “online”, joten sikäli kaikki SNS-sivustoni kontaktit ovat toistaiseksi pitkälti samojen henkilöiden kanssa verkottumista, ja erityisesti tietysti blogeista tuttujen kanssa. Eli siis kontakteista puuttuu monta oikeasti minulle todella tärkeää ihmistä, ja sitten mukana on myös niitä, joita en ole koskaa edes tavannut ja joihin offline-yhteyskään ei välttämättä ole kovin vahva.

Joten Esinetarinoissa olevalle toteamukselle on helppo nyökytellä:

“Sellaista päivää ei tule, että kaikki hyppäävät Facebookin sivuilla klikkailemassa send me a beer -ikoneita. Sen sijaan ihmiset varmasti keskittyvät niihin mahdollisuuksiin, joilla saa höystettyä päiväänsä hieman vakavammin ajatuksin. Ne pitäisi saada näkyviin, jotta touhun mielekkyys kantaa hypen yli. Sielukkaat palvelut elävät kyllä.”

(Facebookiin liittyviä muiden blogaajien lausahduksia kokosin tuonne TalSan Omaan sanaan ja varmaan teen sitä jatkossakin osuvien kommenttien tullessa kohdalle).

Lisäksi kommenttiosastolla Destructo Girl sanoo oman blogin vähentävän sitä, että tutut kertoisivat kuulumisiaan:

“Se vähäinenkin yhteydenpito katkeaa kun kaverit lukevat mitä mulle kuuluu, mutta eivät vaivaudu kirjoittamaan mitä heille kuuluu.”

Myönnetään, että itse olen joskus näitä samoja asioita mielessäni vääntänyt Marinadi-blogia kirjoittaessani. Olisi kiva kuulla, mitä blogiani lukeville blogittomille tutuille tai puolitutuille kuuluu, mutta eivät he juuri esimerkiksi sähköposteja lähettele. Mutta ymmärrän hyvin sen, että he eivät kommentoi blogejani: jos ei itse ole mukana tässä porukassa, niin kynnys taitaa olla kohtuullisen korkea.

Omalla kohdallani tilanne on tietysti toinen kuin monella muulla “tavisblogaajalla”. Minä en kovin ihmeellisiä paljastuksia elämästäni kerro blogissa, joten jos oikeasti haluaa tietää, mitä teen ja mitä minulle kuuluu, joutuu olemaan yhteydessä muutenkin.

Lisäksi olen itse hyvin vapaasti kertonut blogaamisestani, suorastaan mainostaen, joten sikäli kukin saa lukea rauhassa tekstejäni, kertoi siitä minulle tai ei. Aluksihan en kertonut blogaamisestani juuri kenellekään, mutta nyttemmin olen aivan vapaata riistaa ja mainitsen harrastuksestani mahdollisesti satunnaisestikin kohdatuille tutuille.

Mutta ongelma on monelle päiväkirjailijamaiselle blogaajalle varsin todellinen. On ikävää, jos joutuu toimimaan kuten Zepa eli lopettelemaan blogeja ja perustelemaan uusia siksi, että ei haluaisi erinäisten puolituttujen tekstejä lukevan ja niistä hölisevän eteenpäin.

Tykkään lukea vanhojen tovereiden ja esimerkiksi veljieni blogitekstejä, mutta ei se tietenkään korvaa sitä muuta yhteydenpitoa.

Varmasti ajan myötä yhä useammalla on netissä sellaista tietoa, joka tyydyttää uteliaiden tuttujen ja puolituttujen tiedonjanoa. Rekisteröidyin itsekin Facebookiin, ja tuonkaltaisesta palvelusta jo jotain tietoa helposti voi tutuista kaivella. Tosin oma profiilini on vielä varsin vajaa, kun en ole sitä jaksanut kuntoon säätää, ja päivittyvä sisältö tulee, tietysti, syötteinä Marinadi-blogista.

- – -

Kartanon Matin innoittamana päädyin myös rakentelemaan nopsasti Google Page Creatorin avulla “kotisivut“. Onpahan ainakin kaikki blogiosoitteet nyt yhdessä paikassa.