Sveitsissä vietetään parhaillaan Art Basel -taidemessuja. Olin itse kiertämässä messuilla eilen, ja reilu kaksi tuntia oli aivan liian lyhyt aika kaiken näkemiseen. Näin tavikselle taidetta oli liikaa: on mahdotonta sulattaa parissa tunnissa valtava taidemäärä. Minulle sopivat paremmin pienet kerta-annokset ja kuratoidut näyttelyt.

Tänään kiinnitin paikallisessa lehdessä huomion juttuun, joka kirjoitti avoimesti messuilla olleen taiteen hinnoista. Suomalaisgalleria Anhava oli nostettu jutussa esiin messuosastona, josta sai taidetta alle 5 000 Sveitsin frangilla. Lisäksi jutussa kerrottiin muutamasta kalliimmasta hintaryhmästä.

Aamukahvipöydässämme mietimme, miksei suomalaisissa taidekritiikeissä juuri koskaan puhuta taiteen hinnoista. Galleriahinnat ovat usein esillä näyttelyluettelossa, joten olisi helppo mainita, mihin hintaluokkaan taiteilijan teokset asettuvat.

Useimmat meistä haluavat tietää hinnan, kun jutussa kirjoitetaan uudestä älypuhelimesta, elintarvikkeesta, kengistä tai sängystä. Miksi taideteoksissa tilanne on toinen?

Taideteosten hinnoista puhutaan toki esimerkiksi huutokauppojen yhteydessä. Tai jos jonkin taiteilijan teosten arvo on merkittävästi noussut viimeisinä vuosina. Tai jos tilataan esimerkiksi presidentin muotokuva. Mutta minusta olisi kiva tietää hintoja lisää.

Mainitsen nyt vielä sen, että mielestäni taidemyynnin raikas tuulahdus on ollut Hesarin Kuukausiliitteen Taidesalonki, jossa tuotteet kaupataan Huuto.netin avulla.

- – -

Taiteeseen liittyen kannattaa vilkaista myös pni:n päivän pohdinta taiteen tukemisesta.

Disclaimer: Sulhaseni on kuvataiteilija, jonka pikselimaalausten hinnat olivat viime vuoden yksityisnäyttelyssä 1 600 – 9 000 euroa.

PS. Kiitos muuten myös lukijapalautteesta, jossa haluttiin Facebookin tykkäysnappi tähän blogiin. Olen unohtanut hoitaa sen kohdilleen, mutta toivottavasti jo pian saa täällä tykätä kirjoituksista.

Välillä nousee esiin keskustelu siitä, että nappasiko joku jonkun toisen juttuidean (esim. freelancerin idea olisi heitetty toisen toimittajan tehtäväksi). Ja muissakin tilanteissa joku mutisee, että minä keksin kyllä idean, ja nyt sen joku toinen vei.

Tässä vuosien varrella olen oppinut, että yleensä omat ideani eivät ole mielettömän ainutlaatuisina. Taatusti sama idea on voinut muhia myös jonkun toisen päässä.

Sen kertoo myös ruotsalainen taiteilija Ernst Billgren vastaus kysymykseen “Miten on mahdollista että toiset ehtivät vohkia minun ideani niin vikkelästi?”

“Japanin liepeillä olevilla saarilla elää apinoita, jotka syövät perunoita. Alun perin ne söivät vain ne kohdat, joissa ei ollut multaa, siten yksi apina pudotti perunan veteen, luultavasti vahingossa, ja saattoi sen jälkeen syödä perunan kokonaan. Kaikki sen saaren apinat oppivat vikkelästi pesemään perunansa, se ei ole mikään kumma, mutta jonin ajan kulutta rupesivat myös ympäröivien saaren apinat pesemään perunoitaan, vaika apinat eivät osaa uida. [- - -]
Eivät ne vohki sinun ideoitasi, te vain pesette pottunne samassa vedessä.“

(teoksesta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä)

Kuvaava ja hyvin samantyyppinen on myös Juha Jokelan yksi alaviitteistä hänen Esitystalous-teoksessaan.

“On äärimmäisen imartelevaa huomata, että luomani fiktiiviset henkilöt poimivat ideoita samasta kollektiivisen alitajunnan lohkosta kuin Suomen hallituksen virallinen visionääri filosofi Pekka Himanen.
OT, Rami ja Tanja suunnitteleat Tapiolasta selvästi jotain samanlaista, mitä Himanen Kukoistuksen käsikirja -raportissaan nimittää “henkiseksi pääkaupungiksi”. [- - -] Ideat eivät ole omiamme. Ne ovat ammennettavissa yhteisestä lähteestä.”

Koska “sama pottujenpesuvesi”, “kollektiivinen alitajunta” ja “yhteinen lähde” ovat siis olemassa, niin kannattaahan ne hyödyntää.

Siksi olen ilahtuneena havainnoinut toimittaja- ja muiden tovereiden aktiivisuutta Uutisraivaaja-kimppaideoinnissa. Uutisraivaaja: Hacks&Hackers -tilaisuus kuulostaa jo nyt mainiolta. Viisaita päitä ja hyviä tyyppejä – ja oletettavasi ideoita jalostettavaksi.

Itse en pääse tuonne lokakuun tilaisuuteen, sillä olen silloin matkoilla. Mutta onneksi työhuonetoveri Olli on aktiivinen niin verkossa kuin ihmisten yhdistämisessä.

Viime viikolla sain sähköpostin, jossa kysyttiin, onko minulla mitään sitä vastaan, että viime vuonna kyseisen yrityksen toimeksiannosta printtiin tekemäni juttu julkaistaisiin uudelleen ja tällä kertaa netissä. Juttu kun kuulemma oli herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Vastausviestissäni tiedustelin mahdollista palkkiota tästä: kyseessähän on kuitenkin alkuperäisestä toimeksiannosta poikkeava jutun kierrätys uuteen tarkoitukseen.

Minulle todettiin, että kantani ymmärretään, mutta toisen osapuolen näkemyksen mukaan minä saan tästä nettijulkaisusta palkkiona näkyvyyttä.

Tämä samainen argumentti on käytössä usein, mikäli tuttavapiirin kokemuksiin voi luottaa.

Taiteilijalta halutaan tv-mainoksen rekvisiitaksi teokset käytännössä ilmaiseksi, “koska onhan se sullekin mainosta”. Valokuvaajan alunperin johonkin muuhun tarkoitukseen ottamat otokset tahdotaan kierrättää nettisivuille:  “Sä saat ne sillä tavalla laajemmin esiin”. (Musiikkipuolesta nyt ei varmaan tässä tarvitse edes puhua.)

“Anna oikeudet, mutta kanna vastuu”

Viime viikolla tuli julki myös tieto, että markkinaoikeus oli hylännyt Journalistiliiton tekemän valituksen Sanoma Newsin freelancereiden sopimusehdoista. Journalistiliitto päätti perjantaina hakea päätökseen valituslupaa.

Sanoma News -sopimusehdot ovat osa tätä “ei tarvitse maksaa laajemmasta julkaisusta, koska se tuo tekijälle näkyvyyttä” -touhua. Samalla niihin liittyy tietysti paljon muuta: kuvaajille ja graafikoille sopimuksen ehdot lienevät vielä ongelmallisemmat kuin meille kirjoittajille. Tätä puolta valottaa kuvaaja Peter Forsgård kirjoituksessaan: tekijä luovuttaa oikeudet, mutta kantaa silti vastuun mahdollisista sisällön käytön aiheuttamista ongelmista.

Minä annoin luvan tekstini uudelleenjulkaisuun, ilman korvausta. Olin saanut siitä kohtuullisen palkkion, eikä teksti ollut mikään suuri ja syvällinen. Lisäksi ajattelin, että mahdollisten tulevien töiden kannalta samaan suuntaan julkaisuoikeuden antamatta jättäminen olisi voinut tehdä hallaa.

Silti jäi kieltämättä hieman kaihertamaan. Näihin tilanteisiin tarvittaisiin jämäkämpää otetta eli esimerkiksi ne sopimukset pitäisi heti alkuvaiheessa tehdä niin, että mahdollisiin lisäjulkaisuun varaudutaan.

Omaehtoinen nettijulkaiseminen poikii töitä

En usko, että juttuni julkaisu teettäjän verkkosivuilla tuottaa minulle näkyvyyden kautta merkittävää hyötyä. Nettinäkyvyydestä on tietysti muuten hyötyä, mutta se syntyy kaikesta touhuilustani verkossa. Sainhan viime viikolla myös sähköpostia: “Katsoin sivuiltasi kolumnejasi ja haluaisin keskustella kanssasi, kiinnostaisiko yhteistyö ja millä ehdoilla.”

Minulla on onneksi ilo tuottaa tekstejä sellaisille tahoille, jotka maksavat työstäni ja joiden kanssa voi sopia, missä ja miten kirjoituksiani käytetään ja millä ehdoilla. Toivottavasti niin jatkuu, eikä tarvitse törmäillä kommenttiin “kai sä nyt tämän voit tehdä tällä pikkusummalla, koska saathan sä nimesi näkyviin.”

Ilmaiseksikin kannattaa välillä tehdä

Pakko tietysti linkata vielä tähän työhuonetoverin yksinkertaisen tehokkaaseen “Opas työn hinnoitteluun” -merkintään.

“Ruotsin suosituin muotibloggaaja ei taokaan miljoonia”, kertoo Hesari.

“Blondinbella-blogia varten perustetun yhtiön liikevoitto jäi vuosina 2007–2008 keskimäärin 7 000 kruunuun (690 euroon) kuukaudessa.”

Kyseessä on siis mm. piilomarkkinointikohujen vuoksi esillä ollut Isabella Löwengrip, joka blogissaan kertoo avoimesti elämästään ja siinä sivussa mm. välittää trendivinkkejä ja tietoja pukeutumisestaan ja meikeistään.

Hesari on lainannut juttuunsa tiedot Dagens Nyheterilta.

Mutta Blondinbellalla on toki omassa blogissaan selitykset levinneille tiedoille. Hänen mukaansa Blondinbella-yhtiön toiminta on perustettu vuonna 2007, mutta varsinainen myynti on alkanut vasta vuotta myöhemmin. Näin ollen myös Hesarin uutisoima tulos koskee vain vuoden 2008 neljää viimeistä kuukautta.

Lisäksi Löwengripillä on ollut muita tuloja, ja toimintaa pyöritetään muidenkin yhtiöiden kautta. Vaikuttaa tehokkaalta, nuorelta bisnesnaiselta, vaikka piilomarkkinointikohu omat lommansa on ehtinyt tuoda.

“Blondinbella AB:s bokslut har ju blivit offentligt och det bokslutet gäller för år 2008, där vinsten avser en fyra månaders period från augusti till december. Under dom fyra månaderna omsatte Blondinbella AB 433 000 kr och vinsten var på 113 000 kr. Under den här tiden fick jag även lön ifrån ett annat bolag som heter Glife AB. Under 2009 beräknar vi omsätta ca 2 000 000 i Blondinbella AB. Dessutom har jag intäkter från mina andra bolag, Bellme AB och Classified AB.”

Tietysti kyseessä ovat Löwengripin omat näkemykset. Mutta jonkinlaisen painoarvon niille voi varmasti antaa ennen kuin suoraan epäillään, että hänen väitteensä blogituloista ovat täysin tuulesta temmattuja. Eli mielenkiinnolla jään odottamaan, saavuttaako Blondinbella AB tavoitteensa tänä vuonna ja miten media sen sitten uutisoi.

Joskus perusasiajutun kirjoittaminen on helppoa. Sen kun vaan vähän googlailee, soittaa pari puhelua ja sitten vain naputtaa. Mutta usein homma vie paljon enemmän vaivaa ja aikaa.

Tämän päivän Hesarin Hinta & laatu -sivuilla (D2) julkaistiin juttuni, joka käsitteli hautajaisten ja hautaamisen ympäristövaikutuksia. Kiinnostuin aiheesta varmaan joskus vuosi sitten, kun havaitsin Ruotsissa keskustelua krematorioiden hiilidioksidipäästöistä ja esimerkiksi siitä, että krematorioiden lämpö hyödynnettäisiin rakennusten lämmittämisessä.

Helppo tapa tehdä juttua hautajaisten ekologisuudesta olisi käydä tutkailemassa hautaustoimistossa, millaisia ekologisia arkkuja, uurnia tai kukkalaitteita on tarjolla. Minusta se kuitenkin on turhan suppea ja paljon käytetty näkökulma.

Juttua varten keräilin tiedonpalasia sieltä ja täältä: ruotsalaisia tietoja, soittoja suomalaisilla alalla toimiville, tilastojen tutkailua. Laajoja tutkimuksia hautaamisen ekologisuudesta ei tuntunut löytyvän, joitakin yksittäisiä tietoja toki mm. krematorioiden vaikutuksista. Luetutin jutun muutamalla alan ihmisellä, mutta enemmänkin heitä olisi voinut hyödyntää.

Juttua jouduttiin lyhentämään selvästi ja pieniä infopalasia tipahteli senkin vuoksi pois.

Hautausalalla toimivat seurakunnat, krematoriot, hautaustoiminnot ja muut tahot. Kun en alaa tunne, en alan sisäisistä erimielisyyksistä ja painotuksista tiedä mitään. Lisäksi aihe, kuolema, on herkkä ja tunnepitoinen.

Eli vaikka juttua varten tein mielestäni paljon töitä, niin vielä olisi voinut parantaa ja taustatyön olisi voinut tehdä vielä paremmin.

Toisaalta tunne on tuttu monesta muustakin tekstistä: johonkin se raja on vedettävä ja on luotettava siihen, että on tehnyt riittävästi. Kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää, eikä yhteen juttuun saa mahtumaan kaikkea kerättyä tietoa ja jokaista näkökulmaa.

Onneksi jutusta tuli muutama positiivinen sähköposti, kuten tämä:

“Onnittelen! Onnistuit tekemään hyvän jutun; asiallisen ja kiihkottoman. Tästä haluaisin keskustella lähipiirini ja kenen tahansa kanssa.”

Jos juttu sai useammankin pohtimaan hautajaisiaan, niin sitten siitä on ollut hyötynsä. Puutteistaan huolimatta. Ja kuitenkin se on vain yksi lehtijuttu, ei mitään elämää suurempaa.

Mutta jatkan aiheen parissa pyörimistä, kenties vielä jatkojutun verran, niin saisi vielä epäselvyyksiä selvemmiksi.

Jälleen myös kaltaistani nettijulkaisuun tottunutta harmittaa printin jäykkyys. Lehtijuttuun ei voi tehdä linkkejä lisätietoihin, tehdä muokkauksia tai laatia lisäyksiä.

- – -

Olen lopultakin, kavereiden pyynnöstä, saanut myös Hesarissa julkaistut kolumnit julki näiden sivujen alle. Miksiköhän minusta tuntuu hieman kiusalliselta julkaista niitä? Varmaan osittain siksi, että ne on kirjoitettu sinne printtiin eikä tänne nettimaailmaan.

Mainittakoon vielä se, Sanoma Newsin avustajasopimuskiistahan jatkuu. Itse en ole edelleenkään allekirjoittanut uutta sopimusta.