Vastausviestissäni tiedustelin mahdollista palkkiota tästä: kyseessähän on kuitenkin alkuperäisestä toimeksiannosta poikkeava jutun kierrätys uuteen tarkoitukseen.

Minulle todettiin, että kantani ymmärretään, mutta toisen osapuolen näkemyksen mukaan minä saan tästä nettijulkaisusta palkkiona näkyvyyttä.

Tämä samainen argumentti on käytössä usein, mikäli tuttavapiirin kokemuksiin voi luottaa.

Taiteilijalta halutaan tv-mainoksen rekvisiitaksi teokset käytännössä ilmaiseksi, “koska onhan se sullekin mainosta”. Valokuvaajan alunperin johonkin muuhun tarkoitukseen ottamat otokset tahdotaan kierrättää nettisivuille:  “Sä saat ne sillä tavalla laajemmin esiin”. (Musiikkipuolesta nyt ei varmaan tässä tarvitse edes puhua.)

“Anna oikeudet, mutta kanna vastuu”

Viime viikolla tuli julki myös tieto, että markkinaoikeus oli hylännyt Journalistiliiton tekemän valituksen Sanoma Newsin freelancereiden sopimusehdoista. Journalistiliitto päätti perjantaina hakea päätökseen valituslupaa.

Sanoma News -sopimusehdot ovat osa tätä “ei tarvitse maksaa laajemmasta julkaisusta, koska se tuo tekijälle näkyvyyttä” -touhua. Samalla niihin liittyy tietysti paljon muuta: kuvaajille ja graafikoille sopimuksen ehdot lienevät vielä ongelmallisemmat kuin meille kirjoittajille. Tätä puolta valottaa kuvaaja Peter Forsgård kirjoituksessaan: tekijä luovuttaa oikeudet, mutta kantaa silti vastuun mahdollisista sisällön käytön aiheuttamista ongelmista.

Minä annoin luvan tekstini uudelleenjulkaisuun, ilman korvausta. Olin saanut siitä kohtuullisen palkkion, eikä teksti ollut mikään suuri ja syvällinen. Lisäksi ajattelin, että mahdollisten tulevien töiden kannalta samaan suuntaan julkaisuoikeuden antamatta jättäminen olisi voinut tehdä hallaa.

Silti jäi kieltämättä hieman kaihertamaan. Näihin tilanteisiin tarvittaisiin jämäkämpää otetta eli esimerkiksi ne sopimukset pitäisi heti alkuvaiheessa tehdä niin, että mahdollisiin lisäjulkaisuun varaudutaan.

Omaehtoinen nettijulkaiseminen poikii töitä

En usko, että juttuni julkaisu teettäjän verkkosivuilla tuottaa minulle näkyvyyden kautta merkittävää hyötyä. Nettinäkyvyydestä on tietysti muuten hyötyä, mutta se syntyy kaikesta touhuilustani verkossa. Sainhan viime viikolla myös sähköpostia: “Katsoin sivuiltasi kolumnejasi ja haluaisin keskustella kanssasi, kiinnostaisiko yhteistyö ja millä ehdoilla.”

Minulla on onneksi ilo tuottaa tekstejä sellaisille tahoille, jotka maksavat työstäni ja joiden kanssa voi sopia, missä ja miten kirjoituksiani käytetään ja millä ehdoilla. Toivottavasti niin jatkuu, eikä tarvitse törmäillä kommenttiin “kai sä nyt tämän voit tehdä tällä pikkusummalla, koska saathan sä nimesi näkyviin.”

Ilmaiseksikin kannattaa välillä tehdä

Pakko tietysti linkata vielä tähän työhuonetoverin yksinkertaisen tehokkaaseen “Opas työn hinnoitteluun” -merkintään.

“Blondinbella-blogia varten perustetun yhtiön liikevoitto jäi vuosina 2007–2008 keskimäärin 7 000 kruunuun (690 euroon) kuukaudessa.”

Kyseessä on siis mm. piilomarkkinointikohujen vuoksi esillä ollut Isabella Löwengrip, joka blogissaan kertoo avoimesti elämästään ja siinä sivussa mm. välittää trendivinkkejä ja tietoja pukeutumisestaan ja meikeistään.

Hesari on lainannut juttuunsa tiedot Dagens Nyheterilta.

Mutta Blondinbellalla on toki omassa blogissaan selitykset levinneille tiedoille. Hänen mukaansa Blondinbella-yhtiön toiminta on perustettu vuonna 2007, mutta varsinainen myynti on alkanut vasta vuotta myöhemmin. Näin ollen myös Hesarin uutisoima tulos koskee vain vuoden 2008 neljää viimeistä kuukautta.

Lisäksi Löwengripillä on ollut muita tuloja, ja toimintaa pyöritetään muidenkin yhtiöiden kautta. Vaikuttaa tehokkaalta, nuorelta bisnesnaiselta, vaikka piilomarkkinointikohu omat lommansa on ehtinyt tuoda.

“Blondinbella AB:s bokslut har ju blivit offentligt och det bokslutet gäller för år 2008, där vinsten avser en fyra månaders period från augusti till december. Under dom fyra månaderna omsatte Blondinbella AB 433 000 kr och vinsten var på 113 000 kr. Under den här tiden fick jag även lön ifrån ett annat bolag som heter Glife AB. Under 2009 beräknar vi omsätta ca 2 000 000 i Blondinbella AB. Dessutom har jag intäkter från mina andra bolag, Bellme AB och Classified AB.”

Tietysti kyseessä ovat Löwengripin omat näkemykset. Mutta jonkinlaisen painoarvon niille voi varmasti antaa ennen kuin suoraan epäillään, että hänen väitteensä blogituloista ovat täysin tuulesta temmattuja. Eli mielenkiinnolla jään odottamaan, saavuttaako Blondinbella AB tavoitteensa tänä vuonna ja miten media sen sitten uutisoi.

Tämän päivän Hesarin Hinta & laatu -sivuilla (D2) julkaistiin juttuni, joka käsitteli hautajaisten ja hautaamisen ympäristövaikutuksia. Kiinnostuin aiheesta varmaan joskus vuosi sitten, kun havaitsin Ruotsissa keskustelua krematorioiden hiilidioksidipäästöistä ja esimerkiksi siitä, että krematorioiden lämpö hyödynnettäisiin rakennusten lämmittämisessä.

Helppo tapa tehdä juttua hautajaisten ekologisuudesta olisi käydä tutkailemassa hautaustoimistossa, millaisia ekologisia arkkuja, uurnia tai kukkalaitteita on tarjolla. Minusta se kuitenkin on turhan suppea ja paljon käytetty näkökulma.

Juttua varten keräilin tiedonpalasia sieltä ja täältä: ruotsalaisia tietoja, soittoja suomalaisilla alalla toimiville, tilastojen tutkailua. Laajoja tutkimuksia hautaamisen ekologisuudesta ei tuntunut löytyvän, joitakin yksittäisiä tietoja toki mm. krematorioiden vaikutuksista. Luetutin jutun muutamalla alan ihmisellä, mutta enemmänkin heitä olisi voinut hyödyntää.

Juttua jouduttiin lyhentämään selvästi ja pieniä infopalasia tipahteli senkin vuoksi pois.

Hautausalalla toimivat seurakunnat, krematoriot, hautaustoiminnot ja muut tahot. Kun en alaa tunne, en alan sisäisistä erimielisyyksistä ja painotuksista tiedä mitään. Lisäksi aihe, kuolema, on herkkä ja tunnepitoinen.

Eli vaikka juttua varten tein mielestäni paljon töitä, niin vielä olisi voinut parantaa ja taustatyön olisi voinut tehdä vielä paremmin.

Toisaalta tunne on tuttu monesta muustakin tekstistä: johonkin se raja on vedettävä ja on luotettava siihen, että on tehnyt riittävästi. Kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää, eikä yhteen juttuun saa mahtumaan kaikkea kerättyä tietoa ja jokaista näkökulmaa.

Onneksi jutusta tuli muutama positiivinen sähköposti, kuten tämä:

“Onnittelen! Onnistuit tekemään hyvän jutun; asiallisen ja kiihkottoman. Tästä haluaisin keskustella lähipiirini ja kenen tahansa kanssa.”

Jos juttu sai useammankin pohtimaan hautajaisiaan, niin sitten siitä on ollut hyötynsä. Puutteistaan huolimatta. Ja kuitenkin se on vain yksi lehtijuttu, ei mitään elämää suurempaa.

Mutta jatkan aiheen parissa pyörimistä, kenties vielä jatkojutun verran, niin saisi vielä epäselvyyksiä selvemmiksi.

Jälleen myös kaltaistani nettijulkaisuun tottunutta harmittaa printin jäykkyys. Lehtijuttuun ei voi tehdä linkkejä lisätietoihin, tehdä muokkauksia tai laatia lisäyksiä.

- – -

Olen lopultakin, kavereiden pyynnöstä, saanut myös Hesarissa julkaistut kolumnit julki näiden sivujen alle. Miksiköhän minusta tuntuu hieman kiusalliselta julkaista niitä? Varmaan osittain siksi, että ne on kirjoitettu sinne printtiin eikä tänne nettimaailmaan.

Mainittakoon vielä se, Sanoma Newsin avustajasopimuskiistahan jatkuu. Itse en ole edelleenkään allekirjoittanut uutta sopimusta.

“Sanoma News-konsernin lehdet, kärjessä Helsingin Sanomat vaativat freelancereiltaan kaikkia taloudellisia tekijänoikeuksia. Näistä laajoista tekijänoikeuksista ei aiota maksaa mitään korvauksia.

Alan kauppatavan mukaan laajempien oikeuksien pitäisi näkyä myös korkeampina palkkioina.

- Freelancereille lähetetyn kirjeen mukaan kyse on alan vallitsevasta käytännöstä. Näin ei kuitenkaan ole. Useimmiten freet luovuttavat ensi- ja kertajulkaisuoikeuksia tai vapaata käyttöoikeutta, kertoo Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen.”

Tänään tuo avustajasopimuspaperi tipahti myös minulle. Kirjeessä vedotaan mediamaailman muuttuneeseen toimintaympäristöön, jonka myötä oikeuksien tilanne on sekava ja kirjava.

“Aineiston joustava käyttö, oikeuksien valvonta luvatonta käyttöä tai suoranaista varastamista vastaan sekä menestyvän ja kestävän liiketoiminnan turvaaminen ovat niin avustajan kuin Helsingin Sanomien etu. Tarvitsemme työpanostasi ja haluaisimme turvata mahdollisuudet tarjoamiesi palveluiden käyttöön.”

Toivon, että Helsingin Sanomat kehittelee kestävän liiketoimintansa turvaamiseen vähän tehokkaampiakin käytäntöjä kuin sen, että meiltä freekirjoittajilta viedään kaikki oikeudet omiin tuotoksiin ilman mitään korvausta.

Kyllä minä olen valmis myymään oikeudet, mutta vain, jos hinnasta sovitaan.

Kävin lisäämässä omani nimeni nettiaddressiin (Hesari, näpit irti freelancerin tekijänoikeuksista). Sopimuspaperi sen sijaan jäi ilman allekirjoitustani.

“Moi Mari. Olen lueskellut blogiasi, viihtynyt ja haluaisin nyt vastaviihdytykseksi kutsua sinut Saunan lehdistönäytökseen katsomaan elokuvan etukäteen.”

Elikäs siis hienosti hoidettua blogien hyödyntämistä markkinoinnissa: minä en suinkaan ollut ainoa bloginpitäjä, joka kutsun sai.

Bronson Clubilla on myös aika hyvinhoidettu blogi.

Minulle ei juurikaan blogien vuoksi edelleenkään tule kutsuja tai tavaraa. Muotiblogipuolella näyttää toiminta olevan edelleen huomattavasti vilkkaampaa, ja ihan ymmärrettäväähän se on. Ja tietysti myös ruokablogeissa: Pastanjauhajat saivat juuri kokeiltavakseen Braunin monitoimisekoittimen.

Mielenkiintoista on havaita, miten blogeissa halutaan osoittaa riippumattomuus. Kuten tai-tai asian ilmaisee:

“** Tässä kohtaa lienee syytä mainita, että vaikka mainitsen Ekolon suunnilleen joka toisessa postauksessani, minulla ei ole kyseiseen yritykseen muuta kuin asiakassuhde. En siis ole siellä töissä eikä minulle makseta firman mainostamisesta. Se vain sattuu olemaan suosikkikauppani, jossa asioin vähintään kerran viikossa ja ostan sieltä mm. pesuaineet, kosmetiikkatuotteet ja myös paljon ruokatarvikkeita.
Sama koskee kaikkia muitakin tässä blogissa mainittuja tuotemerkkejä – kerron vain omista kokemuksistani ja maksan kaikki testaamani tuotteet itse. Pidän blogia omaksi ilokseni enkä hyödy tästä taloudellisesti millään tavalla.”

Eli oletettavasti tällaiset julkilausumat tulevat lisääntymään, kun blogimarkkinointiin ja kirjoittajien rehellisyyteen kohdistuu yhä enemmän epäilyjä.

Lakua ja nimmari!

Jotkut ennustavat taas blogien kuolemaa (via Nick Jaikussa). Mutta onneksi kaikki eivät ole niin haudanvakavia: blogirintamalla ehdottomasti viikon hauskin tapaus oli Virpi Salmen Haloo, onko julkisuudessa? -blogissa julkistama kilpailu huippupalkintoineen: luvattiin mm. lakua ja Kari Haakanan nimmari kommentoijalle.

Pakkohan siihen oli osallistua kommentoimalla, ja sitten Virpi lupasi kaikille kommentoinneille Kari Haakanan valitsemat lakut ja nimmarit. Nyt blogiin ilmestyi kuvareportaasi ostotapahtumasta.

Ja tätä aihetta on käsitelty myös Jaikussa.

Eli blogit ja internetin kanssakäyminen on edelleen myös hauskaa: ei sitä niin ryppyotsaisen vakavasti tarvitse ottaa.  Kuten ei elämää ylipäätään.

Olen tietysti oman kiinnostuksen vuoksi pohtinut virtuaalikulutusta päässäni usein. Ehdotin juttuideaa Hintaan & laatuun, ja työstin jutun kesän aikana haastattelemalla tutkija Vili Lehdonvirtaa (hänestä olen kirjoittanut aiemminkin), Apajan Asmo Halista, Sulakkeen Juhani Lassilaa sekä Otto ja Osmo Koskeloa, nuoria habboilijoita. Kysyin myös kommentin kulutus- ja nuorisotutkija Minna Autiolta.

Virtuaalinen kuluttajuus kuuluu niihin aiheisiin, joista itse ymmärtää varsin hyvin, mutta jotka monissa herättävät ihmetystä: miksi ihmeessä kukaan ostaisi jonkun nettihuonekalun, jota ei voi hyödyntää missään muualla ja jota ei voi varsinaisesti käsin koskettaa? Tai onko järkeä antaa Facebookissa synttärilahjaksi biteistä tehty vaaleanpunainen donitsi?

Vili Lehdonvirta selittää tätä peruskulutuskäyttäytymisen kautta: kuluttaminen on sosiaalista toimintaa, jossa rakennetaan omaa identiteettiä ja kilpaillaan statuksesta. Vain pieni osa kulutuksesta on fyysisten tarpeiden tyydyttämistä.

“Ellei harrasta golfia, on vaikeaa ymmärtää, miksi siinä pitää pukeutua tietyllä tavalla tai hankkia muita lajia tukevia tuotteita. Samoin käy netissä: statusta osoittavien hankintojen merkitys ei aukene ryhmän ulkopuoliselle”, Lehdonvirta selittää.

Jutun kirjoittamisessa tosin huomasin sen hankaluuden, että aihealue ja termit olivat itselle hyvin tuttuja. Siis liian tuttua sitä kautta, että lukija, jolle virtuaalinen kulutus on hämmentävä ja uusi ilmiö, olisi tipahtanut kärryiltä, jos sanamuotoja ei olisi viilattu toimituksen kanssa selventävään suuntaan. Eli esimerkiksi tämän blogitekstin otsikko ei toimisi lehtijutussa (“mitkä virtuaalitavarat, mikä netti-identiteetti?”).

Jutun teko oli tietysti kokonaisuudessaan tosi mukavaa, kun tuollaiseen laajemman artikkelin aihepiiriin perehtyä tarkemmin. Tutun kautta haastatelvaksi löytyneiden Oton ja Osmon kanssa juttelu oli erityisen kiinnostavaa, fiksuja poikia kun olivat ja pystyivät hyvin esittelemään omaa Habbon käyttöään:

Virtuaalisen kuluttamisen mielekkyys mietityttää Ottoa:
“Se on ehkä vähän typerää, kun emme käytä Habbossa ostettuja tavaroita missään muualla. Mutta kaikkiallahan aina sanotaan, etteivät materia ja tavarat ei ole niin tärkeitä kuin kaverit ja muut. Sen hokeminen on vähän ärsyttävää. Ehkä just siksi, että tottahan se on.”

Minullahan ei tietysti ollut mitään ansioita jutun graafikassa, muta aika hauska kokonaisuus sivun jutusta oli saatu aikaa kuvituksella.

Lisäys klo 12.42:

Tietoviikosta sattui silmiin uutinen Facebookin virtuaalilahjoista:

“Lightspeedin arvioiden mukaan yhden dollarin arvoisia virtuaalilahjoja myydään vuosittain vähintään 28,5 miljoonalla dollarilla ja korkeintaan 43,5 miljoonalla. Tämä tarkoittaisi, että lahjamyynti tekisi noin kymmenen prosenttia Facebookin koko liikevaihdosta.”

- – -

En oikein tiedä, miten mielekästä on esitellä omia lehtijuttujaan blogissa. Toisaalta olen kyllä kiinnostunut kanssatoimittajieni tekosista ja mielelläni luen esimerkiksi juttujen syntyprosesseista. Mutta jotenkin tässä kai pelkään, että menee omakehun puolelle tyyliin “hei kattokaas, tein tällaisenkin jutun!”.

Olen ajatellut, että nostan esiin erityisesti niitä juttujani, jotka liittyvä nettimaailmaan. Siksi virtuaalikulutusaihe tuntui luontevalta käsitellä myös täällä.

Ja toisaalta tämä blogi on myös osaamiseni markkinointia, joten kai sitä välillä on syytä muistutella, millaista jälkeä saan aikaan.

“Jostain syystä Helsingin Sanomat on saanut Suomessa lähes raamatullisen aseman ja valehtelisin jos sanoisin, ettei koskaan ole vituttanut (anteeksi, mutta sanan käyttö on tässä kohtaa perusteltua) se, että esimerkiksi entistä työpaikkaani, Kuningaskuluttajaa ei koskaan mainita Hesarin uutisten yhteydessä tai lähteenä. Koskaan ei kirjoiteta “Kuningaskuluttaja-ohjelmassa esille tuotu…” Vaan asia otetaan omaksi – aina. Pidetään muutaman viikon taukoa ohjelmamme ulostulosta ja sitten otetaan aihe otetaan omaksi. Eikä tämä koske ainoastaan Hesaria vaan myös iltapäivälehtiä. Se harmittaa minua toimittajana ihan hirveästi varsinkin, jos kyseessä on ollut skuuppimme.

Esimerkiksi pari viikkoa sitten Hesari uutisoi bukleemattoasiaa, jossa nainen syyttää maton pohjassa olevia kemikaaleja syyksi liukastumiseensa, joka johti työkyvyn menettämiseen. Kunkku kertoi tämän jo viime syyskuussa ja uskon Hesarin sen tietävän, mutta asiaa ei tuoda uutisessa esille mitenkään. – - – Tiedän, että niin iltapäivälehdet, kuin Hesari ja moni muu media, seuraavat ohjelmaa säännöllisesti ja imevät ideoitaan sieltä, mutta virallisesti Kuningaskuluttajaa ei noteerata. “

Aihe on varmasti tuttu monille toimittajille: esimerkiksi Jaikussa käsiteltiin keväällä tapausta, jossa aihe oli ensimmäiseksi esillä Tietokone-lehdessä ja muutama päivä myöhemmin MicroPC.netin sivuilla. Kun muut lähtivät aiheeseen mukaan, krediitit menivat MircoPC:lle, ei Tietokoneelle.

Alkuperäisten lähteiden mainitsemisen merkityksen ymmärrän täysin: blogeissahan viittaukset ovat arkipäivää, ja mieluusti vastaavan toiminnan näkisi olevat normaali käytäntö kaikkialla, myös medioiden välillä. Usein onneksi onkin, eli uutisissa kerrotaan, missä aihe oli ensimmäisenä tai kuka tämän tietolöydön teki.

Mutta toisaalta on myös niin, että samat aiheet ovat pinnalla eri paikoissa. Tällöin on vaikea sanoa, varastiko kukaan ideaa toiselta vai ei. Myönnän, etten itse ole erityisen aktiivinen seuraamaan suomalaista mediakenttää koko laajuudessaan, kun televisiota en katso ja moni lehti jää lukematta. Niinpä voi käydä, että jonkun mielestä olen varastanut hänen juttuideansa, vaikka en koskaan ole kyseistä juttua nähnytkään.

Lisäksi olen tietysti itse poissa arkisesta jutuntekoruljanssista, kun en ole minkään tietyn median palkkalistoilla.

Ylipäätään omissa jutuissani on vaikeaa sanoa, mistä idea on alunperin tullut. Seurailen nettiä, mediaa ja tuttavien kokemuksia, ja niistä riittää ammennettavaa kuluttaja-aiheisiin.

Mutta toivottavasti osaan antaa kiitosta niille, joille se kuuluu, ainakin välillä.

Samaan aikaan hakukoneoptimoinnista kirjoittava Lasse toteaa, että hänen bloginsa on hiljentynyt melkoisesti, kun tietyt tavoitteet ovat täyttyneet.

Aika usein törmään kysymykseen, mikä olisi oikea tahti päivittää blogia. Mahdotonhan siihen on antaa yhtä vastausta: riippu blogista ja sen tavoitteista. Jos päivittää vain päivittämisen vuoksi, sisältö todennäköisesti kärsii.

Kuten Lassen kirjoituksesta on aistittavissa, niin moni kirjoittaa aktiivisesti alkuvaiheessa. Silloin on intoa ja ideoita. Lisäksi blogin lukijakunnan löytämiseksi alun tiivis päivitystahti on varmasti hyvä asia. Samalla blogiin kertyy sitä sisältöä, joka saa lukijoita tipahtelemaan myös hakukoneiden kautta ajan myötä.

Mutta kun aikaa kuluu, tahti helposti hiipuu. Toisaalta ei minusta blogista välittömästi tule huono, jos sinne ilmestyy esimerkiksi teksti kerran kuussa, jos se teksti on sen arvoinen. Näinä rss-lukijoiden aikoina ei ole mitään tarvetta käydä tutkailemassa, onko joku blogi päivittynyt, vaan päivitys tipahtaa omaan lukijaan ja siitä ilahtuu.

Kun on saavuttanut tietyn aseman ja roolin blogien joukossa, ei päivitystahti enää ole niin oleellista: epäilyttävää sen sijaan on se, jos blogi on esimerkiksi vuoden aikana päivittynyt vain muutaman kerran.
Lisäksi ainakin itselläni on sen verran paljon blogeja tilauksessa, että jos jokainen niistä päivittäisi useita kertoja viikossa, olisin vielä pahemmassa ähkyssä lukutulvan keskellä. Sikäli siis parempi, etteivät kaikki ole niin aktiivisia, vaan kirjoittavat silloin, kun on oikeasti asiaa.

Tämä blogi ehti nyt olla viikon päivittämättä. Minun piti kyllä kirjoittaa jostain ihan muusta jo aiemmin, mutta kissanpureman aiheuttama tulehdus ja oikean käden vajaakuntoisuus pakotti priorisoimaan tietokoneella tehtävät toimenpiteet. Mutta tuskin kovin moni ehti kaivata tekstejä nimenomaan tähän blogiin: kesäaika tuntuu jo muutenkin hiljentäneen myös blogeja.

Lomalle lähtiessä lienee ihan paikallaan ilmoitella, että blogi on myös tauolla. Minun kohdallani kesä hiljentää varmasti kaikkia blogejani, mutta en tietysti malta pysytellä kokonaan poissa

Blogilistan etusivulle on nyt ilmestynyt monien kaipaama infolaatikko ongelmista.

No, jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin Blogilista on vielä selvästi monille blogeja lukevalle ja kirjoittavalle tärkeä paikka. Kuten jo tuli todettua, niin itselleni listan sekoilut eivät harmia tuottaneet, koska olen siirtynyt käyttämään rss-lukijoita blogiseurannassa.

Mutta kieltämättä tilanne sai miettimään, että entä jos Google Readerini nyrjähtäisi pois paikaltaan? Mitäs sitten tekisin, kun olen niin tottunut käyttämään sitä niin uutisten kuin blogien seurannassa?
Ja Blogilistalle asetankin jatkossa vielä suurempia kehitystoiveita, jotta siitä tulisi kattavampi paikka seurata, mitä blogimaailmassa tapahtuu.

Blogeista ja kunniasta

Eilen Digitoday julkisti Blogit kunniaan -kyselynsä tiimoilta uutisen, että blogien lukijat luottavat blogeihin yhtä paljon kuin sanomalehtiin. Tämä taas tuntuu sellaiselta ikuisuusväännöltä lehtien ja blogien välillä. Aika monta kertaa on taidettu todeta, ettei vertailu ole kovinkaan mielekästä, ja samantapaisia ajatuksia esitetään tuon jutunkin kommenteissa.

Tietysti vaikuttaa se, mitä ja miten kysyttiin: minä ruksailin kyselyn vastaukset sen suuremmin niitä pohtimatta, sillä oleellisinta oli päästä kertomaan, mitkä kaksi blogia mielestäni kuuluisivat Suomen parhaimpiin. Yleisöäänetys käynnistyy ensi viikolla.

Aitoa ruokaa, kiitos!

Päivän Hesarissa julkaistiin kolumnini (maksullisesti digilehdessä), joka käsittelee ärtymystäni tästä kaikesta ruuan yliprosessoinnista, jota perustellaan ja erityisesti markkinoidaan terveyssyillä: on niin kevyttä, rasvatonta ja sokeritonta.

Tällä hetkellä on kuitenkin selvästi nousussa ihmisten halu saada aitoja makuja ja tuotteita, joissa yhdistyvät niin eettis-ekologinen kuin terveydellinen ajattelu. Siis esimerkiksi tuoreita kasviksia, hedelmiä ja marjoja, soijaa, viljaa, pähkinöitä jne. Ne rasvattomiksi mainostetut jogurtit tai sokerittomat mehut voi jättää kauppaan. Eikä lihaakaan ole mikään pakko syödä.

Mitään uutta ja ihmeellistä oma ajatteluni ei tietenkään ole. Perustaltaan sen on tiivistänyt esimerkiksi Michael Pollan New York Timesin Unhappy meals -artikkelin avauslauseessa “Eat food. Not too much. Mostly plants.”

Lisäys:

Jos jotakuta jäi vaivamaan, mistä ihmeen sukraloosin ympäristövaikutuksista kolumnissani kirjoitan, niin aiheesta on lisää Svenska Dagbladetin jutussa.

Ja sattumalta Teppo oli kirjoittanut samaan aikaan samasta aiheesta ja samoin ajatuksin, ja linkkaillut tännekin. Eli sieltä lisää myös Pollanin ajatuksista!

Jutun mukaan YleX:n keskustelupalstan käyttäjät ihmettelivät spämmiviestejä ja moderaattori selvitti, kuka viestien takana on.

Juttuun on saatu kommentti myös HeyDayn toimitusjohtalta Oskari Heikeliltä.

“Heydayn toimitusjohtaja Oskari Heikel on asiasta hyvin niukkasanainen. Hänen mukaansa viestien takan on yksittäinen työntekijä, joka halusi saada julkisuutta omilla töilleen. “Olemme tehneet kaikkemme estääksemme vastaavaa tapahtumasta uudestaan.”

Heikel ei halua vastata kysymyksiin muun muassa siitä, saako HeyDay asiakkailtaan bonusta kampajasivustojen kävijämäärien perusteella. – - -”

Heikel ei kommentoi sitäkään, miksi Heyday on halunnut sensuroida YleX:n foorumista keskusteln, jossa piilomainonta paljastuu.”

Mutta siis edelleen hyvä oppitunti siitä, miten nettikeskusteluissa ei kannata markkinoida. Ja jos Heydayssa on oikeasti ollut kyse siitä, että työntekijät ovat halunneet saada mainosta omalle työlleen, niin todellakin on syytä ohjeistaa henkilökuntaa kunnolla.

Lisäys: Myös Viima on taas kirjoittanut lisää aiheesta.

“Erityisesti verkkolehdissä puhutaan innokkaasti vuorovaikutteisuudesta ja lukijoiden mahdollisuudesta osallistua vuorovaikutteisen median tekemisen, kuitenkin vain siksi, että jotain pitäisi verkkoon saada, eikä se saisi maksaa mitään.

Blogitkin voivat olla toimiva keino osallistua keskusteluun, mutta se toimii vain niiden ihmisten kohdalla, jotka ennen vanhaan lähettivät sunnuntaipuheensa faxilla STT:n referoitavaksi. Muiden päiväkirjamerkintöjä lukisin vasta sitä mukaa, kun he ovat jättäneet jälkensä historiaan – ja silloin printistä.”

Eli jälleen blogit nähdään turhanpäiväiseksi päiväkirjailuksi. En toki edelleenkään ole sitä mieltä, että verkkolehtien kannattaisi tarjota tuosta noin lukijoilleen blogialustoja tai tuoda suurta joukkoa blogikirjoittajia sivuilleen. Mutta en nyt sentään Virolaisen linjoilla olisi vähättelemässä blogeja tuolla tavoin.

Myös HS.fi -sivuilla blogia pitänyt J. P. Roos on pettynyt touhuun (via), tosin ei hän nyt sentään ihan täysin blogeja tyrmää:

“Kun aloitin blogikirjoittamisen hs.fi-sivuilla, elättelin sellaista kuvitelmaa että saisin aivan hurjasti lukijoita ja kommentoijia verrattuna aikaisempiin foorumeihin (esimerkiksi omaan kotisivuuni). Itse asiassa tätä blogia on kaiken kaikkiaan lukenut noin 1000 henkilöä, mikä ei ole kovin paljoa verrattuna vaikkapa Hesarin yleisönosastoon. Internet ei vieläkään ole mikään valtava media, varsinkaan kun puhutaan vähän monimutkaisemmasta sisällöstä. Internetin merkitys Suomessa on nähdäkseni ennen kaikkea tiedon haussa ja omakohtaisessa julkaisemisessa, ja jonkun verran blogikeskusteluissa.”

Blogin kommentteissa näkyi se, että ilmeisesti osa lukijoista oli vasta nyt löytänyt blogin. Enpä minäkään ollut kiinnittänyt mitään huomiota kyseiseen blogiin. Jotenkin nuo Hesarin blogit eivät siis, kaikesta huolimatta, näy lukijoille riittävän hyvin. Ja kun blogia pidetään vain rajallinen aika, niin sekin vaikuttaa: hyvän blogin luominen ei ole kovin nopea homma.

Tietenkin internet on erilainen media kuin perinteiset printit tai uutislähetykset. Bloginpito on eri asia kuin vaikka kolumnin kirjoittaminen.

Ja kenties asiakirjoittajia turhauttaa se, että joku satunnainen sosiaalipornoblogi tai alle parikymppisen muotiblogi kerää nelinumeroisen kävijämäärän päivässä. Tosin itse en moisesta ole mitenkään harmissani: ei tämäkään blogi mitään massiivisia kävijämääriä kerää (taitaa olla nykyisin keskimäärin sata päivässä), mutta lukijat ovat laatuporukkaa (mielistelyä, hehee!)

Useimmat tavalliset bloginpitäjät tuntuvat sen sijaan olevan ilahtuneita jokaisesta lukijastaan, oli se kokonaismäärä sitten kymmenen tai sata. Moni on kommentoinut, että en olisi uskonut, että tätä juuri kukaan lukisi. Ja jokaisesta hyvästä kommentista ollaan vilpittömästi iloisia.

Vastuullista kuluttamista

Ympäristöjärjestö Dodo järjestää ensi viikolla eli keskiviikkona 9. päivä “Weapons of Mass Consumption” -tilaisuuden klo 18-20.30 (tapahtuman tiedot myös Facebookissa). Tavoite on keskustella siitä, onko vastuullisella kuluttajalla välineitä vaikuttaa. Puhumassa mm. Tarja Cronberg, markkinoinnin professori Johanna Moisander ja Olivia-lehden päätoimittaja Niina Leino.

Sen verran kiinnostavalta kuulostaa, että aion itse osallistua. Kiitos vaan Qtealle kutsusta!

Ensinnäkin blogien viihteellisyydessä ei ole sinällään mitään moitittavaa (jutun otsikkohan on “Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja”). Jutussa esitellyt blogit, Mielitty ja Colour me, ovat mielestäni molemmat oikein hyviä blogeja. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, visuaalisesti miellyttäviä, aitoja ja sydämellisiä, hyväntuulisia blogeja.

Ja toisekseen sitä kansalaisjournalistishenkistä toimintaa on netissä, vaikka se ei Blogilistan 50 suosituinta tarkasteltaessa hyppää silmille. Ja kuten HS:n Jussi Ahlrooth kirjoittaa: aiheet valuvat myös valtamediaan. Esimerkiksi tällä viikolla freelance-kollega otti yhteyttä ja kysyi, että olenko tekemässä juttua aiheesta, jota olen käsitellyt tässä blogissani. En ollut, joten soin hänelle täyden vapauden työstää aihetta eteenpäin. Olin tietysti ilahtunut, että toimittaja vaivautui soittamaan minulle ja kysymään asiasta.

Yhtä lailla itse hyödynnän blogeja juttuaiheita miettiessäni. Eli kiitos vaan kaikille blogikirjoittajille: sieltä minä usein nappailen havaintoja ja huomioita erityisesti kuluttajuuuteen liittyen (ja niitä sitten kokoan esimerkiksi Kulutusjuhlaan). Ne saattavat sitten päätyä myös lehtien palstoille. Jutun kehittelyprosessi tosin voi olla monimutkainen ja itsellenikin epäselvä, joten aina en pysty nimeämään sitä ihan alkuperäistä lähdettä.

Yhtä lailla tietysti aiheet voivat kummuta myös muusta kanssakäymisestä ihmisten kanssa.

Minua ei kuulemma joidenkin mielipiteiden perusteella voi työni vuoksi pitää kansalaisjournalistisena blogaajana. Eli koska teen myös lehtijuttuja, niin en ole “aito” kansalaimedian kautta tavallisten ihmisten ääntä kuuluviin nostava henkilö. Ymmärrän näkökulman hyvin. Mutta taitaisi suomalainen blogipiiri näivettyä ainakin jonkin verran, jos sieltä poistettaisiin kaikki ne, joilla on tai joilla on ollut jotan tekemistä suomalaisen viestintäkentän kanssa.

Ruotsissa on jälleen blogilla ansaitseminen esillä. DinaPengarista sattui silmiin uutinen, jonka mukaan 17-vuotias Isabella Löwengrip tienaa blogillaan jopa miljoonia kruunuja vuodessa (eli lienee noin satatuhatta euroa: summa kuulostaa kyllä hurjalta). Blogi kerää jutun mukaan noin 200 000 viikkokävijää.

Jos oikein ymmärsin, niin raha tulee sekä normaaleista mainosbannereista että piilomainontakeinoin: Löwengrip kertoo Blondinbella-blogissaan tuotenimiä ja firmat maksavat tästä. Hän on laajentanut tätä “product placementia” myös blogin ulkopuolelle eli jokin yritys on maksanut Löwengripille, että hän mainitsee nimen mediassa.

Toivottavasti tällainen piilomarkkinointityyppinen tienaaminen ei rantaudu Suomeen ihan heti. Siinä ei ole mitään vikaa, että joku saa blogistaan rahaa, mutta kuten jo aiemmin on monta kertaa todettu, niin se häiritsee, jos ei voi tietää, milloin blogikirjoittaja kertoo aitoja mielipiteitään ja milloin hän mainitsee tuotteita vain rahan vuoksi. Minähän olen sanonut, että voisin ottaa kissablogilleni sponsoriksi lemmikkituotefirman, mutta tietysti homman haluaisin tehdä täysin avoimin kortein.

Blogitutkimusta ja kulutusväitöskirjaa

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen sosiaalisen median tutkimusprojekti on päässyt siihen pisteeseen, että siinä etsitään esimerkiksi bloginpitäjiä ja YouTube-julkaisijoita ryhmäkeskusteluihin. Janne Matikainen pisti sähköpostia ja lupasin auttaa haasteltavien etsinnässä.

Eli jos koet kiinnostusta, niin blogaajien ryhmäkeskustelu on näillä näkymin joko keskiviikkona 26.3. klo 13-15 tai tiiistaina 1.4. välillä 10-18. Kesto on noin 1,5 tuntia ja keskustelu järjestetään Helsingin Kruunuhaassa. Jannelle voi ilmoittautua tai tutkimuksesta voi kysyä lisää sähköpostilla, janne.matikainen (at) helsinki.fi.

Toinen tutkimuspuolen maininta on ensi kuussa oleva väitöstilaisuus. 18. huhtikuuta tarkastetaan Liina Puustisen Kuluttajamuotti: Kuluttajuuden tuottamisesta mainonnan instituutioissa.

Yhden kirjaimen ero

Keskiviikon Hesarin Hinta ja laatu -sivuilla oli pienlaitteiden akkuja käsitellyt juttuni ja kolumnini. Lehteen oli päätynyt virhe, josta myös minun sähköpostiini tuli palautetta. NiMH-akun pitkä nimi kirjoitettu yhden kirjaimen verran väärin. Kyseessä on siis nikkelimetallihydridi, ei -hybridi, kuten lehdessä luki.

Itseäni virhe tietysti harmitti ja pahoittelin tarkkaavaisille lukijoille tapahtunutta. Kun pistin palautteen eteenpäin toimitukseen, kävi ilmi, että voin syyttää ainakin osittain tietotekniikkaa. Hesarin oikolukuohjelma oli nimittäin herjannut oikeasta kirjoitustavasta, joka juttuni alkuperäisessä versiossa oli. Niin se oli muutettu ohjelman hyväksymäksi hybridiksi.

Eli jos sama termi näkyy lehdissä väärin, niin kyseessä voi olla myös oikolukuohjelman puutteellinen ohjelmointi.

Sain myös pari muuta palautetta, joka on tietysti aina ilahduttavaa, sillä eihän lehtijutuista kovin usein mitään kommentteja kuule. Vinkki monikäyttöisestä matkalaturista on syytä pistää julki. Jari kirjoitti sähköpostissaan:

“Itse olen pitkään käyttänyt erään valmistajan pakettia jossa on laturi, pieni ladattava lisäakku sekä aurinkokennolaturi.

Paketissa on mukana sovittimet joilla laturi käy ’seinään’ yli 150:ssa maassa sekä sovittimet joilla laturi ja/tai lisäakku sopivat lähes kaikkiin markkinoilla oleviin laitteisiin. Itse olen käyttänyt mm. Eri valmistajien puhelimen lataamiseen ja MP3( IPOD) soittimien kanssa. Lisäksi laitteen sovitinpäät sopiva kameroiden ja muiden PDA laitteiden kanssa käytettäviksi.

Jos käytettävissä ei ole verkkovirtaa (laturille), niin lisäakun voi ladata aurinkokennolaturilla. Toimii Suomessa pilvisenä maaliskuun päivänäkin (ikkunan lävitse).
Lisätietoja tästä valmistajasta/tuotteesta: http://www.powermonkey-explorer.com/“

“Tulokset osoittavat, että painotettu yrittäjyyskoulutus ei aiheuta opiskelijoiden yrittäjyysaikomuksissa muutoksia. Ne näyttävät olevan suhteellisen pysyviä opintojen ajan. Opiskelijat kokevat yrittäjyyskoulutuksen merkityksen osana opintoja tärkeänä. Koulutuksen avulla kaikkien opiskelijoiden tietoisuus yrittäjyydestä lisääntyy yleisellä tasolla. Opiskelijat arvioivat yrittäjyyskoulutuksen tuovan kuitenkin epävarmuutta siinä mielessä, miten he luottavat omiin yrittäjyyskykyihin. Epävarmuutta aiheuttavat asetetut yrittäjyysopintojen ylimitoitetut tavoitteet, yrittäjäksi kannustamisen ja siihen liittyvän henkisen tuen puute sekä yrittäjyysopintojen laatu ja opintojen ajoitus. Tulosten mukaan on kuitenkin perusteltua liittää koulutukseen yrittäjyyttä.”

Omien kokemusteni perusteella yrittäjyysopinnoilla, joita siis myös ammattikorkeakoulussa ja jopa yliopistossakin olen kohdannut, ei ollut mitään positiivista vaikutusta yrittäjyysajatteluun. Kun yrittäminen nostetaan opinnoissa johonkin hämmentävään erityisasemaan ja tuodaan julki, miten paljon se vaatii, niin vähemmästäkin opiskelija ahdistuu.

Tosin minähän olin jo lapsuuskodissa nähnyt yrittäjän elämää. Nuorempana se varmasti oli tekijä, jonka vuoksi en osannut kuvitella itseäni yrittäjäksi (“ei ole koskaan kunnolla vapaata, töitä tehdään välillä hurjasti, ei saa palkkatyön etuja“), mutta vanhempana myös se pohja, jonka vuoksi päätin kuitenkin kokeilla (“saa tehdä sitä, mistä on kiinnostunut, onnistuminen on itsestä kiinni, saa vapautta määritellä ajankäyttöään“).

Ei minusta olisi suoraan opintojen, ei tradenomin tai maisterin tutkinnon, jälkeen ollut yrittäjäksi. Vuodet työelämässä toivat tarpeellista kokemusta, näkemystä ja uskoa itseen. Ei yrittämisessä mielestäni myöskään ole mitään niin ihmeellistä, että sitä pitäisi jotenkin erityisluontoisena juttuna opinnoissa opettaa, vaan pyrkiä tuomaan se luontevasti mukana muuta opetusta (hankala homma, oletettavasti, mutta eipä sitä palkkatyöläisyttäkään erityisesti opeteta). Kyllä ne, jotka itsensä haluavat työllistää, tekevät sen kuitenkin.

Kuten Kirsi Haapalakin kirjoitti freetyöstä:

“Itse olen tieni valinnut, ja pidän suunnattomasti tästä freelancertyön mukanaan tuomasta vapaudesta. Ehkä siitä voi sen verran jo maksaakin: hintana on epävarmuus ja pienituloisuus. Enhän koskaan tiedä, paljonko tienaan seuraavassa kuussa. Ja sitä seuraavassa. Mutta toisaalta olen oman itseni herrana, joskin masa kukkarossa säännöllisenä vieraana, verokarhun tassu toisella olkapäällä ja vakuutusyhtiön toisella.”

Itselleni tuli mieleen ainakin vielä Näkymätön tyttö eli Katri Niinikangas ja hänen Hollannin vaihto-opiskeluvuoteensa perustava kirja. Karri Kokko koosti blogiin ja kansien väliin Varjofinlandian, johon on poimittu lauseita suomalaisista blogeista.

Nettitekstien perusteella alkunsa saaneiden suomalaisten kirjojen yhtenä uranuurtajana on tietysti muistettava mainita Juha Vuorinen ja Juoppohullun päiväkirjat jo melkein kymmenen vuoden takaa.

Valtavirtaistuvat blogit

Miska Rantanen toteaa jutussaan:

“Enemmän kyse taitaa kuitenkin olla blogimaailman valtavirtaistumisesta. Kun alakulttuurin nousuvaiheen huuma on koettu, pioneerit hakeutuvat muualle. Käy kuten hippiliikkeelle tai punkille: rahat kerätään niin sanotuilta myöhäisiltä omaksujilta.”

Niin, en tiedä, miten hyvä tapa päästä kirjoittamaan kirjaa on julkaista ensin blogia. Moni blogaaja varmasti toivoo, että joku jostain löytäisi hänen bloginsa ja tarjoaisi mahdollisuutta tehdä siitä kirjaa.
Ja on toki epäilty sitäkin, että kustannussopimus on ollut ensiksi ja sitten on pistetty blogi pystyyn kirjan alkumarkkinoinniksi.

Tekstit kansiin Books on Demand -menetelmällä

Tosin nykysin kirja tekeminen oikeisiin kansiin onnistuu muutenkin: SusuPetal kertoo, että hänen Taikkarin mäellä -blogissaan julkaistut tarinat ja runot voi nyt tilata kirjana. SusuPetal julkaisee teoksensa BoDin (Books on Demand) kautta, jolloin ideana on, että kirjoja painetaan tilausten mukaan.

Blogi ei tietysti tuosta noin vaan taivu kirjaksi, ja harvaa blogia jaksaisi kirjana edes lukea. Ideoita toki voi kehitellä ja omaa kirjoitustapaansa hioa ja esiintuoda.

Verkko ja kirja ovat eri maailmat

Myös SusuPetal toteaa eron kirjan ja verkkotekstien välillä:

“Olen aikaisemmin maininnut blogissani, että SusuPetalin tekstit eivät mielestäni niin sovi kansien väliin, ne ovat verkkoproosaa, verkkokirjoittamista. Taikkarin mäellä-runoista olen eri mieltä. Mielestäni ne kuuluvat juuri kansien väliin.”

Minä en itse koe olevani erityisen pitkäjänteinen kirjoittaja, jota romaanin tuottaminen vaatisi. Enkä edes niin idearikas. Blogit ja lehtijutut sopivat minulle, koska niitä ei tarvitse hioa pidempiä aikoja ja niihin riittää lyhyt tekstipalanen.

Mutta tietysti se ajatus, että pitäisi kädessään kirjaa, jonka kannessa olisi oma nimi, on jotenkin hohdokas. Kirjaan liittyy tietty arvostus, jota ei muussa julkaisemissa samalla tavalla ole. Mutta minulla se taitaisi silti olla ennemmin jonkinsortin asiakirja kuin lennokas romaani.

Blogien “aitous”

Lisäyksenä vielä noihin alussa mainittuihin kirjoihin ja teksteihin se, että Minttu Hapuli taannoin kirjoitti 100 naista -blogista:

“Yhden insinööristavismiehen eronjälkeisenä projektina alkanut hauska blogi paljastui kuin paljastuikin pelkäksi vedätykseksi. Naisen kirjoittamaksihan minä sitä epäilinkin: 100 naista on nyt SoneraPlazan *Elleissä* (linkki blogin sivulla, minä en perkele linkitä moisia seitsemänpäivää-reginasta-virityksiä:).

Ihmetyttäähän se, että ihmiset jaksavat vielä uskoa blogien teksteihin: ottaa ne tosissaan kokien aitoa myötätuntoa, -häpeää tai vimmastusta. Suurin osa blogeista kun taidetaan tehdä jo ihan silkkana identiteettitrippinä tai kaupallisena vedätyksenä. Erityisesti nämä seksuaalisuuteen ja erotiikkaan viittavat blogit ovat järjestelmällisesti sosiaalipornoa, halpaa vilauttelua ja kikkeliskokkelis-ollaanniinkuSinkkuelämässä-eikumäoonEmmanuellea.”

En nyt ihan usko, että suurin osa blogeista olisi identiteettitrippeja tai kaupallisia blogeja. Se suuri massa on edelleen ihan tavallista päiväkirjamaista tarinointia. Mutta selväähän se on, että tietty tyyli myy ja sille löytyy aina innokasta lukijamassaa, joten sosiaalipornoblogit nousevat esiin. Eikä tietysti aina kannattaisi tosissaan ottaa blogejakaan.

Siitä, miten aito 100 naista -blogi on ja mitä sen taustalla on, ei minulla ole mitään tietoa.

- – -
Pitänee vielä tämän jutun lopuksi mainita se, että tietysti monet kirjailijat ylläpitävät blogeja. Esimerkiksi Kirsti Ellilä pohtii nyt, jos kokoaisi hömppänovelleistaan kirjan ja pistäisi saadut rahat hyväntekeväisyyteen eli hankkisi vessoja kehitysmaihin tytöille ja naisille.