Honkalan Heikki heitti haasteen vastailla kysymyksiin siitä, millainen downshiftaaja olen. Lienee ihan paikallaan toisinaan koota perusajatuksia ja -tietoja ylös, eli tämän nyt täyttelin.

Taannoinen televisioesiintymiseni ja nettikirjoittelut ovat herättäneet paljon kommentointia ja myös muita blogitekstejä (ja yhteydenottoja vanhoilta tutuilta sekä keskusteluja vakiokahvilani omistajan kanssa, heh!). Hyvä niin, kiinnostuksella olen keskustelua seurannut, vaikka en siihen itse niin kovin aktiivisesti ole ottanut kantaa. Kukin toimii tavallaan, eikä todellakaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa pyrkiä elämään mielekkäästi.

Tällainen downshiftaaja olen

1. Kuka?

Mari, 32, 161 cm, viestivä netti- ja kuluttaja-aktiivi.

2. Missä?

Helsingin Kalliossa Torkkelimäellä 27 neliön yksiössä, jossa osana vuokrasuhteeseen kuuluu välillä kissanhoito.

3. Kotoisin?

Liperistä Joensuun vierestä, kylästä nimeltä Mattisenlahti, maatalousyrittäjäperheen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja ainoa tytär.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Olen ollut kiinnostunut kuluttajuudesta ja viestinnästä pitkään. Kirjoittamalla tienasin ensimmäisiä rahoja murrosikäisenä, ja onneksi löysin sitten myöhemmin kuluttajaekonomian oppiaineen.

Nautin siitä, että voin myydä tätä osaamistani eteenpäin sen verran, että tulen omalla mittapuullani riittävän hyvin toimeen. Työt ja harrasteet menevät sekaisin, sillä kirjoitan ja seuraan kuluttajakeskustelua myös huvikseni, ennen kaikkea netissä.
Kirjoitustöiden lisäksi jonkun verran luennoin samoista teemoista eli sosiaalisesta mediasta, kuluttamisesta ja eettis-ekologisuudesta.

5. Mitä harrastat?

Kivojen ihmisten kanssa olemista, lenkkeilyä, ukulelensoittoa, fillarointia. Ruokaa, lukemista, kirjoittamista. Kulttuuririentoja (kuten taidenäyttelyitä), sunnuntaikävelyitä, kahvilaistuskelua. Blogeja, nettikirjoittelua, yhdistystoimintaa ja muuta vastaavaa.

6. Kerro luonteestasi

Ulospäinsuuntautunut, itsepäinen, mukavuudenhaluinen, tiedonjanoinen. Toisinaan kovin itsekriittinen.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Lähimpien ihmisten seurassa, kun ei ole kiire mihinkään ja ollaan vaan. Tai yksin puuhastellen niitä näitä.

8. Huvittavin heikkoutesi?

Onneton nimimuisti.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Sosiaaliset taidot.

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Hyvin aktiivinen käyttäjä, monia eri välineitä. Ensimmäinen blogi vuonna 2004, nykyisin FB vie paljon aikaa ja Twitteriinkin olen itseni opettanut. Nykyisin mukana kulkee iPhone, jonka myötä voi vielä helpommin käyttää sos. mediaa. Jonkun verran myös luennoin aiheesta, eli sikäli pitää myös pysyä ajan hermolla.

11. Suhteesi downshiftaukseen?

Haluan elää elämää, josta nautin. Lähtökohtana ajatus, että aika on rajallisempi resurssi kuin raha.

12. Muita slow life -mausteita?

Pyrin elämään hieman ekologisemmin. Tällöin on mielestäni perusteltavampaa vaatia sitä myös yrityksiltä ja yhteiskunnalta. Liikun mielelläni Helsingissä joko jalan tai fillarilla (tosin pyörä on usein nopeampi kuin julkiset kulkuvälineet tai auto). Kokkailen mielelläni itse, ja viimeisin ruokaan liittyvä harjoitteluni kohde on itujen kasvatus.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Kuten tuli mainittua, niin liikkuminen on yksi tekijä (autoa en omista). Nautin mm. kiireettömistä aamuista (ja tietysti nukkumisesta).

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Olen taipuvainen haalimaan elämääni kaikenlaista puuhaa: haaste on osata sanoa “ei” kivoille jutuille, jotka kuitenkin voisivat aiheuttaa liikaa kiireen tuntua tai muuten stressiä.
Yksittäisenä kulutuskohteena kengät: niitä ostelin parempituloisena huolettomammin, mutta nyt pyrin rajoittamaan hankintoja enkä pidä perusteltuna ostaa edes kirpputorilta “ihan kivoja” tavaroita. Kenkien ja muiden tuotteiden pitää olla niin kivoja, että niille on oikeasti käyttöä.
Suurimmat haasteet voivat vielä olla kokematta. Luulisin, että ekohaasteena voi jossain vaiheessa joutua pohtimaan lapsia (lapsiahan minulla ei vielä ole) ja mahdollisen jälkikasvun tuomaa “kulutuslisää”.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Vakituisesta palkkatyöstä vuonna 2007 hyppäsin pois varmaan noin vuoden verran mietittyäni, mitä haluan tehdä. Siihen ajoittui myös tapahtumia, jotka saivat pohtimaan elämän tarkoituksia ja muuta syvällistä voimakkaammin. En tosin edelleenkään koe, että olisin kovin merkittävää muutosta omassa elämässäni tehnyt. Aihepiiri ja mm. slow-ajattelu, ekologisuus jne. ovat toki kiinnostaneet kuluttajanäkökulmasta pitkään.

16. Mielikirjasi?

Vaihtelee fiiliksen mukaan. Omassa kirjahyllyssäni säilytän eniten runoutta (muut kirjat menevät nopeasti kiertoon). Nuoruudessa vaikutuksen teki “Sadan vuoden yksinäisyys”.

Tällä viikolla olen tykännyt Tiina Raevaaran “En tunne sinua vierelläni” -novellikokoelmasta ja Harri Närhen “Apinamorsian” -romaanista.
Viime vuonna mm. Hotakaisen “Ihmisen osa” veti mukanaan. Anna-Leena Härkösen tyylistä olen kateellinen.
Luen laidasta laitaan, eniten suomalaista proosaa. Osaan jo nykyisin jättää kirjat kesken, jos ei vain uppoa.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilanteessa, jossa et sellaista odottanut.

Saattaisin ottaa nokoset. Tai mennä istuskelemaan kahvilaan ja lueskelemaan lehtiä.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Kotona yleensä kauramaidolla, työhuoneella kahvikermajauheella (ei ole jääkaappia) ja muualla maidolla. Mustanakin voin juoda tarvittaessa. Enkä ole niin kahviriippuvainen, että tarvitsisin välttämättä yhtään kupillistä päivässä, mutta useimmiten menee pari kuppia. Aamuisin juon nykyisin vihreää teetä.

20. Mitä muuta haluat sanoa?

Kaverin bileissä piti viikko sitten täyttää Aikuisten ystäväkirjaan mm. motto. Kirjasin siihen: “Älä sure epäonnistumisia. Niitä tulee aina lisää.”

Tapasin tällä viikolla nettiaktiivia tuttua, joka nimesi Facebookin ja muun vastaava sosiaalisen median hehkutuksen sekä viestinnän “höpöhöpöhallelujaksi”.

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Olli on aloittanut Kasa-blogissa suomalaisen blogihistorian kokamista: “Suomalaisten blogien ensimmäisiä merkintöjä” -merkintä näyttää jo kivasti kasvavan ja kehittyvän. Kannattaa siis kantaa omat korret kekoon ja lisätä linkki joko omaan tai toisten blogien ekoihin teksteihin.

Omalla kohdallanihan Mieto marinadi on vanhin blogini. Sen ensimmäiset tekstit vuodelta 2004 ovat tosin siirtyneet bittien hautausmaalle siinä vaiheessa, kun siirryin anonyymista kirjoittajasta omaan naamaan ja nimeen. Jostain syystä olen deletoinut tekstit kokonaan, vaikka olisihan ne voinut pistää julkaisemattomiksi, kuten suurelle osalle vuosien 2005 ja 2006 tekstejä olen tehnyt.

Mutta sen sijaan minulla on tallessa vanhoja päiväkirjoja. Vanhin niistä on kotikotonani Liperissä, joten sitä en voi nyt hyödyntää. Mutta vähän myöhäisempi päiväkirja alkaa ehdalla haircutilla ja oman käytöksen analyysilla, jossa on nähtävissä vaikutteita tyttökirjoista, heh. Isän merkitystä havainnollistava kirjoitus päättyy viiltävään mediahavaintoon.

Tässä siis tekstiäni yli 20 vuoden takaa, kirjoittajana 9-vuotias maalaistyttö:

31.10.1986, Mattisenlahti

Isäni tuli Helsingistä. Tätä ennen olin käynyt kampaajalla. Ensiksi isäni ei huomannut uutta kampausta.

Kotiin tultua pistin ranskalaiset perunat lämpiämää. Sen jälkeen isä huomasi uuden kampauksen. Hän sanoi että se on kuin isoilla tytöillä. Tuhahdin välinpitämättömästi ja lähdin. Oikeastaan sisimmässäni tuntui oikein hyvältä. Syötyäni rupesin katsomaan televisiota mutta sieltä tuli vain Pikkukakkonen.

 

Pääsin eilen osallistumaan oikeusministeriön järjestämään Wirkamiehet werkossa -työryhmään alustajan roolissa (vissiinkin Tuija oli minusta vinkannut, joten kiitos sinne). Itseäni kiinnostavampi alustaja oli Marko Forss, joka toimii peruspoliisityön ohella IRC-Gallerian lähipoliisina nimimerkillä -fobba-.

IRC-Gallerian poliisi aloitti toimintansa noin vuosi sitten, “vähän vahingossa”, kuten Forss kuvaili, ja nyt Forss on saanut myös pari kollegaa lisää. Forss totesi, että hänen toimintatapansa verkossa ovat muokkautuneet tekemisen kautta. Mitään virallista ohjeistusta hän ei ole edes kaivannut ja epäili, että jos sellainen olisi ollut, niin se olisi voinut hankaloittaa tekemistä.

“On menty ja katsottu, mitä tapahtuu. Käyttö lutviutuu palautteen ja kommenttien mukaan.”

Forssin havainnut ja kommentit työstä IRC-galleriassa olivat mielenkiintoisia ja varmasti tuttuja monella muullekin netissä aktiivisesti toimivalle.

Forss totesi, että viestintä nuorten kanssa netissä vaatii rentoa, rehellistä, avointa ja asiallista otetta. Mielistely ei kannata, ja suunsoittoa oppii sietämään. -fobballa on omat faninsa, jotka myös “puolustavat” tarvittaessa poliisia, jos joku huutelee asiattomuuksia. Samoin hän on saanut apua nuorilta mm. IRC-Gallerian sivun ulkoasuun.

Nuoret tuovat huolensa, murheensa ja kysymyksensä poliisille huomattavasti helpommin netin kautta (eli lähettämällä viestejä tai mesettämällä) kuin soittelemalla tai tulemalla juttelemaan. Mutta -fobban- nettielämä vaikuttaa myös kadulla: netistä tuttua poliisia on tietysti helpompi lähestyä.

“Nuoret eivät tee eroa nettituttujen ja muiden kavereiden välille”, Forss totesi. Sen verran Forss itse suojaa omaa vapaa-ajan nettielämäänsä, ettei esimerkiksi hyväksy Facebook-kavereiksi IRC-Galleriasta tuttuja nuoria.

Kuulostaa loogiselta, sillä en itsekään kovin helposti FB:ssa ota kaveriksini jotain vain netistä jollain lailla tuttua: nettituttuuden pitää olla pitkähkö ja syvempi, jotta hyväksyisin ystävyyskutsun.

Forssin juttelusta syntyi rohkaiseva kuva sosiaalisen median hyödyntämisestä kansalaisten palveluun viranomaistaholta. Vaikka toiminta on vienyt aikaa, myös vapaa-aikaa, niin se on tuottanut tuloksia. IRC-Galleria toimii yhteydenpitona nuoriin ja poliisin läsnäolona siellä, missä nuoretkin ovat, ja se auttaa myös rikosten selvittelyssä viikottain. Samalla poliisi pysyy kartalla nuorten maailmasta.

Oman lyhyen alustukseni aihe oli Nettielämää ja käytöstapoja. Pyrin tietysti kannustamaan verkko-osallistumiseen, sillä uskon, että vaikka se aluksi voisi tuntua työläältä, niin ajan kuluessa sen hyödyt näkyvät. Kun kansalaiset ovat netissä, niin toivon, että verojani ohjattaisiin myös siihen, että meitä palveltaisiin ja kuultaisiin entistä paremmin verkon välityksellä.

Ja jos poliisikin pystyy toimimaan IRC-Galleriassa, niin mikseivät muutkin virkamiehet kykenisi osallistumaan? Forsskin on “vain” mennyt mukaa eli alkanut toimia verkossa itse ja sen myötä opetellut nettielämää, aivan kuten minäkin. Kun on itse mukana, niin näkee netin mahdollisuudet ja hyödyt. Terveellä järjellä ja harkinnalla voi jo pitkälle päätellä esim. sen, mihin keskusteluihin kannattaa lähteä mukaan ja miten.

Tietysti virkamiestoiminnassa on omat hankaluutensa, joten todella hienoa, että aihetta pohditaan eilisen työryhmän kaltaisissa tilaisuuksissa.

Teemu Ropponen rapotoi tilaisuudesta Qaikuun ja sen perusteella Qaikussa onkin käyty hyvää keskustelua virkamiesten osallistumisesta.

Tuijan blogin puolella on käyty vilkasta keskustelua blogimarkkinoinnista (kannattaa lukea kommentit). Minäkin olen siis osallistunut pähkäilyyn mm. istumalla taannoin Tuijan ja Digityttöjen Helenen kanssa kahvilla.

Blogimarkkinointi ja siihen liittyvät edut ja ongelmat ovat tietysti vain yksi osa laajempaa muutosta. Netti on tuonut mukanaan läpinäkyvyyden vaatimusta muuallekin kuin markkinointiin, ja yksilötasolla esimerkiksi erillisten työ- ja vapaa-ajan roolien ylläpitäminen murenee.

Nettiarviointeihin luotetaan

Kuluttajien verkossa jakamiin arviointeihin luotetaan. Henkilökohtaiset suosittelut tehoavat. Luotan ja luen itsekin. Esimerkiksi Eat.fi-sivuilta tsekkaan mielelläni kommentteja, vaikka itse olenkin huono lisäämään omia arvosteluja.

Mutta paljon kuluttajakokemuksia jaetaan puskaradiomaisessa tarinoinnissa. Ostin pari viikkoa sitten Fivefingers-jalkineet ja laitoin tiedon hankinnasta kuvan kera Facebookiin sekä Marinadi-blogiin. Ostos herätti paljon kommentteja, ja olen luvannut arvioida tassuttelutossuni kunnolla Kulutusjuhlaan, kunhan käyttökokemusta kertyy riittävästi.

Silti, kaiken blogimarkkinointipöhinän keskellä, minua on taas vaivannut ajatus ekologisista näkökulmista. Markkinointihan pyrkii myynnin lisäämiseen. Suuri osa suuntautuu tavaroihin, ja melkoinen osa tavaroista on sellaisia, jotka eivät ole meille mitenkään välttämättömiä.

Eiväthän FiveFingers-tossut olleet minulle ehdottoman tarpeelliset, ei myöskään hatullinen pyöräilykypärä. Ne olivat “kivoja hankintoja”, jotka pystyin perustelemaan itselleni tietyllä hyödyllisyydellä.

Liikakulutuksemme perustuu tunnetusti pitkälti siihen, että kuluttajina vertailemme itseämme muihin. Sosiaalisessa mediassa yritysten on helppo hyödyntää tätä.

Lisääkö sosiaalinen media kulutusvertailua ja aiheuttaa lisää kulutusta?

Kun tutut kertovat matkoistaan, vaatehankinnoistaan, ravintolaillallisista tai edes uudesta ripsiväristä, niin syntyy fiilis, että minäkin tahdon! Lähipiirin esiinnostamat kokemukset ja teot ovat tietysti tehokkaampaa markkinointia kuin tv-mainos, joka vakuuttaa, että olet sen arvoinen.

Blogimarkkinointiin liittyy usein tuotenäytteet tai -testaukset. Ilmaisten tuotteiden saaminen tuntuu kiehtovan tiettyä ihmisryhmää. Viime viikon uutisoitiin taideteoksen osana olleista gerberoista,  joita sai hakea Helsingin keskustasta. Ihmiset olivat rohmunneet kukkia ja suunnilleen riidelleet niistä.

Tietysti ilmaiset tuotteet kiinnostaisivat minuakin. Mutta ei nyt sentään mikä tahansa, enkä haluaisi nurkkiini lisää kodinkoneita tai kylppärinkaappiin uutta kosmetiikkaa. Oma tavaramääräni ja omistukseni ahdistaa, vaikka pieneen yksiöön ei edes kovin paljon mahdu.

Mutta miten voisin blogien avulla muka oikeasti vaikuttaa kulutustapojen muutokseen? Kuinka korostaa sitä, että ilmankin tätä kaikkea pärjää, kun kerran itsekin ostelen kaikenlaista? Miten tasapainoilla sen kanssa, että jakaa onnistuneet ostoksensa, mutta ei samalla synnytä toisille tarpeita, joita he eivät ole aiemmin ajatelleet? Kuinka korostaa sitä, että niukkuus on oikeasti hyve ja tavara ei tuo onnea?

“Vauras ihminen on orjajoukon omistaja”

Tämän tavaratuskan takana on osittain Olli Tammilehdon Rahdin rikokset -kirja. Se pureutuu osuvasti globaalin tavaraliikenteen ongelmiin.

“Ne [markkinat] typistävät ihmisten keskinäisen ja luonnon kanssa tapahtuneen, usein vuosisatoja kestäneen yhteistoiminnan tulokset hyödykkeiksi ja tavaroiksi, joihin saa rahalla rajoittamattoman omistusoikeuden. Lukemattomien ihmisten ja luontokappaleiden ponnistukset ja kärsimykset tavaran synnyttämisesta sivuutetaan. “Tavara saapuu minulle omasta ansiostani, koska kerran maksan siitä. Ruokaa pöydälleni eivät hanki viljelijät eivätkä elintarvike- ja kuljetustyöntekijät vaan minä itse.” Vauras ihminen näyttäisi ulkopuoliselle tarkastelijalle mitä ilmeisemmin suuren orjajoukon omistajalta, joka vallallaan pystyy saamaan lukuisat ihmiset toteuttamaan turhimmat oikkunsa.” (s. 69)