Viime viikolla istuin datajournalismin seminaarissa, tällä viikolla kuluttajapoliittisen ohjelman pohdinnoissa. Näitä yhdistivät näkemykset tiedonjakamisen merkityksestä.

Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

Tämä on osa Elonmerkki 2011 -tapahtuman blogikirjoituksia, joita teen 14 muun kirjoittajan kanssa. Tekstieni raakaversiopohjan eli ns. koko päivän liveblogin tein Google Docs -palveluun.

- – -

Kyynisen on helppo tuhahtaa tittelille yli-innovaatioaktivisti. Mutta kyynisyys rapisi heti, kun tittelin omistaja aloitti esityksensä: ei vain voinut olla tykkäämättä tästä Aalto-yliopiston tyypistä, joka hehkui intoa, esitti hyviä esimerkkejä, puhui unelmien tärkeydestä ja kannusti toteuttamaan ideoita heti.

Anssi Tuulenmäki sanoi, että strateginen innovointi voi kuulostaa monien korvaan bullshitiltä. Mutta mitäs siitä, jos kerran osaa kertoa, mitä tällä sanaparilla ajaa takaa:

“Jos pankeista otetaan logot pois, niin et tiedä, missä pankissa asioit. Kaikki on samaa: voit valita vain parhaan korkomarginaalin. Kaikki ovat hyviä, mutta yksikään ei ole parempi kuin toinen. Ei siis ole strategista innovaatiota.”

“Hyvä esimerkki strategisesta innovaatiosta on Omenahotelli: ne kilpailevat anopin sohvaa vastaa, kun muut kilpailevat toisiaan vastaan.
Kosmetiikkateollisuudessa samaa on tehnyt Dove. Kun muut firmat viestivät naisille, ettet ole kaunis sellaisena kuin olet, niin Dove kääntää viestin toisinpäin.”

Tuulenmäen mielestä me suomalaiset sorrumme suunnittelemaan, kun pitäisi jo tehdä.

“Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö pystytetä työryhmää, vaikka se toiminta heti ja kokeilu tuottaisi paremmat tulokset.
Suomessa ajatellaan aluksi liian pienesti, ja kun toteutus alkaa, niin alkaa mieletön suunnittelu. ja pienikin hukkuu.
Pitäisi olla päinvastoin: riittävän isosti heti liikkeelle, siitä syntyy tarinoita ja virheitä, joista opitaan.”

Anssi, kiitos esityksestä! Jos en joka päivä olisikaan innostuneen motivoitunut kaikkeen (väliin sattuu nimittäin huonompiakin päiviä), niin ehkä edes keksin itselleni hienomman tittelin. Kotiin päästyäni ryhdyin heti ajatuksen toteuttamiseen ja kysyin mieheltäni ideaa nimikkeekseni.

Hän ehdotti “ihanaa”.

Unelmia ja innostusta kaikille!

T: Ihana Mari Koistinen

“Kesken työhaastattelun haastattelija sanoi, että katotaanpa, ketä sinulla on Facebook-kavereina, ja niinhän se sitten teki”.

Tällaisen tarinan sain kuulla eilen, kun puheena oli työnhakijoiden salaisen googlaamisen laittomuus:

“…ns. googlaamalla tapahtuvaa henkilötietojen keräämistä ja tallettamista voidaan pitää työelämän tietosuojalain 4 §:n ja henkilötietolain 5 §:n, 6 §:n ja 9 §:n vastaisena menettelynä.”

Facebookista tietojen katselu ei tietysti ole sen laillisempaa. Itse asiassa tuo haastattelun toiminta oli todella outoa: mitä tekemistä Fb-kavereiden määrällä ja/tai laadulla voi olla juuri minkään työtehtävän kanssa?

Haastattelija ei siis myöskään kysynyt lupaa, vaan vain tokaisi tekevänsä tarkistuksen ja toimi.

Vaikka työnhakija tiedostaisi, että rekrytoinnissa ei tällaisia saisi kysellä, niin on tietysti todella vaikea tokaista, että et muuten katso. Mutta hämmentävä olo siitä varmasti monelle jää, eikä anna hyvää kuvaa rekrytoivasta yrityksestä.

Tietysti esimerkiksi viestintätehtäviin tähtäävä miettii tänä päivänä sen oman verkkonäkyvyytensä ja laittaa linkkejä työhakemukseen, esimerkiksi omille nettisivuilleen tai LinkedIniin (joka on työnhakua ajatellen luonteva nettipalvelu). Tai miksei vaikkapa suoraan Googlen hakutuloksiin. Tällöin osoittaa, että minut saa verkosta tsekata eikä siellä ole ainakaan mitään mörköjä vastassa.

Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.

Mutta edelleen on varmasti runsaasti töitä, joiden tekemiseen ei pitäisi millään lailla vaikuttaa se, mitä ihmisen nimelleä löytyy hakukoneista. Monet eivät ole vieläkään sen ihmeemmin miettineet nettinäkyvyyttään, ja toisilla googlaus tuottaa täysin epäoleellista informaatiota työn kannalta.

Laitoin eilen tästä samasta aiheesta Facebook-statatuksen, ja aiheesta nousi keskustelua. Kaikki eivät tienneet googlauksen laittomuutta rekryprosessissa, eli työnhakijoina eivät olisi osanneet kyseenalaistaa rekrytoijan toimintaa. Samalla muistutettiin, että Facebookissa voi laittaa asetukset niin, ettei ulkopuolinen näe edes niitä kavereita.

Toisaalta osa kommentoi, että laki on vanhanaikainen ja moinen yksilöiden suojeleminen on turhaa. Tämän näkemyksen mukaan monissa tehtävissä netti helpottaisi rekrytointiprosessia ja hakemusvaiheessa voitaisiin karsia pätevästi haastateltavia. Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.

Itse haluan uskoa, että rekrytoinnit voidaan ainakin toistaiseksi hoitaa ilman nettihakuja. Nettiin perehtynyt ja sitä hyödyntävä voi liittää linkit mukaan ja saada näin oletettavasti etua. Hakijalta voi myös pyytää linkkejä nettiin tai lupaa googlaamiseen.

Mutta monessa tehtävässä nettitoiminta ei ole työn kannalta oleellista, kuten eivät ole vapaa-ajan harrastukset tai perhesuhteet. Hyvä rekrytoija osannee hoitaa hommansa ilman googletuksiakin. Varmasti maailma tulee muuttumaan ja myös lakeja joudutaan miettimään tältä osin uusiksi, tai sitten tulee normaaliksi käytännöksi laittaa hakemusten loppuun “minut saa googlata”.

Lisää aiheesta esimerkiksi Talouselämän artikkelissa Älä googlaa – kysy suoraan!” (2007)

Ja minua saa siis googlata aivan vapaasti. Kannustan muitakin huolehtimaan omasta nettinäkyvyydestään niin, että myös asiantuntemus nousee esiin.

Eräässä luovan kirjoittamisen koulutuksessa opettaja kertoi, että suuri osa koulutuksiin osallistuvista työskentelee viestinnän parissa. Tämä sitten näkyy niin, että harjoitusteksteissä usein seikkailee toimittajia tai tapahtumat vähintää sijoittuvat viestintäalalle.

Yleinen tokaisu lienee myös se, että moni toimittaja oikeasti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Tosin muistini mukaan olen jossain joskus (luotettavaa lähdeviittausta jälleen!) törmännyt väitteeseen, että noin kolmannes suomalaisista haaveilisi kirjailijuudesta. Joten ihmekös tuo, jos ammatikseen kirjoittavien toimittajien joukossa luku olisi vielä isompi.

Kun toimittaja uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa

Varsin moni toimittaja myös saa tekstejään lehteä paksumpien kansien väliin. Yksi heistä on freetoimittaja Pauliina Susi, jonka uusimman Nostalgia-romaanin juuri luin. Tässä teoksessa päähenkilö on nelikymppinen, pääkaupunkiseudulla asuva freetoimittaja Anni Syysaho.

Susi kertoo Journalisti-lehdessä tästä itseän hieman muistuttavasta päähenkilöstä:

“Ehkäpä Anni on minun pimeä puoleni. Hän on jonkinlainen painajaiskuva toimittajasta, joka uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa. Minusta varmaan tulisi hänenkaltaisensa jos antaisin periksi ja menettäisin otteen otteen siitä, mitä olen tekemässä – ja miksi.”

Melkoisen hurjaa Annin elämä ja työ kirjassa olikin. Viikon aikana hän ehtii mm. viilettää henkilöjutun perässä, käydä työhaastattelussa, napsia vanhoja nukahtamislääkkeitä, piipahtaa nettijulkaisua tekevässä toimituksessa ja rämpiä perhe-elämässään. Päälle puskevat niin deadlinet, miehen työpaikan YT-neuvottelut kuin unettomuus.

Juhlaluennoilla Journalismista, käytännössä peliä ilmoittajien kanssa?

Täytyy myöntää, että kirjan herkkupaloja taisivat olla juuri ne ammatilliset kohdat ja teemat, joita journalistit joutuvat pyörittämään.

“Viestintäalan juhlaluennoissa paasattiin yhä Journalismista isolla jiillä. Käytännössä erilaisten, omien näkökulmien etsimisestä ja löytämisestä oli tullut ei-toivottavaa, vaikka siihen olisi ollut aikaakin. [- - -] Käsiteltävät teemat ja näkökulmat lyötiin lukkoon useita numeroita aikaisemmin kyseisen numeron mainostilasta mahdollisesti kiinnostuneita ilmoittajia varten. [- - -] Toimittajan tehtäväksi jäi etsiä haastateltava, joka suostuisi sanomaan asiat, jotka toivottaisiin sanottavaksi.”

Heti kirjan alussa Anni saa eteensä sopimuspaperin, jolla hän antaa mediayhtiölle kaikki oikeudet materiaaleihin ilman eri korvausta. Samalla avustaja myös lupaa vastata mahdollisista kolmannen osapuolen vaatimista korvauksista ja oikeudenkäyntikuluista.

Uskoa ihanteisiin vai turhanpäiväisiä juttuja?

Läpi teoksen Anni pohtii ammatillista identiteettiään.

“Elämäni oli ollut aivan liikaa pelkkää ajelehtimista, ja sitten kun valinnan paikkoja oli tullut, olin valinnut väärin. Minä, joka sentään olin uskonut ihanteisiin, demokratiaan ja lehdistönvapauteen, työhön ja hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen sellaiseen kovin vanhanaikaiseen, olin juuttunut räpeltämään turhanpäiväisten juttujen ja ketään todella kiinnostamattomien aiheiden parissa.”

Onneksi omasta kokemuksestakin tiedän, että Annin roolihahmon näkemykset ovat niitä kärjistettyjä eivätkä tietenkään koko totuus viestintäalasta. Muuten taitaisin suosiolla lopettaa kaikenlaiset freetoimittajan tehtävät ja siirtyä, no, olisiko se sitten kirjailijaksi?

Tietysti kirjoissa on lumoutensa. Siksi olisi hienoa joskus tehdä myös sellainen, joko tietoa tai fiktiota. Valitettavasti minulta puuttuu loistava idea. Mutta ehkä sekin jossain välissä ilmaantuu…

En tietysti tiedä, mitä teen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän. Katsellaan nyt ensin ensi vuoteen: tammikuussa alkava puolivuotinen Sveitsissä voi tarjota jotain aivan uutta näkemystä myös omaan toimintaan.

Honkalan Heikki heitti haasteen vastailla kysymyksiin siitä, millainen downshiftaaja olen. Lienee ihan paikallaan toisinaan koota perusajatuksia ja -tietoja ylös, eli tämän nyt täyttelin.

Taannoinen televisioesiintymiseni ja nettikirjoittelut ovat herättäneet paljon kommentointia ja myös muita blogitekstejä (ja yhteydenottoja vanhoilta tutuilta sekä keskusteluja vakiokahvilani omistajan kanssa, heh!). Hyvä niin, kiinnostuksella olen keskustelua seurannut, vaikka en siihen itse niin kovin aktiivisesti ole ottanut kantaa. Kukin toimii tavallaan, eikä todellakaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa pyrkiä elämään mielekkäästi.

Tällainen downshiftaaja olen

1. Kuka?

Mari, 32, 161 cm, viestivä netti- ja kuluttaja-aktiivi.

2. Missä?

Helsingin Kalliossa Torkkelimäellä 27 neliön yksiössä, jossa osana vuokrasuhteeseen kuuluu välillä kissanhoito.

3. Kotoisin?

Liperistä Joensuun vierestä, kylästä nimeltä Mattisenlahti, maatalousyrittäjäperheen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja ainoa tytär.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Olen ollut kiinnostunut kuluttajuudesta ja viestinnästä pitkään. Kirjoittamalla tienasin ensimmäisiä rahoja murrosikäisenä, ja onneksi löysin sitten myöhemmin kuluttajaekonomian oppiaineen.

Nautin siitä, että voin myydä tätä osaamistani eteenpäin sen verran, että tulen omalla mittapuullani riittävän hyvin toimeen. Työt ja harrasteet menevät sekaisin, sillä kirjoitan ja seuraan kuluttajakeskustelua myös huvikseni, ennen kaikkea netissä.
Kirjoitustöiden lisäksi jonkun verran luennoin samoista teemoista eli sosiaalisesta mediasta, kuluttamisesta ja eettis-ekologisuudesta.

5. Mitä harrastat?

Kivojen ihmisten kanssa olemista, lenkkeilyä, ukulelensoittoa, fillarointia. Ruokaa, lukemista, kirjoittamista. Kulttuuririentoja (kuten taidenäyttelyitä), sunnuntaikävelyitä, kahvilaistuskelua. Blogeja, nettikirjoittelua, yhdistystoimintaa ja muuta vastaavaa.

6. Kerro luonteestasi

Ulospäinsuuntautunut, itsepäinen, mukavuudenhaluinen, tiedonjanoinen. Toisinaan kovin itsekriittinen.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Lähimpien ihmisten seurassa, kun ei ole kiire mihinkään ja ollaan vaan. Tai yksin puuhastellen niitä näitä.

8. Huvittavin heikkoutesi?

Onneton nimimuisti.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Sosiaaliset taidot.

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Hyvin aktiivinen käyttäjä, monia eri välineitä. Ensimmäinen blogi vuonna 2004, nykyisin FB vie paljon aikaa ja Twitteriinkin olen itseni opettanut. Nykyisin mukana kulkee iPhone, jonka myötä voi vielä helpommin käyttää sos. mediaa. Jonkun verran myös luennoin aiheesta, eli sikäli pitää myös pysyä ajan hermolla.

11. Suhteesi downshiftaukseen?

Haluan elää elämää, josta nautin. Lähtökohtana ajatus, että aika on rajallisempi resurssi kuin raha.

12. Muita slow life -mausteita?

Pyrin elämään hieman ekologisemmin. Tällöin on mielestäni perusteltavampaa vaatia sitä myös yrityksiltä ja yhteiskunnalta. Liikun mielelläni Helsingissä joko jalan tai fillarilla (tosin pyörä on usein nopeampi kuin julkiset kulkuvälineet tai auto). Kokkailen mielelläni itse, ja viimeisin ruokaan liittyvä harjoitteluni kohde on itujen kasvatus.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Kuten tuli mainittua, niin liikkuminen on yksi tekijä (autoa en omista). Nautin mm. kiireettömistä aamuista (ja tietysti nukkumisesta).

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Olen taipuvainen haalimaan elämääni kaikenlaista puuhaa: haaste on osata sanoa “ei” kivoille jutuille, jotka kuitenkin voisivat aiheuttaa liikaa kiireen tuntua tai muuten stressiä.
Yksittäisenä kulutuskohteena kengät: niitä ostelin parempituloisena huolettomammin, mutta nyt pyrin rajoittamaan hankintoja enkä pidä perusteltuna ostaa edes kirpputorilta “ihan kivoja” tavaroita. Kenkien ja muiden tuotteiden pitää olla niin kivoja, että niille on oikeasti käyttöä.
Suurimmat haasteet voivat vielä olla kokematta. Luulisin, että ekohaasteena voi jossain vaiheessa joutua pohtimaan lapsia (lapsiahan minulla ei vielä ole) ja mahdollisen jälkikasvun tuomaa “kulutuslisää”.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Vakituisesta palkkatyöstä vuonna 2007 hyppäsin pois varmaan noin vuoden verran mietittyäni, mitä haluan tehdä. Siihen ajoittui myös tapahtumia, jotka saivat pohtimaan elämän tarkoituksia ja muuta syvällistä voimakkaammin. En tosin edelleenkään koe, että olisin kovin merkittävää muutosta omassa elämässäni tehnyt. Aihepiiri ja mm. slow-ajattelu, ekologisuus jne. ovat toki kiinnostaneet kuluttajanäkökulmasta pitkään.

16. Mielikirjasi?

Vaihtelee fiiliksen mukaan. Omassa kirjahyllyssäni säilytän eniten runoutta (muut kirjat menevät nopeasti kiertoon). Nuoruudessa vaikutuksen teki “Sadan vuoden yksinäisyys”.

Tällä viikolla olen tykännyt Tiina Raevaaran “En tunne sinua vierelläni” -novellikokoelmasta ja Harri Närhen “Apinamorsian” -romaanista.
Viime vuonna mm. Hotakaisen “Ihmisen osa” veti mukanaan. Anna-Leena Härkösen tyylistä olen kateellinen.
Luen laidasta laitaan, eniten suomalaista proosaa. Osaan jo nykyisin jättää kirjat kesken, jos ei vain uppoa.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilanteessa, jossa et sellaista odottanut.

Saattaisin ottaa nokoset. Tai mennä istuskelemaan kahvilaan ja lueskelemaan lehtiä.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Kotona yleensä kauramaidolla, työhuoneella kahvikermajauheella (ei ole jääkaappia) ja muualla maidolla. Mustanakin voin juoda tarvittaessa. Enkä ole niin kahviriippuvainen, että tarvitsisin välttämättä yhtään kupillistä päivässä, mutta useimmiten menee pari kuppia. Aamuisin juon nykyisin vihreää teetä.

20. Mitä muuta haluat sanoa?

Kaverin bileissä piti viikko sitten täyttää Aikuisten ystäväkirjaan mm. motto. Kirjasin siihen: “Älä sure epäonnistumisia. Niitä tulee aina lisää.”