Tapasin tällä viikolla nettiaktiivia tuttua, joka nimesi Facebookin ja muun vastaava sosiaalisen median hehkutuksen sekä viestinnän “höpöhöpöhallelujaksi”.

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Olli on aloittanut Kasa-blogissa suomalaisen blogihistorian kokamista: “Suomalaisten blogien ensimmäisiä merkintöjä” -merkintä näyttää jo kivasti kasvavan ja kehittyvän. Kannattaa siis kantaa omat korret kekoon ja lisätä linkki joko omaan tai toisten blogien ekoihin teksteihin.

Omalla kohdallanihan Mieto marinadi on vanhin blogini. Sen ensimmäiset tekstit vuodelta 2004 ovat tosin siirtyneet bittien hautausmaalle siinä vaiheessa, kun siirryin anonyymista kirjoittajasta omaan naamaan ja nimeen. Jostain syystä olen deletoinut tekstit kokonaan, vaikka olisihan ne voinut pistää julkaisemattomiksi, kuten suurelle osalle vuosien 2005 ja 2006 tekstejä olen tehnyt.

Mutta sen sijaan minulla on tallessa vanhoja päiväkirjoja. Vanhin niistä on kotikotonani Liperissä, joten sitä en voi nyt hyödyntää. Mutta vähän myöhäisempi päiväkirja alkaa ehdalla haircutilla ja oman käytöksen analyysilla, jossa on nähtävissä vaikutteita tyttökirjoista, heh. Isän merkitystä havainnollistava kirjoitus päättyy viiltävään mediahavaintoon.

Tässä siis tekstiäni yli 20 vuoden takaa, kirjoittajana 9-vuotias maalaistyttö:

31.10.1986, Mattisenlahti

Isäni tuli Helsingistä. Tätä ennen olin käynyt kampaajalla. Ensiksi isäni ei huomannut uutta kampausta.

Kotiin tultua pistin ranskalaiset perunat lämpiämää. Sen jälkeen isä huomasi uuden kampauksen. Hän sanoi että se on kuin isoilla tytöillä. Tuhahdin välinpitämättömästi ja lähdin. Oikeastaan sisimmässäni tuntui oikein hyvältä. Syötyäni rupesin katsomaan televisiota mutta sieltä tuli vain Pikkukakkonen.

 

Pääsin eilen osallistumaan oikeusministeriön järjestämään Wirkamiehet werkossa -työryhmään alustajan roolissa (vissiinkin Tuija oli minusta vinkannut, joten kiitos sinne). Itseäni kiinnostavampi alustaja oli Marko Forss, joka toimii peruspoliisityön ohella IRC-Gallerian lähipoliisina nimimerkillä -fobba-.

IRC-Gallerian poliisi aloitti toimintansa noin vuosi sitten, “vähän vahingossa”, kuten Forss kuvaili, ja nyt Forss on saanut myös pari kollegaa lisää. Forss totesi, että hänen toimintatapansa verkossa ovat muokkautuneet tekemisen kautta. Mitään virallista ohjeistusta hän ei ole edes kaivannut ja epäili, että jos sellainen olisi ollut, niin se olisi voinut hankaloittaa tekemistä.

“On menty ja katsottu, mitä tapahtuu. Käyttö lutviutuu palautteen ja kommenttien mukaan.”

Forssin havainnut ja kommentit työstä IRC-galleriassa olivat mielenkiintoisia ja varmasti tuttuja monella muullekin netissä aktiivisesti toimivalle.

Forss totesi, että viestintä nuorten kanssa netissä vaatii rentoa, rehellistä, avointa ja asiallista otetta. Mielistely ei kannata, ja suunsoittoa oppii sietämään. -fobballa on omat faninsa, jotka myös “puolustavat” tarvittaessa poliisia, jos joku huutelee asiattomuuksia. Samoin hän on saanut apua nuorilta mm. IRC-Gallerian sivun ulkoasuun.

Nuoret tuovat huolensa, murheensa ja kysymyksensä poliisille huomattavasti helpommin netin kautta (eli lähettämällä viestejä tai mesettämällä) kuin soittelemalla tai tulemalla juttelemaan. Mutta -fobban- nettielämä vaikuttaa myös kadulla: netistä tuttua poliisia on tietysti helpompi lähestyä.

“Nuoret eivät tee eroa nettituttujen ja muiden kavereiden välille”, Forss totesi. Sen verran Forss itse suojaa omaa vapaa-ajan nettielämäänsä, ettei esimerkiksi hyväksy Facebook-kavereiksi IRC-Galleriasta tuttuja nuoria.

Kuulostaa loogiselta, sillä en itsekään kovin helposti FB:ssa ota kaveriksini jotain vain netistä jollain lailla tuttua: nettituttuuden pitää olla pitkähkö ja syvempi, jotta hyväksyisin ystävyyskutsun.

Forssin juttelusta syntyi rohkaiseva kuva sosiaalisen median hyödyntämisestä kansalaisten palveluun viranomaistaholta. Vaikka toiminta on vienyt aikaa, myös vapaa-aikaa, niin se on tuottanut tuloksia. IRC-Galleria toimii yhteydenpitona nuoriin ja poliisin läsnäolona siellä, missä nuoretkin ovat, ja se auttaa myös rikosten selvittelyssä viikottain. Samalla poliisi pysyy kartalla nuorten maailmasta.

Oman lyhyen alustukseni aihe oli Nettielämää ja käytöstapoja. Pyrin tietysti kannustamaan verkko-osallistumiseen, sillä uskon, että vaikka se aluksi voisi tuntua työläältä, niin ajan kuluessa sen hyödyt näkyvät. Kun kansalaiset ovat netissä, niin toivon, että verojani ohjattaisiin myös siihen, että meitä palveltaisiin ja kuultaisiin entistä paremmin verkon välityksellä.

Ja jos poliisikin pystyy toimimaan IRC-Galleriassa, niin mikseivät muutkin virkamiehet kykenisi osallistumaan? Forsskin on “vain” mennyt mukaa eli alkanut toimia verkossa itse ja sen myötä opetellut nettielämää, aivan kuten minäkin. Kun on itse mukana, niin näkee netin mahdollisuudet ja hyödyt. Terveellä järjellä ja harkinnalla voi jo pitkälle päätellä esim. sen, mihin keskusteluihin kannattaa lähteä mukaan ja miten.

Tietysti virkamiestoiminnassa on omat hankaluutensa, joten todella hienoa, että aihetta pohditaan eilisen työryhmän kaltaisissa tilaisuuksissa.

Teemu Ropponen rapotoi tilaisuudesta Qaikuun ja sen perusteella Qaikussa onkin käyty hyvää keskustelua virkamiesten osallistumisesta.

Tuijan blogin puolella on käyty vilkasta keskustelua blogimarkkinoinnista (kannattaa lukea kommentit). Minäkin olen siis osallistunut pähkäilyyn mm. istumalla taannoin Tuijan ja Digityttöjen Helenen kanssa kahvilla.

Blogimarkkinointi ja siihen liittyvät edut ja ongelmat ovat tietysti vain yksi osa laajempaa muutosta. Netti on tuonut mukanaan läpinäkyvyyden vaatimusta muuallekin kuin markkinointiin, ja yksilötasolla esimerkiksi erillisten työ- ja vapaa-ajan roolien ylläpitäminen murenee.

Nettiarviointeihin luotetaan

Kuluttajien verkossa jakamiin arviointeihin luotetaan. Henkilökohtaiset suosittelut tehoavat. Luotan ja luen itsekin. Esimerkiksi Eat.fi-sivuilta tsekkaan mielelläni kommentteja, vaikka itse olenkin huono lisäämään omia arvosteluja.

Mutta paljon kuluttajakokemuksia jaetaan puskaradiomaisessa tarinoinnissa. Ostin pari viikkoa sitten Fivefingers-jalkineet ja laitoin tiedon hankinnasta kuvan kera Facebookiin sekä Marinadi-blogiin. Ostos herätti paljon kommentteja, ja olen luvannut arvioida tassuttelutossuni kunnolla Kulutusjuhlaan, kunhan käyttökokemusta kertyy riittävästi.

Silti, kaiken blogimarkkinointipöhinän keskellä, minua on taas vaivannut ajatus ekologisista näkökulmista. Markkinointihan pyrkii myynnin lisäämiseen. Suuri osa suuntautuu tavaroihin, ja melkoinen osa tavaroista on sellaisia, jotka eivät ole meille mitenkään välttämättömiä.

Eiväthän FiveFingers-tossut olleet minulle ehdottoman tarpeelliset, ei myöskään hatullinen pyöräilykypärä. Ne olivat “kivoja hankintoja”, jotka pystyin perustelemaan itselleni tietyllä hyödyllisyydellä.

Liikakulutuksemme perustuu tunnetusti pitkälti siihen, että kuluttajina vertailemme itseämme muihin. Sosiaalisessa mediassa yritysten on helppo hyödyntää tätä.

Lisääkö sosiaalinen media kulutusvertailua ja aiheuttaa lisää kulutusta?

Kun tutut kertovat matkoistaan, vaatehankinnoistaan, ravintolaillallisista tai edes uudesta ripsiväristä, niin syntyy fiilis, että minäkin tahdon! Lähipiirin esiinnostamat kokemukset ja teot ovat tietysti tehokkaampaa markkinointia kuin tv-mainos, joka vakuuttaa, että olet sen arvoinen.

Blogimarkkinointiin liittyy usein tuotenäytteet tai -testaukset. Ilmaisten tuotteiden saaminen tuntuu kiehtovan tiettyä ihmisryhmää. Viime viikon uutisoitiin taideteoksen osana olleista gerberoista,  joita sai hakea Helsingin keskustasta. Ihmiset olivat rohmunneet kukkia ja suunnilleen riidelleet niistä.

Tietysti ilmaiset tuotteet kiinnostaisivat minuakin. Mutta ei nyt sentään mikä tahansa, enkä haluaisi nurkkiini lisää kodinkoneita tai kylppärinkaappiin uutta kosmetiikkaa. Oma tavaramääräni ja omistukseni ahdistaa, vaikka pieneen yksiöön ei edes kovin paljon mahdu.

Mutta miten voisin blogien avulla muka oikeasti vaikuttaa kulutustapojen muutokseen? Kuinka korostaa sitä, että ilmankin tätä kaikkea pärjää, kun kerran itsekin ostelen kaikenlaista? Miten tasapainoilla sen kanssa, että jakaa onnistuneet ostoksensa, mutta ei samalla synnytä toisille tarpeita, joita he eivät ole aiemmin ajatelleet? Kuinka korostaa sitä, että niukkuus on oikeasti hyve ja tavara ei tuo onnea?

“Vauras ihminen on orjajoukon omistaja”

Tämän tavaratuskan takana on osittain Olli Tammilehdon Rahdin rikokset -kirja. Se pureutuu osuvasti globaalin tavaraliikenteen ongelmiin.

“Ne [markkinat] typistävät ihmisten keskinäisen ja luonnon kanssa tapahtuneen, usein vuosisatoja kestäneen yhteistoiminnan tulokset hyödykkeiksi ja tavaroiksi, joihin saa rahalla rajoittamattoman omistusoikeuden. Lukemattomien ihmisten ja luontokappaleiden ponnistukset ja kärsimykset tavaran synnyttämisesta sivuutetaan. “Tavara saapuu minulle omasta ansiostani, koska kerran maksan siitä. Ruokaa pöydälleni eivät hanki viljelijät eivätkä elintarvike- ja kuljetustyöntekijät vaan minä itse.” Vauras ihminen näyttäisi ulkopuoliselle tarkastelijalle mitä ilmeisemmin suuren orjajoukon omistajalta, joka vallallaan pystyy saamaan lukuisat ihmiset toteuttamaan turhimmat oikkunsa.” (s. 69)

Miksi on kivaa tulla kutsutuksi blogikirjoittelunsa vuoksi johonkin yrityksen tilaisuuteen? Siksi, että silloin voi kuvitella olevansa jotenkin merkittävä.

Tietysti itse aihe voi kiinnostaa, ja usein tietysti kiinnostaakin. Mutta silti: fiilis omasta tärkeydestään on ihmiselon kannalta tärkeää.

Siihen päälle kun lisätään vielä sosiaalinen puoli, kuuluminen tiettyyn porukkaan, niin omanarvontunne vain kohoaa.

Olin eilen Nokian N97-kutsuvierastilaisuudessa. Kutsu tuli tilaisuudessa puhuneelta Nokian Jussi-Pekalta, joka kuuluu tuttavapiiriini, ja ajattelin, että mikä ettei, kai sitä voisi piipahtaa lounaalla, vaikka en varsinaisesti mobiiliteknologian kehityksestä ole suuremmin kiinnostunut enkä jaksa kännyköitä ihmeemmin rassata.

Paikan päällä oli runsaasti tuttuja tyyppejä sosiaalisesta mediasta: vanhoista blogitutuista mm. Tuija, Haakana, Irmeli, Janne, Arttu ja muuten kasvokkain kohdatuista esim.  Mikko, Ville, Kitti, Hanna, Teemu, Antti. Jokunen muotibloggari ja muita kutsuttuja.

Eli siis omanlaisensa sisäpiirin kohtaaminen. Tilaisuus näytettiin Nokian toimesta livevideona verkkoon. Läsnäolijat raportoivat ahkerasti Twitteriin ja muut kiinnostuneet, kuten Hessu, kommentoivat joukkoon omalta osaltaan.

Välitöntä ja avointa, mutta mikä on minun roolini?

Hessu kirjoittaa etäseurannastaan blogissaan:

“Mielestäni tapahtuma oli näin kuluttajan ja teknologian ystävän silmin katsottuna hyvin onnistunut. Kuten todettua välittyi tilaisuudesta välitön tunnelma ja avoimuus oli keskeisessä asemassa esityksissä. Yleisön kysymyksiin vastattiin avoimesti ja kritiikkiäkin otettiin vastaan. Viestintätilaisuuden näkökulmasta homma oli siis mielestäni hyvin onnistunut.”

Niin, välitöntä ja avointa. Mutta miksi minua silti vaivaa se, kuinka tällaisiin tilaisuuksiin pitäisi suhtautua?

Toimittajana olen käynyt lukuisissa tiedotustilaisuuksissa. Pelinsäännöt ovat selvät: kun kerran työaikaani käytän tähän tilaisuuteen, niin jotenkin sen työssä hyödynnän. Sen tietää myös tilaisuuden järjestänyt tahoa, eli he voivat odottaa usein odottaa juttua, jossa aihetta käsittelen. Ja minä saan palkan tai palkkion jutustani.

Mutta entäs blogissani? Pitääkö minun raportoida nettiin näistä? Twitteriin en laittanut tilaisuudesta mitään, en edes huikkaissut, että hei, minäkin täällä.

En pidä teknologiablogia, joten aihe sinällään ei ollut juuri minulle. Jos en kerro, johdanko nettipersoonaani seuraavia harhaan, koska en kerro kaikista “ilmaisista lounaista”, joita blogi minulle tuottaa? Mitään muuta en kuitenkaan näistä hyödy, vain tietoa ja pikkukivaa, eli en saa sitä palkkiota, jonka toimittajana tienaisin.

Ja jos en kerro, niin en ehkä sen jälkeen olekaan enää osa porukkaa.  Ehkä minut tiputetaan pois tilaisuuden järjestelyihin osallistuneiden viestintä- ja pr-toimisto Milttonin ja Franticin listoilta eikä kutsuja saavu. Enkä sitten saa enää kokea olevani yhtään merkittävä näissä piireissä, nyyh.

Mutta jos kerron, niin osaltani teen juuri sitä, mitä yritys minulta haluaa eli markkinoin heitä. Jos en aihetta lähemmin tunne, niin analyyttisyys tai kriittisyys ei oikein onnistu.

Henkilökohtaisuus ja kaverisuhteet tuottavat ongelmansa

Bloggaajat ovat vaikuttajia, eivät journalisteja, julistettiin Conexion kyselyn tulosten otsikossa. Jep, tämä lienee jo usein todettu. Minäkin vastailin kyselyyn, kuten reilut parikymmentä muuta suomalaista, ja nyt sitten mainostan, että tuollainenkin on tehty. Se lähetettiin minulle kesäkuun lopulla kertoen, että “ojennamme tutkimusmateriaalin ensijulkaisuoikeudella tutkimuksessa mukana olleille bloggaajille”. Jäi tosin tämä ensijulkaisuoikeus hyödyntämättä.

Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.

Tuija raportoi eilisestäkin toimittajan otteella. Olisi hauska kuulla, miten hän kokee nämä tilaisuudet ja tilanteet.

Tuijahan on yhdessä Marylka Yoe Uusisaaren kanssa julkaissut Nettielämää -kirjan. Minäkin sain siitä pdf-version. Koska Tuija on tuttuja, koen, että jotenkin tämäkin pitäisi raportoida, mutta en ole saanut aikaiseksi perehtyä kirjaan, joten en voi sanoa siitä mitään järkevää.

Eli taas iskee kasvoja vasten blogien, suhteiden, verkostojen ja markkinoinnillisen sanan levittämisen vaikeus.

“Kyl me tajutaan, miten meitä hyödynnetään!”

Muotiblogien puolella erilaisia yritysten sponsoroimia tilaisuuksia on järjestetty Suomessakin paljon, ja siellä on myös aiheesta keskusteltu (esim. Stazzyn blogi 22.4.2008: Bloggari ei ole ammattitoimittaja). Osa kokee, että kirjoittajat esittelevät kritiikittömästi sponsorien tuotteet, osa taas näkee tärkeäksi tuoda julki kyseiset sponsorit.

Muotibloggareita helposti arvostellaan: nuoret tyttöset eivät tajua, miten yritykset heitä pyörittävät.

Mutta eiväthän ne tilaisuudet eroa tällaisesta Nokian tilaisuudesta. Paitsi että hehkutus keskittyi heti Twitteriin ja viestien taustalla oli “aikuisia ammattilaisia”. Kun joukkoon solahti vähän kriittisempiä kysymyksiäkin, niin syntyi fiilis avoimuudesta ja tasapuolisuudesta.

Pakko tietysti lisätä se, että aina on tietysti aina niitä blogaajia, jotka eivät halua mitään yhteistyötä yritysten kanssa tai mainontaan viittaavaa blogiinsa. Se on tietysti selkeä linjaus.

Ja mitäs minä tässä nillitän ja nihkeilen, ihmettelen ja kirjoittelen? Kriittinen lukija voi todeta, että kyseessä taitaa olla vain neidin tarkoitus luoda imagoa viestintäammattilaisena ja nettipörrääjänä, jota yritykset eivät muka noin vain voisi pyörittää.

Kuvassa Kari Haakanan käsi sekä Kitti ja Janne S. Nokia N97-kutsuvierastilaisuudessa.