Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

- – -

Kyynisen on helppo tuhahtaa tittelille yli-innovaatioaktivisti. Mutta kyynisyys rapisi heti, kun tittelin omistaja aloitti esityksensä: ei vain voinut olla tykkäämättä tästä Aalto-yliopiston tyypistä, joka hehkui intoa, esitti hyviä esimerkkejä, puhui unelmien tärkeydestä ja kannusti toteuttamaan ideoita heti.

Anssi Tuulenmäki sanoi, että strateginen innovointi voi kuulostaa monien korvaan bullshitiltä. Mutta mitäs siitä, jos kerran osaa kertoa, mitä tällä sanaparilla ajaa takaa:

“Jos pankeista otetaan logot pois, niin et tiedä, missä pankissa asioit. Kaikki on samaa: voit valita vain parhaan korkomarginaalin. Kaikki ovat hyviä, mutta yksikään ei ole parempi kuin toinen. Ei siis ole strategista innovaatiota.”

“Hyvä esimerkki strategisesta innovaatiosta on Omenahotelli: ne kilpailevat anopin sohvaa vastaa, kun muut kilpailevat toisiaan vastaan.
Kosmetiikkateollisuudessa samaa on tehnyt Dove. Kun muut firmat viestivät naisille, ettet ole kaunis sellaisena kuin olet, niin Dove kääntää viestin toisinpäin.”

Tuulenmäen mielestä me suomalaiset sorrumme suunnittelemaan, kun pitäisi jo tehdä.

“Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö pystytetä työryhmää, vaikka se toiminta heti ja kokeilu tuottaisi paremmat tulokset.
Suomessa ajatellaan aluksi liian pienesti, ja kun toteutus alkaa, niin alkaa mieletön suunnittelu. ja pienikin hukkuu.
Pitäisi olla päinvastoin: riittävän isosti heti liikkeelle, siitä syntyy tarinoita ja virheitä, joista opitaan.”

Anssi, kiitos esityksestä! Jos en joka päivä olisikaan innostuneen motivoitunut kaikkeen (väliin sattuu nimittäin huonompiakin päiviä), niin ehkä edes keksin itselleni hienomman tittelin. Kotiin päästyäni ryhdyin heti ajatuksen toteuttamiseen ja kysyin mieheltäni ideaa nimikkeekseni.

Hän ehdotti “ihanaa”.

Unelmia ja innostusta kaikille!

T: Ihana Mari Koistinen

Tällaisen tarinan sain kuulla eilen, kun puheena oli työnhakijoiden salaisen googlaamisen laittomuus:

“…ns. googlaamalla tapahtuvaa henkilötietojen keräämistä ja tallettamista voidaan pitää työelämän tietosuojalain 4 §:n ja henkilötietolain 5 §:n, 6 §:n ja 9 §:n vastaisena menettelynä.”

Facebookista tietojen katselu ei tietysti ole sen laillisempaa. Itse asiassa tuo haastattelun toiminta oli todella outoa: mitä tekemistä Fb-kavereiden määrällä ja/tai laadulla voi olla juuri minkään työtehtävän kanssa?

Haastattelija ei siis myöskään kysynyt lupaa, vaan vain tokaisi tekevänsä tarkistuksen ja toimi.

Vaikka työnhakija tiedostaisi, että rekrytoinnissa ei tällaisia saisi kysellä, niin on tietysti todella vaikea tokaista, että et muuten katso. Mutta hämmentävä olo siitä varmasti monelle jää, eikä anna hyvää kuvaa rekrytoivasta yrityksestä.

Tietysti esimerkiksi viestintätehtäviin tähtäävä miettii tänä päivänä sen oman verkkonäkyvyytensä ja laittaa linkkejä työhakemukseen, esimerkiksi omille nettisivuilleen tai LinkedIniin (joka on työnhakua ajatellen luonteva nettipalvelu). Tai miksei vaikkapa suoraan Googlen hakutuloksiin. Tällöin osoittaa, että minut saa verkosta tsekata eikä siellä ole ainakaan mitään mörköjä vastassa.

Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.

Mutta edelleen on varmasti runsaasti töitä, joiden tekemiseen ei pitäisi millään lailla vaikuttaa se, mitä ihmisen nimelleä löytyy hakukoneista. Monet eivät ole vieläkään sen ihmeemmin miettineet nettinäkyvyyttään, ja toisilla googlaus tuottaa täysin epäoleellista informaatiota työn kannalta.

Laitoin eilen tästä samasta aiheesta Facebook-statatuksen, ja aiheesta nousi keskustelua. Kaikki eivät tienneet googlauksen laittomuutta rekryprosessissa, eli työnhakijoina eivät olisi osanneet kyseenalaistaa rekrytoijan toimintaa. Samalla muistutettiin, että Facebookissa voi laittaa asetukset niin, ettei ulkopuolinen näe edes niitä kavereita.

Toisaalta osa kommentoi, että laki on vanhanaikainen ja moinen yksilöiden suojeleminen on turhaa. Tämän näkemyksen mukaan monissa tehtävissä netti helpottaisi rekrytointiprosessia ja hakemusvaiheessa voitaisiin karsia pätevästi haastateltavia. Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.

Itse haluan uskoa, että rekrytoinnit voidaan ainakin toistaiseksi hoitaa ilman nettihakuja. Nettiin perehtynyt ja sitä hyödyntävä voi liittää linkit mukaan ja saada näin oletettavasti etua. Hakijalta voi myös pyytää linkkejä nettiin tai lupaa googlaamiseen.

Mutta monessa tehtävässä nettitoiminta ei ole työn kannalta oleellista, kuten eivät ole vapaa-ajan harrastukset tai perhesuhteet. Hyvä rekrytoija osannee hoitaa hommansa ilman googletuksiakin. Varmasti maailma tulee muuttumaan ja myös lakeja joudutaan miettimään tältä osin uusiksi, tai sitten tulee normaaliksi käytännöksi laittaa hakemusten loppuun “minut saa googlata”.

Lisää aiheesta esimerkiksi Talouselämän artikkelissa Älä googlaa – kysy suoraan!” (2007)

Ja minua saa siis googlata aivan vapaasti. Kannustan muitakin huolehtimaan omasta nettinäkyvyydestään niin, että myös asiantuntemus nousee esiin.

Yleinen tokaisu lienee myös se, että moni toimittaja oikeasti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Tosin muistini mukaan olen jossain joskus (luotettavaa lähdeviittausta jälleen!) törmännyt väitteeseen, että noin kolmannes suomalaisista haaveilisi kirjailijuudesta. Joten ihmekös tuo, jos ammatikseen kirjoittavien toimittajien joukossa luku olisi vielä isompi.

Kun toimittaja uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa

Varsin moni toimittaja myös saa tekstejään lehteä paksumpien kansien väliin. Yksi heistä on freetoimittaja Pauliina Susi, jonka uusimman Nostalgia-romaanin juuri luin. Tässä teoksessa päähenkilö on nelikymppinen, pääkaupunkiseudulla asuva freetoimittaja Anni Syysaho.

Susi kertoo Journalisti-lehdessä tästä itseän hieman muistuttavasta päähenkilöstä:

“Ehkäpä Anni on minun pimeä puoleni. Hän on jonkinlainen painajaiskuva toimittajasta, joka uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa. Minusta varmaan tulisi hänenkaltaisensa jos antaisin periksi ja menettäisin otteen otteen siitä, mitä olen tekemässä – ja miksi.”

Melkoisen hurjaa Annin elämä ja työ kirjassa olikin. Viikon aikana hän ehtii mm. viilettää henkilöjutun perässä, käydä työhaastattelussa, napsia vanhoja nukahtamislääkkeitä, piipahtaa nettijulkaisua tekevässä toimituksessa ja rämpiä perhe-elämässään. Päälle puskevat niin deadlinet, miehen työpaikan YT-neuvottelut kuin unettomuus.

Juhlaluennoilla Journalismista, käytännössä peliä ilmoittajien kanssa?

Täytyy myöntää, että kirjan herkkupaloja taisivat olla juuri ne ammatilliset kohdat ja teemat, joita journalistit joutuvat pyörittämään.

“Viestintäalan juhlaluennoissa paasattiin yhä Journalismista isolla jiillä. Käytännössä erilaisten, omien näkökulmien etsimisestä ja löytämisestä oli tullut ei-toivottavaa, vaikka siihen olisi ollut aikaakin. [- - -] Käsiteltävät teemat ja näkökulmat lyötiin lukkoon useita numeroita aikaisemmin kyseisen numeron mainostilasta mahdollisesti kiinnostuneita ilmoittajia varten. [- - -] Toimittajan tehtäväksi jäi etsiä haastateltava, joka suostuisi sanomaan asiat, jotka toivottaisiin sanottavaksi.”

Heti kirjan alussa Anni saa eteensä sopimuspaperin, jolla hän antaa mediayhtiölle kaikki oikeudet materiaaleihin ilman eri korvausta. Samalla avustaja myös lupaa vastata mahdollisista kolmannen osapuolen vaatimista korvauksista ja oikeudenkäyntikuluista.

Uskoa ihanteisiin vai turhanpäiväisiä juttuja?

Läpi teoksen Anni pohtii ammatillista identiteettiään.

“Elämäni oli ollut aivan liikaa pelkkää ajelehtimista, ja sitten kun valinnan paikkoja oli tullut, olin valinnut väärin. Minä, joka sentään olin uskonut ihanteisiin, demokratiaan ja lehdistönvapauteen, työhön ja hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen sellaiseen kovin vanhanaikaiseen, olin juuttunut räpeltämään turhanpäiväisten juttujen ja ketään todella kiinnostamattomien aiheiden parissa.”

Onneksi omasta kokemuksestakin tiedän, että Annin roolihahmon näkemykset ovat niitä kärjistettyjä eivätkä tietenkään koko totuus viestintäalasta. Muuten taitaisin suosiolla lopettaa kaikenlaiset freetoimittajan tehtävät ja siirtyä, no, olisiko se sitten kirjailijaksi?

Tietysti kirjoissa on lumoutensa. Siksi olisi hienoa joskus tehdä myös sellainen, joko tietoa tai fiktiota. Valitettavasti minulta puuttuu loistava idea. Mutta ehkä sekin jossain välissä ilmaantuu…

En tietysti tiedä, mitä teen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän. Katsellaan nyt ensin ensi vuoteen: tammikuussa alkava puolivuotinen Sveitsissä voi tarjota jotain aivan uutta näkemystä myös omaan toimintaan.

Taannoinen televisioesiintymiseni ja nettikirjoittelut ovat herättäneet paljon kommentointia ja myös muita blogitekstejä (ja yhteydenottoja vanhoilta tutuilta sekä keskusteluja vakiokahvilani omistajan kanssa, heh!). Hyvä niin, kiinnostuksella olen keskustelua seurannut, vaikka en siihen itse niin kovin aktiivisesti ole ottanut kantaa. Kukin toimii tavallaan, eikä todellakaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa pyrkiä elämään mielekkäästi.

Tällainen downshiftaaja olen

1. Kuka?

Mari, 32, 161 cm, viestivä netti- ja kuluttaja-aktiivi.

2. Missä?

Helsingin Kalliossa Torkkelimäellä 27 neliön yksiössä, jossa osana vuokrasuhteeseen kuuluu välillä kissanhoito.

3. Kotoisin?

Liperistä Joensuun vierestä, kylästä nimeltä Mattisenlahti, maatalousyrittäjäperheen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja ainoa tytär.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Olen ollut kiinnostunut kuluttajuudesta ja viestinnästä pitkään. Kirjoittamalla tienasin ensimmäisiä rahoja murrosikäisenä, ja onneksi löysin sitten myöhemmin kuluttajaekonomian oppiaineen.

Nautin siitä, että voin myydä tätä osaamistani eteenpäin sen verran, että tulen omalla mittapuullani riittävän hyvin toimeen. Työt ja harrasteet menevät sekaisin, sillä kirjoitan ja seuraan kuluttajakeskustelua myös huvikseni, ennen kaikkea netissä.
Kirjoitustöiden lisäksi jonkun verran luennoin samoista teemoista eli sosiaalisesta mediasta, kuluttamisesta ja eettis-ekologisuudesta.

5. Mitä harrastat?

Kivojen ihmisten kanssa olemista, lenkkeilyä, ukulelensoittoa, fillarointia. Ruokaa, lukemista, kirjoittamista. Kulttuuririentoja (kuten taidenäyttelyitä), sunnuntaikävelyitä, kahvilaistuskelua. Blogeja, nettikirjoittelua, yhdistystoimintaa ja muuta vastaavaa.

6. Kerro luonteestasi

Ulospäinsuuntautunut, itsepäinen, mukavuudenhaluinen, tiedonjanoinen. Toisinaan kovin itsekriittinen.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Lähimpien ihmisten seurassa, kun ei ole kiire mihinkään ja ollaan vaan. Tai yksin puuhastellen niitä näitä.

8. Huvittavin heikkoutesi?

Onneton nimimuisti.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Sosiaaliset taidot.

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Hyvin aktiivinen käyttäjä, monia eri välineitä. Ensimmäinen blogi vuonna 2004, nykyisin FB vie paljon aikaa ja Twitteriinkin olen itseni opettanut. Nykyisin mukana kulkee iPhone, jonka myötä voi vielä helpommin käyttää sos. mediaa. Jonkun verran myös luennoin aiheesta, eli sikäli pitää myös pysyä ajan hermolla.

11. Suhteesi downshiftaukseen?

Haluan elää elämää, josta nautin. Lähtökohtana ajatus, että aika on rajallisempi resurssi kuin raha.

12. Muita slow life -mausteita?

Pyrin elämään hieman ekologisemmin. Tällöin on mielestäni perusteltavampaa vaatia sitä myös yrityksiltä ja yhteiskunnalta. Liikun mielelläni Helsingissä joko jalan tai fillarilla (tosin pyörä on usein nopeampi kuin julkiset kulkuvälineet tai auto). Kokkailen mielelläni itse, ja viimeisin ruokaan liittyvä harjoitteluni kohde on itujen kasvatus.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Kuten tuli mainittua, niin liikkuminen on yksi tekijä (autoa en omista). Nautin mm. kiireettömistä aamuista (ja tietysti nukkumisesta).

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Olen taipuvainen haalimaan elämääni kaikenlaista puuhaa: haaste on osata sanoa “ei” kivoille jutuille, jotka kuitenkin voisivat aiheuttaa liikaa kiireen tuntua tai muuten stressiä.
Yksittäisenä kulutuskohteena kengät: niitä ostelin parempituloisena huolettomammin, mutta nyt pyrin rajoittamaan hankintoja enkä pidä perusteltuna ostaa edes kirpputorilta “ihan kivoja” tavaroita. Kenkien ja muiden tuotteiden pitää olla niin kivoja, että niille on oikeasti käyttöä.
Suurimmat haasteet voivat vielä olla kokematta. Luulisin, että ekohaasteena voi jossain vaiheessa joutua pohtimaan lapsia (lapsiahan minulla ei vielä ole) ja mahdollisen jälkikasvun tuomaa “kulutuslisää”.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Vakituisesta palkkatyöstä vuonna 2007 hyppäsin pois varmaan noin vuoden verran mietittyäni, mitä haluan tehdä. Siihen ajoittui myös tapahtumia, jotka saivat pohtimaan elämän tarkoituksia ja muuta syvällistä voimakkaammin. En tosin edelleenkään koe, että olisin kovin merkittävää muutosta omassa elämässäni tehnyt. Aihepiiri ja mm. slow-ajattelu, ekologisuus jne. ovat toki kiinnostaneet kuluttajanäkökulmasta pitkään.

16. Mielikirjasi?

Vaihtelee fiiliksen mukaan. Omassa kirjahyllyssäni säilytän eniten runoutta (muut kirjat menevät nopeasti kiertoon). Nuoruudessa vaikutuksen teki “Sadan vuoden yksinäisyys”.

Tällä viikolla olen tykännyt Tiina Raevaaran “En tunne sinua vierelläni” -novellikokoelmasta ja Harri Närhen “Apinamorsian” -romaanista.
Viime vuonna mm. Hotakaisen “Ihmisen osa” veti mukanaan. Anna-Leena Härkösen tyylistä olen kateellinen.
Luen laidasta laitaan, eniten suomalaista proosaa. Osaan jo nykyisin jättää kirjat kesken, jos ei vain uppoa.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilanteessa, jossa et sellaista odottanut.

Saattaisin ottaa nokoset. Tai mennä istuskelemaan kahvilaan ja lueskelemaan lehtiä.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Kotona yleensä kauramaidolla, työhuoneella kahvikermajauheella (ei ole jääkaappia) ja muualla maidolla. Mustanakin voin juoda tarvittaessa. Enkä ole niin kahviriippuvainen, että tarvitsisin välttämättä yhtään kupillistä päivässä, mutta useimmiten menee pari kuppia. Aamuisin juon nykyisin vihreää teetä.

20. Mitä muuta haluat sanoa?

Kaverin bileissä piti viikko sitten täyttää Aikuisten ystäväkirjaan mm. motto. Kirjasin siihen: “Älä sure epäonnistumisia. Niitä tulee aina lisää.”

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Omalla kohdallanihan Mieto marinadi on vanhin blogini. Sen ensimmäiset tekstit vuodelta 2004 ovat tosin siirtyneet bittien hautausmaalle siinä vaiheessa, kun siirryin anonyymista kirjoittajasta omaan naamaan ja nimeen. Jostain syystä olen deletoinut tekstit kokonaan, vaikka olisihan ne voinut pistää julkaisemattomiksi, kuten suurelle osalle vuosien 2005 ja 2006 tekstejä olen tehnyt.

Mutta sen sijaan minulla on tallessa vanhoja päiväkirjoja. Vanhin niistä on kotikotonani Liperissä, joten sitä en voi nyt hyödyntää. Mutta vähän myöhäisempi päiväkirja alkaa ehdalla haircutilla ja oman käytöksen analyysilla, jossa on nähtävissä vaikutteita tyttökirjoista, heh. Isän merkitystä havainnollistava kirjoitus päättyy viiltävään mediahavaintoon.

Tässä siis tekstiäni yli 20 vuoden takaa, kirjoittajana 9-vuotias maalaistyttö:

31.10.1986, Mattisenlahti

Isäni tuli Helsingistä. Tätä ennen olin käynyt kampaajalla. Ensiksi isäni ei huomannut uutta kampausta.

Kotiin tultua pistin ranskalaiset perunat lämpiämää. Sen jälkeen isä huomasi uuden kampauksen. Hän sanoi että se on kuin isoilla tytöillä. Tuhahdin välinpitämättömästi ja lähdin. Oikeastaan sisimmässäni tuntui oikein hyvältä. Syötyäni rupesin katsomaan televisiota mutta sieltä tuli vain Pikkukakkonen.

 

IRC-Gallerian poliisi aloitti toimintansa noin vuosi sitten, “vähän vahingossa”, kuten Forss kuvaili, ja nyt Forss on saanut myös pari kollegaa lisää. Forss totesi, että hänen toimintatapansa verkossa ovat muokkautuneet tekemisen kautta. Mitään virallista ohjeistusta hän ei ole edes kaivannut ja epäili, että jos sellainen olisi ollut, niin se olisi voinut hankaloittaa tekemistä.

“On menty ja katsottu, mitä tapahtuu. Käyttö lutviutuu palautteen ja kommenttien mukaan.”

Forssin havainnut ja kommentit työstä IRC-galleriassa olivat mielenkiintoisia ja varmasti tuttuja monella muullekin netissä aktiivisesti toimivalle.

Forss totesi, että viestintä nuorten kanssa netissä vaatii rentoa, rehellistä, avointa ja asiallista otetta. Mielistely ei kannata, ja suunsoittoa oppii sietämään. -fobballa on omat faninsa, jotka myös “puolustavat” tarvittaessa poliisia, jos joku huutelee asiattomuuksia. Samoin hän on saanut apua nuorilta mm. IRC-Gallerian sivun ulkoasuun.

Nuoret tuovat huolensa, murheensa ja kysymyksensä poliisille huomattavasti helpommin netin kautta (eli lähettämällä viestejä tai mesettämällä) kuin soittelemalla tai tulemalla juttelemaan. Mutta -fobban- nettielämä vaikuttaa myös kadulla: netistä tuttua poliisia on tietysti helpompi lähestyä.

“Nuoret eivät tee eroa nettituttujen ja muiden kavereiden välille”, Forss totesi. Sen verran Forss itse suojaa omaa vapaa-ajan nettielämäänsä, ettei esimerkiksi hyväksy Facebook-kavereiksi IRC-Galleriasta tuttuja nuoria.

Kuulostaa loogiselta, sillä en itsekään kovin helposti FB:ssa ota kaveriksini jotain vain netistä jollain lailla tuttua: nettituttuuden pitää olla pitkähkö ja syvempi, jotta hyväksyisin ystävyyskutsun.

Forssin juttelusta syntyi rohkaiseva kuva sosiaalisen median hyödyntämisestä kansalaisten palveluun viranomaistaholta. Vaikka toiminta on vienyt aikaa, myös vapaa-aikaa, niin se on tuottanut tuloksia. IRC-Galleria toimii yhteydenpitona nuoriin ja poliisin läsnäolona siellä, missä nuoretkin ovat, ja se auttaa myös rikosten selvittelyssä viikottain. Samalla poliisi pysyy kartalla nuorten maailmasta.

Oman lyhyen alustukseni aihe oli Nettielämää ja käytöstapoja. Pyrin tietysti kannustamaan verkko-osallistumiseen, sillä uskon, että vaikka se aluksi voisi tuntua työläältä, niin ajan kuluessa sen hyödyt näkyvät. Kun kansalaiset ovat netissä, niin toivon, että verojani ohjattaisiin myös siihen, että meitä palveltaisiin ja kuultaisiin entistä paremmin verkon välityksellä.

Ja jos poliisikin pystyy toimimaan IRC-Galleriassa, niin mikseivät muutkin virkamiehet kykenisi osallistumaan? Forsskin on “vain” mennyt mukaa eli alkanut toimia verkossa itse ja sen myötä opetellut nettielämää, aivan kuten minäkin. Kun on itse mukana, niin näkee netin mahdollisuudet ja hyödyt. Terveellä järjellä ja harkinnalla voi jo pitkälle päätellä esim. sen, mihin keskusteluihin kannattaa lähteä mukaan ja miten.

Tietysti virkamiestoiminnassa on omat hankaluutensa, joten todella hienoa, että aihetta pohditaan eilisen työryhmän kaltaisissa tilaisuuksissa.

Teemu Ropponen rapotoi tilaisuudesta Qaikuun ja sen perusteella Qaikussa onkin käyty hyvää keskustelua virkamiesten osallistumisesta.

Blogimarkkinointi ja siihen liittyvät edut ja ongelmat ovat tietysti vain yksi osa laajempaa muutosta. Netti on tuonut mukanaan läpinäkyvyyden vaatimusta muuallekin kuin markkinointiin, ja yksilötasolla esimerkiksi erillisten työ- ja vapaa-ajan roolien ylläpitäminen murenee.

Nettiarviointeihin luotetaan

Kuluttajien verkossa jakamiin arviointeihin luotetaan. Henkilökohtaiset suosittelut tehoavat. Luotan ja luen itsekin. Esimerkiksi Eat.fi-sivuilta tsekkaan mielelläni kommentteja, vaikka itse olenkin huono lisäämään omia arvosteluja.

Mutta paljon kuluttajakokemuksia jaetaan puskaradiomaisessa tarinoinnissa. Ostin pari viikkoa sitten Fivefingers-jalkineet ja laitoin tiedon hankinnasta kuvan kera Facebookiin sekä Marinadi-blogiin. Ostos herätti paljon kommentteja, ja olen luvannut arvioida tassuttelutossuni kunnolla Kulutusjuhlaan, kunhan käyttökokemusta kertyy riittävästi.

Silti, kaiken blogimarkkinointipöhinän keskellä, minua on taas vaivannut ajatus ekologisista näkökulmista. Markkinointihan pyrkii myynnin lisäämiseen. Suuri osa suuntautuu tavaroihin, ja melkoinen osa tavaroista on sellaisia, jotka eivät ole meille mitenkään välttämättömiä.

Eiväthän FiveFingers-tossut olleet minulle ehdottoman tarpeelliset, ei myöskään hatullinen pyöräilykypärä. Ne olivat “kivoja hankintoja”, jotka pystyin perustelemaan itselleni tietyllä hyödyllisyydellä.

Liikakulutuksemme perustuu tunnetusti pitkälti siihen, että kuluttajina vertailemme itseämme muihin. Sosiaalisessa mediassa yritysten on helppo hyödyntää tätä.

Lisääkö sosiaalinen media kulutusvertailua ja aiheuttaa lisää kulutusta?

Kun tutut kertovat matkoistaan, vaatehankinnoistaan, ravintolaillallisista tai edes uudesta ripsiväristä, niin syntyy fiilis, että minäkin tahdon! Lähipiirin esiinnostamat kokemukset ja teot ovat tietysti tehokkaampaa markkinointia kuin tv-mainos, joka vakuuttaa, että olet sen arvoinen.

Blogimarkkinointiin liittyy usein tuotenäytteet tai -testaukset. Ilmaisten tuotteiden saaminen tuntuu kiehtovan tiettyä ihmisryhmää. Viime viikon uutisoitiin taideteoksen osana olleista gerberoista,  joita sai hakea Helsingin keskustasta. Ihmiset olivat rohmunneet kukkia ja suunnilleen riidelleet niistä.

Tietysti ilmaiset tuotteet kiinnostaisivat minuakin. Mutta ei nyt sentään mikä tahansa, enkä haluaisi nurkkiini lisää kodinkoneita tai kylppärinkaappiin uutta kosmetiikkaa. Oma tavaramääräni ja omistukseni ahdistaa, vaikka pieneen yksiöön ei edes kovin paljon mahdu.

Mutta miten voisin blogien avulla muka oikeasti vaikuttaa kulutustapojen muutokseen? Kuinka korostaa sitä, että ilmankin tätä kaikkea pärjää, kun kerran itsekin ostelen kaikenlaista? Miten tasapainoilla sen kanssa, että jakaa onnistuneet ostoksensa, mutta ei samalla synnytä toisille tarpeita, joita he eivät ole aiemmin ajatelleet? Kuinka korostaa sitä, että niukkuus on oikeasti hyve ja tavara ei tuo onnea?

“Vauras ihminen on orjajoukon omistaja”

Tämän tavaratuskan takana on osittain Olli Tammilehdon Rahdin rikokset -kirja. Se pureutuu osuvasti globaalin tavaraliikenteen ongelmiin.

“Ne [markkinat] typistävät ihmisten keskinäisen ja luonnon kanssa tapahtuneen, usein vuosisatoja kestäneen yhteistoiminnan tulokset hyödykkeiksi ja tavaroiksi, joihin saa rahalla rajoittamattoman omistusoikeuden. Lukemattomien ihmisten ja luontokappaleiden ponnistukset ja kärsimykset tavaran synnyttämisesta sivuutetaan. “Tavara saapuu minulle omasta ansiostani, koska kerran maksan siitä. Ruokaa pöydälleni eivät hanki viljelijät eivätkä elintarvike- ja kuljetustyöntekijät vaan minä itse.” Vauras ihminen näyttäisi ulkopuoliselle tarkastelijalle mitä ilmeisemmin suuren orjajoukon omistajalta, joka vallallaan pystyy saamaan lukuisat ihmiset toteuttamaan turhimmat oikkunsa.” (s. 69)

Tietysti itse aihe voi kiinnostaa, ja usein tietysti kiinnostaakin. Mutta silti: fiilis omasta tärkeydestään on ihmiselon kannalta tärkeää.

Siihen päälle kun lisätään vielä sosiaalinen puoli, kuuluminen tiettyyn porukkaan, niin omanarvontunne vain kohoaa.

Olin eilen Nokian N97-kutsuvierastilaisuudessa. Kutsu tuli tilaisuudessa puhuneelta Nokian Jussi-Pekalta, joka kuuluu tuttavapiiriini, ja ajattelin, että mikä ettei, kai sitä voisi piipahtaa lounaalla, vaikka en varsinaisesti mobiiliteknologian kehityksestä ole suuremmin kiinnostunut enkä jaksa kännyköitä ihmeemmin rassata.

Paikan päällä oli runsaasti tuttuja tyyppejä sosiaalisesta mediasta: vanhoista blogitutuista mm. Tuija, Haakana, Irmeli, Janne, Arttu ja muuten kasvokkain kohdatuista esim.  Mikko, Ville, Kitti, Hanna, Teemu, Antti. Jokunen muotibloggari ja muita kutsuttuja.

Eli siis omanlaisensa sisäpiirin kohtaaminen. Tilaisuus näytettiin Nokian toimesta livevideona verkkoon. Läsnäolijat raportoivat ahkerasti Twitteriin ja muut kiinnostuneet, kuten Hessu, kommentoivat joukkoon omalta osaltaan.

Välitöntä ja avointa, mutta mikä on minun roolini?

Hessu kirjoittaa etäseurannastaan blogissaan:

“Mielestäni tapahtuma oli näin kuluttajan ja teknologian ystävän silmin katsottuna hyvin onnistunut. Kuten todettua välittyi tilaisuudesta välitön tunnelma ja avoimuus oli keskeisessä asemassa esityksissä. Yleisön kysymyksiin vastattiin avoimesti ja kritiikkiäkin otettiin vastaan. Viestintätilaisuuden näkökulmasta homma oli siis mielestäni hyvin onnistunut.”

Niin, välitöntä ja avointa. Mutta miksi minua silti vaivaa se, kuinka tällaisiin tilaisuuksiin pitäisi suhtautua?

Toimittajana olen käynyt lukuisissa tiedotustilaisuuksissa. Pelinsäännöt ovat selvät: kun kerran työaikaani käytän tähän tilaisuuteen, niin jotenkin sen työssä hyödynnän. Sen tietää myös tilaisuuden järjestänyt tahoa, eli he voivat odottaa usein odottaa juttua, jossa aihetta käsittelen. Ja minä saan palkan tai palkkion jutustani.

Mutta entäs blogissani? Pitääkö minun raportoida nettiin näistä? Twitteriin en laittanut tilaisuudesta mitään, en edes huikkaissut, että hei, minäkin täällä.

En pidä teknologiablogia, joten aihe sinällään ei ollut juuri minulle. Jos en kerro, johdanko nettipersoonaani seuraavia harhaan, koska en kerro kaikista “ilmaisista lounaista”, joita blogi minulle tuottaa? Mitään muuta en kuitenkaan näistä hyödy, vain tietoa ja pikkukivaa, eli en saa sitä palkkiota, jonka toimittajana tienaisin.

Ja jos en kerro, niin en ehkä sen jälkeen olekaan enää osa porukkaa.  Ehkä minut tiputetaan pois tilaisuuden järjestelyihin osallistuneiden viestintä- ja pr-toimisto Milttonin ja Franticin listoilta eikä kutsuja saavu. Enkä sitten saa enää kokea olevani yhtään merkittävä näissä piireissä, nyyh.

Mutta jos kerron, niin osaltani teen juuri sitä, mitä yritys minulta haluaa eli markkinoin heitä. Jos en aihetta lähemmin tunne, niin analyyttisyys tai kriittisyys ei oikein onnistu.

Henkilökohtaisuus ja kaverisuhteet tuottavat ongelmansa

Bloggaajat ovat vaikuttajia, eivät journalisteja, julistettiin Conexion kyselyn tulosten otsikossa. Jep, tämä lienee jo usein todettu. Minäkin vastailin kyselyyn, kuten reilut parikymmentä muuta suomalaista, ja nyt sitten mainostan, että tuollainenkin on tehty. Se lähetettiin minulle kesäkuun lopulla kertoen, että “ojennamme tutkimusmateriaalin ensijulkaisuoikeudella tutkimuksessa mukana olleille bloggaajille”. Jäi tosin tämä ensijulkaisuoikeus hyödyntämättä.

Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.

Tuija raportoi eilisestäkin toimittajan otteella. Olisi hauska kuulla, miten hän kokee nämä tilaisuudet ja tilanteet.

Tuijahan on yhdessä Marylka Yoe Uusisaaren kanssa julkaissut Nettielämää -kirjan. Minäkin sain siitä pdf-version. Koska Tuija on tuttuja, koen, että jotenkin tämäkin pitäisi raportoida, mutta en ole saanut aikaiseksi perehtyä kirjaan, joten en voi sanoa siitä mitään järkevää.

Eli taas iskee kasvoja vasten blogien, suhteiden, verkostojen ja markkinoinnillisen sanan levittämisen vaikeus.

“Kyl me tajutaan, miten meitä hyödynnetään!”

Muotiblogien puolella erilaisia yritysten sponsoroimia tilaisuuksia on järjestetty Suomessakin paljon, ja siellä on myös aiheesta keskusteltu (esim. Stazzyn blogi 22.4.2008: Bloggari ei ole ammattitoimittaja). Osa kokee, että kirjoittajat esittelevät kritiikittömästi sponsorien tuotteet, osa taas näkee tärkeäksi tuoda julki kyseiset sponsorit.

Muotibloggareita helposti arvostellaan: nuoret tyttöset eivät tajua, miten yritykset heitä pyörittävät.

Mutta eiväthän ne tilaisuudet eroa tällaisesta Nokian tilaisuudesta. Paitsi että hehkutus keskittyi heti Twitteriin ja viestien taustalla oli “aikuisia ammattilaisia”. Kun joukkoon solahti vähän kriittisempiä kysymyksiäkin, niin syntyi fiilis avoimuudesta ja tasapuolisuudesta.

Pakko tietysti lisätä se, että aina on tietysti aina niitä blogaajia, jotka eivät halua mitään yhteistyötä yritysten kanssa tai mainontaan viittaavaa blogiinsa. Se on tietysti selkeä linjaus.

Ja mitäs minä tässä nillitän ja nihkeilen, ihmettelen ja kirjoittelen? Kriittinen lukija voi todeta, että kyseessä taitaa olla vain neidin tarkoitus luoda imagoa viestintäammattilaisena ja nettipörrääjänä, jota yritykset eivät muka noin vain voisi pyörittää.

Kuvassa Kari Haakanan käsi sekä Kitti ja Janne S. Nokia N97-kutsuvierastilaisuudessa.

Pirkka puhui siitä, miten nykyinen netti, jakaminen ja avoimuus merkitsee toimittajien ja ohjelmantekijöiden kannalta melkoista muutosta. Aiemmin esimerkiksi televisio-ohjelman tehnyt on voinut ajatella, että homma on nyt purkissa ja se siitä. Nyt sitten YLEn ajatusten mukaan ihmisille annetaan esimerkiksi vapaus muokata tuotettuja materiaaleja.

Monelle toimittajalle tämä voi tietysti olla kova paikka  ja ensimmäisenä ajatuksena “älä mene räpläämään sitä minun tuotostani”. Mutta ammatti-identiteettiin siis tarvitaan muutosta, ja Pirkka veikkasi toimittajista tulevan yhä enemmän näitä yhteisömanagereita, jotka liikkuvat verkossa siellä, missä ihmisetkin.

Aikoinaan Jaiku-keskustelussa todettiin, että yhteisömanagerilla voi olla varsin erilaisia rooleja ja tehtäviä. Silloin Pirkka totesi:

“Nyt kun olen käynyt läpi monia erilaisia community managerin toimenkuvia, näyttäisi isoimmaksi eroksi muodostavan se, onko cm roolissaan ensisijaisesti:

• yrityksen brändievankelista ja markkinoija (pääduunina välittää yrityksen viestiä eteenpäin), vai
• linkki ihmisten ja yrityksen välillä (pääduunina toimia yrityksen korvina ihmisten joukossa)”

Molemmat ulottuvuudet kuuluvat eittämättä työhön, mutta minusta jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi äkkiseltään jotenkin merkittävämmältä ja relevantimmalta painotukselta.”

Myös Jussi-Pekka puhui yhteisömanagerien merkityksestä. Hän uskoi, että myös yrityksen pitää olla esillä ja mukana ihmisten kasvoilla. Nokialla näitä henkilöitä ei vielä kovin paljon ole. Jussi-Pekan yksi neuvo toimintaan oli “Be nice – or leave”. Se nyt varmaan sopii vinkiksi meille muillekin.

Jonkinlaista nettiyhteisön hallintaa olen tietysti hoitanut esim. Kulutusjuhlassa, mutta eihän se nyt vielä niin suurta ja näkyvää ole ollut. Mutta blogit ja muu nettitoiminta on varmasti opettanut paljon, joten viralliseksi yhteisömanageriksi päätyminen ei tunnu mitenkään pahalta ajatukselta.

Tietysti toimittajan pitää varmasti tulevaisuudessa hallita paljon monenlaista. Itse olen tällä hetkellä kiinnostunut esimerkiksi videokuvaus- ja -leikkaustaitojen kehittämisestä. Ja kirjoittamisessa sekä esiintymistaidoissa olisi aina vara parantaa, samoin kuin yleissivistyksessä: esimerkiksi yhteiskuntatieteitä voisin hallita paljon paremmin.

Toisaalta en osaa ottaa urasuunnittelua edelleenkään kovin vakavasti ja päämäärätietoisesti. Haluan tehdä sitä, mistä pidän. Siksi noita taitojenkin kehittämistä ajattelen nimenomaan siltä kannalta, mistä nautin, en niinkään, mistä olisi hyötyä jossakin tulevaisuuden työssä. Tuskin blogeissakaan olisin jaksanut räveltää näin kauan, ellen tästä maailmasta todella pitäisi.

Twitter-hekuman huomasin viimeksi tänään Franticin F Word -tilaisuudessa. Minä sain kutsun paikalle bloggaajana, muutoin paikalla oli tietysti suurelta osin markkinointiporukkaa. Itse tilaisuuden sisällöstäkin jäi pari asiaa mieleen ja varmasti blogattavaksi, mutta koska se Twitter on nyt se paljon puhuttu, niin aloitan siitä.

Twitteriin nimittäin tipahteli lukuisia kommentteja F Wordista. Heitin itse kokeilumielessä joukkoon pari kommenttia, ei mitään ihmeellistä. Ne tuottivat minulle kuitenkin taas joukon uusia seuraajia.

Ja heti tuli fiilis, että olen porukassa mukana, vaikken kovin montaa paikalla ollutta oikeasti tunnekaan. Pääsinhän osoittamaan, että hei, minäkin olen Twitterissä.

Markkinointia ja hehkutusta lyhyiden viestien tahtiin

Hieman huvittavaa tosin on se, että kirjauduin Twitteriin viime elokuussa ja olen laittanut sinne vain muutamia viestejä. Silti minulle on yli 150 seuraajaa. Näistä osa on laskettavissa rasittavaksi markkinointispämmiksi.

Mielikuvissani Twitter on, stereotyyppisestä näkökulmasta, varsin jenkkihenkinen. Sinne pistetään lyhyitä viestejä, jotka menevät virtana. Hehkutetaan ja hihkutaan. Eli minulla on vähän samat fiilikset Twitteristä kuin Marjutilla.

Mutta kuten Olli oivasti valaisi, niin Twitter on luonteeltaan erilainen kuin suomalaislähtöinen, hiljentynyt Jaiku ja sitä seurannut Qaiku. Minusta tosin esimerkiksi tilaisuuksien raportointi on helpompaa Qaikuun siksi, ettei merkkimäärän raja ole se Twitterin 160.

Media seuraa julkkis-twitteröijiä

Milloinkahan ensimmäinen suomalainen julkkis alkaa käyttää Twitteriä tosissaan samaan tapaan kuin jenkkijulkkikset? Eilen Yoe kertoi Qaikuun, että hän kuuntelee jenkkiarmeijaradion ohjelmaa, jossa kerrotaan julkkisten twitteröintejä, ja onhan näitä Oprahin ja muiden twitteröintejä riepoteltu jo pidempään (viime viikolla twitteröinnin aloittaneella Oprah Winfreylla on yli 500 000 seuraajaa).

Jos meilläkin julkimot innostuvat Twitteriin, niin siitä tulee varmasti samalla tavalla median “tietolähde” kuin mitä blogit ovat viime aikoina olleet.

Facebook jakaa arjen “oikeiden” kavereiden kanssa

Minun elämässäni arkikommentointi on Facebookissa (kuten Haakanalla), Qaikuun heittelen jotain asiallisempaa ja osallistun kiinnostavampiin keskusteluihin sekä raportoin tilaisuuksista. En Qaikussa kuitenkaan ole ollut niin aktiivinen kuin Jaikussa parhaimmillaan.

Facebook myös tavoittaa niitä kavereitani, jotka eivät todellakaan mihinkään Twitteriin tai Qaikuun vaivaudu (eli valtaosa). Facebookin voima on siis massa ja tietyt ominaisuudet, kuten tapahtumakutsut.

Mobiilius ei vielä jyllää arjessani

Omalla kohdallani merkittävä ja palveluiden käyttöä rajoittava tekijä on teknologia. En juurikaan käytä “oikeaa” mobiilinettiä, koska omistuksessani ei ole mitään tällaista käyttöä tukevaa laitetta (lienen siis jopa hiukkasen epäuskottava nykyaikainen nettinörtti tämän vuoksi?). Minä siis kuljettelen mukana MacBookia ja jos se ei ole mukana, niin en viesti missään.

Toinen tekijä on Twitterissä käytettävä kieli. Englanniksi, joka on Twitterissä suomalaistenkin käyttämä pääkieli, koen epävarmuutta itseni ilmaisussa, joten twiittausten muotoilu vaatii enemmän aikaa ja harkintaa.

Aamun tilaisuudessa Hesarin Lassi Kurkijärvi kertoi, ettei HS ole Twitterissä, koska he haluavat tuottaa sinnekin relevanttia sisältöä sen sijaan, että puskevat vain RSS- virtaa.

Tämä tietysti sopisi myös yksityisen ihmisen ohjeeksi näihin palveluihin. Ehkä minä en siis koe, että minulla olisi järjellistä sanottavaa Twitteriin asti.

Toisaalta yksi aamun toteamuksista oli, että parhaiten ymmärtää sosiaalisen median systeemejä olemalla niissä mukana. Vaikken aktiivisesti twiittaa, niin Twitterin jonkinlainen opettelu ei ole mennyt hukkaan.

Lisäys: Twitterissäkin olen tietysti marikoo

Mutta myös muunlaista toimintaa on näkyvissä: MouMou kertoo tekevänsä nyt yhteistyötä Panic in Paradise-nettikaupan kanssa.

“Vaikka saan siis veloituksetta tavaraa, esittelen niitä niin kuin olisin sovituskopissa miettimässä, kannattaako niitä ostaa vai ei. Luottakaa siihen, pyydän.

Ja niille skeptisille tapauksille tiedoksi, joihin itsekin tällaisessa tapauksessa lukijana varmastikin kuuluisin, että vaikka innostuisittekin tilaamaan jotakin PiP:n nettikaupasta, voitte tehdä sen hyvin mielin. En siis saa mitään provikkaa teidän tilauksistanne. Lupaan ja vannon, että en salaa teiltä mitään sopimuksia.”

Saman blogin kommenttiosastolla keskusteltiin myös yleisemmin blogimarkkinoinnista. Siellä sai taas törmätä siihen, miten blogimarkkinointia ei aina osata tehdä. Kuten Ssu- kommentoi:

“Mullekin tuli tässä viimeviikolla sellainen viesti joltain mainostajalta, että hei sulla olis nyt ilo ja kunnia päästä mainostamaan tätä ja tätä nettisivua blogissasi… Minun hyötymisestäni ei sitten sanaakaan mainittu Enkä taida vielä muutenkaan olla valmis ottamaan mainoksia omaan blogiini, ja jos ottaisin, niiden pitäisi olla juuri oikeasti kategoriasta ja sellaiselta firmalta, johon itsekin luotan.”

Myös suositun Focus on Fashion -blogin Salla kirjoittaa aiheesta:

“Itselleni ei ole mitään hulppeita tarjouksia sadellut ja ainoa blogin ostoyritys olikin melkoisen kehno, enkä siihen syöttiin tarttunut. Muutenkin näiden asioiden kanssa kannattaa olla aika tarkka, sillä olisihan se nyt vähän kummallista, jos vaikka bloggailisin erä- tai talousaiheisen verkkomedian leivissä. Olen myös oppinut, että ei kannataa myydä blogiaan (tai edes mainostilaa) ihan halvalla, sillä näinkin paljon lukioita keräävä sivusto toisi oikeasti aika paljon käyntiä uuteen osoitteeseen.”

Näistäkin kommenteista näkyvät ne avoimuuden ja luottamuksen vaatimukset, jotka blogeihin kohdistuvat ja joista olen tainnut paasata kerran jos toisenkin. Eivätkä blogejaan harrastuksenaan kirjoittavat sentään ihan noin vain hihku riemuissaan kaikkien mahdollisten yhteistyöehdotusten vuoksi.

Vierityspalkki-blogin kommenttiosastolle kirjoitin myös siitä, että nämä siirtymiset kirjoittamaan isomman sivuston alle eivät välttämättä suju kivuttomasti. Viiniä ja villasukkia -blogi käväisi viime vuoden lopulla MTV3:n sivujen alla, mutta Elina lopetti yhteistyön, kun blogin sivulle ilmestyivät yllättäen mainosbannerit.

“Suuressa maailmassa” erilaiset yhteistyöt ja blogien ostot ovat paljon arkisempaa. Kuluttajabloginäkökulmasta minua tietysti kiinnosti The  Consumerist -blogin ilmoitus vuodenvaihteesta: tällöin voittoatavoittelematon Consumers Union (Consumer’s Reportin julkaisija) osti Consumeristin mediayhtiö Gawker Medialta. Viime päivinähän Consumerist on saanut julkisuutta paljastettuaan, että Facebook kiristi käyttäjäehtoja epäilyttävällä tavalla.

Aikoinaan (pari vuotta sitten?) Kulutusjuhlaa kysyttiin siirtymään toisen sivuston alle. Ei siirrytty, kun vastineeksi ei luvattu muuta kuin mahdollista kävijämäärän lisäystä. Jälkikäteen arvioituna ratkaisu ei kaduta lainkaan.

Vastaavasti Oma.fi -sivuille houkutteltiin noin kolmeakymmentä blogia vuoden 2007 loppupuolella, mm. minun Mieto marinadia. En tiedä, siirtyikö lopulta kukaan kysytyistä.

Kaikenlaista siinä ehdittiin jutella parin tunnin aikana: sosiaalisen median merkitystä toimittajien tiedonlähteenä, haastateltavan mahdollisuus reagoida tehtyihin juttuihin omassa blogissaan, blogien rooli median nettisivuilla, toimittajan henkilökohtaisen näkymisen merkitys netissä, hyvän blogin ominaisuuksuudet, blogeilla ansaitseminen, tulevaisuudenvisiot ja ties mitä.

“Virallisemman” osuuden jälkeen juttelin vielä muutamien mukana olleiden kanssa. Itselleni jonkinlaisena yllätyksenä hämmennyin, kun eräs heistä totesi, että hän seuraa Hesarin Hinta & laatu -sivuilta juttujani ja oikein odottaa, että löytäisi tekstini. Olin tietysti imarreltu, mutta en kai oikein osaa vieläkään mieltää itseäni “oikeaksi journalistiksi”, jonka nimeä joku tietoisesti etsisi lehdestä.

Eli kyse on tietyn ammatti-identiteetin muokkauksesta ja hakemisesta. Olen jo tottunut siihen, että joku sanoo seuraavansa blogiani, vaikka aluksi sekin tuntui niin oudolta. Journalistina olen vasta alkutaipaleella ja paljon olisi opittavaa ja kehitettävää, niin kirjoittajana kuin kulutuspuolen asiantuntijana.

Paljon on vielä opittavaa myös videotuotannossa, mutta silti toivottelen hyvät joulut sosiaalista mediaa, ääntä ja kuvaa yhdistellen eli You Tubeen laittamani pätkä tuo toivottavasti hieman jouluiloa!

Tämäkin tietyllä tavalla liittyy viime keskiviikon keskusteluihin, eli siihen, miten paljon itseään on syytä paljastaa nettiin. Minähän edustan sitä näkökantaa, että lähipiiristäni en paljoakaan kirjoittele, mutta itsestäni voin tehdä hiukkasen pellen. Tai tässä tapauksessa tietysti pukin. Minulla on myös kepeämpi elämä, ja siihen kuuluu hassuttelu ja joskus jopa joidenkin näkökulmasta hölmöily, joten tuskin sitä on syytä yrittää niin kovasti pitää poissa verkostakaan.

Onnittelut verkkoyhteisötohtorille!

Sen verran vielä asiaa, että Verkkoyhteisöt-blogia kirjoittavan Miia Kososen väitöskirja “Tiedon jakaminen virtuaaliyhteisöissä” tarkastettiin perjantaina. Onnittelut tohtorille!

“Tämä päivä tuntuu olevan täynnä laskelmointia, ennakointia ja jopa pelkoa. Ei uskalleta tehdä sitä mitä halutaan, vaan tehdään sitä, mikä edesauttaa haluttua kuvaa itsestä. – - -

Miksi minusta tuntuu, että ne, jotka puhuvat itsestään brändinä, ovat sitä kaikkein vähiten? Jos energia suuntautuu oman brändi-identiteetin hallintaan, saattaa olla, että koko perspektiivi on kääntynyt pepulleen. Olen aika varma, että ihmiset, jotka saavat todella suuria asioita aikaan, eivät ehdi miettiä omaa brändiään.

Olen aika varma, ettei vaikkapa Kekkonen tajunnut olevansa brändi, vaikka jälkeenpäin katsottuna selvästi oli. Olen aivan varma, ettei Lipponen ajattele olevansa brändi, niin aito hän kaikessa ärtyisyydessää on. Olen aika varma, ettei Steven Jobs ensisijaisesti mieti omaa vaan yrityksensä brändiä.”

Niin, siis se aitous ja toiminta. Kuten viimeksi asiaa pohtiessani tuli todettua, niin ei brändiä tarvitse tietoisesti rakentaa, koska sen pitäisi välittyä siitä, mitä tekee.

Hankalaksi menisi minunkin verkkoelämäni, jos ryhtyisin miettimään, että mitäköhän tämän kuvan julkaisu tai tämän tekstin kirjoittaminen tekee Mari Koo -brändilleni.

Ja linkitänpä vielä ristiin, eli Tuija Aallon kirjoitus Oma blogi on on henkilöbrändin ankkuri tietotyöläiselle.

Lisäys:

Porkkanamafia tempaisee, sinne!

Porkkanamafia piti tietysti vielä mainita,onhan se syksyn puhuttavin kuluttajatempaus. Eli siis huomenna lauantaina alkaen klo 18.30 myös minut pitäisi löytää Juttutuvalta, tulkaahan moikkailemaan!