En ole aikoihin tainnut kiitellä täällä hyviä kirjoittajia, osaavia ihmisiä tai muuten elämää piristäviä havaintoja. Nyt siis poimintoja sekalaisesti luullakseni sellaisiin tahoihin, joita en ole aiemmin tai ainakaan äskettäin tässä blogissa edes maininnut:

Anja Alasillan kirjoitukset ympäri nettiä

Mahtavaa, että viestinnän asiantuntija kirjoittaa näkemyksiä maailmansta blogiinsa, jakaa kirjoitusvinkkejä Facebook-sivulla ja kommentoi aktiivisesti Twitterissä.

Katleena Kortesuon viestintäblogi

Toinen viestinnänkouluttaja, jolla on kiinnostava ja mainio blogi.

Merkintöjä mediasta

Outi Vainionkulma-Immonen kuuluu myös viestintäammattilaisiin, jonka blogia on ilo seurata.

Ajattelun ammattilainen

Lauri Järvilehto kirjoittaa niin yleisiä elämänvinkkejä kuin pienempiä, ajattelun arvoisia näkökulmia.

Innovaatiojournalismin seuran blogi

Tämä blogi on päässyt mukavasti liikkeelle tänä vuonna: usean kirjoittajan voimin toteutettua, vaihtelevaa sisältöä.

Kelan tutkimusosaston blogi

En olisi osannut arvata pari vuotta sitten, että voisin tykätä myös Kelan blogista. Hienoa, että näin on nyt käynyt!

Pekka Pekkalan kolumnit

Kaikinpuolin hieno mies, johon minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua, ennen kuin hän lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nyt Pekka on palannut, ja viimeinen HS-kolumni on taas osoitus siitä, että Pekalla on paljon fiksuja ajatuksia, jotka hän osaa myös tuoda hyvin julki.
(Ja tähän mielipiteeseen ei vaikuta se, että pari päivää sitten onnistuin kohtaamaan Pekan ja hän antoi “Kallion kohtuuposselle” Laura Leen kirjan Broke Is Beautiful. Living and Loing the Cash-Strapped Life. Kiitos vaan, teoksesta pitää laatia vielä omakin kirjoituksensa.)

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogi

Aktiivisesti päivittyvä, monen kirjoittajan voimin toteutettu blogi, josta saa niin tietoa kuin iloa.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

“Synkeässä Savossa syntyneen, Hämeeseen joutuneen eronneen keski-ikäisen naisen kirjoitelmia” sisältävä blogi tuo mieleen sen, miksi blogeihin aikoinaan tykästyin. Arjen havaintoja ja kadehdittavaa kielenkäyttöä.

- – -

Tästä jäi nyt varmasti puuttumaan monta mainitsemisen arvoista tuotosta ja sisällöntuottajaa. Lisäksi tietysti olen iloinen, että moni vanha suosikkini jaksaa edelleen blogata. Kaiken muun nettipöhinän keskellä blogit ovat minulle edelleen tärkeitä, vaikka itsekään en ihan samaan tahtiin kirjoitakaan joka paikkaan.

Myönnän myös sen, että uusia blogeja ei välttämättä seurattavakseni päädy kovin helposti. Jo ennestään minulla on paljon luettavaa, ja toisaalta uusia blogilöytöjä en edes aktiivisesti etsi. Tässäkin siis tärkeitä ovat muiden suositukset ja linkit.

Lisäys:

Syntilistani jatkoksi pitää tietysti mainita, että oma kommentointini muiden blogeihin on myös jäänyt turhan vähäiseksi. Eli vaikka tykkäisi tai teksti herättäisi ajatuksia, niin silti jää tekemättä kommentti tai kiitokset. Siksi näitä kehuja pitää välillä kerätä oman blogitekstin verran.

Kalle Haatanen pyysi ohjelmaansa juttelemaan sosiaalisesta mediasta, ja minä tietysti suostuin. Nikottelin hieman tittelille “sosiaalisen median asiantuntija“, mutta menee se kai muiden nimikkeitteni jatkoksi.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

Tuija kirjoitti pohdintaa sosiaalisen verkoston rakentumisesta:

“Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

“Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on “kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin “Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

“Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Useampi nettituttu on valitellut, miten Twitterin suomalaisista (näkyvistä?) käyttäjistä kovin moni jauhaa lähinnä sosiaalista mediaa. Siis Twitter täyttyy havainnoilla Facebookista, Twitteristä, some-tapahtumista, some-tyyppien itsemarkkinoinnista, Foursquare-päivityksistä ja muusta vastaavasta.

Rassaa se minuakin. Vaikka aihe kiinnostaa, niin rajansa jatkuvalla some-löpinällä.

Niinpä olen panostanut Kulutusjuhlan Twitter-tiliin, eli harjoitellut siellä, miten suomalaista kuluttajuutta voisi Twitterissä tuoda julki.

Kulutusjuhlan tilille tulevat tietysti päivitykset nettisivuilta sekä Kulutusjuhlan Delicious-tilille tallennetut linkit. Tämän lisäksi olen Kulutusjuhlan tilillä pyrkinyt käyttämään aktiivisesti ns. retweet-toimintoa: mikäli huomaan jonkun kuluttamiseen liittyvän twiittauksen, niin RT-toiminnolla pistän sen eteenpäin Kulutusjuhlan tilille.

Muilta lainaten ja kierrättäen

Idea on osaltaan sama, kuin mitä Kulutusjuhlan sivuilla on käytetty blogien suhteen. Siellähän paljon lainataan muiden blogiteksteistä kulutusajatuksia ja laitetaan ne linkin kera esiin.

Twitteriin ihmiset tuntuvat kohtuullisesti laittavan esiin kulutukseen liittyvää viestintää, joten sitä on myös kiva koota. En tosin tiedä, miten Kulutusjuhlan Twitter-tilin seuraajat (tällä hetkellä 298, ei mikään jättisuuri määrä siis, mutta ihan kelvollinen joukko) sisällöt kokevan.

Välillä joku laittaa twiittaukseensa myös merkin @kulutusjuhla, jolloin tieto kiinnostavasta linkistä tai twiittauksesta saapuu tietoon helposti.

Jonkun verran myös kommentoin Kulutusjuhlan tilin kautta, jos sen myötä jotain keskustelua syntyy. Luontevampaa kuitenkin on tuoda omat mielipiteet @marikoo:n kautta julki.

Mutta onko tässä mitään järkeä?

Ylipäätään Twitter-toiminta tietysti koko ajan kehittyy ja muokkautuu, kuten myös blogit tai Facebook. Käytän Twitteriä paljon koneelta Tweetdeckin kautta tai iPhonesta Tweetien avulla. Pelkkä Twitterin oma sivu ei kovin pitkälle kanna.

Välttämättähän tietysti Kulutusjuhlan twiittien takana en ole minä, kun tunnuksen käyttöoikeuden voi jakaa muillekin, mutta toistaiseksi homma on ollut pitkälti minun hoidossani.

Mutta jos siis haluaa Twitterissä seurata pääsääntöisesti suomenkielistä kulutusmeininkiä, niin sitten kannattaa vilkaista Kulutusjuhlan tili.

Nykyisiltä seuraajilta olisi mukava kuulla myös kommentteja: onko Kulutusjuhlan Twitter-tilistä ollut mitään iloa tai hyötyä?

Olen pohtinut myös sitä, että Kulutusjuhla tarvitsisi varmaan sellaisen Twitter-tilin, jonka kautta seuraaja voisi tilata pelkät blogitekstit. Osa käyttää Twitteriä syötelukijan korvaajana, jolloin kaikki ylimääräinen twiittailu tuskin kiinnostaa.

Eilen julkistin kuvan Facebookiin “Ei menny niinku Strömssössä” -ryhmään. Tähän suosioon nousseeseen ryhmään paljastetaan mokat: kohoamatta jääneet pullat, epäonnistuneet nikkaroinnit, epämääräiset neuletyöt tai mitä tahansa muuta sellaista, josta tuli jotain muuta kuin piti.

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.