Tuija kirjoitti pohdintaa sosiaalisen verkoston rakentumisesta:

“Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

“Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on “kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin “Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

“Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Useampi nettituttu on valitellut, miten Twitterin suomalaisista (näkyvistä?) käyttäjistä kovin moni jauhaa lähinnä sosiaalista mediaa. Siis Twitter täyttyy havainnoilla Facebookista, Twitteristä, some-tapahtumista, some-tyyppien itsemarkkinoinnista, Foursquare-päivityksistä ja muusta vastaavasta.

Rassaa se minuakin. Vaikka aihe kiinnostaa, niin rajansa jatkuvalla some-löpinällä.

Niinpä olen panostanut Kulutusjuhlan Twitter-tiliin, eli harjoitellut siellä, miten suomalaista kuluttajuutta voisi Twitterissä tuoda julki.

Kulutusjuhlan tilille tulevat tietysti päivitykset nettisivuilta sekä Kulutusjuhlan Delicious-tilille tallennetut linkit. Tämän lisäksi olen Kulutusjuhlan tilillä pyrkinyt käyttämään aktiivisesti ns. retweet-toimintoa: mikäli huomaan jonkun kuluttamiseen liittyvän twiittauksen, niin RT-toiminnolla pistän sen eteenpäin Kulutusjuhlan tilille.

Muilta lainaten ja kierrättäen

Idea on osaltaan sama, kuin mitä Kulutusjuhlan sivuilla on käytetty blogien suhteen. Siellähän paljon lainataan muiden blogiteksteistä kulutusajatuksia ja laitetaan ne linkin kera esiin.

Twitteriin ihmiset tuntuvat kohtuullisesti laittavan esiin kulutukseen liittyvää viestintää, joten sitä on myös kiva koota. En tosin tiedä, miten Kulutusjuhlan Twitter-tilin seuraajat (tällä hetkellä 298, ei mikään jättisuuri määrä siis, mutta ihan kelvollinen joukko) sisällöt kokevan.

Välillä joku laittaa twiittaukseensa myös merkin @kulutusjuhla, jolloin tieto kiinnostavasta linkistä tai twiittauksesta saapuu tietoon helposti.

Jonkun verran myös kommentoin Kulutusjuhlan tilin kautta, jos sen myötä jotain keskustelua syntyy. Luontevampaa kuitenkin on tuoda omat mielipiteet @marikoo:n kautta julki.

Mutta onko tässä mitään järkeä?

Ylipäätään Twitter-toiminta tietysti koko ajan kehittyy ja muokkautuu, kuten myös blogit tai Facebook. Käytän Twitteriä paljon koneelta Tweetdeckin kautta tai iPhonesta Tweetien avulla. Pelkkä Twitterin oma sivu ei kovin pitkälle kanna.

Välttämättähän tietysti Kulutusjuhlan twiittien takana en ole minä, kun tunnuksen käyttöoikeuden voi jakaa muillekin, mutta toistaiseksi homma on ollut pitkälti minun hoidossani.

Mutta jos siis haluaa Twitterissä seurata pääsääntöisesti suomenkielistä kulutusmeininkiä, niin sitten kannattaa vilkaista Kulutusjuhlan tili.

Nykyisiltä seuraajilta olisi mukava kuulla myös kommentteja: onko Kulutusjuhlan Twitter-tilistä ollut mitään iloa tai hyötyä?

Olen pohtinut myös sitä, että Kulutusjuhla tarvitsisi varmaan sellaisen Twitter-tilin, jonka kautta seuraaja voisi tilata pelkät blogitekstit. Osa käyttää Twitteriä syötelukijan korvaajana, jolloin kaikki ylimääräinen twiittailu tuskin kiinnostaa.

Eilen julkistin kuvan Facebookiin “Ei menny niinku Strömssössä” -ryhmään. Tähän suosioon nousseeseen ryhmään paljastetaan mokat: kohoamatta jääneet pullat, epäonnistuneet nikkaroinnit, epämääräiset neuletyöt tai mitä tahansa muuta sellaista, josta tuli jotain muuta kuin piti.

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.

Viime viikolla pääsin osallistumaan ArtParis -messuille. Paikkana oli upea Grand Palais, ja tämä suuri rakennus oli täynnä taidetta. Suuri osa omasta ajastani avajaispäivänä keskiviikkona kului Suomen osastolla, ja siinä pystyi tarkkailemaan myös messuvieraiden käytöstä.

Silmiinpistävää, mutta ei kovin yllättävää, oli into, jolla teoksia kuvattiin. Digikamerat räpsyivät, mutta niin tekivät myös mobiililaitteet. Erityisesti iPhone näytti olevan monilla: lieneekö ranskalainen hinnoittelukäytäntö suosinut niiden hankintaa?

Lukkarisen Samin teosten kohdalla kuvaus tuotti ilmiselviä ilahtuneita oivalluksia, kun ihmiset tajusivat ruutujen läpi, mitä maalausten pikseleistä muodostuu.

Pää alaspäin oleva tyttö hahmottuu heti tästäkin kuvasta, toisin kuin jos teosta katselee parin metrin päästä “oikeasti”. Toisessa taulussa tytöllä on sydämenmuotoinen peili, josta heijastuu salaman välähdys.

“Täällä ei saa kuvata”

Kuvien ja videoiden ottaminen ja erityisesti jakaminen ei silti ole edelleenkään ole mitenkään noin vain hyväksyttyä. Ranskalaisessa pakasteita myyvässä kaupassa, Picardissa, myyjä tuli kieltämään kuvaamiseni. Yhden kuvan olin jo ottanut ja pistin sen myös esiin nettiin Kulutusjuhlaan tekemäni tekstin yhteyteen. En tiedä, rikoinko jotain ranskalaista lainsäädäntöä toiminnallani. Olen niin tottunut siihen, että Suomessa kaupassa saa kuvata ja kuvat myös julkaista.

Marko Sykkö kritisoi omassa blogitekstissään tapahtumajärjestäjien videointikieltoja. Tämä kuvaus ja sen salliminen taitaa olla netin ikuisuuskeskusteluja ja taatusti myös jatkuu, kun mukana kulkevien laitteiden laatu koko ajan paranee.

Taidemessuillakin kuvauksen haittapuolet puhuttivat. Myös taiteesta valmistetaan piraattituotteita, ja keskusteluissa epäiltiin, että joku osa kuvauksista liittyy tällaiseen toimintaan.

Ymmärrän kyllä esimerkiksi taidemuseoiden kuvauskiellot. Lisäksi esimerkiksi Lucian Freudin töiden hienous ei valkene täysin vasta kuin lähietäisyydeltä, ja olisi hieman häiritsevää, jos näyttelyn tungoksessa monet lisäksi kuvailisivat. Eli jos on reissu Pariisiin suunnitteilla kevään aikana, niin suosittelen Pompidou-keskuksessa olevaa Freudin näyttelyä.

Kuvat toimivat muistiinpanoina

iPhonen kamera on itselläni ahkerassa käytössä. Vaikka kamera ei teknisesti ole mitenkään huikean laadukas, on se riittävän hyvä arkiseen kuvanäppäilyyn. Huomaan käyttäväni kameraa usein muistiinpanovälineenä: näin tallentui esimerkiksi ravintola Rytmissä ollut tieto lauantai-aamiaisista.

Osan kuvista jaan suoraan nettiin: joko sekä Twitteriin että Facebookiin tai pelkästään FB:in. Uutta kännykkäkuvaus ja kuvien jakaminen ei minulle ole: ensimmäistä kännykkäkuvablogia pidin kolme-neljä vuotta sitten, mutta silloin kuvien laatu oli heikko.

Myös videoiden kuvaaminen ja jakaminen iPhonella on osoittautunut varsin vaivattomaksi. En vain vielä ole rutinoitunut siihen hommaan samalla tavalla kuin kuvien ottamiseen.

- – -

Nestle ja nettiaktivismia

Vielä pitää pistää ihan jostain muusta eli linkata Nettiapinaan, joka kertoo hyvin Nestlén kuohuntaa herättäneesta toiminnasta ja sosiaalisen median, erityisesti Facebookin roolista kriisien kuohuessa.

Vaikka fanitus Facebookin terminä minua hieman ärsyttää, niin ovathan nuo fanisivut käteviä. Siksi viime aikoina on tullut perustettua jälleen kaksi uutta fanisivua, joiden kohteena ovat tuntemani ja arvostamani henkilöt.

Ensimmäisen sivusto syntyi Kalle Haataselle: hänen ajatuksesta tulivat aikoinaan tutuksi, kun luin Pitkäveteisyyden filosofiaa -kirjan. Sittemmin tutustuin Kalleen ns. IRL (päädyin Kallen kanssa radioon keskustelemaan kulutuksesta). Hänen uuden nimikkoradio-ohjelmansa myötä totesin, että Kalle ansaitsee oman Fb-fanisivun, joten laitoin sen pystyyn. Nyt Kalle tuntuu mukavasti hoitavan fanisivuaan ohjelmaansa liittyvien tekemisten kertomisessa.

Toisen fanisivun sai taiteilija Sami Lukkarinen, joka viime aikoina on tullut minulle tärkeäksi ihmiseksi. Sami on kymmenisen vuotta käyttänyt mm. IRC-Gallerian ja City.fi:n käyttäjien omakuvia taiteessaan, mutta ei ole ollut itse kovin aktiivinen netinkäyttäjä eikä ollut ajatellut, että voisi hyödyntää fanisivua.

Kuvia teoksista ja tietoa näyttelyistä

Mielestäni Facebook on mainio keino luovan työn tekijöille kertoa tekemisistään, kuten näyttelyistä ja muusta toimintaan liittyvästä. Kun Sami vielä hyödyntää nettiä taiteessaan, niin mikäs sen loogisempaa kuin sosiaalisen median käyttöönotto.

Juttelimme etukäteen jonkin verran siitä, mitä fanisivuille laitettaisiin esiin. Päädyimme mm.  tekemään kuvakansion “Top 10“, jossa on Samin itsensä valitsemia suosikkiteoksia omasta tuotannostaan vuosien varrella. Toinen kuvakansio kasvaa vähitellen, sillä sinne lisätään kuvia uusimmista teoksista.

Googlaus kannattaa

Lisäksi koostin tekstin, jossa on pätkiä Samin haastatteluista tai näyttelyarvioinneista. Tätä tehdessäni googlasin Samin nimeä ja sain sitä kautta esiin kirjoituksia, joihin taiteilija itse ei ollut edes törmännyt, koska ei ollut tajunnut harrastaa samanlaista nettitutkailua kuin minä. Hauskaa oli löytää esimerkiksi islantilainen blogi, jonka kirjoittaja oli kiinnittänyt huomiota Samin tuotantoon.

Samin fanisivu ei ole ollut vielä kovin montaa päivää olemassa, mutta ainakin taiteilija itse on jo innostunut fanisivusta ja sen ylläpidosta. Seuraavasta näyttelystä eli ensi keskiviikkona Tampereella galleria Huoltamolla avautuvasta Piirrustusluokasta (Croquis) on tietysti oma Fb-tapahtuma.

Piirrustusluokassa ei ole esillä Samin maalauksia, vaan se on installaatio. Myös minä olen paikalla avajaisissa keskiviikkona, joten saa tulla moikkaamaan.

Ilahduttaa myös taiteen kerääjiä

Taija kirjoitti Sivellin & Saldo -blogissa taiteilijoiden fanisivuista:

“Keskustelin joulun aikaan kuvataiteen keräämistä harrastavan henkilön kanssa Facebookista. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, miten jotkut taiteilijat ovat ottaneet palvelun omakseen myös ammatillisessa mielessä. Taiteilijan työskentelystä kertovat päivitykset, ennakkokuvat näyttelyistä ja avajaiskutsut pitävät hänen mielenkiintoaan yllä myös taiteilijoihin, jotka eivät kuulu aivan lähipiiriin. Paljon matkustavana henkilönä hän saa Facebookin kautta  myös tietoa muualla pidettävistä näyttelyistä.”

Näkemystä ja kokemusta fanisivuihin ja muuhun sosiaalisen median käyttöön saa Elisa Tynkkysen YLE X:ä käsittelevästä tekstistä:

“Meillä on luotu yhtenäinen toimintatapa miten toimimme yleisesti sosiaalisessa mediassa; miten usein päivitämme ja mitä sisältöjä. Mutta jokaisessa mediassa on mentävä sen ehdoilla. Se ei riitä, että luodaan uusi tili jonnekin. Jokaista tiliä pitää yksitellen seurata, tuottaa, toimittaa, tutkia, kyseenalaistaa ja reagoida saavutettuihin tuloksiin.

On jännä seurata miten sellaiset päivitykset mitä itse on ajatellut kiinnostaviksi, eivät herätä mitään fiiliksiä. Kun taas sellaiset yksinkertaiset jutut, kuten yhteisömanagerimme Sipon ”Mitä jengi meinaa tehdä viikonloppuna” kerää 40 kommenttia samantien. On tärkeää löytää balanssi tiedon ja läsnäolon kesken. Me pyrimme säilyttämään tämän balanssin sillä, että meillä on eri päivittäjiä ja näillä jokaisella on oma roolinsa.”

Entäs oman nettipersoonan fanitus?

Minulla itselläni ei ole fanisivua, sillä en koe, että olisin sellainen henkilö, jolle fanisivu toisi oikeasti lisäarvoa: huutelen verkkoon jo niin monessa julkisessa paikassa.

Tosin olen saanut jonkun Fb-kaveripyynnön tuntemattomalta henkilöltä ja kun olen kysynyt, tunnemmenko jostain, on vastaus ollut, että ei, mutta seuraan blogejasi. Tällaisille henkilöille se faniryhmä sitten varmaan kuuluisi.

Toki Facebookissa voi fanitella tekemisiäni: Marolli-fanisivun pisti pystyyn Erkka ja se on siis minun ja Ollin työhuoneyhteisöä käsittelevä, ei mitenkään suurta järjenjättiläisyyttä edustava fanisivu.

Toisesta fanisivusta eli Pentelele-ukulelebändistämme kuuluu perustamiskunnia Pekalle. Bändille fanisivu on tietysti mainio: sinne saa esiin tietoja tekemisistä, linkkejä ukulelevideoihin tai -nettiteksteihin, tiedot keikoista, kuvia soittelustamme jne.

Tietysti hääräilen myös Kulutusjuhlan fanisivulla: sen käyttöä pitäisi kyllä tehostaa eli sen suhteen ei voi kuin katsoa peiliin.

.