Joskus selailin Freeluettelossa mukana olevien ihmisten esittelyjä itsestään ja hoksasin, että varsin moni korosti tekevänsä työt aikataulussa. Kun jokin aika sitten olin puhumassa Tampereella journalistiikan opiskelijoille freetyön tekemisestä, niin mainitsin tästä. Sanoin, ettei itselleni ollut tullut mieleen tapani kunnioittaa takarajoja.

Olin nimittäin ajatellut, että tietysti free tekee hommat annetun deadlinen mukaan, ellei merkittäviä esteitä (sairastumiset jne.) satu omalle tai esimerkiksi haastateltavien kohdalle. Silloin toimeksiantajalle ilmoitetaan mahdollisimman nopeasti viivästymisestä ja ratkotaan yhdessä, miten toimitaan.

Todellisuudessa aikatauluista varmaan lipsutaan yleisesti. Olen kuullut, kun lehden kokoamisesta vastaava toteaa, miten iloinen yllätys oli, kun kaikki jutut olivat tipahtaneet sähköpostiin takarajan mukaan.

Itse olen sitä tyyppiä, jolle takarajat työskentelylle ovat tärkeitä. Lähestyvä deadline piiskaa työskentelemään. Siksi pidän juttujen ja vastaavien hommien tekemisestä: niille on laadittava hyvä aikataulu.

“Kunhan nyt joskus” -takarajat ovat aivan liian epämääräisiä, joten yritän aikatauluttaa hommat edes itselleni.

Tietysti työelämässä väistämättä oppii, että monet aikataulut venyvät ja paukkuvat. Jos joku projektissa viivästyy, niin se usein viivästyttää kaikkien työtä. Free kuitenkin yleensä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa paljon aikataulujensa toteutumiseen.

Silti mietin edelleen, onko todella niin, että freetekijöillä on varaa olla tekemättä töitään muuten kuin aikataulussa.

Pitäisikö tässä siis mainostaa, että olen riippuvainen deadlinen lähestymisestä ja toimin sen mukaan?

Viime viikolla istuin datajournalismin seminaarissa, tällä viikolla kuluttajapoliittisen ohjelman pohdinnoissa. Näitä yhdistivät näkemykset tiedonjakamisen merkityksestä.

Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

Tämä on osa Elonmerkki 2011 -tapahtuman blogikirjoituksia, joita teen 14 muun kirjoittajan kanssa. Tekstieni raakaversiopohjan eli ns. koko päivän liveblogin tein Google Docs -palveluun.

- – -

Design on isompi asia kuin mitä arjessa usein ajatellaan, totesi Ylen Atte Jääskeläinen Elonmerkin paneelikeskustelussa. Tähän on tietysti kaikkien helppo nyökytellä. Mitä design sitten todella voi tarkoittaa Ylen kaltaiselle toimijalle? Esimerkiksi sitä, miten Yle pystyi aiemmin vaikuttamaan laajasti koko kansan ajankäyttöön.

“Ennen voitiin vaikuttaa suomalaisiin, kun päätettiin laittaa uutiset tiettyyn aikaan, nyt on vähän vaikeampaa”,

Jääskeläinen kommentoi hymyillen.

Designiin liittyvä ajattelu auttaa koko ajan Ylen toiminnassa.

“Muotoiluun panostamalla syntyy hämmästyttävän paljon kilpailukykyä. Viisi vuotta sitten radio- ja tv-uutiset olivat Ylellä eri organisaatioissa ja toistensa pahoja kilpailijoita. Siitä on nyt päästy pitkä harppaus eteenpäin, ja näin on tuotettu kilpailukykyä.”

Jääskeläisen kommenteissa tuli esiin myös journalismin ja designin suhdetta. Kun design määritellään kapeasti, niin se journalismissa suljetaan kulttuuriosastoille.

Lisäksi toimittajat kavahtavat maljakoiden ja tuolien suunnittelumaailmaa siksi, että pelkäävät tuotemainontasyytteiden pelossa tehdä juttuja oikeita nimiä mainiten.

Tämä on tietysti yksi journalistinen seikka, joka on kummallisen ristiriitainen. Esimerkiksi tekniikka-, sisustus- ja naistenlehdissä voidaan nimet pistää esiin ja usein jopa hintoineen.

Mutta vaikuttaa siltä, että itseään uskottavina pitävät lehdet kavahtavat tuotenimiä ja hintoja, juuri tuon tuotemainonnan pelossa. Toimittaja kokee, että uskottavuus menee, jos pistää niitä tuotteita kunnon tietoineen julki, vaikka se todennäköisesti yleensä on lukijan palvelemista.

Toisaalta ei ole mitään uutta sekään, että melkein alan kuin alan edustaja kokee, ettei media huomioi juuri hänen alansa tapahtumia ja tekemisiä, ei ainakaan positiivisesti. Kuten Jääskeläinen sanoi (jälleen tietysti hymyllä varustautuneena):

“Hyvin muotoiltu palvelu on huomaamaton. Huonosti suunniteltu huomataan, ja sille voimme helposti järjestää julkisuutta.”

Sveitsissä vietetään parhaillaan Art Basel -taidemessuja. Olin itse kiertämässä messuilla eilen, ja reilu kaksi tuntia oli aivan liian lyhyt aika kaiken näkemiseen. Näin tavikselle taidetta oli liikaa: on mahdotonta sulattaa parissa tunnissa valtava taidemäärä. Minulle sopivat paremmin pienet kerta-annokset ja kuratoidut näyttelyt.

Tänään kiinnitin paikallisessa lehdessä huomion juttuun, joka kirjoitti avoimesti messuilla olleen taiteen hinnoista. Suomalaisgalleria Anhava oli nostettu jutussa esiin messuosastona, josta sai taidetta alle 5 000 Sveitsin frangilla. Lisäksi jutussa kerrottiin muutamasta kalliimmasta hintaryhmästä.

Aamukahvipöydässämme mietimme, miksei suomalaisissa taidekritiikeissä juuri koskaan puhuta taiteen hinnoista. Galleriahinnat ovat usein esillä näyttelyluettelossa, joten olisi helppo mainita, mihin hintaluokkaan taiteilijan teokset asettuvat.

Useimmat meistä haluavat tietää hinnan, kun jutussa kirjoitetaan uudestä älypuhelimesta, elintarvikkeesta, kengistä tai sängystä. Miksi taideteoksissa tilanne on toinen?

Taideteosten hinnoista puhutaan toki esimerkiksi huutokauppojen yhteydessä. Tai jos jonkin taiteilijan teosten arvo on merkittävästi noussut viimeisinä vuosina. Tai jos tilataan esimerkiksi presidentin muotokuva. Mutta minusta olisi kiva tietää hintoja lisää.

Mainitsen nyt vielä sen, että mielestäni taidemyynnin raikas tuulahdus on ollut Hesarin Kuukausiliitteen Taidesalonki, jossa tuotteet kaupataan Huuto.netin avulla.

- – -

Taiteeseen liittyen kannattaa vilkaista myös pni:n päivän pohdinta taiteen tukemisesta.

Disclaimer: Sulhaseni on kuvataiteilija, jonka pikselimaalausten hinnat olivat viime vuoden yksityisnäyttelyssä 1 600 – 9 000 euroa.

PS. Kiitos muuten myös lukijapalautteesta, jossa haluttiin Facebookin tykkäysnappi tähän blogiin. Olen unohtanut hoitaa sen kohdilleen, mutta toivottavasti jo pian saa täällä tykätä kirjoituksista.

Viimeisten kuukausien aikana olen sivusilmällä seuraillut mielipiteitä asiakaslehdistä. Journalistisissa piireissä herätti keskustelua Journalistin juttu, jossa Hesarista lähteneet toimittajat lyttäsivät asiakaslehdet freetoimittajan työllistäjinä:

“Asiakaslehdet sen sijaan ovat Virtaselle kauhistus.

”Jos menee asiakaslehtipuolelle, menettää uskottavuutensa journalistina. Asiakkaan mieliksi kirjoittaminen ei ole ollenkaan toimittajan työtä”, Virtanen sanoo.

Silfverberg yhtyy heti näkemykseen: ”Ne ovat paskoja lehtiä.”

Lienee selvää, että suuri osa freetoimittajista saa elantonsa asiakaslehdistä ja yritysviestinnästä. Lehtiä on laaja joukko, joista taviskuluttajana ei kohtaa kuin pienen osan. Myös minulle asiakaslehdet tuovat elantoa. Jo opiskeluaikaan rustasin tekstejä esimerkiksiksi Ensto Oy:n lehteen, joka oli käytännössä b-to-b -julkaisu, ja Agronomiliitolle, jonka järjestölehti Alimenta on omanlaisensa asiakaslehti.

Sittemmin juttujani on ollut monenlaisissa asiakaslehdissä ja olen kirjoittanut yritysten verkkosivuille. Kirjoitan niihin mielelläni, eikä se mielestäni syö journalistista uskottavuuttani. Välillä voidaan käydä keskusteluja juttujen näkökulmista ja painotuksista, mutta samaa keskustelua käydään myös muissa julkaisuissa. Ei hyvä asiakasviestintä ole sitä, että vain hehkutetaan julkaisun maksajan tuotteita ja palveluita.

Luen mielelläni monia asiakaslehtiä, erityisesti kuluttajille suunnattuja: mielestäni ne tarjoavat hyvää tietoa ja kun julkaisija on selvillä, niin juttujen asenteita voi arvioida sen mukaan. Perusnaistenlehdestä on huomattavasti vaikeampi tietää, kuinka paljon esimerkiksi mainosrahat ovat päässeet vaikuttamaan sisältöön.

Mutta pitäisikö paperisista julkaisuista luopua kokonaan? Katleena heittää ajatuksia siitä, että asiakasviestinnässä kannattaisi panostaa useimmiten verkkoon eikä paperilehtiin:

“Onko muka VR:n imago hyvä, vaikka sillä on Matkaan-lehti? Tai muistatko, kuka on Fennian tai Vattenfallin asiakaslehden päätoimittaja? Muistatko edes lehden nimeä? Ylimääräinen puita kuluttava paperipruju ei tee minkään valtakunnan vaikutusta asiakkaaseen. Sitä paitsi jos kaikilla puljuilla on asiakaslehti, kukaan ei erotu massasta.

Pidä mieluummin yllä laadukasta verkkosivustoa, jossa on monipuolisia artikkeleita toimialaltasi, usein päivittyvä blogi, kunnolliset haku- ja keskustelutoiminnot sekä yrityksesi vanhojen tuotteiden kauppapaikka. Säästät luontoa ja asiakkaasi aikaa. Lisäksi tiedon helppo löytyminen koukuttaa asiakasta ja saa myös hakukoneet suosimaan sinua.”

Tuolla tekstin kommenteissa moni ilmoittaa, että on olemassa myös hyviä asiakaslehtiä. Yksi minua ilahduttavista lehdistä on Alkon Etiketti. Siitä pitää myös Hanna:

“Tosiaan minun nähdäkseni Etiketti on aina ollut laadukas, mutta nyt kun sen ulkoasu on uudistettu niin ajattelin muistuttaa teitä tämän ilmaisen lehden olemassa olosta. Harvemmin nimittäin asiakaslehdet ovat näin vertailukelpoisia maksullisten aikakauslehtien kanssa, vai mitä? “