Olin nimittäin ajatellut, että tietysti free tekee hommat annetun deadlinen mukaan, ellei merkittäviä esteitä (sairastumiset jne.) satu omalle tai esimerkiksi haastateltavien kohdalle. Silloin toimeksiantajalle ilmoitetaan mahdollisimman nopeasti viivästymisestä ja ratkotaan yhdessä, miten toimitaan.

Todellisuudessa aikatauluista varmaan lipsutaan yleisesti. Olen kuullut, kun lehden kokoamisesta vastaava toteaa, miten iloinen yllätys oli, kun kaikki jutut olivat tipahtaneet sähköpostiin takarajan mukaan.

Itse olen sitä tyyppiä, jolle takarajat työskentelylle ovat tärkeitä. Lähestyvä deadline piiskaa työskentelemään. Siksi pidän juttujen ja vastaavien hommien tekemisestä: niille on laadittava hyvä aikataulu.

“Kunhan nyt joskus” -takarajat ovat aivan liian epämääräisiä, joten yritän aikatauluttaa hommat edes itselleni.

Tietysti työelämässä väistämättä oppii, että monet aikataulut venyvät ja paukkuvat. Jos joku projektissa viivästyy, niin se usein viivästyttää kaikkien työtä. Free kuitenkin yleensä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa paljon aikataulujensa toteutumiseen.

Silti mietin edelleen, onko todella niin, että freetekijöillä on varaa olla tekemättä töitään muuten kuin aikataulussa.

Pitäisikö tässä siis mainostaa, että olen riippuvainen deadlinen lähestymisestä ja toimin sen mukaan?

Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

- – -

Design on isompi asia kuin mitä arjessa usein ajatellaan, totesi Ylen Atte Jääskeläinen Elonmerkin paneelikeskustelussa. Tähän on tietysti kaikkien helppo nyökytellä. Mitä design sitten todella voi tarkoittaa Ylen kaltaiselle toimijalle? Esimerkiksi sitä, miten Yle pystyi aiemmin vaikuttamaan laajasti koko kansan ajankäyttöön.

“Ennen voitiin vaikuttaa suomalaisiin, kun päätettiin laittaa uutiset tiettyyn aikaan, nyt on vähän vaikeampaa”,

Jääskeläinen kommentoi hymyillen.

Designiin liittyvä ajattelu auttaa koko ajan Ylen toiminnassa.

“Muotoiluun panostamalla syntyy hämmästyttävän paljon kilpailukykyä. Viisi vuotta sitten radio- ja tv-uutiset olivat Ylellä eri organisaatioissa ja toistensa pahoja kilpailijoita. Siitä on nyt päästy pitkä harppaus eteenpäin, ja näin on tuotettu kilpailukykyä.”

Jääskeläisen kommenteissa tuli esiin myös journalismin ja designin suhdetta. Kun design määritellään kapeasti, niin se journalismissa suljetaan kulttuuriosastoille.

Lisäksi toimittajat kavahtavat maljakoiden ja tuolien suunnittelumaailmaa siksi, että pelkäävät tuotemainontasyytteiden pelossa tehdä juttuja oikeita nimiä mainiten.

Tämä on tietysti yksi journalistinen seikka, joka on kummallisen ristiriitainen. Esimerkiksi tekniikka-, sisustus- ja naistenlehdissä voidaan nimet pistää esiin ja usein jopa hintoineen.

Mutta vaikuttaa siltä, että itseään uskottavina pitävät lehdet kavahtavat tuotenimiä ja hintoja, juuri tuon tuotemainonnan pelossa. Toimittaja kokee, että uskottavuus menee, jos pistää niitä tuotteita kunnon tietoineen julki, vaikka se todennäköisesti yleensä on lukijan palvelemista.

Toisaalta ei ole mitään uutta sekään, että melkein alan kuin alan edustaja kokee, ettei media huomioi juuri hänen alansa tapahtumia ja tekemisiä, ei ainakaan positiivisesti. Kuten Jääskeläinen sanoi (jälleen tietysti hymyllä varustautuneena):

“Hyvin muotoiltu palvelu on huomaamaton. Huonosti suunniteltu huomataan, ja sille voimme helposti järjestää julkisuutta.”

Tänään kiinnitin paikallisessa lehdessä huomion juttuun, joka kirjoitti avoimesti messuilla olleen taiteen hinnoista. Suomalaisgalleria Anhava oli nostettu jutussa esiin messuosastona, josta sai taidetta alle 5 000 Sveitsin frangilla. Lisäksi jutussa kerrottiin muutamasta kalliimmasta hintaryhmästä.

Aamukahvipöydässämme mietimme, miksei suomalaisissa taidekritiikeissä juuri koskaan puhuta taiteen hinnoista. Galleriahinnat ovat usein esillä näyttelyluettelossa, joten olisi helppo mainita, mihin hintaluokkaan taiteilijan teokset asettuvat.

Useimmat meistä haluavat tietää hinnan, kun jutussa kirjoitetaan uudestä älypuhelimesta, elintarvikkeesta, kengistä tai sängystä. Miksi taideteoksissa tilanne on toinen?

Taideteosten hinnoista puhutaan toki esimerkiksi huutokauppojen yhteydessä. Tai jos jonkin taiteilijan teosten arvo on merkittävästi noussut viimeisinä vuosina. Tai jos tilataan esimerkiksi presidentin muotokuva. Mutta minusta olisi kiva tietää hintoja lisää.

Mainitsen nyt vielä sen, että mielestäni taidemyynnin raikas tuulahdus on ollut Hesarin Kuukausiliitteen Taidesalonki, jossa tuotteet kaupataan Huuto.netin avulla.

- – -

Taiteeseen liittyen kannattaa vilkaista myös pni:n päivän pohdinta taiteen tukemisesta.

Disclaimer: Sulhaseni on kuvataiteilija, jonka pikselimaalausten hinnat olivat viime vuoden yksityisnäyttelyssä 1 600 – 9 000 euroa.

PS. Kiitos muuten myös lukijapalautteesta, jossa haluttiin Facebookin tykkäysnappi tähän blogiin. Olen unohtanut hoitaa sen kohdilleen, mutta toivottavasti jo pian saa täällä tykätä kirjoituksista.

“Asiakaslehdet sen sijaan ovat Virtaselle kauhistus.

”Jos menee asiakaslehtipuolelle, menettää uskottavuutensa journalistina. Asiakkaan mieliksi kirjoittaminen ei ole ollenkaan toimittajan työtä”, Virtanen sanoo.

Silfverberg yhtyy heti näkemykseen: ”Ne ovat paskoja lehtiä.”

Lienee selvää, että suuri osa freetoimittajista saa elantonsa asiakaslehdistä ja yritysviestinnästä. Lehtiä on laaja joukko, joista taviskuluttajana ei kohtaa kuin pienen osan. Myös minulle asiakaslehdet tuovat elantoa. Jo opiskeluaikaan rustasin tekstejä esimerkiksiksi Ensto Oy:n lehteen, joka oli käytännössä b-to-b -julkaisu, ja Agronomiliitolle, jonka järjestölehti Alimenta on omanlaisensa asiakaslehti.

Sittemmin juttujani on ollut monenlaisissa asiakaslehdissä ja olen kirjoittanut yritysten verkkosivuille. Kirjoitan niihin mielelläni, eikä se mielestäni syö journalistista uskottavuuttani. Välillä voidaan käydä keskusteluja juttujen näkökulmista ja painotuksista, mutta samaa keskustelua käydään myös muissa julkaisuissa. Ei hyvä asiakasviestintä ole sitä, että vain hehkutetaan julkaisun maksajan tuotteita ja palveluita.

Luen mielelläni monia asiakaslehtiä, erityisesti kuluttajille suunnattuja: mielestäni ne tarjoavat hyvää tietoa ja kun julkaisija on selvillä, niin juttujen asenteita voi arvioida sen mukaan. Perusnaistenlehdestä on huomattavasti vaikeampi tietää, kuinka paljon esimerkiksi mainosrahat ovat päässeet vaikuttamaan sisältöön.

Mutta pitäisikö paperisista julkaisuista luopua kokonaan? Katleena heittää ajatuksia siitä, että asiakasviestinnässä kannattaisi panostaa useimmiten verkkoon eikä paperilehtiin:

“Onko muka VR:n imago hyvä, vaikka sillä on Matkaan-lehti? Tai muistatko, kuka on Fennian tai Vattenfallin asiakaslehden päätoimittaja? Muistatko edes lehden nimeä? Ylimääräinen puita kuluttava paperipruju ei tee minkään valtakunnan vaikutusta asiakkaaseen. Sitä paitsi jos kaikilla puljuilla on asiakaslehti, kukaan ei erotu massasta.

Pidä mieluummin yllä laadukasta verkkosivustoa, jossa on monipuolisia artikkeleita toimialaltasi, usein päivittyvä blogi, kunnolliset haku- ja keskustelutoiminnot sekä yrityksesi vanhojen tuotteiden kauppapaikka. Säästät luontoa ja asiakkaasi aikaa. Lisäksi tiedon helppo löytyminen koukuttaa asiakasta ja saa myös hakukoneet suosimaan sinua.”

Tuolla tekstin kommenteissa moni ilmoittaa, että on olemassa myös hyviä asiakaslehtiä. Yksi minua ilahduttavista lehdistä on Alkon Etiketti. Siitä pitää myös Hanna:

“Tosiaan minun nähdäkseni Etiketti on aina ollut laadukas, mutta nyt kun sen ulkoasu on uudistettu niin ajattelin muistuttaa teitä tämän ilmaisen lehden olemassa olosta. Harvemmin nimittäin asiakaslehdet ovat näin vertailukelpoisia maksullisten aikakauslehtien kanssa, vai mitä? “

Vesilasissa silloin kuohui hetken aikaa, enkä minäkään saanut vastauksia omiin sähköposteihini.

Onneksi Korhosen Suvi teki aiheesta seurantajutun Tietoviikkoon 7. huhtikuuta.

“Nyt Websiteracen toimitusjohtaja Soile Haanpää kertoo saaneensa poliisilta päätöksen, että asiassa ei ole tapahtunut varsinaista rikosta. Hän ei ole ehtinyt perehtyä päätökseen vielä ajan kanssa ja periaatteessa asia on vielä kesken.

Verkkokirjoittajien ip-osoitteita ja sitä kautta henkilöllisyyksiä ei voitu selvittää, sillä tapaukset olivat yli kolme kuukautta vanhoja, Haanpää selittää. Poliisi kehotti tekemään uuden ilmoituksen kunnianloukkauksesta, jos uusia loukkaavia ja valheellisia kirjoituksia vielä ilmestyy.

Haanpää epäilee, että monet kirjoituksista ovat alaikäisten kirjoittamia.”

Aihe on siis toistaiseksi käsitelty. Tosin yhtiön toiminta ja lausunnot eivät edelleenkään olleet erityisen mieltäylentäviä. Mutta tätä voi sitten muistella, jos joku kysyy, onko nettikirjoittmainen aiheuttanut minulle joskus ongelmia.

Edelleen tietysti kehotan kaikkia harkitsemaan, haluaako kyseisen firman “kilpailuihin” lähteä mukaan.

Oma suosikkini on Johanna Ilmakunnaksen väitöskirjaan Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa perustuva “Kulutamme kuin aateliset”. Ihan vain siksi, että tuo kyseinen väitöskirja oli herkullista lueskeltavaa ja kiinnostava katsaus aateliston elämään ja kulutustapoihin.

Itseäni lainaten:

“Monet kuluttajuuden teemat eivät siis ole kovin uusia, vaikka helposti niin kuvittelemme. Hinta ja laatu, ostamisen onni ja ahdistus, itsestä viestiminen kulutuksen keinoin, tulojen ja menojen keskellä tasapainottelu − kaikki tuo päti 1700-luvun aatelisiin samaan tapaan kuin se näkyy meidän arjessamme.”

Monia kulutukseen liittyviä aiheita tunnun pyörittelevän vuodesta toiseen, mutta tuollaiset historiallisemmat näkökulmat unohtuvat usein. Väitöskirjaa lukiessa tietysti opin paljon muutakin aatelisesta elämäntavasta.

Ilmankunnaksen väitöksestä ilmestyy nyt keväällä myös SKS:n kustantamana kirja Kartanot, kapiot, rykmentit.

Muita Huili-kolumneja:
Valitse köyhiä kavereita
Rojuista rakkaimmat

- – -

Lisäksi mainittakoon, että täällä Sveitsissä kävin tutustumassa biodynaamiseen viljelyyn ja tein siitä jutun Uusi musta -sivuille.

Mutta linkkaaminen on tietysti vaikeaa, jos alkuperäisen tiedon lähde ei ole laittanut esimerkiksi tiedotetta nettiin. Esimerkiksi tänään törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin Työterveylaitoksen tutkimuksen paljastavan, että puoliso ja ystävät löydetään yleensä samasta sosiaaliluokasta.

Googlasin itseni Työterveyslaitoksen sivuille, koska odotin, että siellä jossain, todennäköisesti etusivulla, on aiheesta tiedote.

Tältä tilanne näytti:

Viimeisimmät uutiset ja tiedotteet oli päivätty 1. maaliskuuta. Eikä siis vielä tätä kirjoittaessani (eli illalla) etusivulla näy mitään tietoa tutkimuksesta, joka tänään on uutisoitu. Ehkä se on jossain syvemmällä, mutta laiskana en jaksa niin pitkälle lähteä kaivelemaan.

Tämä ei siis ole mitenkään tavatonta, että mediassa uutisoitu aihe ei löydy alkuperäisen uutisoijan sivuilta. Toivottavasti tämä oli Työterveylaitokselta vain jokin satunnainen kömmähdys, sillä muutoin heillä on paljon ja monipuolisesti ajankohtaisia tietoja sivuillaan. Tai ehkä aihe oli päätynyt STT:n uutiseksi jotain muuta kautta kuin tiedotteilla.

Tämä nyt vain valikoitui tällä kertaa esimerkikseni. Toivon siis sekä meidän tiedonjanoisten että organisaatioiden itsensä kannalta, että vastaavista tapauksista löytyisi aina myös se yrityksen tai yhteisön tiedote. Siihen voivat sitten muutkin linkata.

Ja tuskin olen ainoa, joka haluaa välillä nähdä alkuperäiset tiedotteet ja tutkimustiivistelmät.

Päivitys (kiitos anonyymin kommentoijan):

Alkuperäinen tiedote olikin julkaistu jo tammikuussa. Nyt se sitten päätyi ilmeisesti STT:n kautta jakoon.

Eli siis syytin turhaan Työterveyslaitosta. Vika siis oli tutkimuksen uutisoijissa, jotka eivät kertoneet alkuperäistä lähdettä ja tutkimuksen julkaisuaikaa.

Tästä tulikin siis osoitus siitä, miten tutkimustiedotteita kaivellaan uutisiksi myöhemmin. Viestinnällisesti olisi kyllä hyvä kertoa, että tässä ei nyt ihan uunituoretta tutkimusta ihmetellä.

Kyseessä on kahden kuukauden ilmaisjakso, jonka saimme siitä hyvästä, että muutimme tänne. Lieneeköhän Suomessa lehdillä samanlaista käytäntöä uusien lukijoiden kalastelemiseksi?

“Se on oikeiston lehti”

Kerroin iloisena ilmaisjaksosta eräällä baselilaistaiteilijalle. Hän tuhahti, että kyseessähän on oikeistolainen lehti, josta ei kannattaisi oikeastaan vilkaista muuta kuin viikon listaus seudun tapahtumista.

Suomessa aina unohtuvat lehtien mahdolliset poliittiset kannat. Eikä oikeistolaisuus ainakaan omiin silmiini lehdestä pomppaa: Basler Zeitung on oikeastaan ainoa “maakuntalehti” täällä, joten vaikea olisi lukea muutakaan.

En ole Suomessa aikoihin lukenut paperilehteä päivittäin. Hesari on tälläkin hetkellä digimuotoisessa tilauksessa, mutta sen lukeminen on jäänyt täällä vähälle. Eli siis mediankulutuksen aika on rajallista, ja kun lukee saksaksi uutisia, niin se tuntuu riittävän. Sekä se, että klikkailee muiden linkkejä Suomi-uutisiin.

Lehti perjantaisin ilmaiseksi kaikille

Basler Zeitung ilmeisesti jaetaan ilmaiseksi joka perjantai kaikille. Lauantaisin tilaajat saavat myös aikakauslehtimäisemmän viikkoliitteen.

Vaikuttaa siis siltä, että paperilehden levikit halutaan täällä pitää pystyssä eri keinoin. Lehti-ilmoittelu näyttää silmiini aktiiviselta, ja kaikenlaiset rivi-ilmoituspalstat, asunnonvuokraukset ja muut vilkkailta.

Tosin tykkään vilkuilla myös Basler Zeitungenin nettisivuja. Käyn vilkaisemassa välillä esimerkiksi karttaa (rullaa sivua alaspäin), johon on merkitty alueen uutistapahtumia. Paikantaminen siis tuntuu tälläkin tavalla olevan nykypäivää. Erityisesti tietysti kiinnostaa, onko juuri meidän kotipaikan lähellä tapahtunut mitään.

Puhuttelutapa muuttaa nettikeskustelun sävyä

Viime viikolla hoksasin myös kiinnittää huomiota tuohon aina mieliä kuumottavaan aiheeseen eli nettilehtien keskustelupalstoihin. Tutkailin hälytyssireeneihin liittyvää tekstiä ja testiä, ja vilkaisin jutun alla olevaa keskustelua. Osallistuminen vaatii kirjautumisen, ja kommentoijien nimet näkyvät.

Moni kommentti alkoi tyyliin “Lieber Peter/Liebe Frau Meier”. Ainakin näin suomenkielisen silmiin tämä tuntui heti kohteliaalta ja koko keskustelun sävy toisenlaiselta kuin monilla palstoilla.

Myös hyviä blogeja

Basler Zeitungenilla on myös kiinnostavia blogeja, esimerkiksi Ikean sponsoroima “Sweet Home“. Lisäksi löytyy sivu, joka kokoaa alueella asuvien blogeja.

Tykkään Huilin ideasta eli ekologisesta lifestyle-lehdestä. Huili ei ole sellaista tavanomaista “kierrätä ja syö kasviksia” -ekopaasausta (on sitäkin toki joukossa), vaan menee syvemmälle ja pohtii laajemmin. Myös Ritva tykkäsi Huilista.

Siksi tähän lehteen on ilo kirjoittaa kolumneja. Toisaalta kirjoittaminen on myös haastavaa, sillä oletan lukijakunnan olevan kohtuullisen tiedostavaa porukkaa, joka varmasti on miettinyt kulutuskäyttäytymistä ja yhteiskuntaamme laajasti.

Kolumnin oheen kokoan aina muutaman nettilinkkivinkin. Näitä ovat olleet mm. Reklaamiraivo- ja Keittiökameleontti -blogit. Yritän valita sellaisia, jotka eivät olisi jo kiertäneet koko suomalaista nettiväkeä.

Kolumneja olen tänä vuonna kirjoittanut myös mm. Paikallisosuuspankkien henkilöstölehteen ja yksittäisiä tekstejä myös muihin julkaisuihin.

Mutta täytyy myöntää, että kolumnit ovat välillä todella vaikeita: niissä pitäisi olla hyvä idea, mieluusti omaperäistä ajatusta ja vielä nokkelaa kielenkäyttöä. Suomessa on runsaasti hyviä kolumnisteja, joten väistämättä pohtii, miten itse pääsisi edes lähemmäs niitä parhaimpia. Kuluttajuuteen tai nettiin liittyvät kolumnit ovat tietysti minulle se helpoin alue.

Onneksi näissä aiheissa myös riittää kirjoitettavaa. Kulutus näyttää toimivan usein pohjana muidenkin kolumnistien teksteissä: esimerkiksi Hesarissa tuntuu joskus, että osastolla kuin osastolla oleva kolumni olisi liitettävissä kuluttamiseen. Tosin tämä fiilis varmaan johtuu osittain siitä, että itselläni näkökulma kulutukseen on hyvin laaja.

Blogikirjoittelu onneksi toimii jatkuvana harjoitteluna. Sen myötä en edes kuvittele, että pystyisin toistaiseksi vaikka viikottain luomaan napakan ja onnistuneen kolumnin.

Huilia saa muuten myös ostaa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta. Hinta on 4,90 euroa. Jossain välissä varmaan laitan julkaistut kolumnini tänne julki.

- – -

Pakko vielä kehaista päivän linkkivinkkinä YLE Betan juttua broilerintuotanosta eli Kana nimeltä Ross 508. Napakasti tehty ja nimenomaan nettiin sopivaksi. Jos vielä olisi käyty läpi broilereiden teurastus, niin sitten olisi siipikarjan tuotantoketju tullut erittäin hyvin esiin.

- – -

Huomenna suuntaan joululomailuun, joten leppoisaa ja huilivaista joulunaikaa kaikille blogin lukijoille!

Tai että suomalaisella imagolla ratsastavan firman tuotteet valmistetaan maissa, joiden työolosuhteiden maine on monin kohdin heikko.

Valmistusmaiden kertominen olisi askel läpinäkyvyyteen

Taannoin joku pisti Twitterissä viestiä Iittalan tuotteiden valmistusmaista. En olettanut, että kaikkea valmistetaan Suomessa (onhan esimerkiksi Kuningaskuluttaja tehnyt pari vuotta sitten jutun Muumi-mukeista ja siitä, että niistä osa tehdään Thaimassa), mutta halusin selvittää, mistä maista Iittalan mukeja ja muita astioita tulee.

Yritin etsiä Iittalan sivuilta tietoa tuotantomaista. En löytänyt: esim. Tuote FAQ -sivu ei kertonut aiheesta mitään. Voi olla, että jossain jotain mainitaan, mutta nopea nettiselailuni ei siis tuottanut tulosta.

Siispä soitin Iittalan asiakaspalveluun ja kysyin tuotantomaita. Sain selville, että Suomen lisäksi tuotantomaita ovat seuraavat:
Aterimia valmistetaan Ranskassa, Etelä-Koreassa ja Kiinassa. Posliinia tulee Indonesiasta ja Thaimaasta. Esimerkiksi suositut Taika-astiat, joita itseltänikin löytyy, valmistetaan Thaimaassa. Lasitavaroista pieni osa Saksasta. Teräksiset Aalto-kulhot Vietnamista.

Iittalan sivuilla on hienoja tekstejä tyyliin “Vähemmän on enemmän“. Toimintafilosofia kuulostaa hienolta.

Mutta ei kai olisi liikaa vaadittu, että vaikkapa Taika-astioiden tuotekuvauksessa kerrottaisiin, että valmistusmaa on Thaimaa? Sen jälkeen voisi sitten ryhtyä kyselemään, miten valvotaan tuotannon vastuullisuutta. Ainakaan omien mukieni pohjassa valmistusmaata ei kerrota, vaikka ilmisesti nykyisin monissa Iittalan tuotteissa “Made in…” -merkintä löytyy.

Minun silmiini tämä on sitä läpinäkyvyyttä, jota yrityksiltä haluan. En suoralta kädeltä tuomitse valmistusta Aasiassa, mutta haluaisin, että se tuotaisiin selkeästi tietooni. Iittala nyt joutui tässä kohteeksi, mutta ei tietysti ole ainoa firma, jonka valmistusmaat voisivat olla helpommin nähtävissä.

“Jäätelö, jossa on käytetty Reilun kaupan ainesosia”

Vielä ikävämmältä viilaus tuntuu, kun kyseessä on taho, jolta odottaa enemmän.

Suklaajäätelössä, jonka pakkauksessa komeilee Reilun kaupan merkki, ovat vain vanilja ja sokeri “reilua”. Tätä aihetta käsiteltiin Kulutusjuhlassa, ja kiitos vain Reilun kaupan edistämisyhdistykselle keskusteluun osallistumista. Kommentti vain ei välttämättä lohduttanut:

“- – - saadakseen Reilun kaupan merkin on yhdistelmätuotteiden täytettävä niille asetetut kriteerit: kuiva-ainepainosta Reilun kaupan raaka-aineiden osuus on oltava tuotteesta riippuen vähintään puolet tai viidennes.
Reilun kaupan raaka-aineista valmistettuja yhdistelmätuotteita voivat olla esimerkiksi vaniljajäätelö tai suklaakeksi. Näiden tuotteiden tuotepakkauksissa voi käyttää Reilun kaupan sertifiointimerkkiä kuten muissakin Reilu kauppa -sertifioitujen tuotteiden pakkauksissa. Tuotteiden nimeämiseen on kuitenkin eri ohjeet kuin nk. ”yhden raaka-aineen” tuotteiden kuten banaanin tai kahvin. Yhdistelmätuotetta ei voi kutsua Reilun kaupan jäätelöksi vaan jäätelöksi, jonka valmistuksessa on käytetty Reilun kaupan raaka-aineita, jotta kuluttajalle ei syntyisi väärää mielikuvaa, että tuotteen kaikki raaka-aineet olisivat Reilu kauppa –sertifioituja.”

Niin, tuntuu vain siltä, että nimen kautta ollaan samassa tilanteessa kuin ns. nahkapullien kanssa.

Laajemmin huomiota Reilun kaupan osalta on herättänyt viime aikoina kahvi ja sen hinta. Mutta silti ostan Reilun kaupan kahvia edelleen, vaikka kauppa ottaa siitä enemmän katetta kuin tavallisesta kahvista. Uskon sen olevan parempi vaihtoehto tuottajille. Reilun kaupan edistämisyhdistyshän toteaa, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa kuluttajahinnan lopulliseen muodostumiseen.

Nyt olisi siis jollain vähittäiskaupalla hyvä paikka pieneen imagokohennukseen ilmoittamalla, että ryhtyvät ottamaan samaa katetta perusjuhlamokasta ja Reilusta.

Hyväntekeväisyyttä kännykkä ostamalla?

Moni hyväntekeväisyyskampanjakin saa kriittisen kuluttajan hämmentyneeksi. Esimerkiksi Laura Honkasalo kritisoi Tulva-lehdessä (4/10, s. 6) Roosa nauha -kampanjaa:

“Suomessa Roosa nauha -kampanja siivellä myydään keskiluokkaisille naisille ylikalliita ja usein täysin turhia tuotteita, joiden myyntihinnasta vain pieni osa menee rintasyöpätutkimukseen. Esimerkiksi 250 euron pinkistä kännykästä syöpätutkimus saa vain viisi euroa.
Tästä huolimatta Roosa nauha -kampanja on edelleen pyhä lehmä, jota ei saa kritisoida.”

Saako siis olla ilonpilaaja, joka nillittää tällaisista ja motkottaa mokomista?

Kaiken tämän jälkeen välillä tuntuu, että usein olisi niin kuluttajana kuin toimittajana helpompi olla piittaamatta ja sulkea aivot ja silmät.

Tietysti toimittajana on erityisen epämukavaa, kun kokee, että on luottanut johonkin lähteeseen tai haastateltavan sanomisiin ja myöhemmin käy ilmi, että ei olisi kannattanut. Siinä sitten soimaa itseään: olisi pitänyt perehtyä paremmin.

Vastuullisuuden vaikea arviointi

Mutta toisaalta etenkään nämä eettis-ekologiset kysymykset eivät ole helppoja. Kuten Outi Moilala kirjoittaa:

“Kumpi on vastuullisempi: Suuri kaupan alan yritys A, jolla on riskimaiden alihankkijatehtaissa ulkopuoliset riippumattomat tarkastukset, ja joka kilpailuttaa kehitysmaiden tehtaita ja hankkii ”joustavasti”?

Vai vanha vaatetehtaana aloittanut yritys B, jolla on samat baltialaiset tavarantoimittajatehtaat jo kymmenen vuotta? Ulkopuolisia tarkastuksia ei ole, mutta Riitta Suomesta on harva se viikko tehtailla ompelijoiden kanssa. Baltialaisilla ei ole työehtosopimusta.”

Ruffeksi naururypyin

Kimmoke tähän tilitykseen tuli Kemikaalikimaran Anja Nysténiltä. Hän haastoi meitä taviksia brändäämään itsemme ruffeiksi eli henkilöksi, joka

* analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä
* ei kumarra ketään
* kyseenalaistaa kaiken – myös omat kirjoituksensa

Tämä ruffeiluhan on tietysti oiva pyrkimys. Haastetta riittää, niin kuluttajana kuin toimittajana. Mutta erityisesti tykkään siitä, että “Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt.” Toivottavasti ne tulevat, vaikka maailman meno välillä vetää vakavaksi.

Lisäys: Tajusin, että jokuhan saattaa mieltää otsikon kuluttaja-toimittajan kirjoitusvirheeksi. Olenhan myös kuluttajatoimittaja. Mutta siis tavoite oli kertoa, että olen sekä kuluttaja että toimittaja, joka ähkii näiden samojen asioiden äärellä työkseen ja huvikseen.

“En kylläkään usko, että toimittaja olisi kuunnellut näitäkään puheitani. Toimittajat eivät kuuntele. Mitä kokeneempi ja parempi toimittaja, sitä vähemmän hän kuuntelee. Haastateltaville tällainen hajamielisyys on hämmentävä kokemus, harmittaa että mitä tuo toinen ollenkaan tuli, jos ei kerran puheet kiinnosta. Tekee mieli kostaa, vyöryttää tarinoita, höpöttää kaikki salaisuudet. Kun valmiin jutun sitten lukee, se tuntuu aivan vieraalta. Se on ihan oma tarinansa, hyvä tai huono mutta toimittajan oma, rakennelma jonka piirustukset hänellä oli täynyt olla valmiina mielessään ja jonka pystyttämisessä hänellä oli niin suuri työ ettei hän ehtinyt kuunnella.

Lehtijutussa täytyy olla otsikko vaikka minussa ei ole.”

Tammisella on kokemusta myös juttujen tekemisestä eli mm. Mika Kaurismäen haastattelemisesta:

“Tiedustelin lopuksi, haluaisiko Kaurismäki tarkistaa haastattelun.

– En, ei se ole kuitenkaan sinne päinkään.”

- – -

Myös toimittajalle tekee hyvää, jos hän joutuu joskus haastateltavaksi.

Haastattelijan rooliin on helppo solahtaa, mutta haastateltavana on vaikeampaa. Ainakin minulle. Mutta tekee hyvää huomata, millaisia ajatuksia ja tunteita haastattelutilanne ja valmiin jutun lukeminen aiheuttaa.

Useimpia juttuja (tosin ei niitä edes kovin montaa ole, joissa minua olisi suuresti jututettu) olen lueskellut hämmästellen sitä, että noinko fiksusti puhuin. Kiitos tästä siis toimittajille, jotka kuuntelevat valikoidusti.

- – -

Ja vielä Tammista. Ihan siksikin, että hän on mielestäni loistava kirjoittaja:

“Viisaat väittävät, että kirjat kasvattavat, että lukemalla opimme käsittelemään tunteita ja löydämme ilmaisun niillekin epämääräisille oloille, joita emme ymmärrä mutta joilla on valta meitä hallita. Saattaa sitten olla, minä vain luin.”

Annamari Sipilä sivusi myös lukemista mainiossa kolumnissaan eilen Hesarissa:

“Lähtökohtaisesti elämä on liian lyhyt, jotta kenenkään täysjärkisen ihmisen kannattaisi lukea mitään muuta kuin kaunokirjallisuutta. Satunnaisesti pitää kuitenkin silmäillä faktaakin, jotta tietäisi, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.”

Koska se on vaikeaa, niin ajattelin kokeilla, jos blogistani olisi konkreettista apua ensi vuoden tekemisiäni ajatellen.

Olen siis muuttamassa tammi-kesäkuuksi Sveitsiin. Ruokarahat pitäisi tienata, ja jonkin verran juttuja on jo ideoituna. Mutta minulle tietysti sopisi erittäin hyvin se, että pitäisin blogia Sveitsin kokemuksistani jollekin yritykselle, medialle tai muulle taholle sovittua korvausta vastaan.

Onko Sveitsi luomun ja pyöräilyn edelläkävijä?

Erityisesti tietysti aion havainnoida kuluttajan elämää ja arkea: miten vähittäiskauppa toimii? Ovatko luomu- ja lähituotteet niin hyvin saatavilla kuin Suomeen asti väitetään? Kuinka kalliiksi eläminen Euroopan kalleimmaksi väitetyssä maassa tulee? Millaisia ovat Baselin palvelut? Löytyykö lempikahvila ja -leipomo? Miten Sveitsissä huomioidaan ympäristönäkökulmat?

Ja tietysti myös matkanteosta. Kun nyt kerran tuonne lähdetään, niin oletettavasti myös ajellaan junalla eri paikkoihin ja katsellaan ympäriinsä. Lisäksi Basel väittää olevansa yksi Euroopan parhaimpia pyöräilykaupunkeja, ja tietysti ihan fillaroinnin ilosta varmasti rullailen kaksipyöräisellä.

Epäilemättä elämään mahtuu myös taidetta. Olenhan lähdössä Sveitsiin kumppanin vuoksi ja hänen ansiostaan. Puolen vuoden ajan kotimme on siis ateljeesäätiön kautta taiteilijan saama residenssi Arlesheimissa, noin kymmenen kilometrin päässä Baselin keskustasta.

Ideoita ja vinkkejä, kiitos!

Nyt vain pitäisi saada blogi-idea myydyksi. Olen parilta aiemmista touhuista tutulta taholta kysäissyt, mutta heitä ei ymmärrettävistä syistä juuri tällainen kiinnosta.

Mutta haluan uskoa, että on joku sivusto tai yritys, jota kiinnostaisi, mutta jota en vain osaa lähestyä.

Joten siis: osaatko sinä ideoida, kenelle ideaani esittelisin? Vai edustatko jopa itse sellaista tahoa, jolle Sveitsi-blogini voisi tuottaa arvoa?

Ideoita saa esittää kommenttiosastolle, sanaa saa levittää ja lisää kysellä. Tietysti voi pistää myös sähköpostia (mari.koistinenATviestimieli.fi) tai soittaa (050-5526577).

Ja toki voi tiedustella ihan perusjuttujenkin kirjoittamista, mikäli Keski-Euroopan teemat kiinnostavat.

Yleinen tokaisu lienee myös se, että moni toimittaja oikeasti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Tosin muistini mukaan olen jossain joskus (luotettavaa lähdeviittausta jälleen!) törmännyt väitteeseen, että noin kolmannes suomalaisista haaveilisi kirjailijuudesta. Joten ihmekös tuo, jos ammatikseen kirjoittavien toimittajien joukossa luku olisi vielä isompi.

Kun toimittaja uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa

Varsin moni toimittaja myös saa tekstejään lehteä paksumpien kansien väliin. Yksi heistä on freetoimittaja Pauliina Susi, jonka uusimman Nostalgia-romaanin juuri luin. Tässä teoksessa päähenkilö on nelikymppinen, pääkaupunkiseudulla asuva freetoimittaja Anni Syysaho.

Susi kertoo Journalisti-lehdessä tästä itseän hieman muistuttavasta päähenkilöstä:

“Ehkäpä Anni on minun pimeä puoleni. Hän on jonkinlainen painajaiskuva toimittajasta, joka uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa. Minusta varmaan tulisi hänenkaltaisensa jos antaisin periksi ja menettäisin otteen otteen siitä, mitä olen tekemässä – ja miksi.”

Melkoisen hurjaa Annin elämä ja työ kirjassa olikin. Viikon aikana hän ehtii mm. viilettää henkilöjutun perässä, käydä työhaastattelussa, napsia vanhoja nukahtamislääkkeitä, piipahtaa nettijulkaisua tekevässä toimituksessa ja rämpiä perhe-elämässään. Päälle puskevat niin deadlinet, miehen työpaikan YT-neuvottelut kuin unettomuus.

Juhlaluennoilla Journalismista, käytännössä peliä ilmoittajien kanssa?

Täytyy myöntää, että kirjan herkkupaloja taisivat olla juuri ne ammatilliset kohdat ja teemat, joita journalistit joutuvat pyörittämään.

“Viestintäalan juhlaluennoissa paasattiin yhä Journalismista isolla jiillä. Käytännössä erilaisten, omien näkökulmien etsimisestä ja löytämisestä oli tullut ei-toivottavaa, vaikka siihen olisi ollut aikaakin. [- - -] Käsiteltävät teemat ja näkökulmat lyötiin lukkoon useita numeroita aikaisemmin kyseisen numeron mainostilasta mahdollisesti kiinnostuneita ilmoittajia varten. [- - -] Toimittajan tehtäväksi jäi etsiä haastateltava, joka suostuisi sanomaan asiat, jotka toivottaisiin sanottavaksi.”

Heti kirjan alussa Anni saa eteensä sopimuspaperin, jolla hän antaa mediayhtiölle kaikki oikeudet materiaaleihin ilman eri korvausta. Samalla avustaja myös lupaa vastata mahdollisista kolmannen osapuolen vaatimista korvauksista ja oikeudenkäyntikuluista.

Uskoa ihanteisiin vai turhanpäiväisiä juttuja?

Läpi teoksen Anni pohtii ammatillista identiteettiään.

“Elämäni oli ollut aivan liikaa pelkkää ajelehtimista, ja sitten kun valinnan paikkoja oli tullut, olin valinnut väärin. Minä, joka sentään olin uskonut ihanteisiin, demokratiaan ja lehdistönvapauteen, työhön ja hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen sellaiseen kovin vanhanaikaiseen, olin juuttunut räpeltämään turhanpäiväisten juttujen ja ketään todella kiinnostamattomien aiheiden parissa.”

Onneksi omasta kokemuksestakin tiedän, että Annin roolihahmon näkemykset ovat niitä kärjistettyjä eivätkä tietenkään koko totuus viestintäalasta. Muuten taitaisin suosiolla lopettaa kaikenlaiset freetoimittajan tehtävät ja siirtyä, no, olisiko se sitten kirjailijaksi?

Tietysti kirjoissa on lumoutensa. Siksi olisi hienoa joskus tehdä myös sellainen, joko tietoa tai fiktiota. Valitettavasti minulta puuttuu loistava idea. Mutta ehkä sekin jossain välissä ilmaantuu…

En tietysti tiedä, mitä teen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän. Katsellaan nyt ensin ensi vuoteen: tammikuussa alkava puolivuotinen Sveitsissä voi tarjota jotain aivan uutta näkemystä myös omaan toimintaan.

Tässä vuosien varrella olen oppinut, että yleensä omat ideani eivät ole mielettömän ainutlaatuisina. Taatusti sama idea on voinut muhia myös jonkun toisen päässä.

Sen kertoo myös ruotsalainen taiteilija Ernst Billgren vastaus kysymykseen “Miten on mahdollista että toiset ehtivät vohkia minun ideani niin vikkelästi?”

“Japanin liepeillä olevilla saarilla elää apinoita, jotka syövät perunoita. Alun perin ne söivät vain ne kohdat, joissa ei ollut multaa, siten yksi apina pudotti perunan veteen, luultavasti vahingossa, ja saattoi sen jälkeen syödä perunan kokonaan. Kaikki sen saaren apinat oppivat vikkelästi pesemään perunansa, se ei ole mikään kumma, mutta jonin ajan kulutta rupesivat myös ympäröivien saaren apinat pesemään perunoitaan, vaika apinat eivät osaa uida. [- - -]
Eivät ne vohki sinun ideoitasi, te vain pesette pottunne samassa vedessä.“

(teoksesta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä)

Kuvaava ja hyvin samantyyppinen on myös Juha Jokelan yksi alaviitteistä hänen Esitystalous-teoksessaan.

“On äärimmäisen imartelevaa huomata, että luomani fiktiiviset henkilöt poimivat ideoita samasta kollektiivisen alitajunnan lohkosta kuin Suomen hallituksen virallinen visionääri filosofi Pekka Himanen.
OT, Rami ja Tanja suunnitteleat Tapiolasta selvästi jotain samanlaista, mitä Himanen Kukoistuksen käsikirja -raportissaan nimittää “henkiseksi pääkaupungiksi”. [- - -] Ideat eivät ole omiamme. Ne ovat ammennettavissa yhteisestä lähteestä.”

Koska “sama pottujenpesuvesi”, “kollektiivinen alitajunta” ja “yhteinen lähde” ovat siis olemassa, niin kannattaahan ne hyödyntää.

Siksi olen ilahtuneena havainnoinut toimittaja- ja muiden tovereiden aktiivisuutta Uutisraivaaja-kimppaideoinnissa. Uutisraivaaja: Hacks&Hackers -tilaisuus kuulostaa jo nyt mainiolta. Viisaita päitä ja hyviä tyyppejä – ja oletettavasi ideoita jalostettavaksi.

Itse en pääse tuonne lokakuun tilaisuuteen, sillä olen silloin matkoilla. Mutta onneksi työhuonetoveri Olli on aktiivinen niin verkossa kuin ihmisten yhdistämisessä.