En pidä itseäni suurena joukkoistamisen asiantuntijana, vaikka tietysti mielenkiinnolla seurailen erilaisia aiheeseen liittyviä toimintoja. Sekä kuluttajille että kansalaisille tarjotaan yhä enemmän alustoja vaikuttamiseen, mutta kaikki eivät tietysti toimi niin hyvin. Siihen on tietysti lukuisi syitä lähtien motivoitumisesta ja palkitsemisesta.

Päivän tilaisuudessa mielenkiintoista oli se, että yleisössä oli tuttuja opettajia niin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta kuin Helsingin yliopistosta. Hassua, miten omien vanhojen opettajien läsnäolo hieman lisää jännitystä. Kai sitä haluaa näyttää, että opiskelujen jälkeen minusta on tullut ihan kelpo osaaja.

Päivän esityksen kalvoni eivät olleet laajat, mutta sisälsivät muutamia esimerkkejä, kuten Digitalkoot, Ota kantaa ja Threadless.

Kerroin myös Kari A. Hintikan raportoimasta muutaman vuoden takaisesta Pepsin kisasta ja siitä, miten joukkoäly toimi toisin kuin kisan järjestäjät odottivat.

Kuten siitä, että mielekäs tekeminen on elämässä tärkeää, kuten myös sosiaaliset suhteet ja riittävä toimeentulo. Ja niihin voi päästä vaikka jättäytymällä pois vakituisesta, hyväpalkkaisesta kokopäivätyöstä ja ryhtymällä osa-aikaiseksi yrittäjäksi (joka hinnoittelee itsensä niin, että ei tarvitse euroja venytellä, tai suhteuttaa kulutuksensa pienempiin tuloihin). Tätä usein nykyisin kutsutaan downshiftaamikseksi tai kohtuullistamiseksi.

Työn mielekkyys merkitsee paljon

Samassa tapahtumassa julkistettiin kyseisen liiton kysely nuorten odotuksista työhön. Mielestäni ne tuntuivat hyvin samanhenkisiltä kuin omani: työn pitää olla kivaa, kiinnostavat tehtävät ovat tärkeämpiä kuin korkea palkka ja työltä odotetaan joustavuutta. Työpaikkaa ollaan valmiita vaihtamaan, jos se ei täytä odotuksia tai vastaa omaa arvomaailmaa.

Siksi hiukkasen hämmensi, miten tutkimus oli uutisoitu tai siis oikeastaan se, miten Akavan erityisalojen toiminnanjohtaja oli tuloksia tulkinnut:

“Käsitykset työtävieroksuvasta ”downshiftaajasukupolvesta” joutavat romukoppaan, Luomanmäki sanoo”

Eli siis jälleen downshiftaus on ajateltu työnvieroksumiseksi. Eihän siitä ole kyse, vaan juuri tuosta, mitä nuoret olivat kertoneet, kuten työpaikan arvomaailman yhteensopivuus omaan ajatteluun:

“Kynnys vaihtaa työpaikkaa on matala. Jos työpaikan arvot tai ilmapiiri eivät ole kohdallaan, lähdetään kohti uusia mahdollisuuksia, vaikka tulotaso laskisikin.”

Vaikka itse alan olla hieman kyllästynyt jauhamaan downshiftingista, niin silti häiritsee se, että termi leimataan laiskotteluksi tai työn vieroksumiseksi.

Esimerkiksi Turun Ylioppilaslehdessa ystäväni Mace kertoo omasta “Aika on tärkeämpää kuin raha” -ajattelustaan, johon liittyy mm. välivuosien pitäminen. Silti kukaan Macen tunteva tai edes Macen blogia lukeva tuskin voisi sanoa, että hän olisi jotenkin työtävieroksuva.

Downshiftaaja voi tehdä paljon töitä tai työkaltaista toimintaa (vapaaehtoistyö, harrastukset…). Hän saattaa myös tienata runsaasti. Hän voi olla todella tehokas ja aikaansaava. Kyllä useimmat meistä neljässä tunnissa voivat tehdä paljon, jos se, mitä tekee, on mieluista ja kiinnostavaa.

Monet kokevat ennemminkin “upshiftaavansa”, koska voivat keskittyä itseään kiinnostaviin aiheisiin ja toimintaan.

Ritva on kirjoittanut juuri aiheesta osuvan tekstin Kolme syytä kannattaa downshiftingia, joka kokoaa näkemykset hyvin.

Osmo Soininvaara taas totesi tällä viikolla blogissaan:

“Eräs VM:n virkamies valitti minulle, että veroja ei tule tarpeeksi, koska nuoret koulutetut laiskottelevat ja tyytyvät pienempiin ansioihin. Samaa ilmiötä on myös kotihoidontuen suosion kasvu – myös hyväpalkkaisten keskuudessa, vaikka valinta on heille hyvin kallis.

Vapaaehtoinen, henkilökohtainen rahan vaihtaminen vapaa-aikaan on minusta hyvin terveellinen ilmiö. Tätä ei pidä paheksua, päinvastoin; ei ahneutta ainakaan ennen ole hyveenä pidetty.”

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

Puheenvuoro olikin täyttä asiaa, ja muutamia lausuntoja pistin muistiin.

Ensinnäkin kommentti siitä, että yksinkertainen “nippelitiedottaminen” kuluttajille eettis-ekologisista teemoista väistyy. Sen tilalle nousee arvokeskustelu.

Yritysten on miettitävä esimerkiksi sitä, onko vaikkapa kertakäyttöastioiden valmistaminen arvojen mukaista vai pitäisikö toiminta suunnata uudelleen. Luonnonvaroja ei ole loputtomiin, ja yritysten pitää pystyä moraalisesti perustelemaan oikeutensa niiden käyttöön.

Jalanjälkimittarit eivät ole yksiselitteisiä

Grundström kommentoi myös sitä, ettei hän usko jalanjälkimittareiden tuovan suurta ratkaisua. Ne eivät ole yksiselitteisiä tai yksinkertaisia.

Olen samaa mieltä: erilaisiin jalanjälkilaskelmiin liittyy paljon hankaluuksia, eikä niitä voi verrata esimerkiksi elintarvikkeiden energiasisältöihin (esim. viime viikolla uutisoitu Hesarin paperi- vs. nettilehti, jutun otsikointia kritisoi Vaiheinen ja jutun keskusteluosiossa laskelmia epäillään monista syistä).

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö tuotteiden ympäristökuormitusta pitäisi tutkia ja minimoida. Mutta esimerkiksi hiilijalanjälki on vain yksi ympäristövaikutusta mittaava taso, ja laskelmien teko hankalaa.

Peruslinjauksilla pääsee eteenpäin ilman merkintöjäkin

Esimerkiksi normaalilla päivittäistavarakauppareissulla toiminnan ja ostamisen yleislinjauksilla pääsee jo pitkälle oman hiilijalanjälkensä minimoimisessa. Siis näitä tuttuja: suosi kausi- ja kasvisruokaa, vähennä eläinperäisiä tuotteita, osta kasviksista ja juureksista erityisesti avomaalla kasvaneita, vältä pakasteita, mene kauppaan muuten kuin omalla autolla jne.

Tietysti kuluttajat sanovat haluavansa merkintöjä: kuulostaahan se houkuttelevalta ja ostamista helpottavalta. Mutta vaikuttaisivatko ne aidosti toivotulla tavalla? Ravintosisällöt ovat nykyisin pakkauksissa pakollista tietoa, mutta silti suomalaiset eivät syö terveellisesti.

Kuinka lasketaan ja mitä verrataan mihinkin – tuoteryhmän tuotteita keskenään vai esimerkiksi elintarvikkeiden koko skaalalla? Kuka tekee laskelmat ja määrittää kriteerit?

Elintarvikkeiden hiilijalanjäljestä järjestettiin nyt toukokuussa MTT:n järjestämä työpaja. Minutkin oli sinne kutsuttu, mutta en sairastamisen vuoksi päässyt. Työpajan keskustelua ja ongelmia esitellään Ruokatiedon artikkelissa, ja työ merkintöjen miettimiseksi siis jatkuu.

- – -

Itse siis puhuin tiistaina kuluttajavaikuttamisesta ja Porkkanamafiasta. Esillä oli tietysti netti ja sen vaikutukset kuluttajien toimintaan sekä tietysti myös Porkkanamafian leviämiseen ja viestintään. Verkko levittää kuluttajien kokemuksia ja näkemyksiä –  totuuksia, tunteita, tietoja kuin harhaluuloja. Ennen minua puhui Marttojen edustaja: se tietysti sopi hyvin, sillä Martat ovat kuluttajaliikkeenä uranuurtajia ja myös minulle jo lapsuudesta asti tuttuja.

Jäi tosi hyvä fiilis tuosta tilaisuudesta, ja Otaniemestä kotiin oli kepeää fillaroida!

Moni tuttu on kommentoinut, että kohtuullisen hyvä keskustelu tuolla saatiin aikaan, eikä mennyt edes huuteluksi. Ohjelman ensimmäisellä jaksolla katsojia oli keskimäärin 498 000 ja toisella jaksollakin lähes 330 000. Näin televisiottomana ihmisenä nuo katsojaluvut tuntuvat aina niin suurilta.

Jälleen tutuilta on tipahdellut positiivisia kommentteja esiintymisestäni. Kiitos vaan kaikille niistä!

Taustatyötä tein pienien tiedonhakujen lisäksi kauppamatkan verran, eli kävin katsomassa, mitä lihatuotteet maksavat.

Broilerin koipireidet maksavat 2,15 e/kg, luomuporkkanat 2,40 e/kg

Kuten ohjelmassa sanoin, niin kuluttajana on vaikea käsittää, miten broilerin koipireidet voivat olla niin halpoja, reilut pari euroa kilo. Kyllähän hinta kertoo omaa kieltään eläinperäisten tuotteiden tuotannosta ja niiden arvostuksesta. Tietysti elintarvikkeiden hinnanmuodostus on monen tekijän summa, ja voimakas tekijä on tukijärjestelmä.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitelty juuri lainkaan luomutuotantoa. Ei sekään eläintuotannolle varmasti aina mikään taivas ole, mutta esimerkiksi luomulihan ekologinen kuormitus on selvästi pienempi kuin tehotuotetun lihan.

Uudet ruokatavat opetteluun – ituhippeily ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella

Ohjelman loppuvaiheessa pääsin ylpeilemään urheilusaavutuksillani eli puolimaratonilla. Kasvisruokavaliosta voi saada ihan tarpeeksi ravintoaineita liikkumiseen. Tietysti se vaatii opettelua verrattuna suomalaiseen perusravintoympyrään, mutta ei ole mitenkään mahdotonta. Olen viime aikoina mm. onnistuneesti idättänyt papuja ja linssejä proteiininlähteeksi.

Syön myös lihaa silloin tällöin, jos sitä eteeni ilmaantuu tai liha päätyisi muuten roskiin. Mutta en siis osta lihaa kotiini, ja olen vähentänyt myös mm. maitotuotteita. Viimeisin maistiainen oli poron kieli, tätä ennen broilerin sydän. Nämä ovat sellaisia eläinten osia, joita ei välttämättä aina edes ihmisravinnoksi käytetä. Kokonaisvaltainen ruhon hyödyntäminen ihmisravinnoksi olisi tietysti tärkeää.

Televisiokeskustelussa sivuttiin myös hevosenlihan käyttöön. Hevosten teurastukseen liittyvistä ongelmista oli juttu eilisessä Hesarissa (“Hevosenlihaa haaskataan madonruuaksi“, €). Perehdytyksen aiheeseen saa myös Hevosjalostusliiton  sivuilla olevasta tiivistelmästä Eettinen ja turvallinen -keskustelutilaisuudesta viime syksyltä.

Myös luomulihan kohdalla teurastus ja eläinten kuljetus teurastamoihin on ongelma. Luomulihan teurastuslupa on nyt 12 teurastamolla, kun Eviralta saamieni tietojen mukaan teurastustoimintaa harjoittaa kokonaisuudessaan vajaa sata laitosta. Luomulihan teurastussäännöt ovat kohtuullisen tiukat, joten teurastamoilla on esimerkiksi tietyt päivät luomueläimille.

Lihaa lähes 80 kiloa, kasviksia ja hedelmiä 103 kiloa vuodessa

Lihantuotannon vähentäminen olisi sekä eettistä että ekologista. Samalla se olisi myös terveellistä.

Vuonna 2008 suomalainen söi lihaa 78 kiloa, ja näin suurelle määrälle ei ole ravitsemuksellisia perusteita: puoletkin riittäisi. Kasviksia kului 67 kiloa ja hedelmiä 36 kiloa. Sokeriakin meni noin 30 kiloa, nestemäisiä maitotuotteita 183 litraa.

Eli lihalauantai tai pyhäpihvi olisi tervetullut muutos nykytilaan, jossa lihaa popsitaan päivittäin runsaasti. Ylipäätään ruokasuhde pitäisi saada sellaiseksi, että lautasellemme päätyviä tuotteita osattaisiin aidosti arvostaa.

Perusongelma on tietysti sama kuin kulutuskulttuurissamme ylipäätään. Olemme ahneita ja haluamme kaikenlaista. Sen myötä kulutamme liikaa luonnonvaroja.

Kaupunkilainen ja maalainen kohtaavat

Eläintuotanto ei ole vain Suomea koskettava ongelma, vaan globaalisti merkittävä aihe. Siksi minäkin jaksan siitä paasata täällä netissä ja muualla, jos pyydetään.

Kiinnostavaa on ollut havaita, miten eri tahoihin vaikuttaa se, kuinka paljon he tietävät taustoistani. Jos maataloustuottajalle mainitsen, että olen itäsuomalaisen siemenviljelijätalon tytär, maaseudulla kasvanut, porkkanapenkkejä kitkenyt ja traktoria ajanut, niin minuun suhtaudutaan myönteisemmin, kuin jos  tiedetään vain se, että olen helsinkiläinen kuluttajaekonomisti.

Tietysti lapsuus on vaikuttanut ajatuksiini. Sen myötä esimerkiksi broilerintuotanto kymmenientuhansien yksilöiden hallissa tuntuu niin suuresti siipikarjan luontaisen toiminnan vastaiselta.

Lapsuudessani tilallamme nimittäin oli sellainen 10-15 tavallisen kanan parvi ja kukko, jotka elelivät vanhan navetan yhdessä huoneessa: nukkuivat orsilla ja pöyhivät pehkuja lattialla, munivat pesiin ja kesällä pääsivät pihahäkkiin. Syksymmällä kanaparvi tepasteli myös vapaasti pihalla, kun pihapiirissä ei enää ollut mitään sellaista kasvamassa, jota linnut toiminnallaan olisivat voineet haitata. Mukana menossa oli yleensä myös pari ankkaa, jotka vaeltelivat koko kesän vapaana pihalla.

On mahdotonta kuvitella, että tiukalla nokkimisjärjestyksellä elävät, hormoneilla bodatut ja kauas peruskanasta jalostetut broilerit voisivat niissä suuryksiköissä kovinkaan hyvin, vaikka olisi ruokaa ja lämpöä. Toki odotan niitä normaaliin suomalaiseen broilerihalliin asetettuja nettikameroita, joista voisi käydä katsomassa, kuinka linnut oikeasti elävät.

Olen myös nähnyt lapsuudessa, kuinka vanhalta kanalta katkaistaan kaula. Siipikarjan teurastuksesta saamani tiedot kuulostavat sen verran epäeettisiltä, että broilerin syöminen ei kiehdo senkään vuoksi. Mutta ei se kaulankatkaisu aiheuttanut myöskään traumoja: vanha lintu oli parempi lopettaa kuin pitää heikkokuntoisena muun joukon nokittavana.

Ruuantuotantoa on muutettava jo ennen keinolihan tuloa

Mutta ihan taatusti kaupunkilainenkin voi ymmärtää eläintuotantoa. Tuottajat ja teollisuus eivät ainakaan paranna mainettaan sillä, että tuhahtelevat kuluttajista, jotka eivät koskaan ole navetassa käyneetkään eivätkä siksi voi käsittää eläinten hyvinvointia. Kuten ei myöskään auta se, että syytetään äänekkäästi suomalaisia viljelijöitä.

Minulle kyse on siitä, että toivoisin tällä pallolla olevan pitkälle tulevaisuuteen mahdollisuudet elämiseen niin ihmisillä kuin eläimillä. Keinoliha varmaankin tulee yleistymään jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen olisi syytä muuttaa länsimaista ruuantuotantoa ja -kulutusta.

Noin lyhyessä keskustelussa ei tietysti ehdi kuin päästä alkuun. Moni seikka jäi varmasti huomioimatta, ja jokin muu sai liian suuren painoarvon.

Mutta minulla oli ainakin aika kivaa, ja tietysti nämä kokemukset myös tärkeää esiintymisoppina. Mahtavaa huomata, ettei suoraa televisiolähetystä jännitä niin paljon kuin voisi kuvitella ja saa myös sanottua jotain tolkullista. Mutta itsekritiikki aiheuttaa sen, että oma huomio kiinnittyy niihin seikkoihin, jotka mielestään olisi voinut hoitaa vielä paremmin.

Muutama kommentti sen perusteella, mitä lähinnä netissä minulle on viestitty:

- Tietysti omakohtaisesti ratkaisu on ollut helppo myös siksi, ettei minulla ole perhettä. Kun ei ole lapsia, niin taloudellisestikaan ei tarvitse kantaa huolta kuin itsestäni.

- Rahan ansaitsemista en näe mitenkään huonona juttuna. Sehän on hienoa, jos vielä tienaakin hyvin tekemällä elämässään sellaisia asioita, joista pitää. Omakohtaisesti koen tärkeäksi hankkia sen verran, että tulen toimeen: jos jää yli, niin mukavaa. Mahtavaa olisi, jos jäisi niin paljon, että voisin sijoittaa sitä enemmän eteenpäin hyviksi uskomiini tarkoituksiin.

- Freetoimittajuus ei todellakaan välttämättä tarkoita leppoisampaa elämää verrattuna vakitoimittajan pestiin. Monelle ansainnan hankkiminen itsensä työllistäjänä voi tuntua raskaalta. Omalla kohdallani erityisesti tutut ja verkostot ovat tuoneet riittävän kiinnostavia ja monipuolisia viestinnän tehtäviä.

- Kieltämättä on välillä outoa, että kohtuullistavaa elämäntapaan joutuu perustelemaan, kun taas “tuhlaavaisemmilta” tai normaalissa palkkatyössä käyvältä ei samanlaisia perusteluita kysellä. Mutta niinhän se menee kaikessa, että valtavirrassa toimiminen on normi.

- Kirjan kirjoittamisesta olen tietysti haaveillut, mutta jostain syystä se tuntuu niin pitkäjänteiseltä ja suurelta projektilta, että toistaiseksi on jäänyt aloittamatta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä: itse asiassa esimerkiksi blogieni arkistoja välillä tutkaillessani huomaan, että olen kirjoittanut suhteellisen paljon ja väliin jopa järkeviäkin. En vain yhtään tiedä, miten moisen projektin saisin järkevästi ottamaan edes ensiaskeleitaan ja olisiko siinä nyt sitten mitään järkeä.

Hauskaa oli havaita, miten tv-esiintymiseni sai kommentointia Facebookissa (siis IRL-tutut) ja Twitterissä (monia sellaisia, joita en tunne). Blogeihin asti kommentoijia ei enää oikeastaan tullutkaan. Vielä kerran kiitos kaikille!

Haastattelussa viittasin Veblenin Joutilas luokka -teokseen. Olen tehnyt siitä aikoinaan tiivistelmän, jonka ansiosta ilmeisesti kyseisen sosiologin ajatuksia sentään muistan jollain lailla, vaikka valitettavan paljon kulutusteorioista olen ehtinyt unohtaa.

Tosin en tietysti malttanut pitäytyä vain tässä, koska kuulin kummasteluja mm. siitä, ketä mahtavat olla ne, jotka vaikkapa kommentoivat blogeja keskellä yötä. Tunnustin itse kuuluvani tähän joukkoon.

Seminaarissa oli mukana myös mm. Ville Lehtovirta (Aleksin Kaiku-firmasta) Ydinreaktioita-blogin tiimoilta. Kyseisen blogin tavoite on saada sekä ydinvoiman puolustajat että vastustajat keskustelemaan samaan paikkaan. Toistaiseksi Ydinreaktioita on tavoittanut erityisesti puolustajat: vastustajat toimivat aktiivisesti omilla tahoillaan netissä.

Eikä tämä minua sinällään ihmetytä. Kun Ydinreaktioita nopeasti vilkaisee, niin tulee tunne, että tässä nyt energia-ala puffaa ja ydinvoimaa vastustavat kirjoitukset tuntuvat lähinnä näennäiseltä kuorrutukselta tyyliin “keskustelemme kyllä avoimesti aiheesta”.

Jäin miettimään, miksi vieläkään ei näe kovin paljon niitä blogeja, jotka kokoaisivat keskustelua muista blogeista, kuten Kulutusjuhlassa teemme. Esimeriksi ydinvoimasta ja Suomen energiapolitiikasta kirjoitetaan runsaasti blogeista, joten luulisi, että olisi helppo ottaa lainauksia näistä. Silloin ei tarvitisisi itse edes suoraan tuottaa sisältöjä, mutta saisi niitä eri näkemyksiä samalle sivustolle. Tällöin myös blogi luontevasti linkittyisi muihin blogeihin.

Tietysti toisten blogien lukemisessa on oma vaivansa. Mutta ei se nyt mahdotonta ole, ja ainakin Kulutusjuhlan osalta se on ollut todella tärkeä tapa koota blogien kuluttajakeskustelua.

Samaa tekniikkaa voisi käyttää monen muunkin blogiporukan kokoamisessa. Onko esimerkiksi olemassa blogia, joka keräisi yhteen suomalaisten poliitikkojen blogitekstejä? Tai koirablogien seuraajaa? Entäs ihmissuhteiden kartoittaja? Tai kunnonkohottajien etenemistä kartoittava? Mainostoimistojen blogien viikkokatsaus?

Olisin kiitollinen, jos joku tietää tällaisia blogeja ja voisi niistä vinkata.

Olin paikalla kertomassa Porkkanamafian tavoista hyödyntää nettiä (esitykseni kalvot), ja toisena alustajana toimi Mari Tikkanen M4ID:stä (lue lisää Marista ja hänen erittäin kiinnostavasta yrityksestään Vihreän Langan jutusta). Liverapoilin paikalta Qaikuun.

Tikkasella oli hyvä pohjustus aiheeseen ja monta hyvää näkemystä, jotka sopivat paitsi järjestöille niin myös yrityksille. Tikkanen totesi mm. sen, että järjestöt eivät vielä ottaneet tarpeeksi huomioon, miten kollektiivista tekemistä voisi hyödyntää. Esimerkiksi Wikipedia on suosittu lähde terveysasioissa, joten vaikkapa WHO:n asiantuntijan pitäisi osata (ja haluta) muokata artikkelia esimerkiksi sikainfluenssasta.

Jälleen todettiin myös se, että verkkomaailman keskusteleva, avoimuutta vaativa kulttuuri on monille vieras ja sitä pelätään. Lisäksi netissä käytetään usein epämuodollista, henkilökohtaista viestintätapa, eikä senkään omaksuminen tuosta noin ole vaivatonta.

“Communication officer” ei ole enää merkittävin viestinlevittäjä, vaan yhteisö välittää ja kenties myös muokkaa viestejä. Erityisen tärkeitä ovat verkon mielipidejohtajat (“e-fluentials”, ihmiset, joilla on voimakas vaikutus sosiaalisessa mediassa omalla sektorillaan tai vaikka kaveripiirissä): viestin pitää tavoittaa nämä henkilöt.

Tähän liittyy myös tarve jokaisen henkilökohtaiseen sosiaalinen pääoman kehittämiseen. Tietysti minäkin haluan näyttää hyvältä omassa porukassani, yhtä lailla kuin myös antaa kuvan omasta asiantuntijuudesta.

Järjestöissä sosiaalisen median käyttöön ottoa helpottaakin, jos porukassa on edes yksi tällainen netti-intoilija. Organisaation sisäisessä toiminnassa “sosiaalisen median evankelisti” helpottaa asioiden viemistä läpi ja kenties vähentää muutosvastarintaa.

Alustusten jälkeen virisi kiinnostavia kommentteja ja ajatuksia. Yhtenä kohteena oli esimerkiksi netin viihteellisyys ja tiedon luotettavuus. Tähän Tikkanen totesi, että sosiaalista mediaa käytetään yhä enemmän nimenomaan “hyötymielessä”, vaikka tietysti “hömpälle” on oma paikkansa.  Ihmiset haluavat käyttää sosiaalista mediaa yhä enemmän oman elämän hallintaan.

Ei myöskään pitäisi aliarvioida ihmisen kykyä arvioida nettitietoa ja sen levittäjien luotettavuutta.

Asiatiedon merkitystä kuvasi myös Lukiolaisten liitossa toimineen nuoren kommentti IRC-gallerian hyödyntämisessä asiakampanjoinnissa. IRC-galleria on kaupallistunut ja yritysten mainosviesteihin voidaan suhtautua kielteisesti, mutta käyttäjät haluavat kuitenkin asiatietoa, vaikuttamismahdollisuuksia, kannanottoja. IRC-galleriassa voi luoda keskustelupaikan esim. nuorten mieltenterveystyöhön.

Lisäksi nousi esiin, ettei liittyminen johonkin Facebook-ryhmään todellakaan tarkoita, että olisi valmis vielä toimimaan konkreettisesti.

Samalla keskusteltiin myös jälleen siitä, että vaikka sosiaalinen media on periaatteessa edullista, niin silti se vaatii resursseja. Siis runsaasti aikaa. Eikä käsitys sosiaalisesta mediasta tai osaaminen verkossa toimimiseen ihan noin vain sormia napsauttamalla synny.

Haluaisin jotenkin aina mys muistuttaa, ettei netti ole muuttanut ihmismieliä niin paljon kuin välillä tunnutaan ajattelevan. Verkkoa syytetään siitä, että olemme lyhytjänteisempiä tai emme halua ottaa vastuuta samaan tapaan kuin ennen. Onkohan se todella näin? Ovat monet varmasti ennenkin ajatelleet, että olisipa hienoa tehdä hyväntekeväisyystyötä ja ensi maanantaina menen kyllä tuonne, mutta ajatuksen tasolle se meneminen kuitenkin on jäänyt: nyt verkossa aikomuksetkin voi tehdä julkisiksi.

Ja monet nettikäytökseen ja -toimintaan liittyvät kysymykset ovat niitä samoja, jotka ovat ihmisten sosiaalisessa toiminnassa olleet läsnä aina: verkko tuo vain ne esiin toisella tavalla.

Sosiaalisen median tutkija Petri Kola eli nettitutummin Pe3 aloittaa seminaarin otsikolla  “Palasia Porkkanamafiasta – uusia naamoja ja parveilua, hyvää satoa ja ongelmapaikkoja”.  Petrihän on ollut mukana Porkkanamafiassa etenkin nettisysteemien pohdinnoissa ja on tietysti muutenkin fiksu ja mukava torkkelinmäkeläinen.

Toisena puhujana on akatemiatutkija Mika Pantzar otsikolla “Pelkkä porkkana ei riitä”. Hän kommentoi minulle puhujapyyntöä siihen tyyliin, että tulee kyllä, jos saa puhua siitä, miksi nyt kuluttajien sijaan pitäisi aktivoida yritykset toimimaan toisin: lainsäädännön ja sanktioiden vaikutus on suurempi kuin kuluttajien huonon omantunnon kautta toimiminen.

Kolmas puhuja on, tadaa, minä itse. Otsikokseni kirjasin “Kuluttajat kylvävät kokemuksiaan nettiin” eli sitä tuttua asiaa, jota blogiinkin on tullut runsaasti kirjattua.

Yksivuotisseminaari järjestetään Dodo ry:n todella mielenkiintoisen Megapolis 2024 -tapahtuman yhteydessä. Eli Porkkanamafian seminaarin jälkeen kannattaa jäädä kuuntelemaan  puhetta hyvästä ruuasta ja kaupunkilaisuudesta.

Porkkanamafian juhlinta jatkuu iltabileissä (FB-kutsu), joiden tuotolla seuraavana päivänä vietetään brunssia (FB-kutsu).

Eli tulkaahan kuuntelemaan ja moikkaamaan!

Nettiin voi päätyä epävirallinenkin keskustelu

Yhtenä ajatuksena heitin taas sen, miten yritysten pitäisi tiedostaa se, että julkisissa tilanteissa lausutut sanat voivat päätyä verkkoon ja sitä kautta laajempaan levitykseen kuin mitä henkilö itse osaisi ajatella. Tästä julkisesta puheesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta asia tuli mieleeni eilen, kun luin Leo Straniuksen tekstiä Suomen Luonnonsuojeluliiton Ilmastoblogista:

“Heti seminaarin jälkeen HK Ruokatalon kaupallinen johtaja Antti Lauslahti liimautui kylkeeni kiinni ja halusi keskustella tarkemmin ruokapolitiikasta. Hänen mukaansa vaarannamme suomalaisten proteiinin saannin ja ruuan omavaraisuuden, mikäli esitämme lihansyönnin korvaamista kasvispohjaisilla tuotteilla. Yritin täsmentää hänelle sitä, että proteiinin tarve on kyllä tyydytettävissä soijapohjaisilla tuotteilla ja palkokasveilla sekä kerroin KotiMIPS-hankkeen yhteydessä tehdystä työstä liittyen elintarvikkeiden luonnonvarojen kulutukseen.”

Tuskin HK Ruokatalon Lauslahti oli tullut miettineeksi, että Leo kirjoittaa hänen kommenttinsa nettiin. Ja minä sitten levitän sitä sekä täällä että Kulutusjuhlassa.

Kun radiotoimittaja Kiasman johtajaa haastatteli

Mielenkiintoinen on myös Kiasman johtajan Berndt Arellin kirjoituksen siitä, miten hän koki radiotoimittajan työskentelytavan epäammattimaiseksi. Samalla tämä on yksi esimerkki lisää siitä, miten haastatellut voivat julkaista blogissaan oman näkemyksensä jutusta ja sen teosta, eli maineenhallintaa myös tätä kautta:

“Kyseisen haastattelun aluksi hän laittoi päälle nauhurin, alkoi lukea ennakkoon valmisteltuja kysymyksiä suoraan paperista ja nostamatta katsettaan siirtyi parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen käsittelemään kokonaan toista aihepiiriä: millainen olen museonjohtajana ja johtajana ylipäätään. Emme olleet sopineet tällaisesta ennakkoon eikä hän käsitellyt asiaa lainkaan ennen haastattelun alkua. Vaikutti siltä, että tämä aihepiiri olikin itse asiassa ollut koko haastattelun pääasia.

Minulla ei sinänsä ole mitään tällaista keskustelua vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että toimittaja tässä yhteydessä toimi epäammattimaisesti ja epäeettisesti täysin turhaan.”

Päivän esityksen kalvot ovat pitkälti tuttua tavaraa, yritysblogeista jne., ja tutusti ne ovat julki SlideSharessa.

Jos olisin tiennyt, että juttu julkaistaan myös Karjalaisessa, olisin halunnut siihen vähän toisenlaisia kommentteja. Tämä johtuu tietysti omasta pohjoiskarjalaisesta syntyperästäni eli elämäni ensimmäiset 18 vuotta olen asunut Joensuun naapurikunnassa Liperissä ja vanhempani asuvat siellä edelleen. Todennäköisesti jutun näki nyt suhteellisen moni sellainen, joka tietää minut ja/tai vanhempani. Sitä paitsi olen niin paljon äitini näköinen, että nimi ja naama yhdistynevät jo sitä kautta, heh.

Olisin varmaan kommentoinut ainakin sen, että itse asiassa ensimmäiset julkiset tekstini julkaistiin nimenomaan Karjalaisessa. Kirjoitin teininä nimimerkin takaa nuortensivuille mielipiteitä ja turhanpäiväisiä runoja (tyyliin “Sinun katseesi on kuin auringonpaiste / ja minä / kuin auringossa sulava lumi“), sillä niistä sai mielestäni melkoisen hyvät rahat. Palkkio taisi olla kutakuinkin 90 markkaa per julkaistu teksti.

Eli kun nyt on puhuttu paljon siitä, kuinka julkaistaan lukijoiden tuottamia sisältöjä lehdissä ja verkkosivuilla, niin on sitä tietysti tehty jo pitkään. Ja haluni saada tekstejä julki jollain lailla on ollut olemassa jo ennen internetiä. Lisäksi olen varmasti tienannut paremmin noilla nuortensivupalkkioilla kuin blogeillani, mikäli mittarina pidetään suoraa ansiota. (Sittemmin olin myös Karjalaisessa kuukauden harjoittelijana ja kirjoitin ihan oikeita juttuja.)

Mutta siis toimittajanäkökulmastanii katsoen Karjalaisen juttuun olisi saanut paikallisempaa otetta varsin vaivatta, joka nyt artikkelista yhteistyökuvion kautta puuttui.

Haastatellun näkökulmasta taasen olisi ollut mukavaa tietää etukäteen, että juttu voi päätyä myös muualle kuin Keskisuomalaiseen, josta tekohetkellä oli puhe. Journalistin ohjeiden mukaan haastateltavalla olisi oikeus tietää, mikäli haastattelua voidaan käyttää useammassa välineessä. Mutta enpä usko, että jutun tehnyt freetoimittaja oli selvillä jutun mahdollisesta laajemmasta käytöstä.

Siis omalta kohdaltani uskon, että juttu olisi voinut olla lukijoiden näkökulmasta mielenkiintoisempi ja paikallisemman tuntuinen, mikäli taustani olisi tullut paremmin esiin. Muutoinhan saman jutun käytöllä kahdessa eri lehdessä ei kannaltani sen suurempaa merkitystä ole.

Hazard kirjoittaa esimerkiksi naisten ja miesten erilaisesta tavasta näkyä mediassa. Niinpä nyt, kun Keskisuomalaisessa julkaistiin juttu minusta, mietin, antaudunko minäkin naisille tyypilliseen olemiseen. Hazardhan kirjoittaa (s. 91):

“Ei tarvitse kuin viikon ajan seurailla television makasiiniohjelmia, sanomalehtien ohjepalstoja, iltapäivä- ja naisenlehtiä nähdäkseen, että nainen on, mies tekee”.

Olen ennenkin tuskaillut sitä, kuinka olen elämässäni tehnyt sukupuolelleni tyypillisiä valintoja. Pitäisikö hymytyttöilyn sijaan korostaa enemmän kovaa asiantuntijuutta? Olisiko kuvitukseksi vaadittava jotain muuta kuin kotioleilua kissan kanssa (minähän tykkään olla kuvissa, ja kissan halusin mieluusti esiin, kun se on tunnetusti yhdessä blogissani päähenkilö)? Olisiko jätettävä naisiin jo muutenkin sanana yhdistettävä hömppä pois”? Pitäisikö minun vaatia, että jutussa käytettäisiin minusta johdonmukaisesti joko koko nimeäni tai sukunimeäni sen sijaan, että minusta kerrotaan tuttavallisesti etunimellä?

Keskisuomalaisen juttu oli taitettu näyttävästi: paperilehden Viihde-osiossa se sai koko sivun ja niin, että pääkuva oli suurinpiirtein puoli sivua. Tällaisessa blogejani käsittelevissä jutussa koen tärkeimmäksi tehtäväksi välittää jonkinlaista viestiä siitä, ettei nettimaailma ole mitään hurjan ihmeellistä, vaan suhteellisen normaalien ihmisten normaalia sosiaalista toimintaa. Ihan siitä sukupuolesta riippumatta.

Tietysti on kiinnostavaa lukea, mitä joku toinen eli tässä tapauksessa jutun tehnyt Mia Pajunen puheitani tulkitsee ja kirjoittaa. Kun haastattelutilanne kestää noin tunnin, niin tekstiähän olisi paljon pidempään juttuun.

Jutussa lainauksenani on mm. “En kirjoita huomion kaipuuseen”. Noh, siis tokihan blogin pitäminen, kuten moni muukin sosiaalinen toimina, on aina jollain lailla huomiohakuisuutta, ja minä pidän myös esilläolosta. Tylsää olisi kirjoitella, jos kukaan ei lukisi eikä kommentoisi.

Mutta en siis ole aloittanut bloginpitoa tavoitteenani saada huomiota (enkä olisi osannut kuvitella, että minusta tehdään lehtijuttuja moisen touhun vuoksi), vaan kirjoittamisen innosta ja halusta luoda itselle netti-identiteetti, jonka avulla voin mm. kommentoida muihin blogeihin.

- – -

Hazardin kirjaa saa muuten ainakin asematunnelin Kirjatorilta kuuden euron hintaan.

Tammikuussa jenkkiblogimaailmassa varsin tunnettu blogaaja, Violet Blue, kohtasi Macworld -tapahtumassa Steve Jobsin. Violet asteli Jobsin luo ja kysyi, olisko ok, jos hän ottaisi Jobsista kuvan. Vastaus yllätti:

“He told me curtly, flatly that I was rude. And turned his back to me. The small circle of people around him sniggered. – - -
I walked two steps away and stopped to take this picture of his back; then I was instantly filmed and livestreamed by Robert Scoble.”

Kyseinen video on edelleen katsottavissa.

Steve Jobsin toiminta herätti jenkkiblogeissa melkoista huomiota ja se levisi mm. Digg-palvelun kautta.

Tarinan opetus sekä yritysmaailmalle että yksityisille ihmisille on mielestäni se, että jos on esillä julkisesti, niin se voi aina päätyä nettiin. Ei nykyisin voi olettaa, että seminaarin puheet tai messuilla satunnaiselle juttelemaan tulevalle henkilölle kerrotut kommentit jäisivät vain siihen tilanteeseen.

Mutta eihän tässä sinällään ole mitään ihmeellistä. Kun kertoo asioita, joiden takana on valmis seisomaan ja käyttäytyy järkevästi, niin netin kautta on mahdollista saada myös hyvää julkisuutta.

Olen itse kirjoittanut blogiin useista tilaisuuksista. Useimmiten olen lähettänyt linkin tekstiini henkilölle, jota olen kuunnellut, ja pyytänyt kommentoimaan. Blogiin asti harva rohkenee kommentoida, mutta sähköposteihini saan sentään vastauksia, joissa on kiitelty raportoinnistani.

En minäkään tietysti raportoi julki mitään sellaista, joka on selvästi yksityiseksi tiedoksi tarkoitettu. Joissakin tilanteissa olen erikseen kysymällä varmistanut, voinko kirjoittaa tästä blogiin.

Virhetulkinnoista vuoropuheluun

Blogiin saattaa tietysti päätyä virhetulkintoja. Viestintähän on tunnetusti hyvin altis väärinymmärryksille. Verkossa näitä tulkintoja on kuitenkin mahdollista korjata myös jälkikäteen ja käydä myös lisää vuoropuhelua. Molemmat tahot voivat tarkentaa näkemyksiään.

Netti tarjoaa mahdollisuuden saada palautetta: ehkä se on joskus vähemmän miellyttävää, mutta joka tapauksessa se on arvokasta. Minusta olisi mielenkiintoista lukea tulkintoja myös omista puheistani: en varmasti aina ole oikeassa eivätkä kaikki pidä edes tyylistäni esittää asioita.

Kun Seiskan toimittaja TEAKissa luennoi

Uusimmassa eli helmikuun Voimassa (s. 28-29) on dramatugiksi opiskelevan Jussi Moilasen kirjoittama artikkeli, jonka sisältö on lähinnä litterointia Seiskan toimittaja Ilkka Janhusen teatterikorkeakoulusta pitämästä luennosta. Tähän tapaaan:

Opiskelija
Mitään moraalia teillä ei oo.

Ilkka
Jos puhutaan moraalista tai niinku näin – niin vaikka mitä muuta ajattelisisitten niin Seiska on hyvin kiltti lehti. Suomessa ilmestyy lehtiä, jotka käsittelee paljon raakemmin asioita. Puhumattakaan brittien tablodeista – ootteko lukenut esim. Sunia?

Opiskelija
Miksi näyttelijälle olis tärkeeät saada sellasta julkisuutta?

Ilkka
No, tehän saatte sillä tavalla töitä.

Joukko opiskelijoita
Niin, jos haluu tehdä paskoja töitä!

Ilkka
No ei sitä kannata ottaa niin haudanvakavasti.

Kuten Matti kirjoittaa Humanoidin elämää -blogissaan, niin yliopistoluennothan ovat avoimia tilaisuuksia. Jatkossa verkkoon varmasti ilmestyy enemmän Voiman jutun kaltaisia muistiinpanoja myös korkeakoululuennoista, ja siinä voi tietysti olla niitä suhtautumisongelmia, joita Matti kirjoituksessaan kuvaa.

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Esityksessä oli myös pari havainnollistavaa videota, kuten pätkä South Parkista. Knobel totesi, että yritykset ymmärtävät jo varsin hyvin virtuaalisen maailman hyödyntämisen keinot ja edut, kun esimerkiksi opetuksessa ei vielä kaikkea nähdä. Puheenvuoron lopussa korostui se, että toki myös tätä materiaalista maailmaa pitää ymmärtää: kahden eri puolen näkeminen on tärkeää osaajille.

Yksityisyyden ja julkisuuden häilyvä raja

Päivän työryhmäesityksistä odotin eniten Saria, koska olen niin paljon seurannut hänen graduntekoaan blogin välityksellä ja toki koen hänen aiheensa mielenkiintoiseksi. Ja hyvä esitys se olikin, Sari on mainiosti tehnyt havaintoja nettijulkaisijoiden ajattelusta ja toiminnasta.

Sari esitti, miten yksityisyyden ja julkisuuden raja on monelle blogaajalle hankala asia. Useat kokevat, että tekstit ovat julkisia, mutta minä en.

Esimerkiksi alan pioneerit, 1990-luvulla aloittaneet kirjoittavat naiset, saattavat kokea, että aiemmin he pystyivät kirjoittamaan vapaammin. Nyt netti on kaikilla, joten he ajattelevat, että liian moni pääsee lukemaan. Toisaalta tuoreemmat, blogisukupolvi, toimii nimimerkkien takaa ja pitää julkisuutta luonnollisena osana kirjoittamista.

Blogaaja voi ajatella, että esimerkiksi hänen omassa blogissaan olevaa kuvaan ei saa edes linkittää muualta, koska se koetaan niin yksityiseksi aineistoksi. Eli blogaajilla jotenkin välillä hämärtyy se, että jos nettiin jotain pistää, niin se sitten on siellä eikä sitä voi aina hallita niin kuin haluaisi.

Sosiaalisuuden merkitys näkyi Sarin tutkimien naisten mielipiteissä. Vaikka he eivät välttämättä saaneet juurikaan kommentteja, niin nekin koettiin tärkeiksi. Toki tämän tarve vaihtelee ihmisten kohdalla, eli osalle riittää fiilis siitä, että joku lukee hänen tekstejään. “Vanhan polven” nettijulkaisijat eivät välttämättä esimerkiksi näe tarvetta kommentointi-mahdollisuudelle, vaan heille voi riittää sähköposti tai vieraskirja.

Raapaisu kulutusblogaamiseen

Oma esitykseni oli lyhyt raapaisu kulutusblogaamisen maailmaan. Pelkään aina pitäväni liian pitkiä puheenvuoroja, joten tälläkin kertaa koetin vain hieman raottaa kiinnostukseni kohdetta (lyhykäisen esitykseni pp-kalvot Slidesharessa).

Toisaalta se omakin tutkimuksen kohde on vielä vähän hakusessa. Ja kun tämä jatko-opiskelu on edelleen ihan vaan harrastus, niin helposti se sitten jää priorisoitaessa monen muun asian jalkoihin.

Valitettavasti iltapäivän seminaarihuoneessa ei langaton netti oikein toiminut. Ei siis voinut jaikuilla.

(Ja niille, joita ehkä kiinnostaa, niin se mainittu uusin blogini, vuokranmaksunakin toimiva tarinointi, on nimeltään Villi the Kissa.)