“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

Kulutusjuhla-blogimme sai Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmalta Kuukauden ruokablogi -tunnustuksen. SRE on jakanut tunnustusta tämän vuoden ajan, ja muistaakseni olenkin siihen jossain ruokablogissa taannoin törmännyt.

Tämähän yksi tapa tehdä blogimarkkinointia. SRE:n mielikuva on ainakin minun aivoissani enemmän positiivinen kuin negatiivinen, ja ohjausryhmästäkin löytyy henkilöitä, joita arvostan. Varsin helpolla tavalla eli “palkitsemalla” joku blogi kuukausittain saadaan näkyvyyttä porukassa, jolle SRE:sta halutaankin kertoa.

Perusidealtaan tämä ei tietysti eroa blogeissa kiertävistä tunnustuksista, joita jaellaan toinen toiselle (esimerkiksi Make My Day). Mutta ulkopuolisen hoitamana tämä ei ole niin yksinkertaista: jos Kuukauden ruokablogin valitsisi esimerkiksi liha-alan elintarvikeyritys, niin kieltämättä minun suhtautumiseni olisi negatiivisempaa.

SRE:n kohdalla blogiluottamusta lisää se, että sivuilla on myös omia, aktiivisia blogeja. Sen myötä tulee fiilis, että taustalla on ihmisiä, jotka ymmärtävät oikeasti blogimaailmaa eivätkä vain arvo noita Kuukauden ruokablogeja.

Ruoka puhuttaa: se on myös kulttuuria ja sosiaalista identiteettiämme

Kulutusjuhla ei tietysti ole varsinainen ruokablogi, mutta SRE:n perustelut valinnalle olivat vakuuttavat. Ruoka on ehdottomasti yksi eniten keskustelua herättävistä aiheista Kulutusjuhlassa, mutta sehän ei ole mikään ihme: ruoka on erityisen merkittävässä asemassa kuluttajuudessa.

Kuten Kaj Ilmonen kirjoitti kirjassaan Johan on markkinat (168-176):

“Ruoka avaa erityisen näkökulman niin kulutukseen kuin jonkin yhteiskunnan kulttuurisiin ja sosiaalisiin erityispiirteisiin. Pelkästään ruoan valmistaminen vetoaa edelleen kaikkiin aisteihimme ja loihtii päissämme odottamattomia mielihaluja.

Ruoan valmistamistakin merkityksellisempi ruoan valintaa ohjaava tapahtuma on itse syöminen. Se suo parhaimmillaan mielihyvää vailla vertaa. Samalla se tunkeutuu minuuteemme, muokkaa meidän persoonallista ja sosiaalista identiteettiämme. Ruoka on keskeinen biologisten, psykologisten ja sosiaalisten prosessien välittäjä elämässämme.”

Ruoka kiinnostaa: se on politiikkaa ja elämänhallintaa

Lainaan vielä pätkän Ilmosen ajatuksista, jotka sopivat hyvin keskellä  keskusteluja mm. palvelutiskien toiminnasta ja marinoidun lihan tuoreudesta. Ilmonen käyttää termiä ajatusluutuma eli gusteemi Lévi-Straussin pohjalta: “Ne ovat säännönkaltaisia valintaperusteita, joita ei kuitenkaan noudateta orjallisesti tilanteessa kuin tilanteessa.”

“Ei liene liioiteltua sanoa, että terveellinen ja epäterveellinen ovat nykyään osa valtion harjoittamaa elämänpolitiikkaa tukevia elämänhallinnan ajatusluutumia.
Kokonaan toinen asia on sitten se, mitä ruokalajeja ja -aineita sekä missä määrin annosteltuina on lupa pitää terveellisinä tai terveydelle haitallisina. Tänä päivänä, jos koska, käydään tästä aiheesta kiivaita kamppailuja niin talouden kuin politiikankin alueella.”

“…luottamus ruoan puhtauteen on käynyt sitä tärkeämmäksi, mitä lähemmäksi tätä päivää tullaan. [- - -] Se on vaatinut valtion puuttumista ruoan tuontiin ja johtanut ravintoaineiden jatkuvaan testaamiseen. Testaamisen syyt ovat kahtalaiset: Ensinnäkin ruoan alkuperä on nykyisillä maailmanmarkkinoilla hämärtynyt. Toiseksi kuluttajat eivät luota sellaisiin ruoka-aineisiin ja tavaramerkkeihin, jotka eivät nauti yleistä luottamusta. Luottamus ruokaan tai ainakin pyrkimys turvautua luotettavaksi koettuun ruokaan kuuluu elämänhallinnan alaisiin arjen ajatusluutumiin.”

(Ilmonen, Kaj. 2007. Johan on markkinat. Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Tampere: Vastapaino.)

En voi kehuskella sillä, että olisin oppinut lukemaan ennen koulua. Mutta ekaluokalla omaksuin taidon, ja sen jälkeen olen lukenut läjäpäin kirjoja. Välissä on ollut todellisia ahmimiskausia, välillä on ollut hiljaisempaa.

Aina joku kirja on kesken, usein montakin. Siihen päälle vielä lehdet ja netti aineistoineen. Tällä hetkellä suuri osa lukemastani välittyy ruudun kautta, mutta edelleen tartun mielelläni kansiin sidottuihin teoksiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa. Toinen asiaa ja toistaiseksi vain tietokoneen ruudulla, toinen kansien välissä olevaa proosaa

Olimme kuluttajia

Tässä lainaus ensimmäisestä:

“Kukaan ei voi tulla meille sanomaan, missä saamme asua ja mihin rahamme käytämme. Rahan käyttö ja vapaus koetaan niin yhtäläisiksi, että aina kun valtio alkaa säännöstellä jonkin asian kuluttamista erittäin hyvinkin perustein (tupakointia, alkoholia, auton kokoa tai rantarakentamista – saati sitten lihansyöntiä tai lentomatkustamista) liberalisti sisällämme herää kiukkuisena. Löytyy vapauden puolustajia, jotka osaavat yhdistää vapauden rajoittamattomaan kuluttamiseen.
”Vaikka pyritte hyvään, tie johtaa totalitarismiin”, varoittaa oikeuksiin keskittyvä liberalisti. Kuluttaminen on onnistunut konkretisoimaan liiankin hyvin sen, mitä liberalismi tarkoittaa. Abstrakti ajatus ”vapaudesta” on nyt sitä, että yksilön valintoja ei pidä rajoittaa – ei etenkään shoppaillessa, kaupassa, mainoksia katsoessa ja arjen valintoja tehdessä.”

Kyseessä on Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen (tutut mm. Demos Helsinki -ajatushautomosta ja Yhteiskunta 2.0 -blogista) nyt keskiviikkona julkaistava kirja “Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023“.

Nuoret miehet jakoivat ilmaisia pdf-versioita niin Facebookissa kuin Jaikussa, joten sain sen siis luettavakseni viime viikon lopulla eli siis mainio markkinointitempaus. Iso kiitos ja onnittelut sinne suuntaan!

Vielä en siis ole lukenut teosta kokonaan, mutta todella hienoja ajatuksia ja kokonaiskuvaa kuluttamisesta ja kuluttajuudesta olen saanut nauttia jo nyt.

Olimme opiskelijoita

Ja sitten lainaus toisesta kirjasta, siitä kansien välissä olevasta ja kirjastosta lainatusta:

“Päässeiden koulussa opetettiin teorioita, ranskalaisia viivoja, laatikoita, joista nuolet johtivat toisiin laatikoihin, numeroita, jotka johtivat toisiin numeroihin ja etenkin viivan alle, käyriä, joista toinen meni ylös ja toinen alas, ja jossain pisteessä ne leikkasivat toisensa, tai sitten eivät, ja miesten nimiä, jotka keksivät niin tärkeän asian, ettei sitä millään pysynyt muistamaan tenttiä pitempään. Siellä ei opetettu, mitä pitää tehdä, kun heikkoudet purskahtelivat pienistäkin raoista, tilkitseminen vei kaikki voimat ja aina joku kohta ratkesi vuotamaan.

[- - - ] Haaveilimme työpöydistä pilvenpiirtäjissä, laskeutumisista kaukaisten maiden lentokentille ja puhelimella soittamisesta, ja kun osasimme valita oikeat kurssit, lukea sopivasti, vastata tenteissä oikein, valmistuimme, ja pääsimme valitsemaan työpaikan, juuri kun lehtien sivut pursusivat mahdollisuuksia, ja oli kysymys pelkästään mahtavan työpaikan mahtavuuden asteesta.”

Tämä kirja on Mirjam Lohen Nuttu (Teos 2008, arvostelu Hesarissa). Tätä aikaa sekin kuvaa, tosin hyvin erilaisista lähtökohdista ja tyylillä kuin Mokan ja Neuvosen kirja.

Olemme kirjastonkäyttäjiä

Lukutaito on mieletön kyky. Kirjat ovat hieno tapa jakaa ajatuksia, tunteita, tietoa. Samalla tosin myönnän tuntevani pientä kateutta siitä, etten osaa itse osaa kirjoittaa tavalla, joka kohoaisi arkista tekstiä suuremmaksi. Ehkä sen vielä joskus opin.

Ja suomalaista kirjastokulttuuria kehun aina, kun se vain on mahdollista. Sen myötä terveiset Macelle, jonka blogi avaa tavalliselle kirjastonkäyttäjälle uusia näkökulmia.

Flunssaisena olen käynyt tietokoneella lähinnä hoitamassa “pakolliset hommat”. Sen sijaan kirjoja olen jaksanut lukea vaakatasossa, kun olo ei ole ollut aivan nuutunut. Eli olen jaksanut keskittyä pidempiin teksteihin sen sijaan, että vain poukkoilisin netissä. Yksinyrittäjänä tietysti murehdin tekemättömistä töistä, mutta onneksi en ole kalenteriani pyrkinytkään täyttämän ja deadlinetkin ovat usein siirrettävissä.

Kiinnostavasti luettavakseni sattui kaksi aika erilaista, mutta silti osittain samaa teemaa käsittelevää kirjaa. Kyseessä olivat Risto Isomäen “34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen” ja Juha Seppälän “Paholaisen haarukka“.

Seppälä on niittänyt mainetta jo aiemmin toteamalla blogit melko lailla turhiksi julkaisukanaviksi. Tästä esimerkiksi Sulopuiston Ollin blogikirjoituksesta “Juha Seppälä trollaa, minä provosoidun“.  Paholaisen haarukan yksi päähenkilöistä on verkkotuottaja Kari Lehtonen, joka myös pitää blogia (lainaus s. 159):

“Seitsemäntenä päivänä ihminen ei levännyt.
Seitsemäntenä päivänä ihminen postasi, että vituttaa kaikki.
Blogeissa ja keskustelupalstoilla piili totuus.
Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Onnellinen ihminen ei postannut.
Ne oli kirjoitettu yksin, vailla elävää yhteyttä menestykseen, huomioon tai rakastavaan ihmiseen.
Jos kone oli lähellä, ihminen ei ollut.”

Nooh, kaikesta blogeihin kohdistamastani positiivisesta ajattelusta huolimatta sallin tällaiset kaunokirjalliset meiningit. Onhan Seppälä hyvä kirjoittaja, sitä ei käy kieltämään. Ja muutenkin hänen näkemyksensä maailmanmenosta on aika pessimistinen.

Itse tykkäsin kirjassa eniten varallisuudenhoitaja Lari Laineen kuvauksesta. Sitä kautta kirja mielestäni linkittyikin tuohon Risto Isomäen teokseen: miten innolla sitä rahaa maailmassa pyöritellään. En tietysti pysty analysoimaan, ovatko Isomäen osoittamat keinot hyviä, mutta vakuuttavasti hän niistä kirjoittaa. Kyllä sielläkin internet ja yhteisöllisyys pääsee esiin (s. 185):

“Puun alla kököttäminen on tietysti muutenkin kuin ruuan kulutuksen puolesta hyvin ekologinen ja vähäpäästöinen tapa elää elämänsä. Länsimaissa tällaisen pyhimysmenetelmän suosiota kuienkin lisäisi suuresti, jos pyhimyksellä saisi olla myös internet-yhteyksillä ja TV-ohlemia vastaanottavalla digiboksilla varustettu tietokone. Tällaisella pikku täydennyksellä intialaisten pyhimysten ja monien länsimaisten nuorten tai nuorten aikuisten elämäntapojen välinen ero kutustuu jo suhteellisen pieneksi.”

Isomäen kirja on innostava ja kiinnostava: muurahaisia, apinanleipäpuita, lehtimetsiä sientenkin kasvupaikoiksi, lentoliikenteen ongelmakohtia.

Mutta siis molemmat kirjat ovat tavallaan masentavaa luettavaa: miten olemme päästäneet maapallon tähän tilaan? Millaisilla asioilla on oikeasti merkitystä? Miten paljon yksilö saa vaatia ja mitä meille pitää sallia?

Tänään vietetään päivää, jolloin kulutuksemme ylittää maapallon vuotuisen kestokyvyn rajat. Olisi kyllä hienoa, jos itsekin kykenisin tekemään jotain sellaista kuin Isomäki tilanteen parantamiseksi.

Mutta jos siis nyt koetan edes sitä jankuttamaani seikkaa, että luovun tietyistä asioita (esimerkiksi lihansyönnistä tai asumisneliöistä), jotta minun on vara vaatia myös muita, mukaanlukien yritykset, tekemään jotain.

Vakavan aiheen loppukevennys Kervån Ahteri Petomaan tanssikoulu -blogista, otsikkona “Ekojätös”:

Megapolis 2023 -tapahtumaan 27. syyskuuta on tulossa puhumaan mm. Carl Honore, joka tunnetaan slow life’n puolestapuhujana.

Tom Hodginson on julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme kirjaa, Matkaopas joutilaisuuteen, Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, jotka kehottavat hyppäämään pois kiireisestä arjesta ja katselamaan maailmaa laiskanpulskeasta näkökulmasta.

Osmo Soininvaara on pyrkinyt ajamaan läpi ajattelua siitä, että tehtäisiin vähemmän töitä ja otettaisiin enemmän aikaa.

Kalle Haatanen julkaisi vuonna 2005 Pitkäveteisyyden filosofian, jossa hän mm. totesi onnellisuuden löytyvän arkisista askareista, mutta ei työpalavereista. Ja kuinka elämämme suurelta osin joka tapauksessa kuluu sellaiseen määrittelemättömään oleiluun.

Nämä ovat joitakin esimerkkejä siitä, miten haluttaisiin muuttaa sitä meillä vallitsevaa elämäntapaa vähän rennompaan ja vähemmän materialistiseen suuntaan. Tämä näkyy myös kulutustempauksissa: tehdään ostolakkoja, pyritään omistamaan vain sata tavaraa, koetetaan viettää vuosi ilman öljyä tai lähiruokaa hyödyntäen.

Sain jokin aika sitten kuulla, että eräs henkilö oli kommentoinut minua “vähän boheemiksi”. Boheemius on mitä ilmeisimmin keskiluokkaisessa ajatusmaailmassa negatiivisia mielikuvia herättävää, hiukkasen epäilyttävää toimintaa.

Mutta niin taitaa olla joutilaisuuskin.

Kun sanon pyrkiväni joutilaisuuteen, se mielletään helposti silkaksi laiskuudeksi tai haluksi elää yhteiskunnan varoilla tekemättä mitään. Siitä ei tietysti ole kyse, vaan siitä, että elämäni tuntuisi kiireettömältä ja voisin panostaa niihin asioihin, jotka koen merkittäviksi. Siinä sivussa sitten tienata tarpeeksi rahaa elämiseen ja verojen maksuun.

Mutta missä ovat joutilaan elämän puolesta puhuvat naiset? Naiset kyllä ilmaisevat tavoitteensa elämän yksinkertaistamisesta, hitaammasta tahdista sekä työn ja materian vähentämisestä, mutta harva heistäkään sanoo pyrkivänsä joutilaisuuteen.

No, minä ilmaisen asian joutilaisuuteen pyrkimisenä.

On aikaa ajaa polkupyörällä, joten ei tarvitse autoa alleen. On aikaa laittaa ruokaa kotona, niin voi panostaa edulliseen kasvissyöntiin. On aikaa roikkua netissä tai lukea kirjoja, perehtyä työhommiin niin, että itsekin on tyytyväinen lopputulokseen, makoilla aamulla pitkään sängyssä eikä tarvitse riuhtaista itseään heti ylös herätyskellon avulla. On aikaa olla yksin ja ystävien kanssa.

Tai aikaa tehdä videoita, joissa voin höpistä joutilaisuudesta ja boheemiudesta (kesto 1.48):

Osastolla muita merkittäviä asioita:

Haakana kärsii, koska Jaiku on ollut alhaalla jo liian monta päivää. Eikä hän ole kärsimyksessään yksin. Miten moisesta nettipalvelusta onkin tullut arjen tuttu ja turvallinen väylä kokea olevansa yhteydessä muihin, heitellä satunnaisia mielipiteitä ja fiiliksiä, tiedottaa tapahtumista ja raportoida tilaisuuksia?

Ei, se ei ole meille aktiivijaikuajille vain mikroblogi, johon kerrottaisiin, mitä juuri nyt teen. Eikä Twitteristä ole Jaikun korvikkeeksi.

Minulle Jaiku on pitkälti kahvipöytäkeskustelujen korvaaja, kun ei ole omaa työyhteisöä. Siinä missä tietysti nettiyhteisöt ja muut meiningit muutenkin.