Mari Koo

Avainsanalla 'kirjat' merkittyjä kirjoituksia

Knausgård: ”Tietämyksemme tavaramerkeistä on valtavaa”

maanantai 30. toukokuuta 2016 klo 15.22 kirjoittajana Mari Koo

Viime vuosien yksi kohutuimmista kirjailijoista on ollut Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-romaanit ovat koukuttaneet myös minut. Viimeisin eli kuudes osa on yli tuhatsivuinen järkäle, ja välillä kerronta on kieltämättä puuduttanut, mutta välillä on niin herkullista pohdintaa.

Kulutuksen kannalta pitää nyt kirjata muistiin Knausgårdin tavaramerkkeihin liittynyttä ajatusvirtaa:

”Tiesin millaisia signaaleja erilaiset sohvat lähettivät, samoin teenkeittimet ja leivänpaahtimet, lenkkitossut ja reput. Osasin arvioida suhteellisen tarkkaan jopa telttoja sen perusteella millaisen signaalin ne lähettivät. Tätä tietämystä ei ollut kirjoitettu minnekään, tuskinpa sitä edes tunnustettiin tietämykseksi, se oli enemmänkin asioiden tilasta hankittua tietoa ja vaihteli sosiaalisissa kerrostumissa, niin että se joka kuului yläluokkaan paheksuisi sohvamieltymyksiäni ja sohvatietouttani, samoin kuin minä voisin paheksua niiden ihmisten sohvamakua jotka kuuluivat alempaan statusryhmään kuin omani, ei niin että väheksyisin heitä henkilöinä, se ei tullut mieleenikään, vaan heidän sohviaan. Ehkä en edes sanoisi sitä, koska en halunnut vaikuttaa ennakkoluuloiselta, mutta ajattelisin niin, voi luoja miten hirveä sohva. Ajattelin joskus että tämä lähes kaikkia tavaramerkkejä ja niiden käytännöllistä ja sosiaalista merkitystä koskeva tietämys oli valtava, eikä se olennaisesti eronnut luonnonkansojen tietämyksestä, niiden jäsenethän tiesivät jokaisen lähistöllä kasvavan kasvin, puun ja pensaan nimen, ja lisäksi he tiesivät millaisia ominaisuuksia niillä oli ja mihin niitä voitiin käyttää.”

[- – -]

”Ajatelkaamme vaikkapa mitä eroa huoltoasemalla on väkevällä ja miedolla sinapilla, grillatulla ja paistetulla makkaralla, raa’alla ja paahdetulla sipulilla, tai mita eroa ruokakaupassa on ranskalaisella Dijon-sinapilla, englantilaisella Colman’s mustardilla ja skånelaisella sinapilla, puhumattakaan viineistä, jotka ovat kulttuurisesti ilmaisuvoimaisia ja sosiaaliselta merkitykseltään äärimmäisen painokkaita. Mekään emme ajattele mitä kaikkea tietoa joudumme käsittelemään joka päivä, emme näe sitä, se on osa meitä itseämme, sitä mitä me olemme. Tätä on meidän maailmamme: Blaupunkt, ei sinivuokko, Rammstein, ei sormustinkukka, Fiat, ei fiba.”

Knausgård, Karl Ove: Taisteluni. Kuudes kirja. 2016. Like Kustannus Oy. 322 – 323

 

Ruokamysteerit-projektimme starttasi netissä

perjantai 27. toukokuuta 2016 klo 11.06 kirjoittajana Mari Koo

Olen suunnilleen koko 2000-luvun ajan seurannut ruokaan liittyvää keskustelua, sen vellomista ja muutoksia. Kun vuosituhannen tuotteessa vähärasvaisuus oli iso asia, niin nyt hehkutetaan proteiinipitoisuuksia. Vuosien aikana on nähty mm. lähiruoan nousu, keskustelua ruoan hiilijalanjälkimerkkinnästä, ja hortoilun into. Keskustelu eläintuotannon eettisyydestä on ollut voimakasta, samoin on pohdittu hupenevia kalakantoja ja mietitty, saadaanko hyönteisistä tulevaisuuden proteiinilähde.

Tästä kaikesta ja monesta muusta aiheesta työstän parhaillaan kirjaa  ystäväni, fiksun ja hauskan Leena Putkosen kanssa. Hän tuo kirjaan näkökulmia erityisesti laillistetun ravitsemusterapeutin asiantuntemuksellaan, mutta kyllä hän tietää paljon myös ruoan ympäristövaikutuksista. Mitä mieltä pitäisi olla margariinista, entä voista, sokerista tai suolasta? Veganismista, paleosta, karppauksesta, lisäaineista?

Tavoitteemme on yhdistää eettis-ekologinen ruokapuhe ravitsemuskeskusteluun. Julkisen kirjoittelun olemme jo aloittaneet Ruokamysteerit-nettisivulla ja Facebookissa. Kirjan julkaisee ensi vuonna Otava. Projektia varten olen nyt hetken palkattomalla vapaalla parin pienen apurahan turvin.

Blogit ja Facebook näkyvät suomalaisessa kaunokirjallisuudessa

tiistai 13. joulukuuta 2011 klo 14.35 kirjoittajana Mari Koo

Syksyn mittaan olen suorastaan ahminut romaaneja laidasta laitaan eli kirjasto on ahkera vierailukohteeni. Kirjaläjästä on jäänyt mieleen, miten sosiaalinen media näkyy myös varsin luontevana osana suomalaisia nykyromaaneja.

Tästä kolme esimerkkiä:

Jarkko Tontti: Sali
.
Tontin oma kokemus blogeista näkyy selvästi. Kirjassa peräti kahdella kolmesta päähenkilöstä on blogi. Toinen on anonyymi tarkkailija, Akkuna-Alma, toinen taas nuoren aktiivipoliitikon asiablogi. Akkuna-Alma pohtii kirjan mittaan usein blogiaan ja myös sen kommentteja.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Sinisalon uusimmassa päähenkilön pojan blogit ovat tärkeässä roolissa. Toinen blogeista on anonyymi, eläinten oikeuksia puolustava kokonaisuus. Sen avulla eli blogin kommenttien kautta Sinisalo nostaa esiin myös vastareaktiot sekä nettikeskustelujen vänkäämispuolen (olikohan peräti Hitler-korttikin mainittu jossain?).

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Jääskeläisen teoksessa Facebook on vahvasti läsnä. Sen kautta kohdataan jo unohtuneita ihmisiä, ja toisaalta kirjan edetessä seurataan myös päähenkilön vaimon ja lapsen vaiheita.

Näitä kolmea kirjaa lukieassa tuntui, että sosiaalinen media on luonteva osa teoksia. Sitä ei siis tarvitse ylikorostaa (kuten muistelisin joskus pari vuotta sitten kokeneeni jotain romaania lukiessani), mutta sen avulla voidaan tuoda kirjoihin uusia ulottuvuuksia.

Niin, näistä kolmesta kirjasta mielestäni paras oli Sinisalon teos. Suosittelen lämpimästi! Ja tänne suuntaan saa heitellä suosituksia esimerkiksi kaunokirjallisuudesta, jossa blogit ovat hyvin mukana.

”Ei pidä luulla, että näin kiihkeä edistyksen rakkaus on henkisen energian merkki”

maanantai 24. lokakuuta 2011 klo 18.00 kirjoittajana Mari Koo

Pidin koulussa historiasta, sillä se tuntui helpohkolta aineelta. Mutta en silti ollut erityisen kiinnostunut historiasta: kaikki ne sodat, vuosiluvut ja henkilöt tuntuivat kai jotenkin liian vaikeasti hahmotettavalta kokonaisuudelta.

Jälkeenpäin olen harmitellut monta kertaa, etten hallitse paremmin esimerkiksi viimeisten parinsadan vuoden historiaa. Esimerkiksi yliopistossa jokaisen aineen perusopinnoissa käytiin läpi kyseisen tieteenalan historiaa. Sen hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi ollut parempi käsitys historiasta kokonaisuudessaan.

En näin vanhempanakaan ole silti perehtynyt historiaan laajasti. Mutta nykyisin luen mielelläni historiallisia teoksia (nuorena ne eivät juuri kiinnostaneet).

Kuten Angel Ganivetin Suomalaiskirjeitä (1897). Törmäsin lainauksiin kirjasta Kjell Westön uusimmassa teoksessa Halkeamia. Kiinnostus heräsi, joten lainasin Suomalaiskirjeet kirjastosta.

Ganivetin näkemykset yli sadan vuoden takaisesta Helsingistä ovat herkullisia. Kuten vaikkapa polkupyöräily ja suomalaisten teknologiausko:

”Polkupyörä on aiheuttanut suoranaisen hulluuden, ja naiset ovat omaksuneet sen ikään kuin emansipaation välineeksi. Ei voi kertaakaan lähteä kävelylle törmäämättä pyöräilevään nuoreen naiseen. – – – Sillä täällä ei välitetä muusta kuin voimien säästämisestä, ja kunhan uutuus vain on hyödyllinen, kaikki hyväksyvät sen massana eikä kenenkään päähän pälkähdä arvostella tai hangoitella vastaan.”

”Mutta ei pidä luulla, että näin kiihkeä edistyksen rakkaus on henkisen energian merkki. Asia on aivan päinvastoin. Pinnallinen mielipide näkee helposti kuumeisessa elämäntavassa, kun mies on yhtenään junamatkoilla ja antaa määräyksiään lennättimitse tai puhelimitse tai kiertää kuin vartiomies polkupyörästään, todistuksen erikoisesta aivovoimasta. Mutta itse asiassa kaikessa tässä pitäisi nähdä elimistön tasapainohäiriö: liialliseen lihasvoimaan liittyy hermojärjestelmän kuihtuminen. Kas tässä syy siihen, että etelämaiden kansat suhtautuvat luontaisen torjuvasti mekaanisiin uutuuksiin eivätkä kykene sietämään uusimpien kulkuvälineiden vaatimaa liiallista raadantaa.”

Kaisa on napannut samasta kirjeestä suomalaisen salaatin ohjeen sekä maininnan venäläisistä pakastebroilereista.

Mitä tulee aikalaiskuvauksiin 1800-luvun polkupyöräilystä, niin Mikko Kylliäisen toimittana I. K. Inha: Muistelmia polkupyöräretkeltäni on myös oiva teos. Luin sen viime kesänä Sveitsissä, jonne Inhan pyörämatka ulottui.

Kohtuullista onnea ja kulutusta, riittävä elanto ja Ihmisen osa

torstai 3. syyskuuta 2009 klo 7.15 kirjoittajana Mari Koo

”Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

”Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

”Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän ”välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

”Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista ”kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

”Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

”Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

”Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

« vanhemmat kirjoitukset