Flunssaisena olen käynyt tietokoneella lähinnä hoitamassa “pakolliset hommat”. Sen sijaan kirjoja olen jaksanut lukea vaakatasossa, kun olo ei ole ollut aivan nuutunut. Eli olen jaksanut keskittyä pidempiin teksteihin sen sijaan, että vain poukkoilisin netissä. Yksinyrittäjänä tietysti murehdin tekemättömistä töistä, mutta onneksi en ole kalenteriani pyrkinytkään täyttämän ja deadlinetkin ovat usein siirrettävissä.

Kiinnostavasti luettavakseni sattui kaksi aika erilaista, mutta silti osittain samaa teemaa käsittelevää kirjaa. Kyseessä olivat Risto Isomäen “34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen” ja Juha Seppälän “Paholaisen haarukka“.

Seppälä on niittänyt mainetta jo aiemmin toteamalla blogit melko lailla turhiksi julkaisukanaviksi. Tästä esimerkiksi Sulopuiston Ollin blogikirjoituksesta “Juha Seppälä trollaa, minä provosoidun“.  Paholaisen haarukan yksi päähenkilöistä on verkkotuottaja Kari Lehtonen, joka myös pitää blogia (lainaus s. 159):

“Seitsemäntenä päivänä ihminen ei levännyt.
Seitsemäntenä päivänä ihminen postasi, että vituttaa kaikki.
Blogeissa ja keskustelupalstoilla piili totuus.
Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Onnellinen ihminen ei postannut.
Ne oli kirjoitettu yksin, vailla elävää yhteyttä menestykseen, huomioon tai rakastavaan ihmiseen.
Jos kone oli lähellä, ihminen ei ollut.”

Nooh, kaikesta blogeihin kohdistamastani positiivisesta ajattelusta huolimatta sallin tällaiset kaunokirjalliset meiningit. Onhan Seppälä hyvä kirjoittaja, sitä ei käy kieltämään. Ja muutenkin hänen näkemyksensä maailmanmenosta on aika pessimistinen.

Itse tykkäsin kirjassa eniten varallisuudenhoitaja Lari Laineen kuvauksesta. Sitä kautta kirja mielestäni linkittyikin tuohon Risto Isomäen teokseen: miten innolla sitä rahaa maailmassa pyöritellään. En tietysti pysty analysoimaan, ovatko Isomäen osoittamat keinot hyviä, mutta vakuuttavasti hän niistä kirjoittaa. Kyllä sielläkin internet ja yhteisöllisyys pääsee esiin (s. 185):

“Puun alla kököttäminen on tietysti muutenkin kuin ruuan kulutuksen puolesta hyvin ekologinen ja vähäpäästöinen tapa elää elämänsä. Länsimaissa tällaisen pyhimysmenetelmän suosiota kuienkin lisäisi suuresti, jos pyhimyksellä saisi olla myös internet-yhteyksillä ja TV-ohlemia vastaanottavalla digiboksilla varustettu tietokone. Tällaisella pikku täydennyksellä intialaisten pyhimysten ja monien länsimaisten nuorten tai nuorten aikuisten elämäntapojen välinen ero kutustuu jo suhteellisen pieneksi.”

Isomäen kirja on innostava ja kiinnostava: muurahaisia, apinanleipäpuita, lehtimetsiä sientenkin kasvupaikoiksi, lentoliikenteen ongelmakohtia.

Mutta siis molemmat kirjat ovat tavallaan masentavaa luettavaa: miten olemme päästäneet maapallon tähän tilaan? Millaisilla asioilla on oikeasti merkitystä? Miten paljon yksilö saa vaatia ja mitä meille pitää sallia?

Tänään vietetään päivää, jolloin kulutuksemme ylittää maapallon vuotuisen kestokyvyn rajat. Olisi kyllä hienoa, jos itsekin kykenisin tekemään jotain sellaista kuin Isomäki tilanteen parantamiseksi.

Mutta jos siis nyt koetan edes sitä jankuttamaani seikkaa, että luovun tietyistä asioita (esimerkiksi lihansyönnistä tai asumisneliöistä), jotta minun on vara vaatia myös muita, mukaanlukien yritykset, tekemään jotain.

Vakavan aiheen loppukevennys Kervån Ahteri Petomaan tanssikoulu -blogista, otsikkona “Ekojätös”:

Megapolis 2023 -tapahtumaan 27. syyskuuta on tulossa puhumaan mm. Carl Honore, joka tunnetaan slow life’n puolestapuhujana.

Tom Hodginson on julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme kirjaa, Matkaopas joutilaisuuteen, Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, jotka kehottavat hyppäämään pois kiireisestä arjesta ja katselamaan maailmaa laiskanpulskeasta näkökulmasta.

Osmo Soininvaara on pyrkinyt ajamaan läpi ajattelua siitä, että tehtäisiin vähemmän töitä ja otettaisiin enemmän aikaa.

Kalle Haatanen julkaisi vuonna 2005 Pitkäveteisyyden filosofian, jossa hän mm. totesi onnellisuuden löytyvän arkisista askareista, mutta ei työpalavereista. Ja kuinka elämämme suurelta osin joka tapauksessa kuluu sellaiseen määrittelemättömään oleiluun.

Nämä ovat joitakin esimerkkejä siitä, miten haluttaisiin muuttaa sitä meillä vallitsevaa elämäntapaa vähän rennompaan ja vähemmän materialistiseen suuntaan. Tämä näkyy myös kulutustempauksissa: tehdään ostolakkoja, pyritään omistamaan vain sata tavaraa, koetetaan viettää vuosi ilman öljyä tai lähiruokaa hyödyntäen.

Sain jokin aika sitten kuulla, että eräs henkilö oli kommentoinut minua “vähän boheemiksi”. Boheemius on mitä ilmeisimmin keskiluokkaisessa ajatusmaailmassa negatiivisia mielikuvia herättävää, hiukkasen epäilyttävää toimintaa.

Mutta niin taitaa olla joutilaisuuskin.

Kun sanon pyrkiväni joutilaisuuteen, se mielletään helposti silkaksi laiskuudeksi tai haluksi elää yhteiskunnan varoilla tekemättä mitään. Siitä ei tietysti ole kyse, vaan siitä, että elämäni tuntuisi kiireettömältä ja voisin panostaa niihin asioihin, jotka koen merkittäviksi. Siinä sivussa sitten tienata tarpeeksi rahaa elämiseen ja verojen maksuun.

Mutta missä ovat joutilaan elämän puolesta puhuvat naiset? Naiset kyllä ilmaisevat tavoitteensa elämän yksinkertaistamisesta, hitaammasta tahdista sekä työn ja materian vähentämisestä, mutta harva heistäkään sanoo pyrkivänsä joutilaisuuteen.

No, minä ilmaisen asian joutilaisuuteen pyrkimisenä.

On aikaa ajaa polkupyörällä, joten ei tarvitse autoa alleen. On aikaa laittaa ruokaa kotona, niin voi panostaa edulliseen kasvissyöntiin. On aikaa roikkua netissä tai lukea kirjoja, perehtyä työhommiin niin, että itsekin on tyytyväinen lopputulokseen, makoilla aamulla pitkään sängyssä eikä tarvitse riuhtaista itseään heti ylös herätyskellon avulla. On aikaa olla yksin ja ystävien kanssa.

Tai aikaa tehdä videoita, joissa voin höpistä joutilaisuudesta ja boheemiudesta (kesto 1.48):

Osastolla muita merkittäviä asioita:

Haakana kärsii, koska Jaiku on ollut alhaalla jo liian monta päivää. Eikä hän ole kärsimyksessään yksin. Miten moisesta nettipalvelusta onkin tullut arjen tuttu ja turvallinen väylä kokea olevansa yhteydessä muihin, heitellä satunnaisia mielipiteitä ja fiiliksiä, tiedottaa tapahtumista ja raportoida tilaisuuksia?

Ei, se ei ole meille aktiivijaikuajille vain mikroblogi, johon kerrottaisiin, mitä juuri nyt teen. Eikä Twitteristä ole Jaikun korvikkeeksi.

Minulle Jaiku on pitkälti kahvipöytäkeskustelujen korvaaja, kun ei ole omaa työyhteisöä. Siinä missä tietysti nettiyhteisöt ja muut meiningit muutenkin.

Nettimaailmassa puhutaan paljon antamisesta ja jakamisesta: esimerkiksi tehdään kirjoja, joita saa ladata ilmaiseksi. Ja minäkin olen samaa tietysti kannattanut: kirjoittanut kaikenlaista nettiin ilman, että siitä olen maksua keneltäkään saanut. Olen toiminut näin, koska olen vastaavasti kokenut saavani muilta tietoa ja lisäksi kokenut, että minulla on sellaista sanottavaa, joka voisi herättää ajatuksia muissakin. Tietysti kirjoittaminen on palkitsevaa myös monella muulla tavalla.

Mutta ilmaisuuden ongelma on se, että me kuluttajina olemme tottuneet arvioimaan tuotteita ja palveluita sen perusteella, mitä niistä maksamme. Ilmaista ei arvosteta samoin kuin jotain sellaista, josta maksetaan. Maksu ei ole laadun tae, mutta silti se, että edes muutaman euron luovutan, nostaa tuotteen tai palvelun imagoa.

David Peralty kirjoitti taannon Blog Heraldista tästä ilmaisuuden ongelmasta. Hän oli omien kokemuksien perusteella tullut siihen tulokseen, etteivät ihmiset arvosta netissä ilmaiseksi jaossa olevia asioita. Kun hän tarjosi ilmaista palvelua, se ei herättänyt kiinnostusta, mutta maksua vastaan hän alkoi saada arvostusta.

Kuten Peralty totesi, kyseessä on hankala dilemma. Hän kehotti ihmisiä edes kertomaan erilaisten ilmaisten tietojen ja palveluiden tuottajille, että pitävät siitä, mitä maksutta saavat.

Toki nettimaailman tiedon, dokumenttien yms. arvostukseen vaikuttaa myös se ympäristö, johon ne on julki tuotu. Esimerkiksi tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt artikkeli saa silmissäni tietyn arvon, jota sama teksti ei välttämättä saisi jollakin satunnaisella nettisivulla (tieteellisen artikkelin kun pitäisi läpikäydä tietty prosessi, joka takaisi sen laadukkuutta, ennen julkaisemista).

Toisaalta jos nettitekstissä esimerkiksi kerrotaan, että se on julkaistu vaikkapa jossakin pitämässäni printtimediassa, niin toki miellän sen jollain lailla merkityksellisemmäksi kuin “pelkän” nettitekstin.

Sinällään hölmöä, mutta ajatellaanpa vaikka tätä blogitekstiä: jos tämä olisikin kolumni jossakin mediassa, niin ehkä tämä saisi siitä ylimääräistä sädekehää? Lukijat todennäköisesti olettaisivat, että minulle on maksettu palkkio ja sen myötä olen panostanut siihen enemmänkin kuin pelkkään blogitekstiin.

Merkityksensä on myös sillä, kuka tai mikä taho on palvelun tehnyt. Näinhän se menee muussakin kuluttajakäyttäytymisessä: toisilla yrityksillä on parempi imago kuin toisilla, ja sama pätee myös ihmisiin.

Olen itse pyrkinyt kertomaan hyvinä pitämilleni blogaajille jollain lailla, että arvostan kirjoituksia (joko kommentoimalla, linkittämällä tai kertomalla asian esimerkiksi kasvokkain kohdattaessa). Mutta tässäkin toiminnassa voisin olla parempi.

Tietysti minuakin motivoi se, kun joku kertoo pitävänsä jostakin blogistani. Ei kissa pelkällä kiitoksella elä, mutta kun vatsa on kylläinen, niin kiitoksen ansiosta jaksaa pakertaa vähän enemmän.

Hesarin Internetin kirjeenvaihtaja -palstalla Miska Rantanen kirjoittaa blogikirjoista: blogeista, joista on muokattu kirjoja. Mainittu on mm. Birdy eli Minttu Hapuli ja Selibaattipäiväkirja, Rosetta Kivi ja Pomo on pahin, Teppo M. ja Sata naista sekä Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki.

Itselleni tuli mieleen ainakin vielä Näkymätön tyttö eli Katri Niinikangas ja hänen Hollannin vaihto-opiskeluvuoteensa perustava kirja. Karri Kokko koosti blogiin ja kansien väliin Varjofinlandian, johon on poimittu lauseita suomalaisista blogeista.

Nettitekstien perusteella alkunsa saaneiden suomalaisten kirjojen yhtenä uranuurtajana on tietysti muistettava mainita Juha Vuorinen ja Juoppohullun päiväkirjat jo melkein kymmenen vuoden takaa.

Valtavirtaistuvat blogit

Miska Rantanen toteaa jutussaan:

“Enemmän kyse taitaa kuitenkin olla blogimaailman valtavirtaistumisesta. Kun alakulttuurin nousuvaiheen huuma on koettu, pioneerit hakeutuvat muualle. Käy kuten hippiliikkeelle tai punkille: rahat kerätään niin sanotuilta myöhäisiltä omaksujilta.”

Niin, en tiedä, miten hyvä tapa päästä kirjoittamaan kirjaa on julkaista ensin blogia. Moni blogaaja varmasti toivoo, että joku jostain löytäisi hänen bloginsa ja tarjoaisi mahdollisuutta tehdä siitä kirjaa.
Ja on toki epäilty sitäkin, että kustannussopimus on ollut ensiksi ja sitten on pistetty blogi pystyyn kirjan alkumarkkinoinniksi.

Tekstit kansiin Books on Demand -menetelmällä

Tosin nykysin kirja tekeminen oikeisiin kansiin onnistuu muutenkin: SusuPetal kertoo, että hänen Taikkarin mäellä -blogissaan julkaistut tarinat ja runot voi nyt tilata kirjana. SusuPetal julkaisee teoksensa BoDin (Books on Demand) kautta, jolloin ideana on, että kirjoja painetaan tilausten mukaan.

Blogi ei tietysti tuosta noin vaan taivu kirjaksi, ja harvaa blogia jaksaisi kirjana edes lukea. Ideoita toki voi kehitellä ja omaa kirjoitustapaansa hioa ja esiintuoda.

Verkko ja kirja ovat eri maailmat

Myös SusuPetal toteaa eron kirjan ja verkkotekstien välillä:

“Olen aikaisemmin maininnut blogissani, että SusuPetalin tekstit eivät mielestäni niin sovi kansien väliin, ne ovat verkkoproosaa, verkkokirjoittamista. Taikkarin mäellä-runoista olen eri mieltä. Mielestäni ne kuuluvat juuri kansien väliin.”

Minä en itse koe olevani erityisen pitkäjänteinen kirjoittaja, jota romaanin tuottaminen vaatisi. Enkä edes niin idearikas. Blogit ja lehtijutut sopivat minulle, koska niitä ei tarvitse hioa pidempiä aikoja ja niihin riittää lyhyt tekstipalanen.

Mutta tietysti se ajatus, että pitäisi kädessään kirjaa, jonka kannessa olisi oma nimi, on jotenkin hohdokas. Kirjaan liittyy tietty arvostus, jota ei muussa julkaisemissa samalla tavalla ole. Mutta minulla se taitaisi silti olla ennemmin jonkinsortin asiakirja kuin lennokas romaani.

Blogien “aitous”

Lisäyksenä vielä noihin alussa mainittuihin kirjoihin ja teksteihin se, että Minttu Hapuli taannoin kirjoitti 100 naista -blogista:

“Yhden insinööristavismiehen eronjälkeisenä projektina alkanut hauska blogi paljastui kuin paljastuikin pelkäksi vedätykseksi. Naisen kirjoittamaksihan minä sitä epäilinkin: 100 naista on nyt SoneraPlazan *Elleissä* (linkki blogin sivulla, minä en perkele linkitä moisia seitsemänpäivää-reginasta-virityksiä:).

Ihmetyttäähän se, että ihmiset jaksavat vielä uskoa blogien teksteihin: ottaa ne tosissaan kokien aitoa myötätuntoa, -häpeää tai vimmastusta. Suurin osa blogeista kun taidetaan tehdä jo ihan silkkana identiteettitrippinä tai kaupallisena vedätyksenä. Erityisesti nämä seksuaalisuuteen ja erotiikkaan viittavat blogit ovat järjestelmällisesti sosiaalipornoa, halpaa vilauttelua ja kikkeliskokkelis-ollaanniinkuSinkkuelämässä-eikumäoonEmmanuellea.”

En nyt ihan usko, että suurin osa blogeista olisi identiteettitrippeja tai kaupallisia blogeja. Se suuri massa on edelleen ihan tavallista päiväkirjamaista tarinointia. Mutta selväähän se on, että tietty tyyli myy ja sille löytyy aina innokasta lukijamassaa, joten sosiaalipornoblogit nousevat esiin. Eikä tietysti aina kannattaisi tosissaan ottaa blogejakaan.

Siitä, miten aito 100 naista -blogi on ja mitä sen taustalla on, ei minulla ole mitään tietoa.

- – -
Pitänee vielä tämän jutun lopuksi mainita se, että tietysti monet kirjailijat ylläpitävät blogeja. Esimerkiksi Kirsti Ellilä pohtii nyt, jos kokoaisi hömppänovelleistaan kirjan ja pistäisi saadut rahat hyväntekeväisyyteen eli hankkisi vessoja kehitysmaihin tytöille ja naisille.