Tapasin tällä viikolla nettiaktiivia tuttua, joka nimesi Facebookin ja muun vastaava sosiaalisen median hehkutuksen sekä viestinnän “höpöhöpöhallelujaksi”.

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Kirjoitan tätä Cafe Kafkassa. Takanani näyttää istuvan myös kaksi muuta naista tietokoneiden kanssa. Olin sopinut tänne aiemmin yhden haastattelun ja jäin sitten naputtamaan konettani ja hoitamaan työhommia ja nettinörtteilyä.

Eli vaikka työhuone on olemassa, niin aina en sinne mene, vaan istun jossakin julkisella paikalla. Näin toimii myös moni muu, ja olen joskus miettinyt juttua, jossa kiertäisi muutamissa kahviloissa ja kirjastoissa ja kyselisi tietokoneiden kanssa paikalla olevilta, mitä he tekevät ja miksi juuri täällä. Toistaiseksi juttu on tekemättä, kuten lukuisat muutkin ideani.

Itse olen nyt Kafkassa, koska tämä kahvila

• sijaitsee Helsingin keskustassa eli tapaaminen on kätevää sopia tänne
• etenkin lounasajan jälkeen sopivan rauhallinen kahdenkeskiseen jutteluun ja on yleisesti viihtyisä paikka
• käytettävissä langaton netti
• useita pistorasioita, joista saa virtaa tietokoneeseen
• ja tietysti voi ostaa kahvia ja muuta syömistä

Eli etätyöläisenä arvostan sijaintia, viihtyvyyttä ja sähkövirtaa. Nettiyhteys on plussaa, mutta nykyisin mukana kulkee myös oma yhteys, joten minulle tämä ei ole välttämätöntä.

Helsingin keskustassa saatan työskennellä myös esimerkiksi Kirjasto 10:ssä. Haastatteluja olen tehnyt myös mm. Kiasman kahvilassa. Hakaniemen ja Merihaan kulmilla (eli ne arkeni normaalit alueet) sovin tapaamisia usein Rytmiin, toisinaan Javaan. Rytmissä on usein päiväsaikaan lukuisia muitakin tietokoneiden kanssa hyödyntämässä paikan nettiyhteyttä, ja tällöin mm. pistokepaikoista on kysyntää.

Näin ollen jälleen kerran esitän toiveen kaikille kahviloille: huolehtikaa siitä, että asiakkailla on mahdollisuus saada sähkövirtaa tietokoneisiinsa. Silloin etätyöläinen tai kuka tahansa muu koneen naputtaja voi huoletta istua pidempään ilman pelkoa akun tyhjentymisestä. Eikä olisi haittaa, että joku lappunen kertoisi myös ilmaisen WLAN:in olemassaolon.

Aiheesta on tietysti ollut puhetta jo ajat sitten esimerkiksi pni:n kirjoittamana.

Tänään aloitin Kaupan liiton vieraskynäblogistina: aiheena ruuan verotus- ja hinta keskustelu ja loppukevennyksenä vegaanisen hapankaalipiirakan ohje.

Hauskaa päästä kirjoittelemaan vähän toisenlaiseen foorumiin ja toivottavasti myös edes ajatuksia herää, jos kommentointi ei vilkkaaksi yltyisikään. Tekstejäni tulee Kaupan liiton sivuille julki silloin tällöin.

Merihaan toimistolta päivää!

Yksi muutos työelämässäni on myös se, että olen vaihtanut kotona työskentelystä merihakalaiseen työhuoneeseen. Täällä kirjoitan nytkin. Jaan työtilan Sulopuiston Ollin kanssa, ja ratkaisu tuntuu näin parin päivän kokemuksella vallan hyvältä.

Pyrin siihen, että työt tulisivat tehdyksi täällä. Kotona helposti töiden aloittaminen venyy, kun puuhastelee kaikenlaista kissanrapsutuksesta pyykinpesuun. Työhuoneellakin tietysti voi roikkua netissä kaiken muunkin kuin työn parissa, mutta keskittyminen tekemiseen on kuitenkin helpompaa.

Ja tietysti täällä saa höpötellä Ollin kanssa, mutta sehän on pelkästään positiivista: Olli on paitsi taitava toimittaja, niin muutenkin hirmuisen mukava tyyppi. Ollikin on tietysti alunperin tullut tutuksi blogien kautta, eli jälleen netistä on ollut minulle hyötyä.

Toivottavasti koti rauhoittuisi ennen kaikkea kodiksi. Tosin minullahan työt ja harrasteet sekoittuvat, joten rajanveto ei ole niin selkeää, ja inspiraatio jonkun työtekstin kirjoittamiseen voi yllättää myöhään illalla.

Ollin blogista löytyy myös kuva näkymästä, joka täältä avautuu.

Ja tutuille tiedoksi, että toimiston tuparit ovat tulossa aikanaan. Tietysti muutenkin saa käydä moikkaamassa.

Terveiset vaan täältä flunssan keskeltä. Sairauden vuoksi en ole nyt jaksanut itse aktiivisesti osallista netin keskusteluihin, mutta sängyssä voi toki maata läppärin kanssa ja lukea muiden kirjoituksia (selkä on tosin jo nyt aivan jumissa).

Aallon Tuija käynnisti Qaikussa mielenkiintoisen pohdinnan journalismin työskentelytavoista: kuvaisiko termi verkostohaastattelu tapaa, jossa toimittaja etsii juttuunsa tietoa, näkökulmia ja kommentteja netissä? Tuija kokosi keskustelua omaan blogiinsa.

Itse olen tällä tekniikalla kysellyt juttua varten ainakin ihmisten kokemuksia kierrätyksestä. Mutta suoranaisesti en ole tekniikkaa paljon hyödyntänyt työmielessä: tosin toisinaan esimerkiksi blogin kommenttiosastolla käyty keskustelu on saattanut herättää juttuidean tms, eli silloin olen ikään kuin jälkikäteen hyödyntänyt verkostoni tuottamaa informaatiota.

“Twitter on aivan erilainen kuin mikään muu some-palvelu”

Olen myös viime aikoina aktivoinut Twitter-käyttöä mm. lisäämällä Kulutusjuhlan Twitteriin. Halo Efektin Twitter-ohjeet tuntuivat siksi oikein näppärän nasevilta. Minulla on varmasti vielä Twitter-toiminnassani ja -etiketissä opeteltavaa.

Twitterissä minua häiritsee edelleen joidenkin harjoittama itsensä ja tekemistensä hehkuttelumeininki (spämmääjien ohella toki). Mutta toisaalta: eihän sitä ole mikään pakko seurata niitä, joiden päivitykset tuntuvat ylenpalttiselta itsemarkkinoinnilta. Ja Twitterin avulla voi kuitenkin tavoittaa myös kiinnostavaa tietoa ja keskusteluja, kunhan vain löytää oikeaa seurattavaa.

Twitter on Suomessa edelleen kuitenkin varsin harvojen aktiivikäytössä. Olin pari viikkoa sitten puhumassa TaiKissa erityisesti Porkkanamafiasta, mutta myös muuten sosiaalisen median (“some”) käytöstä, ja sielläkin eräs opiskelija kysyi, että anteeksi vaan, mutta mikä ihme on Twitter. Ei siis pitäisi olettaa, että Twitter olisi edes jollain tasolla tuttu heille, jotka eivät “näissä piireissä” pörrää.

Perjantain yksi hyvä puoli on se, että silloin ilmestyy julkaisuja, joissa voi olla napakoita kolumneja.

Kuten nyt Vihreän langan Vihreät lasit:

“Juoksu, se on nyt in. Tämän voi havaita siitä, että jokaisen itseään kunnioittavan aikakauslehden sivuilta hölkkää esiin Miika Nousiainen, Juha Itkonen tai Alexander Stubb. [- - -]

Ilmiötä vahvistaa se , että suomalaisessa mediassa vaikuttaa koko joukko Nousiaisen, Itkosen ja Stubbin kolmi-nelikymppisiä kavereita, jotka ovat hurahtaneet juosemiseen. Hankittuaan puolison ja puolitoista lasta he ovat huomanneet, että kyllä juokseminen marraskuisessa räntäsateessa aina kotiolot voittaa.

[- - -] Juokseminenhan on siitä mukava ilmiö, että yksinkertaisempikin kolumnisti löytää aiheeseen helposti oman kulmansa.

Tällaiseen juosten kustuun kolumniin riittää aiheeksi se, että kolumnisti joko pitää tai ei pidä juoksemisesta.”

Itsekin olen siis lenkkeillyt usemman vuoden, ja se yksi puolimaratonkin on trendikkäästi taivallettu. Siksi olen miettinyt näiden juoksujuttujen äärellä, miksi tämän buumi on nostettu esiin niin miesvaltaisesti. Onhan paljon naisiakin, jotka laittavat tossua toisen eteen.

Toisen päivää ilahduttaneen kolumnin on laatinut Pekka Seppänen (lähipiirini tietää, että yhtä lailla kuin olen harrastanut juoksua jo pitkään, niin Seppästäkin olen fanittanut vuosikaudet):

“Urakonsultit ovat havainneet, että ihminen ei vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Mitä osaavampi ihminen, sitä todennäköisemmin hän vaatii myös esimieheltään jonkin sortin osaamista.

Johtamisoppaat hokevat, että pitää aina palkata itseään fiksumpia alaisia. Pomon kannalta periaate on kaunis, mutta alaisen näkökulmasta se on täysin kestämätön periaate.

Kukaan ei halua työskennellä itseään monta kertaluokkaa tyhmemmän pomon kanssa. Pienessä Suomessa tätäkään ei tosin saa sanoa ääneen.

On sallittua puhua näkemyseroista ja henkilökemioista, mutta ei koskaan pölkkypäisyydestä tai täydellisestä urpoudesta.”