Anja Alasillan kirjoitukset ympäri nettiä

Mahtavaa, että viestinnän asiantuntija kirjoittaa näkemyksiä maailmansta blogiinsa, jakaa kirjoitusvinkkejä Facebook-sivulla ja kommentoi aktiivisesti Twitterissä.

Katleena Kortesuon viestintäblogi

Toinen viestinnänkouluttaja, jolla on kiinnostava ja mainio blogi.

Merkintöjä mediasta

Outi Vainionkulma-Immonen kuuluu myös viestintäammattilaisiin, jonka blogia on ilo seurata.

Ajattelun ammattilainen

Lauri Järvilehto kirjoittaa niin yleisiä elämänvinkkejä kuin pienempiä, ajattelun arvoisia näkökulmia.

Innovaatiojournalismin seuran blogi

Tämä blogi on päässyt mukavasti liikkeelle tänä vuonna: usean kirjoittajan voimin toteutettua, vaihtelevaa sisältöä.

Kelan tutkimusosaston blogi

En olisi osannut arvata pari vuotta sitten, että voisin tykätä myös Kelan blogista. Hienoa, että näin on nyt käynyt!

Pekka Pekkalan kolumnit

Kaikinpuolin hieno mies, johon minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua, ennen kuin hän lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nyt Pekka on palannut, ja viimeinen HS-kolumni on taas osoitus siitä, että Pekalla on paljon fiksuja ajatuksia, jotka hän osaa myös tuoda hyvin julki.
(Ja tähän mielipiteeseen ei vaikuta se, että pari päivää sitten onnistuin kohtaamaan Pekan ja hän antoi “Kallion kohtuuposselle” Laura Leen kirjan Broke Is Beautiful. Living and Loing the Cash-Strapped Life. Kiitos vaan, teoksesta pitää laatia vielä omakin kirjoituksensa.)

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogi

Aktiivisesti päivittyvä, monen kirjoittajan voimin toteutettu blogi, josta saa niin tietoa kuin iloa.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

“Synkeässä Savossa syntyneen, Hämeeseen joutuneen eronneen keski-ikäisen naisen kirjoitelmia” sisältävä blogi tuo mieleen sen, miksi blogeihin aikoinaan tykästyin. Arjen havaintoja ja kadehdittavaa kielenkäyttöä.

- – -

Tästä jäi nyt varmasti puuttumaan monta mainitsemisen arvoista tuotosta ja sisällöntuottajaa. Lisäksi tietysti olen iloinen, että moni vanha suosikkini jaksaa edelleen blogata. Kaiken muun nettipöhinän keskellä blogit ovat minulle edelleen tärkeitä, vaikka itsekään en ihan samaan tahtiin kirjoitakaan joka paikkaan.

Myönnän myös sen, että uusia blogeja ei välttämättä seurattavakseni päädy kovin helposti. Jo ennestään minulla on paljon luettavaa, ja toisaalta uusia blogilöytöjä en edes aktiivisesti etsi. Tässäkin siis tärkeitä ovat muiden suositukset ja linkit.

Lisäys:

Syntilistani jatkoksi pitää tietysti mainita, että oma kommentointini muiden blogeihin on myös jäänyt turhan vähäiseksi. Eli vaikka tykkäisi tai teksti herättäisi ajatuksia, niin silti jää tekemättä kommentti tai kiitokset. Siksi näitä kehuja pitää välillä kerätä oman blogitekstin verran.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Taannoinen televisioesiintymiseni ja nettikirjoittelut ovat herättäneet paljon kommentointia ja myös muita blogitekstejä (ja yhteydenottoja vanhoilta tutuilta sekä keskusteluja vakiokahvilani omistajan kanssa, heh!). Hyvä niin, kiinnostuksella olen keskustelua seurannut, vaikka en siihen itse niin kovin aktiivisesti ole ottanut kantaa. Kukin toimii tavallaan, eikä todellakaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa pyrkiä elämään mielekkäästi.

Tällainen downshiftaaja olen

1. Kuka?

Mari, 32, 161 cm, viestivä netti- ja kuluttaja-aktiivi.

2. Missä?

Helsingin Kalliossa Torkkelimäellä 27 neliön yksiössä, jossa osana vuokrasuhteeseen kuuluu välillä kissanhoito.

3. Kotoisin?

Liperistä Joensuun vierestä, kylästä nimeltä Mattisenlahti, maatalousyrittäjäperheen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja ainoa tytär.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Olen ollut kiinnostunut kuluttajuudesta ja viestinnästä pitkään. Kirjoittamalla tienasin ensimmäisiä rahoja murrosikäisenä, ja onneksi löysin sitten myöhemmin kuluttajaekonomian oppiaineen.

Nautin siitä, että voin myydä tätä osaamistani eteenpäin sen verran, että tulen omalla mittapuullani riittävän hyvin toimeen. Työt ja harrasteet menevät sekaisin, sillä kirjoitan ja seuraan kuluttajakeskustelua myös huvikseni, ennen kaikkea netissä.
Kirjoitustöiden lisäksi jonkun verran luennoin samoista teemoista eli sosiaalisesta mediasta, kuluttamisesta ja eettis-ekologisuudesta.

5. Mitä harrastat?

Kivojen ihmisten kanssa olemista, lenkkeilyä, ukulelensoittoa, fillarointia. Ruokaa, lukemista, kirjoittamista. Kulttuuririentoja (kuten taidenäyttelyitä), sunnuntaikävelyitä, kahvilaistuskelua. Blogeja, nettikirjoittelua, yhdistystoimintaa ja muuta vastaavaa.

6. Kerro luonteestasi

Ulospäinsuuntautunut, itsepäinen, mukavuudenhaluinen, tiedonjanoinen. Toisinaan kovin itsekriittinen.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Lähimpien ihmisten seurassa, kun ei ole kiire mihinkään ja ollaan vaan. Tai yksin puuhastellen niitä näitä.

8. Huvittavin heikkoutesi?

Onneton nimimuisti.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Sosiaaliset taidot.

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Hyvin aktiivinen käyttäjä, monia eri välineitä. Ensimmäinen blogi vuonna 2004, nykyisin FB vie paljon aikaa ja Twitteriinkin olen itseni opettanut. Nykyisin mukana kulkee iPhone, jonka myötä voi vielä helpommin käyttää sos. mediaa. Jonkun verran myös luennoin aiheesta, eli sikäli pitää myös pysyä ajan hermolla.

11. Suhteesi downshiftaukseen?

Haluan elää elämää, josta nautin. Lähtökohtana ajatus, että aika on rajallisempi resurssi kuin raha.

12. Muita slow life -mausteita?

Pyrin elämään hieman ekologisemmin. Tällöin on mielestäni perusteltavampaa vaatia sitä myös yrityksiltä ja yhteiskunnalta. Liikun mielelläni Helsingissä joko jalan tai fillarilla (tosin pyörä on usein nopeampi kuin julkiset kulkuvälineet tai auto). Kokkailen mielelläni itse, ja viimeisin ruokaan liittyvä harjoitteluni kohde on itujen kasvatus.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Kuten tuli mainittua, niin liikkuminen on yksi tekijä (autoa en omista). Nautin mm. kiireettömistä aamuista (ja tietysti nukkumisesta).

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Olen taipuvainen haalimaan elämääni kaikenlaista puuhaa: haaste on osata sanoa “ei” kivoille jutuille, jotka kuitenkin voisivat aiheuttaa liikaa kiireen tuntua tai muuten stressiä.
Yksittäisenä kulutuskohteena kengät: niitä ostelin parempituloisena huolettomammin, mutta nyt pyrin rajoittamaan hankintoja enkä pidä perusteltuna ostaa edes kirpputorilta “ihan kivoja” tavaroita. Kenkien ja muiden tuotteiden pitää olla niin kivoja, että niille on oikeasti käyttöä.
Suurimmat haasteet voivat vielä olla kokematta. Luulisin, että ekohaasteena voi jossain vaiheessa joutua pohtimaan lapsia (lapsiahan minulla ei vielä ole) ja mahdollisen jälkikasvun tuomaa “kulutuslisää”.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Vakituisesta palkkatyöstä vuonna 2007 hyppäsin pois varmaan noin vuoden verran mietittyäni, mitä haluan tehdä. Siihen ajoittui myös tapahtumia, jotka saivat pohtimaan elämän tarkoituksia ja muuta syvällistä voimakkaammin. En tosin edelleenkään koe, että olisin kovin merkittävää muutosta omassa elämässäni tehnyt. Aihepiiri ja mm. slow-ajattelu, ekologisuus jne. ovat toki kiinnostaneet kuluttajanäkökulmasta pitkään.

16. Mielikirjasi?

Vaihtelee fiiliksen mukaan. Omassa kirjahyllyssäni säilytän eniten runoutta (muut kirjat menevät nopeasti kiertoon). Nuoruudessa vaikutuksen teki “Sadan vuoden yksinäisyys”.

Tällä viikolla olen tykännyt Tiina Raevaaran “En tunne sinua vierelläni” -novellikokoelmasta ja Harri Närhen “Apinamorsian” -romaanista.
Viime vuonna mm. Hotakaisen “Ihmisen osa” veti mukanaan. Anna-Leena Härkösen tyylistä olen kateellinen.
Luen laidasta laitaan, eniten suomalaista proosaa. Osaan jo nykyisin jättää kirjat kesken, jos ei vain uppoa.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilanteessa, jossa et sellaista odottanut.

Saattaisin ottaa nokoset. Tai mennä istuskelemaan kahvilaan ja lueskelemaan lehtiä.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Kotona yleensä kauramaidolla, työhuoneella kahvikermajauheella (ei ole jääkaappia) ja muualla maidolla. Mustanakin voin juoda tarvittaessa. Enkä ole niin kahviriippuvainen, että tarvitsisin välttämättä yhtään kupillistä päivässä, mutta useimmiten menee pari kuppia. Aamuisin juon nykyisin vihreää teetä.

20. Mitä muuta haluat sanoa?

Kaverin bileissä piti viikko sitten täyttää Aikuisten ystäväkirjaan mm. motto. Kirjasin siihen: “Älä sure epäonnistumisia. Niitä tulee aina lisää.”

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Eli vaikka työhuone on olemassa, niin aina en sinne mene, vaan istun jossakin julkisella paikalla. Näin toimii myös moni muu, ja olen joskus miettinyt juttua, jossa kiertäisi muutamissa kahviloissa ja kirjastoissa ja kyselisi tietokoneiden kanssa paikalla olevilta, mitä he tekevät ja miksi juuri täällä. Toistaiseksi juttu on tekemättä, kuten lukuisat muutkin ideani.

Itse olen nyt Kafkassa, koska tämä kahvila

• sijaitsee Helsingin keskustassa eli tapaaminen on kätevää sopia tänne
• etenkin lounasajan jälkeen sopivan rauhallinen kahdenkeskiseen jutteluun ja on yleisesti viihtyisä paikka
• käytettävissä langaton netti
• useita pistorasioita, joista saa virtaa tietokoneeseen
• ja tietysti voi ostaa kahvia ja muuta syömistä

Eli etätyöläisenä arvostan sijaintia, viihtyvyyttä ja sähkövirtaa. Nettiyhteys on plussaa, mutta nykyisin mukana kulkee myös oma yhteys, joten minulle tämä ei ole välttämätöntä.

Helsingin keskustassa saatan työskennellä myös esimerkiksi Kirjasto 10:ssä. Haastatteluja olen tehnyt myös mm. Kiasman kahvilassa. Hakaniemen ja Merihaan kulmilla (eli ne arkeni normaalit alueet) sovin tapaamisia usein Rytmiin, toisinaan Javaan. Rytmissä on usein päiväsaikaan lukuisia muitakin tietokoneiden kanssa hyödyntämässä paikan nettiyhteyttä, ja tällöin mm. pistokepaikoista on kysyntää.

Näin ollen jälleen kerran esitän toiveen kaikille kahviloille: huolehtikaa siitä, että asiakkailla on mahdollisuus saada sähkövirtaa tietokoneisiinsa. Silloin etätyöläinen tai kuka tahansa muu koneen naputtaja voi huoletta istua pidempään ilman pelkoa akun tyhjentymisestä. Eikä olisi haittaa, että joku lappunen kertoisi myös ilmaisen WLAN:in olemassaolon.

Aiheesta on tietysti ollut puhetta jo ajat sitten esimerkiksi pni:n kirjoittamana.

Hauskaa päästä kirjoittelemaan vähän toisenlaiseen foorumiin ja toivottavasti myös edes ajatuksia herää, jos kommentointi ei vilkkaaksi yltyisikään. Tekstejäni tulee Kaupan liiton sivuille julki silloin tällöin.

Merihaan toimistolta päivää!

Yksi muutos työelämässäni on myös se, että olen vaihtanut kotona työskentelystä merihakalaiseen työhuoneeseen. Täällä kirjoitan nytkin. Jaan työtilan Sulopuiston Ollin kanssa, ja ratkaisu tuntuu näin parin päivän kokemuksella vallan hyvältä.

Pyrin siihen, että työt tulisivat tehdyksi täällä. Kotona helposti töiden aloittaminen venyy, kun puuhastelee kaikenlaista kissanrapsutuksesta pyykinpesuun. Työhuoneellakin tietysti voi roikkua netissä kaiken muunkin kuin työn parissa, mutta keskittyminen tekemiseen on kuitenkin helpompaa.

Ja tietysti täällä saa höpötellä Ollin kanssa, mutta sehän on pelkästään positiivista: Olli on paitsi taitava toimittaja, niin muutenkin hirmuisen mukava tyyppi. Ollikin on tietysti alunperin tullut tutuksi blogien kautta, eli jälleen netistä on ollut minulle hyötyä.

Toivottavasti koti rauhoittuisi ennen kaikkea kodiksi. Tosin minullahan työt ja harrasteet sekoittuvat, joten rajanveto ei ole niin selkeää, ja inspiraatio jonkun työtekstin kirjoittamiseen voi yllättää myöhään illalla.

Ollin blogista löytyy myös kuva näkymästä, joka täältä avautuu.

Ja tutuille tiedoksi, että toimiston tuparit ovat tulossa aikanaan. Tietysti muutenkin saa käydä moikkaamassa.

Aallon Tuija käynnisti Qaikussa mielenkiintoisen pohdinnan journalismin työskentelytavoista: kuvaisiko termi verkostohaastattelu tapaa, jossa toimittaja etsii juttuunsa tietoa, näkökulmia ja kommentteja netissä? Tuija kokosi keskustelua omaan blogiinsa.

Itse olen tällä tekniikalla kysellyt juttua varten ainakin ihmisten kokemuksia kierrätyksestä. Mutta suoranaisesti en ole tekniikkaa paljon hyödyntänyt työmielessä: tosin toisinaan esimerkiksi blogin kommenttiosastolla käyty keskustelu on saattanut herättää juttuidean tms, eli silloin olen ikään kuin jälkikäteen hyödyntänyt verkostoni tuottamaa informaatiota.

“Twitter on aivan erilainen kuin mikään muu some-palvelu”

Olen myös viime aikoina aktivoinut Twitter-käyttöä mm. lisäämällä Kulutusjuhlan Twitteriin. Halo Efektin Twitter-ohjeet tuntuivat siksi oikein näppärän nasevilta. Minulla on varmasti vielä Twitter-toiminnassani ja -etiketissä opeteltavaa.

Twitterissä minua häiritsee edelleen joidenkin harjoittama itsensä ja tekemistensä hehkuttelumeininki (spämmääjien ohella toki). Mutta toisaalta: eihän sitä ole mikään pakko seurata niitä, joiden päivitykset tuntuvat ylenpalttiselta itsemarkkinoinnilta. Ja Twitterin avulla voi kuitenkin tavoittaa myös kiinnostavaa tietoa ja keskusteluja, kunhan vain löytää oikeaa seurattavaa.

Twitter on Suomessa edelleen kuitenkin varsin harvojen aktiivikäytössä. Olin pari viikkoa sitten puhumassa TaiKissa erityisesti Porkkanamafiasta, mutta myös muuten sosiaalisen median (“some”) käytöstä, ja sielläkin eräs opiskelija kysyi, että anteeksi vaan, mutta mikä ihme on Twitter. Ei siis pitäisi olettaa, että Twitter olisi edes jollain tasolla tuttu heille, jotka eivät “näissä piireissä” pörrää.

Kuten nyt Vihreän langan Vihreät lasit:

“Juoksu, se on nyt in. Tämän voi havaita siitä, että jokaisen itseään kunnioittavan aikakauslehden sivuilta hölkkää esiin Miika Nousiainen, Juha Itkonen tai Alexander Stubb. [- - -]

Ilmiötä vahvistaa se , että suomalaisessa mediassa vaikuttaa koko joukko Nousiaisen, Itkosen ja Stubbin kolmi-nelikymppisiä kavereita, jotka ovat hurahtaneet juosemiseen. Hankittuaan puolison ja puolitoista lasta he ovat huomanneet, että kyllä juokseminen marraskuisessa räntäsateessa aina kotiolot voittaa.

[- - -] Juokseminenhan on siitä mukava ilmiö, että yksinkertaisempikin kolumnisti löytää aiheeseen helposti oman kulmansa.

Tällaiseen juosten kustuun kolumniin riittää aiheeksi se, että kolumnisti joko pitää tai ei pidä juoksemisesta.”

Itsekin olen siis lenkkeillyt usemman vuoden, ja se yksi puolimaratonkin on trendikkäästi taivallettu. Siksi olen miettinyt näiden juoksujuttujen äärellä, miksi tämän buumi on nostettu esiin niin miesvaltaisesti. Onhan paljon naisiakin, jotka laittavat tossua toisen eteen.

Toisen päivää ilahduttaneen kolumnin on laatinut Pekka Seppänen (lähipiirini tietää, että yhtä lailla kuin olen harrastanut juoksua jo pitkään, niin Seppästäkin olen fanittanut vuosikaudet):

“Urakonsultit ovat havainneet, että ihminen ei vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Mitä osaavampi ihminen, sitä todennäköisemmin hän vaatii myös esimieheltään jonkin sortin osaamista.

Johtamisoppaat hokevat, että pitää aina palkata itseään fiksumpia alaisia. Pomon kannalta periaate on kaunis, mutta alaisen näkökulmasta se on täysin kestämätön periaate.

Kukaan ei halua työskennellä itseään monta kertaluokkaa tyhmemmän pomon kanssa. Pienessä Suomessa tätäkään ei tosin saa sanoa ääneen.

On sallittua puhua näkemyseroista ja henkilökemioista, mutta ei koskaan pölkkypäisyydestä tai täydellisestä urpoudesta.”

Omalla kohdallanihan Mieto marinadi on vanhin blogini. Sen ensimmäiset tekstit vuodelta 2004 ovat tosin siirtyneet bittien hautausmaalle siinä vaiheessa, kun siirryin anonyymista kirjoittajasta omaan naamaan ja nimeen. Jostain syystä olen deletoinut tekstit kokonaan, vaikka olisihan ne voinut pistää julkaisemattomiksi, kuten suurelle osalle vuosien 2005 ja 2006 tekstejä olen tehnyt.

Mutta sen sijaan minulla on tallessa vanhoja päiväkirjoja. Vanhin niistä on kotikotonani Liperissä, joten sitä en voi nyt hyödyntää. Mutta vähän myöhäisempi päiväkirja alkaa ehdalla haircutilla ja oman käytöksen analyysilla, jossa on nähtävissä vaikutteita tyttökirjoista, heh. Isän merkitystä havainnollistava kirjoitus päättyy viiltävään mediahavaintoon.

Tässä siis tekstiäni yli 20 vuoden takaa, kirjoittajana 9-vuotias maalaistyttö:

31.10.1986, Mattisenlahti

Isäni tuli Helsingistä. Tätä ennen olin käynyt kampaajalla. Ensiksi isäni ei huomannut uutta kampausta.

Kotiin tultua pistin ranskalaiset perunat lämpiämää. Sen jälkeen isä huomasi uuden kampauksen. Hän sanoi että se on kuin isoilla tytöillä. Tuhahdin välinpitämättömästi ja lähdin. Oikeastaan sisimmässäni tuntui oikein hyvältä. Syötyäni rupesin katsomaan televisiota mutta sieltä tuli vain Pikkukakkonen.

 

Tämän päivän Hesarin Hinta & laatu -sivuilla (D2) julkaistiin juttuni, joka käsitteli hautajaisten ja hautaamisen ympäristövaikutuksia. Kiinnostuin aiheesta varmaan joskus vuosi sitten, kun havaitsin Ruotsissa keskustelua krematorioiden hiilidioksidipäästöistä ja esimerkiksi siitä, että krematorioiden lämpö hyödynnettäisiin rakennusten lämmittämisessä.

Helppo tapa tehdä juttua hautajaisten ekologisuudesta olisi käydä tutkailemassa hautaustoimistossa, millaisia ekologisia arkkuja, uurnia tai kukkalaitteita on tarjolla. Minusta se kuitenkin on turhan suppea ja paljon käytetty näkökulma.

Juttua varten keräilin tiedonpalasia sieltä ja täältä: ruotsalaisia tietoja, soittoja suomalaisilla alalla toimiville, tilastojen tutkailua. Laajoja tutkimuksia hautaamisen ekologisuudesta ei tuntunut löytyvän, joitakin yksittäisiä tietoja toki mm. krematorioiden vaikutuksista. Luetutin jutun muutamalla alan ihmisellä, mutta enemmänkin heitä olisi voinut hyödyntää.

Juttua jouduttiin lyhentämään selvästi ja pieniä infopalasia tipahteli senkin vuoksi pois.

Hautausalalla toimivat seurakunnat, krematoriot, hautaustoiminnot ja muut tahot. Kun en alaa tunne, en alan sisäisistä erimielisyyksistä ja painotuksista tiedä mitään. Lisäksi aihe, kuolema, on herkkä ja tunnepitoinen.

Eli vaikka juttua varten tein mielestäni paljon töitä, niin vielä olisi voinut parantaa ja taustatyön olisi voinut tehdä vielä paremmin.

Toisaalta tunne on tuttu monesta muustakin tekstistä: johonkin se raja on vedettävä ja on luotettava siihen, että on tehnyt riittävästi. Kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää, eikä yhteen juttuun saa mahtumaan kaikkea kerättyä tietoa ja jokaista näkökulmaa.

Onneksi jutusta tuli muutama positiivinen sähköposti, kuten tämä:

“Onnittelen! Onnistuit tekemään hyvän jutun; asiallisen ja kiihkottoman. Tästä haluaisin keskustella lähipiirini ja kenen tahansa kanssa.”

Jos juttu sai useammankin pohtimaan hautajaisiaan, niin sitten siitä on ollut hyötynsä. Puutteistaan huolimatta. Ja kuitenkin se on vain yksi lehtijuttu, ei mitään elämää suurempaa.

Mutta jatkan aiheen parissa pyörimistä, kenties vielä jatkojutun verran, niin saisi vielä epäselvyyksiä selvemmiksi.

Jälleen myös kaltaistani nettijulkaisuun tottunutta harmittaa printin jäykkyys. Lehtijuttuun ei voi tehdä linkkejä lisätietoihin, tehdä muokkauksia tai laatia lisäyksiä.

- – -

Olen lopultakin, kavereiden pyynnöstä, saanut myös Hesarissa julkaistut kolumnit julki näiden sivujen alle. Miksiköhän minusta tuntuu hieman kiusalliselta julkaista niitä? Varmaan osittain siksi, että ne on kirjoitettu sinne printtiin eikä tänne nettimaailmaan.

Mainittakoon vielä se, Sanoma Newsin avustajasopimuskiistahan jatkuu. Itse en ole edelleenkään allekirjoittanut uutta sopimusta.

Pirkka puhui siitä, miten nykyinen netti, jakaminen ja avoimuus merkitsee toimittajien ja ohjelmantekijöiden kannalta melkoista muutosta. Aiemmin esimerkiksi televisio-ohjelman tehnyt on voinut ajatella, että homma on nyt purkissa ja se siitä. Nyt sitten YLEn ajatusten mukaan ihmisille annetaan esimerkiksi vapaus muokata tuotettuja materiaaleja.

Monelle toimittajalle tämä voi tietysti olla kova paikka  ja ensimmäisenä ajatuksena “älä mene räpläämään sitä minun tuotostani”. Mutta ammatti-identiteettiin siis tarvitaan muutosta, ja Pirkka veikkasi toimittajista tulevan yhä enemmän näitä yhteisömanagereita, jotka liikkuvat verkossa siellä, missä ihmisetkin.

Aikoinaan Jaiku-keskustelussa todettiin, että yhteisömanagerilla voi olla varsin erilaisia rooleja ja tehtäviä. Silloin Pirkka totesi:

“Nyt kun olen käynyt läpi monia erilaisia community managerin toimenkuvia, näyttäisi isoimmaksi eroksi muodostavan se, onko cm roolissaan ensisijaisesti:

• yrityksen brändievankelista ja markkinoija (pääduunina välittää yrityksen viestiä eteenpäin), vai
• linkki ihmisten ja yrityksen välillä (pääduunina toimia yrityksen korvina ihmisten joukossa)”

Molemmat ulottuvuudet kuuluvat eittämättä työhön, mutta minusta jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi äkkiseltään jotenkin merkittävämmältä ja relevantimmalta painotukselta.”

Myös Jussi-Pekka puhui yhteisömanagerien merkityksestä. Hän uskoi, että myös yrityksen pitää olla esillä ja mukana ihmisten kasvoilla. Nokialla näitä henkilöitä ei vielä kovin paljon ole. Jussi-Pekan yksi neuvo toimintaan oli “Be nice – or leave”. Se nyt varmaan sopii vinkiksi meille muillekin.

Jonkinlaista nettiyhteisön hallintaa olen tietysti hoitanut esim. Kulutusjuhlassa, mutta eihän se nyt vielä niin suurta ja näkyvää ole ollut. Mutta blogit ja muu nettitoiminta on varmasti opettanut paljon, joten viralliseksi yhteisömanageriksi päätyminen ei tunnu mitenkään pahalta ajatukselta.

Tietysti toimittajan pitää varmasti tulevaisuudessa hallita paljon monenlaista. Itse olen tällä hetkellä kiinnostunut esimerkiksi videokuvaus- ja -leikkaustaitojen kehittämisestä. Ja kirjoittamisessa sekä esiintymistaidoissa olisi aina vara parantaa, samoin kuin yleissivistyksessä: esimerkiksi yhteiskuntatieteitä voisin hallita paljon paremmin.

Toisaalta en osaa ottaa urasuunnittelua edelleenkään kovin vakavasti ja päämäärätietoisesti. Haluan tehdä sitä, mistä pidän. Siksi noita taitojenkin kehittämistä ajattelen nimenomaan siltä kannalta, mistä nautin, en niinkään, mistä olisi hyötyä jossakin tulevaisuuden työssä. Tuskin blogeissakaan olisin jaksanut räveltää näin kauan, ellen tästä maailmasta todella pitäisi.

Termistä ja aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

Downshifting-pyörittely porukassa jatkuu myöhemmin keväällä.  Näillä näkymin myös ensi keskiviikon Hesarissa on aihetta sivuava kolumnini. Olen lupaillut kokoavani julkaistuja kolumnejani nettiin, mutta se on edelleen tekemättä.

Vaihdantaa ja uusia aluevaltauksia

Kirjoitin Jääskeläisen Jannen pyynnöstä tekstin hänen yritysblogiinsa.  Tässä tapauksessa ei vaihdeta rahaa, vaan aion tietysti jossain välissä hyödyntää Jannen osaamista: pienyrittäjien win-win-meininkiä siis!

Janneakaan en ole koskaan kasvokkain tavannut, mutta blogien myötä olen saanut sen verran positiivisen mielikuvan, että yhteistyöhön on hauska lähteä.

Nyt olen toteuttanut myös uuden bisnesaluevaltauksen. Pari viikkoa sitten törmäsin Ohjelmistoyrittäjien edustajaan, vaihdettiin ajatuksia viestinnästä, kerroin blogi- ja mikroblogitouhuistani…. Ja niin päädyin ensimmäistä kertaa tekemään korvausta vastaan reaaliaikaista tapahtumaraportointia. Kysessä oli Ohjelmistoyrittäjien jäsentilaisuus, ja raportoin sen Qaikuun. Lisäksi laadin tilaisuudesta koosteen nettisivuille.

Twitterissä vastaava raportointi ei onnistu yhtä hyvin: sinne voi heitellä  viestejä, mutta seminaarien “koostemainen” raportti ei toimi. Siksi siis qaikuilen, ja onhan se tietysti Jaikun jälkeen helposti omaksuttava alusta.

Twitterin kanssa en ole vieläkään päässyt sinuiksi, mutta myönnän, etten sitä niin suuresti ole yrittänytkään.

Mutta näin siis löytyi uusi bisnes meikäläiselle. Raportointi on kivaa ja koen sen osaavani. Tietysti jatkan sitä edelleen myös maksutta tilaisuuksista, joissa joka tapauksessa istun.

Ja ihan kaikkiin tilaisuuksiin en varmaan lähtisi isommastakaan korvauksesta. Tällaiseen raportointiin omalla nimellä ja naamalla liittyvät samat kysymykset kuin blogeihinkin ja omaan maineeseen.

Mitä on menestys?

Ohjelmistoyrittäjien tilaisuudessa peräänkuulutettiin suomalaisyrityksiltä halua tehdä voittoa ja saavuttaa menestystä. Niinpä, itsehän olen juuri sellainen tyypillinen pienyrittäjä, joka ei haaveile kasvusta ja massiivisista tulovirroista. Minulla on tiettyä nälkää oppia ja kokea sekä vaikuttaa maailmaan omalla tavallani, ja teen sitä tyytyväisenä pienimuotoisemmin. Minun menestyksen mittarini ovat toisenlaiset kuin maailmoja valloittavan kasvuyrittäjän.

Suhteeni työhön on varmasti erilainen kuin vanhempieni, eli kuten Serenitas pohti, niin downshiftaamisessa on varmasti kyse pitkälti juuri työhön liittyvän ajattelun muutoksesta.

(Aion lomailla muutaman päivän ja yritän pysytellä pois myös netistä. Siksi siis kommentteihin tai sähköposteihin en välttämättä hetkessä reagoi, eivätkä blogit päivity.)

Aina joku kirja on kesken, usein montakin. Siihen päälle vielä lehdet ja netti aineistoineen. Tällä hetkellä suuri osa lukemastani välittyy ruudun kautta, mutta edelleen tartun mielelläni kansiin sidottuihin teoksiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa. Toinen asiaa ja toistaiseksi vain tietokoneen ruudulla, toinen kansien välissä olevaa proosaa

Olimme kuluttajia

Tässä lainaus ensimmäisestä:

“Kukaan ei voi tulla meille sanomaan, missä saamme asua ja mihin rahamme käytämme. Rahan käyttö ja vapaus koetaan niin yhtäläisiksi, että aina kun valtio alkaa säännöstellä jonkin asian kuluttamista erittäin hyvinkin perustein (tupakointia, alkoholia, auton kokoa tai rantarakentamista – saati sitten lihansyöntiä tai lentomatkustamista) liberalisti sisällämme herää kiukkuisena. Löytyy vapauden puolustajia, jotka osaavat yhdistää vapauden rajoittamattomaan kuluttamiseen.
”Vaikka pyritte hyvään, tie johtaa totalitarismiin”, varoittaa oikeuksiin keskittyvä liberalisti. Kuluttaminen on onnistunut konkretisoimaan liiankin hyvin sen, mitä liberalismi tarkoittaa. Abstrakti ajatus ”vapaudesta” on nyt sitä, että yksilön valintoja ei pidä rajoittaa – ei etenkään shoppaillessa, kaupassa, mainoksia katsoessa ja arjen valintoja tehdessä.”

Kyseessä on Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen (tutut mm. Demos Helsinki -ajatushautomosta ja Yhteiskunta 2.0 -blogista) nyt keskiviikkona julkaistava kirja “Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023“.

Nuoret miehet jakoivat ilmaisia pdf-versioita niin Facebookissa kuin Jaikussa, joten sain sen siis luettavakseni viime viikon lopulla eli siis mainio markkinointitempaus. Iso kiitos ja onnittelut sinne suuntaan!

Vielä en siis ole lukenut teosta kokonaan, mutta todella hienoja ajatuksia ja kokonaiskuvaa kuluttamisesta ja kuluttajuudesta olen saanut nauttia jo nyt.

Olimme opiskelijoita

Ja sitten lainaus toisesta kirjasta, siitä kansien välissä olevasta ja kirjastosta lainatusta:

“Päässeiden koulussa opetettiin teorioita, ranskalaisia viivoja, laatikoita, joista nuolet johtivat toisiin laatikoihin, numeroita, jotka johtivat toisiin numeroihin ja etenkin viivan alle, käyriä, joista toinen meni ylös ja toinen alas, ja jossain pisteessä ne leikkasivat toisensa, tai sitten eivät, ja miesten nimiä, jotka keksivät niin tärkeän asian, ettei sitä millään pysynyt muistamaan tenttiä pitempään. Siellä ei opetettu, mitä pitää tehdä, kun heikkoudet purskahtelivat pienistäkin raoista, tilkitseminen vei kaikki voimat ja aina joku kohta ratkesi vuotamaan.

[- - - ] Haaveilimme työpöydistä pilvenpiirtäjissä, laskeutumisista kaukaisten maiden lentokentille ja puhelimella soittamisesta, ja kun osasimme valita oikeat kurssit, lukea sopivasti, vastata tenteissä oikein, valmistuimme, ja pääsimme valitsemaan työpaikan, juuri kun lehtien sivut pursusivat mahdollisuuksia, ja oli kysymys pelkästään mahtavan työpaikan mahtavuuden asteesta.”

Tämä kirja on Mirjam Lohen Nuttu (Teos 2008, arvostelu Hesarissa). Tätä aikaa sekin kuvaa, tosin hyvin erilaisista lähtökohdista ja tyylillä kuin Mokan ja Neuvosen kirja.

Olemme kirjastonkäyttäjiä

Lukutaito on mieletön kyky. Kirjat ovat hieno tapa jakaa ajatuksia, tunteita, tietoa. Samalla tosin myönnän tuntevani pientä kateutta siitä, etten osaa itse osaa kirjoittaa tavalla, joka kohoaisi arkista tekstiä suuremmaksi. Ehkä sen vielä joskus opin.

Ja suomalaista kirjastokulttuuria kehun aina, kun se vain on mahdollista. Sen myötä terveiset Macelle, jonka blogi avaa tavalliselle kirjastonkäyttäjälle uusia näkökulmia.

Menin mukaan tietysti kiinnostuksesta aiheeseen ja toivoin, että saisin hyviä neuvoja ja vinkkejä. Lähes kaikki muut kurssia käyvät ovat luonnontieteellisemmin suuntautuneita (biotekniikkaa, metsäpuolta jne.) ja ihan oikeasti tekevät tutkimusta.  Kurssilla keskityttiin tutkijoiden “mediayhteistyöhön”, tiedotetekstien kirjoittamiseen ja YLEn tiedetoimitukseen.

Blogeista tai tutkijoiden omista tavoista tehdä tutkimustaan julkisemmaksi esimerkiksi netin avulla ei oikeastaan keskusteltu sivulausetta enempää. Minä olisin tietysti voinut paasata aiheesta, mutta ehkä onneksi siihen ei tullut mahdollisuutta.

Kurssia vetää YLEn radiopuolen tiedetoimittaja Sisko Loikkanen. Kurssia pidettiin porukassa kahtena päivänä, ja erityisesti minua on ilahduttanut “pilkunviilaus”.

Tiedän kärsiväni ajoittain pahasta ns. substantiivitaudista. Sisko nosti aiheen kurssilla esiin, ja toivottavasti jatkossa osaan kirjoittaa napakampaa tekstiä, jossa turhat substantiivimuodot on karsittu.

Substantiivitaudista ja kömpelöistä lauseista käytiin luennolla läpi mm. seuraavia esimerkkejä:

”Näin hankalassa kohteessa on oltava tarkkana kaikkien teknisten ratkaisujen ja varsinkin niiden sijoittamisen kanssa.”

”Tavaroiden tuottajilta tämä edellyttää nykyistä enemmän valmiuksia kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen.”

Tyypillisiä substantiivi-ilmauksia ja tapoja, joilla ne voisi korvata:

“…on annettu opetusta” —> opetettu
“…tutkimus on keskittynyt” —> keskeisesti tutkitaan
“…sen mallintaminen on vaikeaa” —> on vaikea mallintaa

Yritän siis parhaillaan karsia näitä ilmaisuja pois omista teksteistäni. Onneksi saan myös tietyiltä toimeksiantajilta erittäin opastavaa palautetta ja muokkausta, jonka avulla omia virheitään oppii näkemään.

Substantiivitaudin yleistymisen syyksi on veikkailtu mm. englannin vaikutusta. Lisäksi substantiivikieli on sellaista sopivan epämääräistä, esimerkiksi julkishallinnon suosima tapa ilmaista asioita. Kun näitä lausuntoja kopioidaan tiedotteista, lausunnoista, tutkimuksista ja muista teksteistä, niin ne valuvat mediaan asti.

Omalla kohdallani en voi syyttää kuin itseäni. Vielä on paljon kehitettävää ja opittavaa. Olen huono ja laiska viilaamaan tekstejäni, mutta ilman sitä en kirjoittajana kehity.

Lisäys: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksella on hyvä teksti Substantiivitaudin oireita. Samalla korjauksia: kuvaavaa, että teen typeriä kirjoitusvirheitä oleelliseen sanaan tällaisessa tekstissä, heh.

Lisäksi minulla on kommentoitu aihetta kasvokkain, ja olen tuttujen kanssa pohtinut näitä kysymyksiä vielä lisää

Tuntuu mielettömän kivalta, että edelleen antamalla vähän (siis kirjoittamalla tekstin) saa niin paljon (kommentteja ja keskustelua, lisää uusia ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä). Se on tämän nettitoiminnan suuria rikkauksia.

Blogin lukijoiden, kommentoijien ja satunnaisten surffaajien kiittäminen tuntuu usein jotenkin teennäiseltä. Jotenkin näissä tulee kummasti olo, että tuossa se nyt lukijoitaan mielistelee, plääh .Tietysti kiittäminen on usein myös muussa toiminnassa vaikeaa: kukapa ei muistaisi viime vaalien kiittelyitä…

Mutta siitä huolimatta kiitän vilpittömästi. Minulle blogit ovat tuoneet paljon uusia tuttavuuksia, myös hyviä ystäviä, roppakaupalla tietoa, lukemattomia hauskoja hetkiä, sykähdyttäviä tunteita. Lisäksi ammatillisia kontakteja ja suuntaa sille, miten elantoni voisin ansaita. Blogikirjoittaminen auttaa edelleen jäsentämään ajatuksiani ja kirjaamaan ylös havaintoja: toisinaan luen arkistojani ja hämmästelen, että ai, miten olen osannut tiivistää joskus jotain noin hyvin.

Vaikka välillä tuntuu, että ei jaksa tai Blogistan tuntuu jotenkin jämähtäneeltä (näitä kommentteja saa säännöllisesti lukea myös muiden blogeista) tai olen ihan pöljä, kun käytän aikaani näihin nettilöpinöihin (ja paljastan vielä mukavuudenhaluni jne), niin sitten taas tulee jotain niin hienoa, että usko koko hommaan palaa.  Niin kuin nyt tuo keskustelu edellisen tekstini perässä.

Blogeilla on, Facebookeista, Jaikuista ja muista sosiaalisen median sovelluksista huolimatta, se oma paikkansa ja kolonsa elämässäni. Eikä sitä olisi ilman kommunikaatiota muiden kanssa.