Neljästä blogista kaksi on jo tosin loppunutkin.

Eloa Sveitsissä ja pohdintoja naimisiinmenosta

Viime tammikuussa aloitin Leben im Loft -blogin Sveitsin puolivuotista asumista varten. Kesäkuun blogissa ja Suomeen paluun myötä blogin päivitys loppui. On silti edelleen hienoa palata blogin kautta muistoihin: esimerkiksi 8. tammikuuta olimme jo pyöräileet 15 asteen kevätsäässä.

Toinen blogi alkoi keväällä häiden suunnittelun myötä. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, millaisia hääblogit, -lehdet ja -ohjelmat yleensä olivat. Minulle naimisiinmeno oli myös juridinen päätös, eikä vain ihana romanttinen päivä” Kirjoitin tietysti esimerkiksi häämekon löytymisestä (Freiburgista kirpputorilta, 65 e), mutta halusin jakaa myös vähän toisenlaisia tunnelmia ja ajatuksia.

Muusasta morsian -blogi oli samalla testini Posterouksen maailmaan. Häiden jälkeen otin tämän blogin pois julkisesta levityksestä, sillä en halua jäädä nettiin roikkumaan häämietteissä.

Kissat herättävät tunteita

Kolmannen eli Kasitassu-blogin perustin talouteemme syksyllä saapuneille hoitokissoille.

Ennen uusia hoidokkeja piti lopettaa myös useamman vuoden toiminneen, Villi-kissn kuulumisten jakamiseen tarkoitettu blogi. Kyseinen hoitokatti nimittäin jouduttiin lopettamaan kesällä 18-vuotiaana. Tällöin blogiin tuli hämmentävän liikuttavia kommentteja, kuten esimerkiksi tämä:

“Kiitos, että olen saanut seurata tätä Villin (ja villiläisten) tarinaa. Kaverini kanssa tässä juuri pohdittiin, että tähän loppui myös meidän teini-ikä. Alettiin seurata tätä juttua joskus 13-vuotiaina, kun siitä koulussa kaverit vinkkas. Me saatiin vedätettyä aina äikän tunteja, kun opekin tykkäsi seurata tätä blogia heh. Mutta yllätys oli, että tästä muotoutuikin niin mielenkiintoinen kokonaisuus – sen karismaattisen kollin ympärillä tuntui tapahtuvan niin paljon. Ja meillekin tapahtui, vaikka seurasimme tätä kaikkee kaukaa sivusta. Kun me päästiin peruskoulusta pois, me sovittiin, että nähdään seuraavan kerran sit, kun Villi täyttäisi pyöreitä. No, nyt kävi näin, mutta silti sitten kun me tavataan uudestaan, mekin muistellaan Villiä, sillä se yhdisti meidät, se oli myös meidän juttu.”

Tuon kommentin jälkeen on turha tulla väittämään minulle, etteikö lemmikkiblogeillakin olisi arvoa!

Oikea ruokablogisti?

Vuoden neljäs blogi käynnistyi siis uuden työn myötä. Nyt saan työn puolesta mm. testailla hunajaisia ruokaseptejä ja kirjoittaa niistä sekä myös muuten tuoda esiin kaikkea hunajaan ja mehiläisiin liittyvää. Kuten pohtia, toimisiko tietynlainen kumppanuusmalli hunajan tuottajan ja kuluttajien välillä.

Tietysti tälle blogille on omat viestinnälliset tavoitteensa, joita oman elämän blogeille ei ole.

Saa nähdä, käynnistyykö tänä vuonna jokin uusi, henkilökohtaisempi blogi. Tämä Mari Koo elelee aika hiljaisesti, mutta ehkä välillä jotain tapahtuu. Kulutusjuhlan ylläpito sujuu vaivatta vuosien rutiinilla.

Ylipäätään siis tuntuu, että sellaista yleistä blogia en enää niin vain kirjoittele. Jaan arkeani enemmän Facebookissa. Sen sijaan näihin projektimaisiin tarkoituksiin blogi toimii edelleen.

Viime kuukausina ei ole voinut välttyä kotoilulta. Siis tuolta termiltä, jonka mukaan puuhastellaan kotona: leivotaan sämpylöitä, askarrellaan nimikyltit wc-pyyhkeisiin, kasvatetaan minitomaatit, askarrellaan sisustustyynyihin koristekukkaset ja säilötään omenasosetta.

Jostain syystä kotoilun hehkutus tuntuu minusta hieman häiritsevältä. Kotoiluvastaisuudesani lienee ripaus ärsytystä siitä, miten nauttimastani kotioleilusta yritetään tehdä jotain suurta ilmiötä.
Käsittääkseni suuri osa suomalaisista jakaa tyytyväisyyteni ajanviettoon kotona. Koti on paikka, joissa useimmat viihtyvät vähintään kohtuullisen hyvin. Ei sen toiminnan ympärille tarvitse rakentaa erityistä ilmiötä, saati kaupallistaa sitä harrastukseksi.
Minä haluan vain olla kotona, en kotoilla.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen kokee itsensä yksinäiseksi. Koteihin panostaminen ei varmasti vähennä heidän yksinäisyyttään. Kotoilijat tietysti sanovat, että he kutsuvat aktiivisesti vieraita kylään ja huikkaavat naapurille tervehdyksen.
Mutta varsinaista ja paljon puhuttua yhteisöllisyyttä kotoilu tuskin lisää. Kotoilun jonkinlaiset esiäidit, martat, ovat aina suunnanneet katseensa myös ulos kotipihastaan ja toimineet aktiivisesti yhdessä. Kotoilijat sen sijaan näyttävät suunnistavan korkeintaan kesämökeilleen.

Kotoilua väitetään ekologiseksi. Lienee totta silloin, jos luovutaan esimerkiksi lomamatkoista ja nautitaan lähimatkailusta.
Muutoin tuntuu, että kotoilu ei ole erityisen ekovalintaa. Kierrätys ja tuunaus ovat tietysti suositeltavaa silloin, kun tavaralle on oikeasti tarvetta.
Mutta onko se nyt niin ekoa väsätä vanhasta kukka-amppelista korvakorut yhtä juhlailtaa varten? Tai huovuttaa sukulaisille joululahjoiksi servettitelineitä vanhoista villapaidoista?

Eräs tutuista oli myös sitä mieltä, että hän kotoilussa ärsyttää “vähän sinne päin” -ajattelu. Kaikenlaista kasaillaan, mutta ei välttämättä suunnitella kovin hyvin. Toteutus voi jäädä heikommaksi, mutta pääasia on, että itse on tehnyt.
Kuka muka haluaa niitä epämääräisiä, huovutettuja servettitelineitä?

Kotoilu näyttäytyy jatkeena jo pidempään vallinneeseen sisustusbuumiin. Kotiin panostetaan aikaa, rahaa ja vaivaa. Kun keittiö on remontoitu, niin olisihan se hölmöä olla kokkailematta.
Mutta vaikka haistelen mielelläni omassa kodissani pullantuoksua, niin ei se tarkoita, ettenkö nauttisi hyvistä tuoksuista myös kahvilassa. Siellä kahvilassa voin lisäksi vilkuilla naapuripöytiin, tavata sattumalta tai tarkoituksella tuttuja ja joskus jopa ajautua keskusteluun tuntemattomien kanssa.

Eikä kaikki ole automaattisesti parempaa siksi, että se on itse tehtyä. Usein se ammattilaisen tekemä pulla voi olla maistuvampaa ja kuohkeampaa kuin oma leipomukseni.

Oma suosikkini on Johanna Ilmakunnaksen väitöskirjaan Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa perustuva “Kulutamme kuin aateliset”. Ihan vain siksi, että tuo kyseinen väitöskirja oli herkullista lueskeltavaa ja kiinnostava katsaus aateliston elämään ja kulutustapoihin.

Itseäni lainaten:

“Monet kuluttajuuden teemat eivät siis ole kovin uusia, vaikka helposti niin kuvittelemme. Hinta ja laatu, ostamisen onni ja ahdistus, itsestä viestiminen kulutuksen keinoin, tulojen ja menojen keskellä tasapainottelu − kaikki tuo päti 1700-luvun aatelisiin samaan tapaan kuin se näkyy meidän arjessamme.”

Monia kulutukseen liittyviä aiheita tunnun pyörittelevän vuodesta toiseen, mutta tuollaiset historiallisemmat näkökulmat unohtuvat usein. Väitöskirjaa lukiessa tietysti opin paljon muutakin aatelisesta elämäntavasta.

Ilmankunnaksen väitöksestä ilmestyy nyt keväällä myös SKS:n kustantamana kirja Kartanot, kapiot, rykmentit.

Muita Huili-kolumneja:
Valitse köyhiä kavereita
Rojuista rakkaimmat

- – -

Lisäksi mainittakoon, että täällä Sveitsissä kävin tutustumassa biodynaamiseen viljelyyn ja tein siitä jutun Uusi musta -sivuille.

Tykkään Huilin ideasta eli ekologisesta lifestyle-lehdestä. Huili ei ole sellaista tavanomaista “kierrätä ja syö kasviksia” -ekopaasausta (on sitäkin toki joukossa), vaan menee syvemmälle ja pohtii laajemmin. Myös Ritva tykkäsi Huilista.

Siksi tähän lehteen on ilo kirjoittaa kolumneja. Toisaalta kirjoittaminen on myös haastavaa, sillä oletan lukijakunnan olevan kohtuullisen tiedostavaa porukkaa, joka varmasti on miettinyt kulutuskäyttäytymistä ja yhteiskuntaamme laajasti.

Kolumnin oheen kokoan aina muutaman nettilinkkivinkin. Näitä ovat olleet mm. Reklaamiraivo- ja Keittiökameleontti -blogit. Yritän valita sellaisia, jotka eivät olisi jo kiertäneet koko suomalaista nettiväkeä.

Kolumneja olen tänä vuonna kirjoittanut myös mm. Paikallisosuuspankkien henkilöstölehteen ja yksittäisiä tekstejä myös muihin julkaisuihin.

Mutta täytyy myöntää, että kolumnit ovat välillä todella vaikeita: niissä pitäisi olla hyvä idea, mieluusti omaperäistä ajatusta ja vielä nokkelaa kielenkäyttöä. Suomessa on runsaasti hyviä kolumnisteja, joten väistämättä pohtii, miten itse pääsisi edes lähemmäs niitä parhaimpia. Kuluttajuuteen tai nettiin liittyvät kolumnit ovat tietysti minulle se helpoin alue.

Onneksi näissä aiheissa myös riittää kirjoitettavaa. Kulutus näyttää toimivan usein pohjana muidenkin kolumnistien teksteissä: esimerkiksi Hesarissa tuntuu joskus, että osastolla kuin osastolla oleva kolumni olisi liitettävissä kuluttamiseen. Tosin tämä fiilis varmaan johtuu osittain siitä, että itselläni näkökulma kulutukseen on hyvin laaja.

Blogikirjoittelu onneksi toimii jatkuvana harjoitteluna. Sen myötä en edes kuvittele, että pystyisin toistaiseksi vaikka viikottain luomaan napakan ja onnistuneen kolumnin.

Huilia saa muuten myös ostaa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta. Hinta on 4,90 euroa. Jossain välissä varmaan laitan julkaistut kolumnini tänne julki.

- – -

Pakko vielä kehaista päivän linkkivinkkinä YLE Betan juttua broilerintuotanosta eli Kana nimeltä Ross 508. Napakasti tehty ja nimenomaan nettiin sopivaksi. Jos vielä olisi käyty läpi broilereiden teurastus, niin sitten olisi siipikarjan tuotantoketju tullut erittäin hyvin esiin.

- – -

Huomenna suuntaan joululomailuun, joten leppoisaa ja huilivaista joulunaikaa kaikille blogin lukijoille!

Urbaani sopeutuja kierrättää, keksii ja kehittää. Uuden urbaaniuden myötä kaupunkilaiset pyrkivät toimimaan yhdessä esimerkiksi kaupunkiviljelyn tai aikapankkien avulla. Kulutuskäyttäytyminen on myös äänestämistä: esimerkiksi yritys voi luovuttaa voittonsa hyväntekeväisyyteen.

On/off-maailmassa liikkuvat niin bittivirtasurffarit, viestivirran kuninkaat, kuminauhayksilöt kuin tunnenikkarit. Osa heistä haluaa olla yhteydessä kaikkiin kaikkialta ja verkko on päällä koko ajan. Toiset taas haluavat rajoittaa virtaa ja jättäytyvät tarkoituksella pois. Kuminauhayksilöt keräävät parhaita paloja eri kulttuureista.

Rohkea rokan syö -porukassa näkyy mm. leikkiminen ja riskibisnes. He rikkovat normeja ja toimivat nopeasti, epäonnistumista etukäteen liikaa pelkäämättä. Epänormaalius on huomiotalouden kasvateille sallittua.

Tutuilta nämä siis kuulostivat ennen kaikkea siksi, että löysin itseni monesta lokerosta. Olenhan minäkin pistänyt pienen viljelypalstan Torkkelinmäellä takapihalleni ja tavara- ja vaatehankinnoistani osa on kierrätettyjä, käytettyjä, saatuja, pikkurahalla ostettuja tai löydettyjä. Lisäksi haluan painottaa sitä, että vaikka yksittäisen yksilön toiminta ei ympäristöongelmia ratkaise, on se silti viestini myös yrityksille ja yhteiskunnalle suuremmista muutostoiveista.

Bittivirrassa porhallan vauhdilla, mutta myönnän, että usein tekee mieli myös rajoittaa menoa. Oman työni tekeminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, joten voin helpohkosti lähteä Sveitsiin puoleksi vuodeksi.

Mutta olenko rohkea? En ole niitä, jotka huoletta ottaisivat riskejä eivätkä pelkäisi epäonnistumista.

Aapron Wesa kirjoitti Kulutusjuhlan Urputusjoulukalenterin ensimmäisessä tekstissä:

“Minä epäonnistun yleensä ennemmin, pääasiassa koska elän mukavuusalueella. En halua häiritä sitä ottamalla liian suuria riskejä, kuten viemällä aikaa helpolta elämältäni.”

Vaikka epämukavuusalueella olen oppinut paljon, niin minussa on samaa turvallisuushakuisuutta kuin Wesalla. Mutta kyllä Wesa mielestäni on melkoinen leikkijä ja laittaa itsensä likoon: kannattaa lukea ne muutkin Urputusjoulukalenterin tekstit.

Procommaa, somea ja Suhdetta

Elina Hiltusen puheenvuoro oli osa ProComin järjesteämää koulutustapahtumaa. Samassa yhteydessä julkaistiin myös Procomman ensimmäinen numero, joka käsittelee sosiaalista mediaa.

Minä kirjoitin julkaisuun artikkelin “Tolkkua hälyyn ja hypeen“: tekstini perustuu Teemu Arinan, Christina Forsgårdin (tällä hetkellä pinnalla erityisesti Suhteen vuoksi) ja Janne Matikaisen yhteishaastatteluun.

“En kylläkään usko, että toimittaja olisi kuunnellut näitäkään puheitani. Toimittajat eivät kuuntele. Mitä kokeneempi ja parempi toimittaja, sitä vähemmän hän kuuntelee. Haastateltaville tällainen hajamielisyys on hämmentävä kokemus, harmittaa että mitä tuo toinen ollenkaan tuli, jos ei kerran puheet kiinnosta. Tekee mieli kostaa, vyöryttää tarinoita, höpöttää kaikki salaisuudet. Kun valmiin jutun sitten lukee, se tuntuu aivan vieraalta. Se on ihan oma tarinansa, hyvä tai huono mutta toimittajan oma, rakennelma jonka piirustukset hänellä oli täynyt olla valmiina mielessään ja jonka pystyttämisessä hänellä oli niin suuri työ ettei hän ehtinyt kuunnella.

Lehtijutussa täytyy olla otsikko vaikka minussa ei ole.”

Tammisella on kokemusta myös juttujen tekemisestä eli mm. Mika Kaurismäen haastattelemisesta:

“Tiedustelin lopuksi, haluaisiko Kaurismäki tarkistaa haastattelun.

– En, ei se ole kuitenkaan sinne päinkään.”

- – -

Myös toimittajalle tekee hyvää, jos hän joutuu joskus haastateltavaksi.

Haastattelijan rooliin on helppo solahtaa, mutta haastateltavana on vaikeampaa. Ainakin minulle. Mutta tekee hyvää huomata, millaisia ajatuksia ja tunteita haastattelutilanne ja valmiin jutun lukeminen aiheuttaa.

Useimpia juttuja (tosin ei niitä edes kovin montaa ole, joissa minua olisi suuresti jututettu) olen lueskellut hämmästellen sitä, että noinko fiksusti puhuin. Kiitos tästä siis toimittajille, jotka kuuntelevat valikoidusti.

- – -

Ja vielä Tammista. Ihan siksikin, että hän on mielestäni loistava kirjoittaja:

“Viisaat väittävät, että kirjat kasvattavat, että lukemalla opimme käsittelemään tunteita ja löydämme ilmaisun niillekin epämääräisille oloille, joita emme ymmärrä mutta joilla on valta meitä hallita. Saattaa sitten olla, minä vain luin.”

Annamari Sipilä sivusi myös lukemista mainiossa kolumnissaan eilen Hesarissa:

“Lähtökohtaisesti elämä on liian lyhyt, jotta kenenkään täysjärkisen ihmisen kannattaisi lukea mitään muuta kuin kaunokirjallisuutta. Satunnaisesti pitää kuitenkin silmäillä faktaakin, jotta tietäisi, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.”

Yleinen tokaisu lienee myös se, että moni toimittaja oikeasti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Tosin muistini mukaan olen jossain joskus (luotettavaa lähdeviittausta jälleen!) törmännyt väitteeseen, että noin kolmannes suomalaisista haaveilisi kirjailijuudesta. Joten ihmekös tuo, jos ammatikseen kirjoittavien toimittajien joukossa luku olisi vielä isompi.

Kun toimittaja uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa

Varsin moni toimittaja myös saa tekstejään lehteä paksumpien kansien väliin. Yksi heistä on freetoimittaja Pauliina Susi, jonka uusimman Nostalgia-romaanin juuri luin. Tässä teoksessa päähenkilö on nelikymppinen, pääkaupunkiseudulla asuva freetoimittaja Anni Syysaho.

Susi kertoo Journalisti-lehdessä tästä itseän hieman muistuttavasta päähenkilöstä:

“Ehkäpä Anni on minun pimeä puoleni. Hän on jonkinlainen painajaiskuva toimittajasta, joka uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa. Minusta varmaan tulisi hänenkaltaisensa jos antaisin periksi ja menettäisin otteen otteen siitä, mitä olen tekemässä – ja miksi.”

Melkoisen hurjaa Annin elämä ja työ kirjassa olikin. Viikon aikana hän ehtii mm. viilettää henkilöjutun perässä, käydä työhaastattelussa, napsia vanhoja nukahtamislääkkeitä, piipahtaa nettijulkaisua tekevässä toimituksessa ja rämpiä perhe-elämässään. Päälle puskevat niin deadlinet, miehen työpaikan YT-neuvottelut kuin unettomuus.

Juhlaluennoilla Journalismista, käytännössä peliä ilmoittajien kanssa?

Täytyy myöntää, että kirjan herkkupaloja taisivat olla juuri ne ammatilliset kohdat ja teemat, joita journalistit joutuvat pyörittämään.

“Viestintäalan juhlaluennoissa paasattiin yhä Journalismista isolla jiillä. Käytännössä erilaisten, omien näkökulmien etsimisestä ja löytämisestä oli tullut ei-toivottavaa, vaikka siihen olisi ollut aikaakin. [- - -] Käsiteltävät teemat ja näkökulmat lyötiin lukkoon useita numeroita aikaisemmin kyseisen numeron mainostilasta mahdollisesti kiinnostuneita ilmoittajia varten. [- - -] Toimittajan tehtäväksi jäi etsiä haastateltava, joka suostuisi sanomaan asiat, jotka toivottaisiin sanottavaksi.”

Heti kirjan alussa Anni saa eteensä sopimuspaperin, jolla hän antaa mediayhtiölle kaikki oikeudet materiaaleihin ilman eri korvausta. Samalla avustaja myös lupaa vastata mahdollisista kolmannen osapuolen vaatimista korvauksista ja oikeudenkäyntikuluista.

Uskoa ihanteisiin vai turhanpäiväisiä juttuja?

Läpi teoksen Anni pohtii ammatillista identiteettiään.

“Elämäni oli ollut aivan liikaa pelkkää ajelehtimista, ja sitten kun valinnan paikkoja oli tullut, olin valinnut väärin. Minä, joka sentään olin uskonut ihanteisiin, demokratiaan ja lehdistönvapauteen, työhön ja hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen sellaiseen kovin vanhanaikaiseen, olin juuttunut räpeltämään turhanpäiväisten juttujen ja ketään todella kiinnostamattomien aiheiden parissa.”

Onneksi omasta kokemuksestakin tiedän, että Annin roolihahmon näkemykset ovat niitä kärjistettyjä eivätkä tietenkään koko totuus viestintäalasta. Muuten taitaisin suosiolla lopettaa kaikenlaiset freetoimittajan tehtävät ja siirtyä, no, olisiko se sitten kirjailijaksi?

Tietysti kirjoissa on lumoutensa. Siksi olisi hienoa joskus tehdä myös sellainen, joko tietoa tai fiktiota. Valitettavasti minulta puuttuu loistava idea. Mutta ehkä sekin jossain välissä ilmaantuu…

En tietysti tiedä, mitä teen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän. Katsellaan nyt ensin ensi vuoteen: tammikuussa alkava puolivuotinen Sveitsissä voi tarjota jotain aivan uutta näkemystä myös omaan toimintaan.

Valitettavasti en ole kuunnelmaa (jonka perusteella kirja on koottu) kuullut, vain lukenut kirjan, mutta toimii tämä tekstinäkin. Enkä voi kuin kadehtia Kyrön tapaa kirjoittaa.

Oli siis pakko poimia muutamia kulutuspätkiä blogiin asti.

Talouden kasvattamisesta kulutusta lisäämällä:

“En maksa ikinä mistään turhasta. Suurinta valehtelua ja vastuuttomuutta on tämä metakka, että pitäisi tuhlata rahaa että talous pysyisi hyvänä. Kyllä ei ole vaikeaa katsoa tiliotetta ja miettiä onko enemmän rahaa kun sitä jättää käyttämättä vai onko enemmän rahaa kun panee kaiken haisemaan niin kuin huvipurren omistajat.

Alennusmyynti on rikkauden alku. Ostamatta jättäminen on minunkin poikani perinnön kulmakivi.”

Kahvista ja pakkauksista:

“Entä minkä tähden ne ovat niin samanlaiset ne paketit pannujauhatuksessa ja suodatinjauhatuksessa? Minkä takia meidän houkuteltiin seitsemänkymmentäluvulla hankkimaan keittimet, kun pannussa saa samassa ajassa paremmat sumpit? Kyllä ei usein ymmärrä.”

Mainonnasta:

“Kyllä en syö pitsoja enkä tarvitse apua laina-asioissa enkä ole lähdössä kuumiin maihin lomalle. Pitsamainoksen voi vielä ymmärtää ja hyväksyä, se on paikallinen yrittäjä, se tervehtii jos nähdään. Mutta mitä ne on nämä ylikansallisten yritysten kolmesataasivuiset kirjat, joista voi tilata koko maailman.”

Kauppojen koosta:

“Minä ymmärsin oikein hyvin pitkin supermarkettihallin käytäviä itkeviä lapsia. Eihän ihmisiä ole tarkoitettu niin suureen, kirkkaaseen ja paljouteen. Kaupan pitää olla sellainen missä ylettyy keskeltä myymälätilaa jokaiselle hyllylle ja tiskin takana Väisäsen Seppo juttelee letkeitä ja paloittelee karjalanpaistilihoja ihan sen määrän mitä pyytää.”

Elintasosta ja köyhyydestä:

“Ei ruoka maksa liikaa.
Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen.
Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää jos vertaa nälkävuoteen neljätoista.
Kyllä tulee toimeen kunhan on nuuka ja niukka. Kyllä olen monesta asiasta valittanut mutta en rahanmenosta koskaan, koska se olen minä joka sitä käyttää ja itseäni minä pystyn hillitsemään vaikken maailmaan kykenisikään vaikuttamaan.”

- – -

Kirjaa on kehunut myös mm. Project Maman Katja.

Itse lainasin kirjan kirjastosta (jälleen kerran kehut kirjaston Bestseller-hyllylle, jonka ansiosta uutuudet päätyvät usein nopeasti luettavakseni).
Mutta kyllä minä niin tästä kirjasta mieleni ilahdutin, että voisin jopa lahjaksi muille ostaa.

Tauko on hyvä päättää yhdellä lukuisista runoista, jotka luin kesän mittaan. Kai Nieminen on yksi suosikkirunoilijoistani, ja jotain oleellista on tässä kerrottu. Kun aika moni lomien jälkeen esimerkiksi muistelee salasanojaan, minäkin sain kesällä punkin kiinni nahkaani, helteen ohessa on saatu ihailla ukkosia ja nukkuminen on aina tärkeää:

“Elämä on muuttunut kovin jännittäväksi:
jos unohdat salasanasi, menetät yhteytesi todellisuuteen,
mutta muista vaihtaa salasana säännöllisin väliajoin,
älä avaa epäilyttäviä viestejä,
torju virukset,
pystytä palomuuri,
muista varmuuskopiot,
varo vakoojia,
muista ulkoilla ainakin neljänä päivänä viikossa
vähintään puoli tuntia kerrallaan,
jos tapaat lenkkipolulla karhun, vetäydy hitaasti selkä edellä,
mutta varmista ensin ettei sen pentu ole takanasi, suojaudu punkeilta,
ukkosen uhatessa irrota kaikki pistokkeet seinäkoskettimista,
nuku rauhassa, tarvitset kuusi tuntia yhtäjaksoista unta yössä,
valvo lastesi verkonkäyttöä, älä stressaannu, ei ole minun
vikani, jos elämä nykyisin omaksuu luettelon hahmon.

- Kai Nieminen

Anja Alasillan kirjoitukset ympäri nettiä

Mahtavaa, että viestinnän asiantuntija kirjoittaa näkemyksiä maailmansta blogiinsa, jakaa kirjoitusvinkkejä Facebook-sivulla ja kommentoi aktiivisesti Twitterissä.

Katleena Kortesuon viestintäblogi

Toinen viestinnänkouluttaja, jolla on kiinnostava ja mainio blogi.

Merkintöjä mediasta

Outi Vainionkulma-Immonen kuuluu myös viestintäammattilaisiin, jonka blogia on ilo seurata.

Ajattelun ammattilainen

Lauri Järvilehto kirjoittaa niin yleisiä elämänvinkkejä kuin pienempiä, ajattelun arvoisia näkökulmia.

Innovaatiojournalismin seuran blogi

Tämä blogi on päässyt mukavasti liikkeelle tänä vuonna: usean kirjoittajan voimin toteutettua, vaihtelevaa sisältöä.

Kelan tutkimusosaston blogi

En olisi osannut arvata pari vuotta sitten, että voisin tykätä myös Kelan blogista. Hienoa, että näin on nyt käynyt!

Pekka Pekkalan kolumnit

Kaikinpuolin hieno mies, johon minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua, ennen kuin hän lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nyt Pekka on palannut, ja viimeinen HS-kolumni on taas osoitus siitä, että Pekalla on paljon fiksuja ajatuksia, jotka hän osaa myös tuoda hyvin julki.
(Ja tähän mielipiteeseen ei vaikuta se, että pari päivää sitten onnistuin kohtaamaan Pekan ja hän antoi “Kallion kohtuuposselle” Laura Leen kirjan Broke Is Beautiful. Living and Loing the Cash-Strapped Life. Kiitos vaan, teoksesta pitää laatia vielä omakin kirjoituksensa.)

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogi

Aktiivisesti päivittyvä, monen kirjoittajan voimin toteutettu blogi, josta saa niin tietoa kuin iloa.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

“Synkeässä Savossa syntyneen, Hämeeseen joutuneen eronneen keski-ikäisen naisen kirjoitelmia” sisältävä blogi tuo mieleen sen, miksi blogeihin aikoinaan tykästyin. Arjen havaintoja ja kadehdittavaa kielenkäyttöä.

- – -

Tästä jäi nyt varmasti puuttumaan monta mainitsemisen arvoista tuotosta ja sisällöntuottajaa. Lisäksi tietysti olen iloinen, että moni vanha suosikkini jaksaa edelleen blogata. Kaiken muun nettipöhinän keskellä blogit ovat minulle edelleen tärkeitä, vaikka itsekään en ihan samaan tahtiin kirjoitakaan joka paikkaan.

Myönnän myös sen, että uusia blogeja ei välttämättä seurattavakseni päädy kovin helposti. Jo ennestään minulla on paljon luettavaa, ja toisaalta uusia blogilöytöjä en edes aktiivisesti etsi. Tässäkin siis tärkeitä ovat muiden suositukset ja linkit.

Lisäys:

Syntilistani jatkoksi pitää tietysti mainita, että oma kommentointini muiden blogeihin on myös jäänyt turhan vähäiseksi. Eli vaikka tykkäisi tai teksti herättäisi ajatuksia, niin silti jää tekemättä kommentti tai kiitokset. Siksi näitä kehuja pitää välillä kerätä oman blogitekstin verran.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Taannoinen televisioesiintymiseni ja nettikirjoittelut ovat herättäneet paljon kommentointia ja myös muita blogitekstejä (ja yhteydenottoja vanhoilta tutuilta sekä keskusteluja vakiokahvilani omistajan kanssa, heh!). Hyvä niin, kiinnostuksella olen keskustelua seurannut, vaikka en siihen itse niin kovin aktiivisesti ole ottanut kantaa. Kukin toimii tavallaan, eikä todellakaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa pyrkiä elämään mielekkäästi.

Tällainen downshiftaaja olen

1. Kuka?

Mari, 32, 161 cm, viestivä netti- ja kuluttaja-aktiivi.

2. Missä?

Helsingin Kalliossa Torkkelimäellä 27 neliön yksiössä, jossa osana vuokrasuhteeseen kuuluu välillä kissanhoito.

3. Kotoisin?

Liperistä Joensuun vierestä, kylästä nimeltä Mattisenlahti, maatalousyrittäjäperheen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja ainoa tytär.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Olen ollut kiinnostunut kuluttajuudesta ja viestinnästä pitkään. Kirjoittamalla tienasin ensimmäisiä rahoja murrosikäisenä, ja onneksi löysin sitten myöhemmin kuluttajaekonomian oppiaineen.

Nautin siitä, että voin myydä tätä osaamistani eteenpäin sen verran, että tulen omalla mittapuullani riittävän hyvin toimeen. Työt ja harrasteet menevät sekaisin, sillä kirjoitan ja seuraan kuluttajakeskustelua myös huvikseni, ennen kaikkea netissä.
Kirjoitustöiden lisäksi jonkun verran luennoin samoista teemoista eli sosiaalisesta mediasta, kuluttamisesta ja eettis-ekologisuudesta.

5. Mitä harrastat?

Kivojen ihmisten kanssa olemista, lenkkeilyä, ukulelensoittoa, fillarointia. Ruokaa, lukemista, kirjoittamista. Kulttuuririentoja (kuten taidenäyttelyitä), sunnuntaikävelyitä, kahvilaistuskelua. Blogeja, nettikirjoittelua, yhdistystoimintaa ja muuta vastaavaa.

6. Kerro luonteestasi

Ulospäinsuuntautunut, itsepäinen, mukavuudenhaluinen, tiedonjanoinen. Toisinaan kovin itsekriittinen.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Lähimpien ihmisten seurassa, kun ei ole kiire mihinkään ja ollaan vaan. Tai yksin puuhastellen niitä näitä.

8. Huvittavin heikkoutesi?

Onneton nimimuisti.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Sosiaaliset taidot.

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Hyvin aktiivinen käyttäjä, monia eri välineitä. Ensimmäinen blogi vuonna 2004, nykyisin FB vie paljon aikaa ja Twitteriinkin olen itseni opettanut. Nykyisin mukana kulkee iPhone, jonka myötä voi vielä helpommin käyttää sos. mediaa. Jonkun verran myös luennoin aiheesta, eli sikäli pitää myös pysyä ajan hermolla.

11. Suhteesi downshiftaukseen?

Haluan elää elämää, josta nautin. Lähtökohtana ajatus, että aika on rajallisempi resurssi kuin raha.

12. Muita slow life -mausteita?

Pyrin elämään hieman ekologisemmin. Tällöin on mielestäni perusteltavampaa vaatia sitä myös yrityksiltä ja yhteiskunnalta. Liikun mielelläni Helsingissä joko jalan tai fillarilla (tosin pyörä on usein nopeampi kuin julkiset kulkuvälineet tai auto). Kokkailen mielelläni itse, ja viimeisin ruokaan liittyvä harjoitteluni kohde on itujen kasvatus.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Kuten tuli mainittua, niin liikkuminen on yksi tekijä (autoa en omista). Nautin mm. kiireettömistä aamuista (ja tietysti nukkumisesta).

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Olen taipuvainen haalimaan elämääni kaikenlaista puuhaa: haaste on osata sanoa “ei” kivoille jutuille, jotka kuitenkin voisivat aiheuttaa liikaa kiireen tuntua tai muuten stressiä.
Yksittäisenä kulutuskohteena kengät: niitä ostelin parempituloisena huolettomammin, mutta nyt pyrin rajoittamaan hankintoja enkä pidä perusteltuna ostaa edes kirpputorilta “ihan kivoja” tavaroita. Kenkien ja muiden tuotteiden pitää olla niin kivoja, että niille on oikeasti käyttöä.
Suurimmat haasteet voivat vielä olla kokematta. Luulisin, että ekohaasteena voi jossain vaiheessa joutua pohtimaan lapsia (lapsiahan minulla ei vielä ole) ja mahdollisen jälkikasvun tuomaa “kulutuslisää”.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Vakituisesta palkkatyöstä vuonna 2007 hyppäsin pois varmaan noin vuoden verran mietittyäni, mitä haluan tehdä. Siihen ajoittui myös tapahtumia, jotka saivat pohtimaan elämän tarkoituksia ja muuta syvällistä voimakkaammin. En tosin edelleenkään koe, että olisin kovin merkittävää muutosta omassa elämässäni tehnyt. Aihepiiri ja mm. slow-ajattelu, ekologisuus jne. ovat toki kiinnostaneet kuluttajanäkökulmasta pitkään.

16. Mielikirjasi?

Vaihtelee fiiliksen mukaan. Omassa kirjahyllyssäni säilytän eniten runoutta (muut kirjat menevät nopeasti kiertoon). Nuoruudessa vaikutuksen teki “Sadan vuoden yksinäisyys”.

Tällä viikolla olen tykännyt Tiina Raevaaran “En tunne sinua vierelläni” -novellikokoelmasta ja Harri Närhen “Apinamorsian” -romaanista.
Viime vuonna mm. Hotakaisen “Ihmisen osa” veti mukanaan. Anna-Leena Härkösen tyylistä olen kateellinen.
Luen laidasta laitaan, eniten suomalaista proosaa. Osaan jo nykyisin jättää kirjat kesken, jos ei vain uppoa.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilanteessa, jossa et sellaista odottanut.

Saattaisin ottaa nokoset. Tai mennä istuskelemaan kahvilaan ja lueskelemaan lehtiä.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Kotona yleensä kauramaidolla, työhuoneella kahvikermajauheella (ei ole jääkaappia) ja muualla maidolla. Mustanakin voin juoda tarvittaessa. Enkä ole niin kahviriippuvainen, että tarvitsisin välttämättä yhtään kupillistä päivässä, mutta useimmiten menee pari kuppia. Aamuisin juon nykyisin vihreää teetä.

20. Mitä muuta haluat sanoa?

Kaverin bileissä piti viikko sitten täyttää Aikuisten ystäväkirjaan mm. motto. Kirjasin siihen: “Älä sure epäonnistumisia. Niitä tulee aina lisää.”

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Eli vaikka työhuone on olemassa, niin aina en sinne mene, vaan istun jossakin julkisella paikalla. Näin toimii myös moni muu, ja olen joskus miettinyt juttua, jossa kiertäisi muutamissa kahviloissa ja kirjastoissa ja kyselisi tietokoneiden kanssa paikalla olevilta, mitä he tekevät ja miksi juuri täällä. Toistaiseksi juttu on tekemättä, kuten lukuisat muutkin ideani.

Itse olen nyt Kafkassa, koska tämä kahvila

• sijaitsee Helsingin keskustassa eli tapaaminen on kätevää sopia tänne
• etenkin lounasajan jälkeen sopivan rauhallinen kahdenkeskiseen jutteluun ja on yleisesti viihtyisä paikka
• käytettävissä langaton netti
• useita pistorasioita, joista saa virtaa tietokoneeseen
• ja tietysti voi ostaa kahvia ja muuta syömistä

Eli etätyöläisenä arvostan sijaintia, viihtyvyyttä ja sähkövirtaa. Nettiyhteys on plussaa, mutta nykyisin mukana kulkee myös oma yhteys, joten minulle tämä ei ole välttämätöntä.

Helsingin keskustassa saatan työskennellä myös esimerkiksi Kirjasto 10:ssä. Haastatteluja olen tehnyt myös mm. Kiasman kahvilassa. Hakaniemen ja Merihaan kulmilla (eli ne arkeni normaalit alueet) sovin tapaamisia usein Rytmiin, toisinaan Javaan. Rytmissä on usein päiväsaikaan lukuisia muitakin tietokoneiden kanssa hyödyntämässä paikan nettiyhteyttä, ja tällöin mm. pistokepaikoista on kysyntää.

Näin ollen jälleen kerran esitän toiveen kaikille kahviloille: huolehtikaa siitä, että asiakkailla on mahdollisuus saada sähkövirtaa tietokoneisiinsa. Silloin etätyöläinen tai kuka tahansa muu koneen naputtaja voi huoletta istua pidempään ilman pelkoa akun tyhjentymisestä. Eikä olisi haittaa, että joku lappunen kertoisi myös ilmaisen WLAN:in olemassaolon.

Aiheesta on tietysti ollut puhetta jo ajat sitten esimerkiksi pni:n kirjoittamana.

Hauskaa päästä kirjoittelemaan vähän toisenlaiseen foorumiin ja toivottavasti myös edes ajatuksia herää, jos kommentointi ei vilkkaaksi yltyisikään. Tekstejäni tulee Kaupan liiton sivuille julki silloin tällöin.

Merihaan toimistolta päivää!

Yksi muutos työelämässäni on myös se, että olen vaihtanut kotona työskentelystä merihakalaiseen työhuoneeseen. Täällä kirjoitan nytkin. Jaan työtilan Sulopuiston Ollin kanssa, ja ratkaisu tuntuu näin parin päivän kokemuksella vallan hyvältä.

Pyrin siihen, että työt tulisivat tehdyksi täällä. Kotona helposti töiden aloittaminen venyy, kun puuhastelee kaikenlaista kissanrapsutuksesta pyykinpesuun. Työhuoneellakin tietysti voi roikkua netissä kaiken muunkin kuin työn parissa, mutta keskittyminen tekemiseen on kuitenkin helpompaa.

Ja tietysti täällä saa höpötellä Ollin kanssa, mutta sehän on pelkästään positiivista: Olli on paitsi taitava toimittaja, niin muutenkin hirmuisen mukava tyyppi. Ollikin on tietysti alunperin tullut tutuksi blogien kautta, eli jälleen netistä on ollut minulle hyötyä.

Toivottavasti koti rauhoittuisi ennen kaikkea kodiksi. Tosin minullahan työt ja harrasteet sekoittuvat, joten rajanveto ei ole niin selkeää, ja inspiraatio jonkun työtekstin kirjoittamiseen voi yllättää myöhään illalla.

Ollin blogista löytyy myös kuva näkymästä, joka täältä avautuu.

Ja tutuille tiedoksi, että toimiston tuparit ovat tulossa aikanaan. Tietysti muutenkin saa käydä moikkaamassa.