Tänä vuonna on ollut taas ilo päästä tekemään kivoja hommia. Yksi näistä on ollut energiayhtiö Kraft&Kulturin syksyllä lanseeratun asiakaslehden Huilin kolumnointi.

Tykkään Huilin ideasta eli ekologisesta lifestyle-lehdestä. Huili ei ole sellaista tavanomaista “kierrätä ja syö kasviksia” -ekopaasausta (on sitäkin toki joukossa), vaan menee syvemmälle ja pohtii laajemmin. Myös Ritva tykkäsi Huilista.

Siksi tähän lehteen on ilo kirjoittaa kolumneja. Toisaalta kirjoittaminen on myös haastavaa, sillä oletan lukijakunnan olevan kohtuullisen tiedostavaa porukkaa, joka varmasti on miettinyt kulutuskäyttäytymistä ja yhteiskuntaamme laajasti.

Kolumnin oheen kokoan aina muutaman nettilinkkivinkin. Näitä ovat olleet mm. Reklaamiraivo- ja Keittiökameleontti -blogit. Yritän valita sellaisia, jotka eivät olisi jo kiertäneet koko suomalaista nettiväkeä.

Kolumneja olen tänä vuonna kirjoittanut myös mm. Paikallisosuuspankkien henkilöstölehteen ja yksittäisiä tekstejä myös muihin julkaisuihin.

Mutta täytyy myöntää, että kolumnit ovat välillä todella vaikeita: niissä pitäisi olla hyvä idea, mieluusti omaperäistä ajatusta ja vielä nokkelaa kielenkäyttöä. Suomessa on runsaasti hyviä kolumnisteja, joten väistämättä pohtii, miten itse pääsisi edes lähemmäs niitä parhaimpia. Kuluttajuuteen tai nettiin liittyvät kolumnit ovat tietysti minulle se helpoin alue.

Onneksi näissä aiheissa myös riittää kirjoitettavaa. Kulutus näyttää toimivan usein pohjana muidenkin kolumnistien teksteissä: esimerkiksi Hesarissa tuntuu joskus, että osastolla kuin osastolla oleva kolumni olisi liitettävissä kuluttamiseen. Tosin tämä fiilis varmaan johtuu osittain siitä, että itselläni näkökulma kulutukseen on hyvin laaja.

Blogikirjoittelu onneksi toimii jatkuvana harjoitteluna. Sen myötä en edes kuvittele, että pystyisin toistaiseksi vaikka viikottain luomaan napakan ja onnistuneen kolumnin.

Huilia saa muuten myös ostaa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta. Hinta on 4,90 euroa. Jossain välissä varmaan laitan julkaistut kolumnini tänne julki.

- – -

Pakko vielä kehaista päivän linkkivinkkinä YLE Betan juttua broilerintuotanosta eli Kana nimeltä Ross 508. Napakasti tehty ja nimenomaan nettiin sopivaksi. Jos vielä olisi käyty läpi broilereiden teurastus, niin sitten olisi siipikarjan tuotantoketju tullut erittäin hyvin esiin.

- – -

Huomenna suuntaan joululomailuun, joten leppoisaa ja huilivaista joulunaikaa kaikille blogin lukijoille!

Viime viikolla minulla oli ilo päästä kuuntelemaan futuristi Elina Hiltusen (joka on minulle tullut tutuksi aikoinaan ennen kaikkea Heikot signaalit -blogistaan) kertomana Finpron ajatuksia tulevaisuuden kuluttajista. Nuo kolme mainittua ihmisryhmää kuuluvat Finproon syyskuussa julkaisemiin tulevaisuusnäkymiin, ja moni kohta kuulosti kovin tutulta jo pelkästään oman elämäni perusteella.

Urbaani sopeutuja kierrättää, keksii ja kehittää. Uuden urbaaniuden myötä kaupunkilaiset pyrkivät toimimaan yhdessä esimerkiksi kaupunkiviljelyn tai aikapankkien avulla. Kulutuskäyttäytyminen on myös äänestämistä: esimerkiksi yritys voi luovuttaa voittonsa hyväntekeväisyyteen.

On/off-maailmassa liikkuvat niin bittivirtasurffarit, viestivirran kuninkaat, kuminauhayksilöt kuin tunnenikkarit. Osa heistä haluaa olla yhteydessä kaikkiin kaikkialta ja verkko on päällä koko ajan. Toiset taas haluavat rajoittaa virtaa ja jättäytyvät tarkoituksella pois. Kuminauhayksilöt keräävät parhaita paloja eri kulttuureista.

Rohkea rokan syö -porukassa näkyy mm. leikkiminen ja riskibisnes. He rikkovat normeja ja toimivat nopeasti, epäonnistumista etukäteen liikaa pelkäämättä. Epänormaalius on huomiotalouden kasvateille sallittua.

Tutuilta nämä siis kuulostivat ennen kaikkea siksi, että löysin itseni monesta lokerosta. Olenhan minäkin pistänyt pienen viljelypalstan Torkkelinmäellä takapihalleni ja tavara- ja vaatehankinnoistani osa on kierrätettyjä, käytettyjä, saatuja, pikkurahalla ostettuja tai löydettyjä. Lisäksi haluan painottaa sitä, että vaikka yksittäisen yksilön toiminta ei ympäristöongelmia ratkaise, on se silti viestini myös yrityksille ja yhteiskunnalle suuremmista muutostoiveista.

Bittivirrassa porhallan vauhdilla, mutta myönnän, että usein tekee mieli myös rajoittaa menoa. Oman työni tekeminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, joten voin helpohkosti lähteä Sveitsiin puoleksi vuodeksi.

Mutta olenko rohkea? En ole niitä, jotka huoletta ottaisivat riskejä eivätkä pelkäisi epäonnistumista.

Aapron Wesa kirjoitti Kulutusjuhlan Urputusjoulukalenterin ensimmäisessä tekstissä:

“Minä epäonnistun yleensä ennemmin, pääasiassa koska elän mukavuusalueella. En halua häiritä sitä ottamalla liian suuria riskejä, kuten viemällä aikaa helpolta elämältäni.”

Vaikka epämukavuusalueella olen oppinut paljon, niin minussa on samaa turvallisuushakuisuutta kuin Wesalla. Mutta kyllä Wesa mielestäni on melkoinen leikkijä ja laittaa itsensä likoon: kannattaa lukea ne muutkin Urputusjoulukalenterin tekstit.

Procommaa, somea ja Suhdetta

Elina Hiltusen puheenvuoro oli osa ProComin järjesteämää koulutustapahtumaa. Samassa yhteydessä julkaistiin myös Procomman ensimmäinen numero, joka käsittelee sosiaalista mediaa.

Minä kirjoitin julkaisuun artikkelin “Tolkkua hälyyn ja hypeen“: tekstini perustuu Teemu Arinan, Christina Forsgårdin (tällä hetkellä pinnalla erityisesti Suhteen vuoksi) ja Janne Matikaisen yhteishaastatteluun.

Petri Tamminen kuvaa kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia tilannetta, jossa hän antoi lehtihaastattelua:

“En kylläkään usko, että toimittaja olisi kuunnellut näitäkään puheitani. Toimittajat eivät kuuntele. Mitä kokeneempi ja parempi toimittaja, sitä vähemmän hän kuuntelee. Haastateltaville tällainen hajamielisyys on hämmentävä kokemus, harmittaa että mitä tuo toinen ollenkaan tuli, jos ei kerran puheet kiinnosta. Tekee mieli kostaa, vyöryttää tarinoita, höpöttää kaikki salaisuudet. Kun valmiin jutun sitten lukee, se tuntuu aivan vieraalta. Se on ihan oma tarinansa, hyvä tai huono mutta toimittajan oma, rakennelma jonka piirustukset hänellä oli täynyt olla valmiina mielessään ja jonka pystyttämisessä hänellä oli niin suuri työ ettei hän ehtinyt kuunnella.

Lehtijutussa täytyy olla otsikko vaikka minussa ei ole.”

Tammisella on kokemusta myös juttujen tekemisestä eli mm. Mika Kaurismäen haastattelemisesta:

“Tiedustelin lopuksi, haluaisiko Kaurismäki tarkistaa haastattelun.

– En, ei se ole kuitenkaan sinne päinkään.”

- – -

Myös toimittajalle tekee hyvää, jos hän joutuu joskus haastateltavaksi.

Haastattelijan rooliin on helppo solahtaa, mutta haastateltavana on vaikeampaa. Ainakin minulle. Mutta tekee hyvää huomata, millaisia ajatuksia ja tunteita haastattelutilanne ja valmiin jutun lukeminen aiheuttaa.

Useimpia juttuja (tosin ei niitä edes kovin montaa ole, joissa minua olisi suuresti jututettu) olen lueskellut hämmästellen sitä, että noinko fiksusti puhuin. Kiitos tästä siis toimittajille, jotka kuuntelevat valikoidusti.

- – -

Ja vielä Tammista. Ihan siksikin, että hän on mielestäni loistava kirjoittaja:

“Viisaat väittävät, että kirjat kasvattavat, että lukemalla opimme käsittelemään tunteita ja löydämme ilmaisun niillekin epämääräisille oloille, joita emme ymmärrä mutta joilla on valta meitä hallita. Saattaa sitten olla, minä vain luin.”

Annamari Sipilä sivusi myös lukemista mainiossa kolumnissaan eilen Hesarissa:

“Lähtökohtaisesti elämä on liian lyhyt, jotta kenenkään täysjärkisen ihmisen kannattaisi lukea mitään muuta kuin kaunokirjallisuutta. Satunnaisesti pitää kuitenkin silmäillä faktaakin, jotta tietäisi, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.”

Eräässä luovan kirjoittamisen koulutuksessa opettaja kertoi, että suuri osa koulutuksiin osallistuvista työskentelee viestinnän parissa. Tämä sitten näkyy niin, että harjoitusteksteissä usein seikkailee toimittajia tai tapahtumat vähintää sijoittuvat viestintäalalle.

Yleinen tokaisu lienee myös se, että moni toimittaja oikeasti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Tosin muistini mukaan olen jossain joskus (luotettavaa lähdeviittausta jälleen!) törmännyt väitteeseen, että noin kolmannes suomalaisista haaveilisi kirjailijuudesta. Joten ihmekös tuo, jos ammatikseen kirjoittavien toimittajien joukossa luku olisi vielä isompi.

Kun toimittaja uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa

Varsin moni toimittaja myös saa tekstejään lehteä paksumpien kansien väliin. Yksi heistä on freetoimittaja Pauliina Susi, jonka uusimman Nostalgia-romaanin juuri luin. Tässä teoksessa päähenkilö on nelikymppinen, pääkaupunkiseudulla asuva freetoimittaja Anni Syysaho.

Susi kertoo Journalisti-lehdessä tästä itseän hieman muistuttavasta päähenkilöstä:

“Ehkäpä Anni on minun pimeä puoleni. Hän on jonkinlainen painajaiskuva toimittajasta, joka uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa. Minusta varmaan tulisi hänenkaltaisensa jos antaisin periksi ja menettäisin otteen otteen siitä, mitä olen tekemässä – ja miksi.”

Melkoisen hurjaa Annin elämä ja työ kirjassa olikin. Viikon aikana hän ehtii mm. viilettää henkilöjutun perässä, käydä työhaastattelussa, napsia vanhoja nukahtamislääkkeitä, piipahtaa nettijulkaisua tekevässä toimituksessa ja rämpiä perhe-elämässään. Päälle puskevat niin deadlinet, miehen työpaikan YT-neuvottelut kuin unettomuus.

Juhlaluennoilla Journalismista, käytännössä peliä ilmoittajien kanssa?

Täytyy myöntää, että kirjan herkkupaloja taisivat olla juuri ne ammatilliset kohdat ja teemat, joita journalistit joutuvat pyörittämään.

“Viestintäalan juhlaluennoissa paasattiin yhä Journalismista isolla jiillä. Käytännössä erilaisten, omien näkökulmien etsimisestä ja löytämisestä oli tullut ei-toivottavaa, vaikka siihen olisi ollut aikaakin. [- - -] Käsiteltävät teemat ja näkökulmat lyötiin lukkoon useita numeroita aikaisemmin kyseisen numeron mainostilasta mahdollisesti kiinnostuneita ilmoittajia varten. [- - -] Toimittajan tehtäväksi jäi etsiä haastateltava, joka suostuisi sanomaan asiat, jotka toivottaisiin sanottavaksi.”

Heti kirjan alussa Anni saa eteensä sopimuspaperin, jolla hän antaa mediayhtiölle kaikki oikeudet materiaaleihin ilman eri korvausta. Samalla avustaja myös lupaa vastata mahdollisista kolmannen osapuolen vaatimista korvauksista ja oikeudenkäyntikuluista.

Uskoa ihanteisiin vai turhanpäiväisiä juttuja?

Läpi teoksen Anni pohtii ammatillista identiteettiään.

“Elämäni oli ollut aivan liikaa pelkkää ajelehtimista, ja sitten kun valinnan paikkoja oli tullut, olin valinnut väärin. Minä, joka sentään olin uskonut ihanteisiin, demokratiaan ja lehdistönvapauteen, työhön ja hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen sellaiseen kovin vanhanaikaiseen, olin juuttunut räpeltämään turhanpäiväisten juttujen ja ketään todella kiinnostamattomien aiheiden parissa.”

Onneksi omasta kokemuksestakin tiedän, että Annin roolihahmon näkemykset ovat niitä kärjistettyjä eivätkä tietenkään koko totuus viestintäalasta. Muuten taitaisin suosiolla lopettaa kaikenlaiset freetoimittajan tehtävät ja siirtyä, no, olisiko se sitten kirjailijaksi?

Tietysti kirjoissa on lumoutensa. Siksi olisi hienoa joskus tehdä myös sellainen, joko tietoa tai fiktiota. Valitettavasti minulta puuttuu loistava idea. Mutta ehkä sekin jossain välissä ilmaantuu…

En tietysti tiedä, mitä teen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän. Katsellaan nyt ensin ensi vuoteen: tammikuussa alkava puolivuotinen Sveitsissä voi tarjota jotain aivan uutta näkemystä myös omaan toimintaan.

Kaunokirjallisuudesta, kuten niin monesta muusta kulttuurituotteesta, poimin helposti kuluttamiseen liittyvät näkemykset. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja oli kulutuskriittisissään kommenteissaan ja ajatuksissaan osuva ja hauska.

Valitettavasti en ole kuunnelmaa (jonka perusteella kirja on koottu) kuullut, vain lukenut kirjan, mutta toimii tämä tekstinäkin. Enkä voi kuin kadehtia Kyrön tapaa kirjoittaa.

Oli siis pakko poimia muutamia kulutuspätkiä blogiin asti.

Talouden kasvattamisesta kulutusta lisäämällä:

“En maksa ikinä mistään turhasta. Suurinta valehtelua ja vastuuttomuutta on tämä metakka, että pitäisi tuhlata rahaa että talous pysyisi hyvänä. Kyllä ei ole vaikeaa katsoa tiliotetta ja miettiä onko enemmän rahaa kun sitä jättää käyttämättä vai onko enemmän rahaa kun panee kaiken haisemaan niin kuin huvipurren omistajat.

Alennusmyynti on rikkauden alku. Ostamatta jättäminen on minunkin poikani perinnön kulmakivi.”

Kahvista ja pakkauksista:

“Entä minkä tähden ne ovat niin samanlaiset ne paketit pannujauhatuksessa ja suodatinjauhatuksessa? Minkä takia meidän houkuteltiin seitsemänkymmentäluvulla hankkimaan keittimet, kun pannussa saa samassa ajassa paremmat sumpit? Kyllä ei usein ymmärrä.”

Mainonnasta:

“Kyllä en syö pitsoja enkä tarvitse apua laina-asioissa enkä ole lähdössä kuumiin maihin lomalle. Pitsamainoksen voi vielä ymmärtää ja hyväksyä, se on paikallinen yrittäjä, se tervehtii jos nähdään. Mutta mitä ne on nämä ylikansallisten yritysten kolmesataasivuiset kirjat, joista voi tilata koko maailman.”

Kauppojen koosta:

“Minä ymmärsin oikein hyvin pitkin supermarkettihallin käytäviä itkeviä lapsia. Eihän ihmisiä ole tarkoitettu niin suureen, kirkkaaseen ja paljouteen. Kaupan pitää olla sellainen missä ylettyy keskeltä myymälätilaa jokaiselle hyllylle ja tiskin takana Väisäsen Seppo juttelee letkeitä ja paloittelee karjalanpaistilihoja ihan sen määrän mitä pyytää.”

Elintasosta ja köyhyydestä:

“Ei ruoka maksa liikaa.
Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen.
Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää jos vertaa nälkävuoteen neljätoista.
Kyllä tulee toimeen kunhan on nuuka ja niukka. Kyllä olen monesta asiasta valittanut mutta en rahanmenosta koskaan, koska se olen minä joka sitä käyttää ja itseäni minä pystyn hillitsemään vaikken maailmaan kykenisikään vaikuttamaan.”

- – -

Kirjaa on kehunut myös mm. Project Maman Katja.

Itse lainasin kirjan kirjastosta (jälleen kerran kehut kirjaston Bestseller-hyllylle, jonka ansiosta uutuudet päätyvät usein nopeasti luettavakseni).
Mutta kyllä minä niin tästä kirjasta mieleni ilahdutin, että voisin jopa lahjaksi muille ostaa.