“Minulla on tällä hetkellä 151 Facebook-kaveria eli -surijaa. Taoitteenani on n. 500 facebooksurijaa. Olen varma, että saavutan tavoiteen vuoden loppuun mennessä, koska olen feissannut vasta kuukauden.”

Illalla kävin katsomassa stand up-esityksiä (peukut Henkalle!) ja sielläkin pariin otteeseen yritettiin luoda huumoria Facebookin avulla.

Päivän Hesarissa Jesse Itkonen pohtii, mitä tarkoittaa, kun poliisikin on Facebookissa.

Kun tapaan kavereita, usein jotenkin keskusteluissa sivutaan Facebookia. Onko huomannut sen tiedon, meinaako osallistua tapahtumaan, näkikö jonkun yhteisen tutun kommentin.

Tiistaina kävin puhumassa Porkkanamafiasta ja kuluttajien nettivaikuttamisesta TaiKissa graafisen suunnittelun opiskelijoiden luennolle. Jälleen törmäsin pohdintaan siitä, mitä sanoa niille, jotka tuhahtavat, että “en minä halua ihmisille kertoa kaikkea, ja onhan se FB outoa toimintaa!”

Virtuaalinen kahvihuone

Eli koska FBon ollut julkisuudessa usein negatiivisten puolien vuoksi, niin mielikuva FB:a käyttämättömillä on helposti kielteinen. Kuten Kati Parppei juuri kirjoitti:

“Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).”

“[- - -] kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa.”

Palaute- ja kommenttikanava

Facebookissa on siis elämää. Sitä on myös muualla netissä. Twitter- tai Facebook-kommentti tai Facebookiin viety blogiteksti kerää helposti kommentteja, mutta blogiteksteistä kommentit jäävät, kuten Sulopuiston Olli havainnollisti:

“Myönnän olevani silkka Pavlovin koira, joka kaipaa palautetta. Tilannetta ei välttämättä auta se, että olen freelancer, jolta siis puuttuu työyhteisön feedback – nettijuttuihin tulevia kommentteja en jaksa lukea kuin sellaisina päivinä, jolloin on todella hyvä ja itsevarma olo.

Samaa palautteen hinkua muuten havainnollistaa äskeisen työ-merkinnän päivässä saamien kommenttien määrä. Blogissa yksi, Facebookissa 30. Feibu-kommentit olivat vieläpä mainioita.”

Tapahtumatiedotusta ja läpänheittoa

Tietysti FB:ssa on ongelmansa. Taannoin seurattiin Qaikussa, miten Viileen käyttäjätili oli poistettu ilman kunnon perusteluja ja käyttöoikeuden palautus kesti aikansa.

Minä olen ahkera “feissaaja”. FB on työyhteisön korviketta, mutta myös yhteydenpitoa kavereihin. Samalla se on tapahtumatietojen välittäjä.

Tänä kesänä FB on toiminut päätiedotuskanavana mm. ultimate-peleillemme: missä ja milloin pelataan, ketä tulossa, vaikuttaako sää.

Lisäksi olen perustanut Helvetin Martat -ryhmän, joka on vajaassa kahdessa viikossa kerännyt parisataa jäsentä. Tämä sisäpiirivitsistä lähtenyt, rentoon ja joutilaiseen tyyliin elämään suhtautuvan ryhmän sivuille on kerrottu lukuisia vinkkejä HelMa -arkeen. Kyseessä on tietysti myös kunnianosoitus arvostamalleni Martta-järjestölle.

Facebook on siis sekä hyötyä, mutta tietysti huvia ja näennäisesti turhanpäiväistä toimintaa. Mutta sekin on tärkeää, aivan kuten se kevyt läpänheitto kommenteissa.

Kaikkea ei tarvitse paljastaa kaikille

Aallon Tuija on koostanut hyvän ohjeen siitä, miten FB:nkin yksityisasetuksia voi säätää. Kaikkea ei siis tarvitse paljastaa kaikille. Tämä tieto ei ole vieläkään tainnut levitä kaikkien korviin, etenkään heille, joilla on Facebookiin kielteisempi asenne.

Omalta osaltani olen mm. rajoittanut tililleni lataamien kuvien näkyvyyttä. En niinkään itseni takia, vaan kuvissa mahdollisesti näkyvien ystävien ja tuttujen vuoksi. Muutoin linjani on varsin avoin, sillä edelleen haluan luottaa siihen, että kun kertoo muutakin kuin “kiillotettua ulkokuorta”, niin tekee osaltaan parempaa maailmaa.

Lisäksi minulla on kommentoitu aihetta kasvokkain, ja olen tuttujen kanssa pohtinut näitä kysymyksiä vielä lisää

Tuntuu mielettömän kivalta, että edelleen antamalla vähän (siis kirjoittamalla tekstin) saa niin paljon (kommentteja ja keskustelua, lisää uusia ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä). Se on tämän nettitoiminnan suuria rikkauksia.

Blogin lukijoiden, kommentoijien ja satunnaisten surffaajien kiittäminen tuntuu usein jotenkin teennäiseltä. Jotenkin näissä tulee kummasti olo, että tuossa se nyt lukijoitaan mielistelee, plääh .Tietysti kiittäminen on usein myös muussa toiminnassa vaikeaa: kukapa ei muistaisi viime vaalien kiittelyitä…

Mutta siitä huolimatta kiitän vilpittömästi. Minulle blogit ovat tuoneet paljon uusia tuttavuuksia, myös hyviä ystäviä, roppakaupalla tietoa, lukemattomia hauskoja hetkiä, sykähdyttäviä tunteita. Lisäksi ammatillisia kontakteja ja suuntaa sille, miten elantoni voisin ansaita. Blogikirjoittaminen auttaa edelleen jäsentämään ajatuksiani ja kirjaamaan ylös havaintoja: toisinaan luen arkistojani ja hämmästelen, että ai, miten olen osannut tiivistää joskus jotain noin hyvin.

Vaikka välillä tuntuu, että ei jaksa tai Blogistan tuntuu jotenkin jämähtäneeltä (näitä kommentteja saa säännöllisesti lukea myös muiden blogeista) tai olen ihan pöljä, kun käytän aikaani näihin nettilöpinöihin (ja paljastan vielä mukavuudenhaluni jne), niin sitten taas tulee jotain niin hienoa, että usko koko hommaan palaa.  Niin kuin nyt tuo keskustelu edellisen tekstini perässä.

Blogeilla on, Facebookeista, Jaikuista ja muista sosiaalisen median sovelluksista huolimatta, se oma paikkansa ja kolonsa elämässäni. Eikä sitä olisi ilman kommunikaatiota muiden kanssa.

Taannoin Moision Teppo kysyi, käyttääkö kukaan enää Blogilistaa vai kuinka suuri joukko on jo siirtynyt RSS:n maailmaan. Ilmeisen monelle Blogilista on kuitenkin edelleen se ykköstapa seurata blogeja. Sekä tämän Mari Koo-blogin että Kulutusjuhlan kävijöistä noin viidennes näyttää tulevan listan kautta.

Mutta se Blogilistan statistiikka ei vakuuta minuakaan. Luvut tuntuvat heittelevän melkoisesti. Esimerkiksi juuri nyt tämän blogin kohdalla kohdalla on seuraava tieto:

“Sijoitus luetuimmat-listalla 90 (noussut sijalta 1572). Tilaajia 78. Lukijoita viikossa 3.”

Tuohan on ihan järjetön tieto: olisin muka hurahtanut sadan joukkoon sillä, että minulla on viikossa kolme lukijaa.

Lisäys: Tuomas kommentoi ja kertoi, että tilastoinnissa on tällä hetkellä bugi, jonka vuoksi lukemat ovat mitä sattuvat. Korjausta ja myös uusia toimintoja on kuulemma luvassa listalle.

No, se Blogilistasta. Kävijöiden saapumisen kannalta Google on kuitenkin selvä ykkönen erityisesti Kulutusjuhlassa, jonne saapuvista yli 40 prosenttia tulee googletuksella.

Tunnistan tietysti itsessäni sen, että blogien kommentointi on vähentynyt. Samoin sen, että nykyisin joidenkin blogien liian aktiivinen päivitystahti voi ärsyttää: jos päivityksiä tipahtaa monta päivässä, niin tuntuu, ettei jaksa seurata koko tulvaa.

Tämä mietittää itseäni Kulutusjuhlan puolella. Sinne on helppo nakata ns. lyhyitä eli lainauksia muiden blogeista monta päivässä. Olen tosin yrittänyt rytmittää julkaisemisen ryppäiksi, eli niin, että laitan samalla kertaa useamman, jottei blogi suotta vaikuttaisi päivittyvän monta kertaa päivässä.

Onneksi Kulutusjuhlassa on kuitenkin aktiivista kommentointia, joka jaksaa aina ilahduttaa. Eikä toistaiseksi kukaan ole ääneen valittanut, että se blogi päivittyisi liian usein.

Vierityspalkissa oli muuten syötteisiin ja niiden lukijamääriin liittyen hyvä kirjoitus: RSS-syötteiden mittaamisen arvoitus.

- – -

Halo Efekti nakkasi tähän suuntaan Bella Ciao -tunnustuksen, kiitokset!

“* Kyseessä on kunniamaininta, joka annetaan “blogin luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta”

Kansainvälisen palkinnon alkuperäiset säännöt

http://arteypico.blogspot.com/2008/06/y-el-premio-arte-y-pico-es-para.html

Muchas gracias!Thank you!

Säännöt palkinnon eteenpäin jakoon ovat:
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.
4) Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.”

Jaan palkinnon eteenpäin seuraaville blogeille (ja tämähän on ainna yhtä vaikeaa, moni hyvä blogi on jo tähän mennessä maininnan saanut):

Amatööri ekonomisti – Lehtisen Jukka havainnoi kiinnostavasti talouselämää, teknologiaa ja tiedettä

Kirsi Haapala – arkea, freetoimittajuutta ja ympäristöpohdintoja

Skrubu – pni jaksaa (vuodesta toiseen!) ilahduttaa teksteillään ja kuvillaan

Martti Tulenheimo – Tulenheimo oli ehdolla kunnallisvaaleissa, mutta on osoittanut blogillaan ilahduttavaa aktiivisuutta jo pidempään

Tutkijankammion portailla – Sarin alkua akateemisella uralla on kiinnostavaa lukea, etenkin, kun tutkimuksen kohteena ovat netissä itsestään kertominen

“- – - eiliseen merkintääni oli tullut kommentteja kolmeen eri paikkaan: tänne blogiin, Jaikuun ja Facebookiin. En ihmettelisi, vaikka joku kommentoisi vielä Flickriinkin, tai johonkin muuhun paikkaan, jonne näitä syötteitä olen viljellyt.

Alkaa siis jo käydä työstä pysyä kärryillä siitä, kuka kommentoi, mitä ja missä!”

Ongelma on tullut tutuksi jo itsellenikin, onhan se harmi, että kommentit ovat hajallaan. Toisaalta koen, että kukin käyttäjä valitkoon ne luontevimmat paikat kommentointiin. Esimerkiksi osa blogiteksteistä on sellaisia, että ne selvästi aktivoivat helpommin kommentoimaan Jaikuun kuin tänne blogiin. Jaikussa keskustelu on tietyllä tavalla vaivattomampaa ja voi hyvin rönsyillä muihin suuntiin.

Ja toisaalta blogitekstit herättävät kommentteja muuallakin niin, ettei niitä jää mitään nettijälkeä. Kuten blogimiitissä kerroin Sun Äidille, niin oma äitini soitti taannoin hyväntuulisena. Hän oli käynyt katsomassa Yearbook-kuvia blogissani ja soitti kertoakseen, miten hauskoja ne hänestä olivat. Näytin kuulemma kiharatukkaisena aivan hänen siskoltaan joskus menneinä aikoina. (Näytän kyllä paljon myös äidiltäni, joten samaa sukua ollaan.)

Äitini lienee yksi aktiivisimmista kommentoimaan blogiani puhelimitse: hän kertoo lukeneensa blogistani jotain, saattaa siis myös aloittaa keskustelun toteamalla jotain kirjoituksistani, ja yleensä sitten selvitän asiaa tarkemmin. Koskaan hän ei kuitenkaan kirjoita kommentteja blogiini, sillä kokee ilmeisesti kynnyksen siihen liian korkeaksi. En tosin ole koskaan kysynyt syytä, miksei hän kommentoi, pitäisi varmaan selvittää.

On toisaalta harmillista, ettei niitä keskusteluja saa mitenkään tallennettua. Usein minäkin viittaan muiden kirjoituksiin keskusteluissa: “Luin yhdestä blogista, että….”

- – -

Ja jos joku vielä kaipailee Jaiku-tunnusta, niin pistä sähköpostia minulle. Laitan kutsun tulemaan.

Kirjoitin tästä Mieto marinadi -blogiini: itse otin tilanteen aika kepeänä huvina, mutta epäilin, että herkemmässä mielentilassa äijän horinat voisiva tehdä jopa haittaa. Sain useita kommentteja ja joukossa myös niitä, jotka kertoivat törmänneensä samaan tyyppiin ja saaneet häneltä jopa törkeitä ajatuksia.

Eilen samaan tekstiin tuli vielä yksi kohtalotoverin kommentti:

“Hei! Oli ilo löytää kirjoituksesi. Olin nimittäin puoli tuntia sitten lenkillä keskuspuistossa ja taisin törmätä tuohon samaiseen joogiin. Lähdin lenkille nimenomaan selvittelemään ajatuksiani kun mieli oli maassa. Olin päässyt vasta alkuvauhtiin kun mies ilmestyi pyöräillen viereeni. Luulin hänen kysyvän tietä ja otin napit pois korvista. Ja sen jälkeen tarniasi kuulostaa hyvin tutulta – samoja kysymyksiä ja samoja “diagnooseja”. Hän tosin pyöräili vierelläni kun minä jatkoin juoksemista ja vältyin koskettelulta. Lopulta sain tarpeekseni kun hän kertoi, että minua pidettäisiin Intiassa huorana ja joutuisin vankilaan, koska minulla oli ollut muutama poikaystävä. Ahdistuin todella pahasti hänen puheistaan ja ajattelin koko kotimatkan, että aurani on niin musta, että ohikulkijatkin sen huomaa. Kotona päätin heti katsoa netistä, josko löydän tästä tyypistä jotain tietoa – niin hämärältä se vaikutti. Ja hakusanoilla trmäsinkin tähän sinun kirjoitukseesi. Mikä ihana helpotus oli huomata, että en ole ollut aina hänen “uhrinsa” ja että hän taitaa ladella kaikille samat jutut. Aurani tuntui heti kirkastuvan =). Terkuin, eräs toinen lenkkipolun tyttö”

Tämä on mielestäni yksi blogien tärkeä tehtävä: jakaa tietynlaista vertaistukea henkilökohtaisten kokemusten kautta. Jos nyt googlaa “joogi selvännäkijä”, komeilee ensimmäisenä viittauksena tuo kyseinen blogitekstini.

Kun kerran ainakin yksi ihminen sai huomattavaa helpotusta tuosta tekstistäni, niin silloin se on näkemykseni mukaan tärkeä. Perinteisessä mediassa näin ei voi oikein ajatella, vaan pitäisi huomioida laajempi kiinnostavuus.

Tästä voisi siis taas jatkaa taas siihen keskusteluun ns. kansalaismedian merkityksestä. Henrik Anttonen tuskaili (jälleen) tällä viikolla, miten vaikeaa on löytää sisältöä hänen luotsaamaansa YLE:n viikottaiseen Kansalaismediakatsaukseen. Rekisteriselosteen mukaan Kansalaismediakatsaus “etsii nasevia näkemyksiä yhteiskunnallisista aiheista – asiaa ja ajankohtaista viikon varrelta”.

Olen seuraillut Kansalaismediakatsauksen feediä, mutta yleensä en vaivaudu ohjelmaa kuuntelemaan, vaan tsekkaan vain ohjelmaan päätyneet linkit. Olen ilolla havainnut, että katsaukseen on päätynyt usein samoja linkkejä, jotka olen laittanut myös Kulutusjuhlaan (esim. viime aikojen poiminnoista Jemoryn “Jaksuhalit, Neiti Suomi” ja Meidän Perhe-lehden alla olevasta blogista “Turhuuksien turuilla“). Kulutus on mitä suurimmissa määrin myös yhteiskunnallista, joten hienoa, että tekstit löytävät tiensä myös Kansalaismediakatsaukseen.

Mutta tuollaiset joogikohtaamisen kaltaiset pätkät lienevät sitten jotain muuta. Silti ne ovat mielestäni siis vähintään yhtä tärkeitä, koska voivat yksilötasolla koskettaa huomattavasti.

Henrikille toivotan kuitenkin hyvää jatkoa Kansalaismediakatsauksen parissa. Omalta osaltani sympatiapisteet kyllä siihen suuntaan vähenevät sitä mukaa, mitä useammin havaitsen hänen tuskailevan sitä, miten vaikeaa on löytää aineistoa. Ehkä minä luen blogeja eri mielellä, mutta mielestäni suomalaisissa blogeissa ja muussa kansalaismediaksi tässä tapauksessa luokitelluiksi aineistoiksi on kyllä niitä yhteiskunnallisiakin aiheita viikottain yhden pienen radiolähetyksen verran.

Valitettavasti se ei olekaan enää niin helppoa. Verkkokeskusteluihin on selvää kiinnostusta, mutta välillä mietin, osataanko yrityksissä asettaa netistä esiinnousseet mielipiteet oikeisiin mittasuhteisiin. Kuten tuolla hakuoptimointia käsitelleen kirjoitukseni kommenttiosastolla Arttu totesi, niin suomenkielistä nettiaineistoa on kuitenkin aika vähän. Googlen hauissa tämä näkyy niin, että varsin helposti pääsee etusivulle tietyillä sanoilla. Niinpä joku yksittäisen kommentti voi nousta esiin ja se saattaa saada väärän painoarvon, jos vain sitä seurataaan.

Tekstin sävyn analyysin vaikeus

Keskusteluseuraamisessa pyritään analysoimaan myös sitä, onko kommentti negatiivinen vai positiivinen. Kuten keskiviikkona tuli esiin, niin tämä ei ole mitenkään helppoa: täysin toimivaa automatiikkaa ei ole, koska kone ei voi tunnistaa tekstin sävyä oikein.

Toisaalta ihmisetkin tulkitsevat tekstejä eri tavoin: jokainen bloginpitäjäkin on varmasti kohdannut tilanteita, kun kirjoitus on tarkoitettu ironiaksi, mutta kaikki lukijat eivät sitä ymmärrä.

Tähän päälle tietysti tulevat vielä eri kielten ongelmat. Kansainvälinen yritys tarvitsisi läjän erilaisia kieliversioita, jos haluaa saada selvyyden keskusteluista.

Ja kun tähän soppaan lisätään podcastit ja videopätkät, niin seuranta ja analysointi muuttuu vielä hankalammaksi.

Kuka vaikuttaa, keneen ja missä?

Lisäksi illan aikana oli puhetta vaikuttajista ja heidän löytämisestään. Esimerkiksi blogeissa vaikuttavaksi arvioidaan se, jossa on paljon kommentteja. Ehkä se on osatotuus, mutta ei välttämättä aina. On monia blogeja, joissa vakiokommentoijien myötä kertyy kymmenittäin kommentteja, mutta jotka eivät silti välttämättä mielestäni ole laajemmin vaikuttavia. Toisaalta on blogeja, joissa ei paljon kommentoida, mutta joilla on ainakin tietyssä ryhmässä iso merkitys.

Ja ovatko nämä sitten oikeasti vaikuttavia blogaajia? Esimerkiksi pni kirjoitti taannoin siitä, miten netissä toimiva kuluttaja voi vaikuttaa myös muussa elämässä, olla edelläkävijä. Siihen, miten heitä löytää, minulla ei todellakaan ole ratkaisua.

Tai jos mietin omaa blogirooliani: minulla on monta blogia, joista yksikään ei ole megasuosittu. Mutta toisaalta lonkeroin vähän siellä sun täällä, ja se tuskin näkyy, jos jokaista blogiani katsotaan erillisenä.

Lisäksi ilta muistutti siitä, että sekin henkilö, joka näyttää olevan jonkun toisen verkoston laitamilla, voi olla keskiössä esimerkiksi kilpailijan verkostossa. Tällöin hän voikin olla merkittävä, vaikka ensisilmäyksellä näyttää toiselta.

Minulla ei tietystikään ole tarjota mitään yksikertaisia ratkaisuja näiden ongelmien hallintaa, vaan kyseessä on siis vain mieleentulleita ajatuksia mahdollisista kompastuskivistä.

“Niille” työnnetään ja “ne” vetävät

Mielestäni netti toimii yrityksille mainiona välineenä saada asiakaspalautetta. Mutta jotenkin olen havaitsevinani tiettyä ristiriitaa markkinointiväen puheissa: toisaalta sanotaan, että nyt mainonnassa siirrytään ”push’in pull’in sijasta”, mutta silti paljon mietitään, miten niille kuluttajille saataisiin työnnettyä tietoa. (Tämä ajatukseni on hyvin hahmottumaton, joten mainonnan alaa paremmin tuntevat voivat vapaasti esittää tehokkaampaa ajattelua tältä osin.)

Se, mikä eri tilaisuuksien puheenvuoroissa usein hieman häiritsee, on käytetty kieli. Puhutaan ”ne kuluttajat, jotka tuolla käyvät keskustelua” ikään kuin puhujat eivät itse olisi kuluttajia ja verkkokeskustelijoita. Ainakin koen, että kun mietin, miten minä toimin tai miten haluaisin asioiden hoituvan, niin todennäköisesti se osuu kohdalleen moneen muuhunkin.

Siis vaikka ihan peruskuluttajakäyttäytymisessä: miten minulle on syntynyt tarve saada jokin uusi tuote tai palvelu, miten sen valitsee, mitkä tekijät valinta- ja hankintaprosessissani saavat painoarvoa, kuinka minusta tulee tyytyväinen asiakas ja miten kerron asiasta muille.

Ongelmaksi tuossa blogissa näyttää muodostuvan se, etteivät kaikki tajua tekstien olevan lainauksia muualta. Olen laittanut tekstin lainausmerkkeihin ja jokaisen perässä on kirjoittajan nimi, hänen bloginsa, kirjoituspäivä ja linkki kyseiseen tekstiin. Blogin otsikon lisäksi kerron sivupalkissa, että lainaan muiden sanoja.

Silti blogiin tulee säännöllisesti kommentteja, joiden perusteella ajatellaan minun olevan tekstin kirjoittaja, kuten tämä:

“Olisi hyvä, jos kirjoittaja (Mari Koo) kertoisi, minkä yliopiston kurssista oli kysymys. Se olisi kohtuullista, ettei Suomen kaikkia yliopistoja leimattaisi yhden mokailuilla. “

Lisäksi minulle on jäänyt fiilis, että tuon blogin kommenteissa mennään helpommin jotenkin alemmalla tasolla kuin näissä muissa blogeissani. Ja tietysti jotkut aiheet, kuten yksityisautoilu ja tietullit, väistämättä kuumentavat tunteita.

Mitään mielettömiä lukijamääriä blogin tekstit eivät kerää. Tuo yksityisautoilu-pätkä on nyt luettu 302 kertaa, useimmat tekstit jäävät reilusti alle sadan. Jokunen pompahtaa lähemmäs tuhatta tai sen yli, jos se päätyy Luetuimmat- tai Kommentoiduimmat -listalle. Tietysti raflaava otsikko tai aihe esimerkiksi seksiin tai Facebookiin liittyen saa enemmän lukijoita kuin “tavanomaisempi” pohdiskelu.

Teknisesti TalSan blogialusta ei suuresti mieltäni lämmitä, mutta tähän Lainatut sanat -tarkoitukseen blogi on palvelullut ihan riittävän hyvin.

TalSassahan pitävät blogeja monet kaltaiseni, joilla on blogeja muuallakin. Eli TalSa on siis nimenomaan yksi paikka olla esillä netissä. En minä ainakaan haluaisi edes siirtää “pääblogeni” sinne, vaan pysyn mieluusti täällä omalla tontillani.

Eli jälleen sitä netin yhteisöjen rakentamista: sen sijaan, että ihmiset haluttaisiin perustamaan joka paikkaan jotain massiivisia profiileja, niin pitäisi tarjota mahdollisuutta linkittää ja yhdistää eri palasia. Joillekin netti-identiteetin ykköspaikka voi olla Flickr, toiselle blogi, kolmannelle Jaiku: ei sitä vaan voi kaikkialla olla kaikkien kanssa kaiken aikaa.

- – -

Levollista joulunaikaa!

Mutta nyt voisin jo heltyä, sillä sen verran pahoittelevan anteeksipyynnön coCommentin porukka oli laatinut palveluun rekisteröityneille. Sain sen eilen sähköpostiini.

“Firstly, an apology. The upgrade of coComment to Version 2.0 Beta has been difficult and I know that, as users, you have been inconvenienced. We are sorry and promise not to do it to you again.”

Sähköpostissa selvitetään ongelmien syitä ja mitä niille on tehty. Lisäksi kerrotaan mm. se, että lopullinen versio julkaistaan syyskuussa ja edelleen toivotaan käyttäjiltä palautetta ja kommentteja.

“We will not, in future, shy away from developing the product to move it forward BUT we won’t try and do quite so much in one go! Please feel free to email us personally with your feedback/comments and thank you for your patience and understanding.”

Tämä on tietysti hyvä esimerkki siitä, kun palvelua tarjoava taho myöntää virheensä avoimesti ja pahoittelee tapahtuneita, niin asiakas on heti tyytyväisempi. Toimii missä tahansa asiakaspalveluun liittyvässä.

Jäin tosin kaipaamaan sitä, että tämä sähköpostiviesti olisi julkaistu esimerkiksi coCommentsin omassa blogissa. Nyt siellä on viimeisin päivitys alkukuun päiviltä, jossa myös todetaan ongelmat. Että kyllähän se blogi olisi paikka, jossa juuri näitä julkisia anteeksipyyntöjä olisi myös tuoda ilmi.

Lisäksi kommenttiosastolla Destructo Girl sanoo oman blogin vähentävän sitä, että tutut kertoisivat kuulumisiaan:

“Se vähäinenkin yhteydenpito katkeaa kun kaverit lukevat mitä mulle kuuluu, mutta eivät vaivaudu kirjoittamaan mitä heille kuuluu.”

Myönnetään, että itse olen joskus näitä samoja asioita mielessäni vääntänyt Marinadi-blogia kirjoittaessani. Olisi kiva kuulla, mitä blogiani lukeville blogittomille tutuille tai puolitutuille kuuluu, mutta eivät he juuri esimerkiksi sähköposteja lähettele. Mutta ymmärrän hyvin sen, että he eivät kommentoi blogejani: jos ei itse ole mukana tässä porukassa, niin kynnys taitaa olla kohtuullisen korkea.

Omalla kohdallani tilanne on tietysti toinen kuin monella muulla “tavisblogaajalla”. Minä en kovin ihmeellisiä paljastuksia elämästäni kerro blogissa, joten jos oikeasti haluaa tietää, mitä teen ja mitä minulle kuuluu, joutuu olemaan yhteydessä muutenkin.

Lisäksi olen itse hyvin vapaasti kertonut blogaamisestani, suorastaan mainostaen, joten sikäli kukin saa lukea rauhassa tekstejäni, kertoi siitä minulle tai ei. Aluksihan en kertonut blogaamisestani juuri kenellekään, mutta nyttemmin olen aivan vapaata riistaa ja mainitsen harrastuksestani mahdollisesti satunnaisestikin kohdatuille tutuille.

Mutta ongelma on monelle päiväkirjailijamaiselle blogaajalle varsin todellinen. On ikävää, jos joutuu toimimaan kuten Zepa eli lopettelemaan blogeja ja perustelemaan uusia siksi, että ei haluaisi erinäisten puolituttujen tekstejä lukevan ja niistä hölisevän eteenpäin.

Tykkään lukea vanhojen tovereiden ja esimerkiksi veljieni blogitekstejä, mutta ei se tietenkään korvaa sitä muuta yhteydenpitoa.

Varmasti ajan myötä yhä useammalla on netissä sellaista tietoa, joka tyydyttää uteliaiden tuttujen ja puolituttujen tiedonjanoa. Rekisteröidyin itsekin Facebookiin, ja tuonkaltaisesta palvelusta jo jotain tietoa helposti voi tutuista kaivella. Tosin oma profiilini on vielä varsin vajaa, kun en ole sitä jaksanut kuntoon säätää, ja päivittyvä sisältö tulee, tietysti, syötteinä Marinadi-blogista.

- – -

Kartanon Matin innoittamana päädyin myös rakentelemaan nopsasti Google Page Creatorin avulla “kotisivut“. Onpahan ainakin kaikki blogiosoitteet nyt yhdessä paikassa.

“Monet lehdet haluavat, jos ei ihan laittomuuksia, niin asiattomuuksia ainakin. Ne lisäävät verkkojulkaisujen kävijämäärien ja näin ollen myös ilmoittajia. – - -

Kustantajat yllyttävät bloggaavia nuoria naisia niin sanotusti rikkomaan rajansa eli esimerkiksi nimittelemään vanhempia miespuolisia tv-julkkiksia “Pimp-Lasseksi”, sutenööriksi. – - -

Rotu- ja muiden ristiriitojen voimistuessa Ruotsissa on huomattu sekin, että blogien kommenttipalstat soveltuvat loistavasti propagandan systemaattiseen levittämiseen.
Joukossa tyhmyys tiivistyy.”

Onhan tätä tietysti suomalaisissakin median blogeissa. Esimerkiksi Hesarin Maija Aalto taisi joutua aika lailla siistimään Uutispöytälaatikko-blogin kommentteja sananvapauspäivän kirjoituksensa vuoksi. Kirjoituksen kommenteissa hän lopulta kirjoitti:

“Niin että tämän postauksen kommentointi menee kiinni, syynä etenkin nuo viimeksi mainitsemani viestit. En yksinkertaisesti jaksa käyttää yhtään suurempaa osaa ajastani vastenmielisen roskan lukemiseen.
Valitan, jos jollakulla oli vielä jotakin täyspäistäkin sanottavaa. – -

Tämä on journalismia käsittelevä blogi, ei paikka levittää vihamielistä propagandaa. Demokratiaa ei ole se, että jokaisella kovaäänisellä lynkkausporukalla on oikeus saada tahtonsa läpi.”

Tuo Auli Maunon kolumni pisti ajattelemaan, että olemmeko me nuoret blogaavat naiset sitten niitä, joita kohta Suomessakin tavoitellaan esittämään kärkeviä tekstejä ja provosoimaan keskustelua.

Tosin oma tyylini ei taida olla sellainen, että se saisi ihmisiä ärhäköimään. Enhän ole omissanikaan blogeissa koskaan joutunut poistamaan yhtääna asiatonta kommenttia. Toivottavasti sitä ei tarvitse tehdä jatkossakaan, vaikka blogejani voi kommentoida myös nimettömästi.