Olin keskiviikkona kuuntelemassa Web Analytics -otsakkeella kulkenutta iltaa. Mielenkiintoista oli kuulla, miten bisnesmaailmassa aihealue nähdään ja mihin siellä painotetaan. Tunnetusti edelleen mitataan paljon määriä: kuinka paljon kävijöitä ja missä, mutta laadullisempi puoli tunkee kovaa vauhtia rinnalle.

Valitettavasti se ei olekaan enää niin helppoa. Verkkokeskusteluihin on selvää kiinnostusta, mutta välillä mietin, osataanko yrityksissä asettaa netistä esiinnousseet mielipiteet oikeisiin mittasuhteisiin. Kuten tuolla hakuoptimointia käsitelleen kirjoitukseni kommenttiosastolla Arttu totesi, niin suomenkielistä nettiaineistoa on kuitenkin aika vähän. Googlen hauissa tämä näkyy niin, että varsin helposti pääsee etusivulle tietyillä sanoilla. Niinpä joku yksittäisen kommentti voi nousta esiin ja se saattaa saada väärän painoarvon, jos vain sitä seurataaan.

Tekstin sävyn analyysin vaikeus

Keskusteluseuraamisessa pyritään analysoimaan myös sitä, onko kommentti negatiivinen vai positiivinen. Kuten keskiviikkona tuli esiin, niin tämä ei ole mitenkään helppoa: täysin toimivaa automatiikkaa ei ole, koska kone ei voi tunnistaa tekstin sävyä oikein.

Toisaalta ihmisetkin tulkitsevat tekstejä eri tavoin: jokainen bloginpitäjäkin on varmasti kohdannut tilanteita, kun kirjoitus on tarkoitettu ironiaksi, mutta kaikki lukijat eivät sitä ymmärrä.

Tähän päälle tietysti tulevat vielä eri kielten ongelmat. Kansainvälinen yritys tarvitsisi läjän erilaisia kieliversioita, jos haluaa saada selvyyden keskusteluista.

Ja kun tähän soppaan lisätään podcastit ja videopätkät, niin seuranta ja analysointi muuttuu vielä hankalammaksi.

Kuka vaikuttaa, keneen ja missä?

Lisäksi illan aikana oli puhetta vaikuttajista ja heidän löytämisestään. Esimerkiksi blogeissa vaikuttavaksi arvioidaan se, jossa on paljon kommentteja. Ehkä se on osatotuus, mutta ei välttämättä aina. On monia blogeja, joissa vakiokommentoijien myötä kertyy kymmenittäin kommentteja, mutta jotka eivät silti välttämättä mielestäni ole laajemmin vaikuttavia. Toisaalta on blogeja, joissa ei paljon kommentoida, mutta joilla on ainakin tietyssä ryhmässä iso merkitys.

Ja ovatko nämä sitten oikeasti vaikuttavia blogaajia? Esimerkiksi pni kirjoitti taannoin siitä, miten netissä toimiva kuluttaja voi vaikuttaa myös muussa elämässä, olla edelläkävijä. Siihen, miten heitä löytää, minulla ei todellakaan ole ratkaisua.

Tai jos mietin omaa blogirooliani: minulla on monta blogia, joista yksikään ei ole megasuosittu. Mutta toisaalta lonkeroin vähän siellä sun täällä, ja se tuskin näkyy, jos jokaista blogiani katsotaan erillisenä.

Lisäksi ilta muistutti siitä, että sekin henkilö, joka näyttää olevan jonkun toisen verkoston laitamilla, voi olla keskiössä esimerkiksi kilpailijan verkostossa. Tällöin hän voikin olla merkittävä, vaikka ensisilmäyksellä näyttää toiselta.

Minulla ei tietystikään ole tarjota mitään yksikertaisia ratkaisuja näiden ongelmien hallintaa, vaan kyseessä on siis vain mieleentulleita ajatuksia mahdollisista kompastuskivistä.

“Niille” työnnetään ja “ne” vetävät

Mielestäni netti toimii yrityksille mainiona välineenä saada asiakaspalautetta. Mutta jotenkin olen havaitsevinani tiettyä ristiriitaa markkinointiväen puheissa: toisaalta sanotaan, että nyt mainonnassa siirrytään ”push’in pull’in sijasta”, mutta silti paljon mietitään, miten niille kuluttajille saataisiin työnnettyä tietoa. (Tämä ajatukseni on hyvin hahmottumaton, joten mainonnan alaa paremmin tuntevat voivat vapaasti esittää tehokkaampaa ajattelua tältä osin.)

Se, mikä eri tilaisuuksien puheenvuoroissa usein hieman häiritsee, on käytetty kieli. Puhutaan ”ne kuluttajat, jotka tuolla käyvät keskustelua” ikään kuin puhujat eivät itse olisi kuluttajia ja verkkokeskustelijoita. Ainakin koen, että kun mietin, miten minä toimin tai miten haluaisin asioiden hoituvan, niin todennäköisesti se osuu kohdalleen moneen muuhunkin.

Siis vaikka ihan peruskuluttajakäyttäytymisessä: miten minulle on syntynyt tarve saada jokin uusi tuote tai palvelu, miten sen valitsee, mitkä tekijät valinta- ja hankintaprosessissani saavat painoarvoa, kuinka minusta tulee tyytyväinen asiakas ja miten kerron asiasta muille.

Olen viime kesästä lähtien pitänyt Taloussanomien puolella “Mari Koo – Lainatut sanat” -blogia. Halusin nähdä, miten kyseinen blogialusta toimii ja ajattelin, että olisi kiva tuoda siihen maailmaan lainauksia muista blogeista muualta. Tietysti oman naaman markkinointia samalla!

Ongelmaksi tuossa blogissa näyttää muodostuvan se, etteivät kaikki tajua tekstien olevan lainauksia muualta. Olen laittanut tekstin lainausmerkkeihin ja jokaisen perässä on kirjoittajan nimi, hänen bloginsa, kirjoituspäivä ja linkki kyseiseen tekstiin. Blogin otsikon lisäksi kerron sivupalkissa, että lainaan muiden sanoja.

Silti blogiin tulee säännöllisesti kommentteja, joiden perusteella ajatellaan minun olevan tekstin kirjoittaja, kuten tämä:

“Olisi hyvä, jos kirjoittaja (Mari Koo) kertoisi, minkä yliopiston kurssista oli kysymys. Se olisi kohtuullista, ettei Suomen kaikkia yliopistoja leimattaisi yhden mokailuilla. “

Lisäksi minulle on jäänyt fiilis, että tuon blogin kommenteissa mennään helpommin jotenkin alemmalla tasolla kuin näissä muissa blogeissani. Ja tietysti jotkut aiheet, kuten yksityisautoilu ja tietullit, väistämättä kuumentavat tunteita.

Mitään mielettömiä lukijamääriä blogin tekstit eivät kerää. Tuo yksityisautoilu-pätkä on nyt luettu 302 kertaa, useimmat tekstit jäävät reilusti alle sadan. Jokunen pompahtaa lähemmäs tuhatta tai sen yli, jos se päätyy Luetuimmat- tai Kommentoiduimmat -listalle. Tietysti raflaava otsikko tai aihe esimerkiksi seksiin tai Facebookiin liittyen saa enemmän lukijoita kuin “tavanomaisempi” pohdiskelu.

Teknisesti TalSan blogialusta ei suuresti mieltäni lämmitä, mutta tähän Lainatut sanat -tarkoitukseen blogi on palvelullut ihan riittävän hyvin.

TalSassahan pitävät blogeja monet kaltaiseni, joilla on blogeja muuallakin. Eli TalSa on siis nimenomaan yksi paikka olla esillä netissä. En minä ainakaan haluaisi edes siirtää “pääblogeni” sinne, vaan pysyn mieluusti täällä omalla tontillani.

Eli jälleen sitä netin yhteisöjen rakentamista: sen sijaan, että ihmiset haluttaisiin perustamaan joka paikkaan jotain massiivisia profiileja, niin pitäisi tarjota mahdollisuutta linkittää ja yhdistää eri palasia. Joillekin netti-identiteetin ykköspaikka voi olla Flickr, toiselle blogi, kolmannelle Jaiku: ei sitä vaan voi kaikkialla olla kaikkien kanssa kaiken aikaa.

- – -

Levollista joulunaikaa!

Taannoin nurisin blogikommenttien seurantaan tarkoitetun coComment -palvelun käytettävyyden huonontumisesta uuden version myötä ja siitä, ettei eroonkaan päässyt ihan vaivatta. Ilmoitin myös sen, etten ota palvelua käyttöön uudelleen ihan helposti, kun hermot olivat menneet.

Mutta nyt voisin jo heltyä, sillä sen verran pahoittelevan anteeksipyynnön coCommentin porukka oli laatinut palveluun rekisteröityneille. Sain sen eilen sähköpostiini.

“Firstly, an apology. The upgrade of coComment to Version 2.0 Beta has been difficult and I know that, as users, you have been inconvenienced. We are sorry and promise not to do it to you again.”

Sähköpostissa selvitetään ongelmien syitä ja mitä niille on tehty. Lisäksi kerrotaan mm. se, että lopullinen versio julkaistaan syyskuussa ja edelleen toivotaan käyttäjiltä palautetta ja kommentteja.

“We will not, in future, shy away from developing the product to move it forward BUT we won’t try and do quite so much in one go! Please feel free to email us personally with your feedback/comments and thank you for your patience and understanding.”

Tämä on tietysti hyvä esimerkki siitä, kun palvelua tarjoava taho myöntää virheensä avoimesti ja pahoittelee tapahtuneita, niin asiakas on heti tyytyväisempi. Toimii missä tahansa asiakaspalveluun liittyvässä.

Jäin tosin kaipaamaan sitä, että tämä sähköpostiviesti olisi julkaistu esimerkiksi coCommentsin omassa blogissa. Nyt siellä on viimeisin päivitys alkukuun päiviltä, jossa myös todetaan ongelmat. Että kyllähän se blogi olisi paikka, jossa juuri näitä julkisia anteeksipyyntöjä olisi myös tuoda ilmi.

Zepander nosti tekstissään esiin blogittomat, jotka lukevat tutun blogia, mutta eivät tästä kirjoittajalle kerro. Zepa vaatii vastavuoroisuutta: ensin blogi, sitten lukuoikeus. Kommenttiosastolla todetaan myös, että vähintä, mitä blogiton, live-elämästä tuttu lukija voisi tehdä, olisi kommentointi.

Lisäksi kommenttiosastolla Destructo Girl sanoo oman blogin vähentävän sitä, että tutut kertoisivat kuulumisiaan:

“Se vähäinenkin yhteydenpito katkeaa kun kaverit lukevat mitä mulle kuuluu, mutta eivät vaivaudu kirjoittamaan mitä heille kuuluu.”

Myönnetään, että itse olen joskus näitä samoja asioita mielessäni vääntänyt Marinadi-blogia kirjoittaessani. Olisi kiva kuulla, mitä blogiani lukeville blogittomille tutuille tai puolitutuille kuuluu, mutta eivät he juuri esimerkiksi sähköposteja lähettele. Mutta ymmärrän hyvin sen, että he eivät kommentoi blogejani: jos ei itse ole mukana tässä porukassa, niin kynnys taitaa olla kohtuullisen korkea.

Omalla kohdallani tilanne on tietysti toinen kuin monella muulla “tavisblogaajalla”. Minä en kovin ihmeellisiä paljastuksia elämästäni kerro blogissa, joten jos oikeasti haluaa tietää, mitä teen ja mitä minulle kuuluu, joutuu olemaan yhteydessä muutenkin.

Lisäksi olen itse hyvin vapaasti kertonut blogaamisestani, suorastaan mainostaen, joten sikäli kukin saa lukea rauhassa tekstejäni, kertoi siitä minulle tai ei. Aluksihan en kertonut blogaamisestani juuri kenellekään, mutta nyttemmin olen aivan vapaata riistaa ja mainitsen harrastuksestani mahdollisesti satunnaisestikin kohdatuille tutuille.

Mutta ongelma on monelle päiväkirjailijamaiselle blogaajalle varsin todellinen. On ikävää, jos joutuu toimimaan kuten Zepa eli lopettelemaan blogeja ja perustelemaan uusia siksi, että ei haluaisi erinäisten puolituttujen tekstejä lukevan ja niistä hölisevän eteenpäin.

Tykkään lukea vanhojen tovereiden ja esimerkiksi veljieni blogitekstejä, mutta ei se tietenkään korvaa sitä muuta yhteydenpitoa.

Varmasti ajan myötä yhä useammalla on netissä sellaista tietoa, joka tyydyttää uteliaiden tuttujen ja puolituttujen tiedonjanoa. Rekisteröidyin itsekin Facebookiin, ja tuonkaltaisesta palvelusta jo jotain tietoa helposti voi tutuista kaivella. Tosin oma profiilini on vielä varsin vajaa, kun en ole sitä jaksanut kuntoon säätää, ja päivittyvä sisältö tulee, tietysti, syötteinä Marinadi-blogista.

- – -

Kartanon Matin innoittamana päädyin myös rakentelemaan nopsasti Google Page Creatorin avulla “kotisivut“. Onpahan ainakin kaikki blogiosoitteet nyt yhdessä paikassa.

Tällä hetkellä velloo keskustelu internetin keskustelupalstojen moderoinnista. Aiheesta on Haakanan Kari kirjoitellut kattavasti ja linkitellen muuallekin (osa 1, osa 2, osa 3). Päivän Kauppalehdessa Auli Mauno kirjoittaa aiheeseen viitaten ruotsalaisten blogien tilanteesta.

“Monet lehdet haluavat, jos ei ihan laittomuuksia, niin asiattomuuksia ainakin. Ne lisäävät verkkojulkaisujen kävijämäärien ja näin ollen myös ilmoittajia. – - -

Kustantajat yllyttävät bloggaavia nuoria naisia niin sanotusti rikkomaan rajansa eli esimerkiksi nimittelemään vanhempia miespuolisia tv-julkkiksia “Pimp-Lasseksi”, sutenööriksi. – - -

Rotu- ja muiden ristiriitojen voimistuessa Ruotsissa on huomattu sekin, että blogien kommenttipalstat soveltuvat loistavasti propagandan systemaattiseen levittämiseen.
Joukossa tyhmyys tiivistyy.”

Onhan tätä tietysti suomalaisissakin median blogeissa. Esimerkiksi Hesarin Maija Aalto taisi joutua aika lailla siistimään Uutispöytälaatikko-blogin kommentteja sananvapauspäivän kirjoituksensa vuoksi. Kirjoituksen kommenteissa hän lopulta kirjoitti:

“Niin että tämän postauksen kommentointi menee kiinni, syynä etenkin nuo viimeksi mainitsemani viestit. En yksinkertaisesti jaksa käyttää yhtään suurempaa osaa ajastani vastenmielisen roskan lukemiseen.
Valitan, jos jollakulla oli vielä jotakin täyspäistäkin sanottavaa. – -

Tämä on journalismia käsittelevä blogi, ei paikka levittää vihamielistä propagandaa. Demokratiaa ei ole se, että jokaisella kovaäänisellä lynkkausporukalla on oikeus saada tahtonsa läpi.”

Tuo Auli Maunon kolumni pisti ajattelemaan, että olemmeko me nuoret blogaavat naiset sitten niitä, joita kohta Suomessakin tavoitellaan esittämään kärkeviä tekstejä ja provosoimaan keskustelua.

Tosin oma tyylini ei taida olla sellainen, että se saisi ihmisiä ärhäköimään. Enhän ole omissanikaan blogeissa koskaan joutunut poistamaan yhtääna asiatonta kommenttia. Toivottavasti sitä ei tarvitse tehdä jatkossakaan, vaikka blogejani voi kommentoida myös nimettömästi.