En pidä itseäni suurena joukkoistamisen asiantuntijana, vaikka tietysti mielenkiinnolla seurailen erilaisia aiheeseen liittyviä toimintoja. Sekä kuluttajille että kansalaisille tarjotaan yhä enemmän alustoja vaikuttamiseen, mutta kaikki eivät tietysti toimi niin hyvin. Siihen on tietysti lukuisi syitä lähtien motivoitumisesta ja palkitsemisesta.

Päivän tilaisuudessa mielenkiintoista oli se, että yleisössä oli tuttuja opettajia niin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta kuin Helsingin yliopistosta. Hassua, miten omien vanhojen opettajien läsnäolo hieman lisää jännitystä. Kai sitä haluaa näyttää, että opiskelujen jälkeen minusta on tullut ihan kelpo osaaja.

Päivän esityksen kalvoni eivät olleet laajat, mutta sisälsivät muutamia esimerkkejä, kuten Digitalkoot, Ota kantaa ja Threadless.

Kerroin myös Kari A. Hintikan raportoimasta muutaman vuoden takaisesta Pepsin kisasta ja siitä, miten joukkoäly toimi toisin kuin kisan järjestäjät odottivat.

Samalla muistutin, että välillä palautetta pitäisi antaa suoraan yrityksiin. Mielellään vaikka näppäimistön näpyttelyn sijaan ihan oma suu aukaisemalla. Kehut ilahduttavat kenen tahansa päivää.

Vieraskynäblogitekstit näyttävät ylipäätään nyt yleistyneen. Tuntuu, että aktiiviset kirjoittajat kirjoittavat pyynnöstä yhä yleisemmin muuallekin kuin vain omaan blogiinsa. Kyseessä on tietysti yleensä molemminpuolinen etu: vieraskynäily leviää lukijajoukolle, jota ei pelkästään omalla blogilla tavoittaisi, ja toisaalta vieraskynät vastaanottava saa todennäköisesti hyvää sisältöä.

Megaklinikan hammashoidossa hallitaan myös tietotekniikka

Hyvästä palautteesta mainittakoon eiliset kiitokseni. Kehuin Megaklinikan hammashoitopalveluita Kulutusjuhlan tekstissä. Vaikka varasin ajan vain hampaiden tarkistukseen, niin poistuin hoidosta kolmen paikan ja suuhygienistin tekemän hoidon jälkeen. Eli ei siis enää tarvitse ravata lääkärille.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Megaklinikan toimiva järjestelmiä ja mietittyä konseptia, jossa esim. lääkärit vaihtavat huoneita (eivät potilaat) ja asiakkaalle voidaan varata niin paljon aikaa kuin hoitotilanne näyttää tarvitsevan.

Lääkäri ja hoitaja näyttivät myös hallitsevan hyvin käyttämänsä tietotekniikan, joka on tietysti edellytys tällaiselle toiminnalle. Muutamalla klikkauksella sain esimerkiksi hinta-arvion.

Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

“Yhtenä päivänä en jaksanut muotiblogaajan vaatepuffeja ja samassa oudossa asennossa patsastelua, ja etsin hieman toisenlaista blogia. No, eipä ollut ihan helppoa.

Itse asiassa useimpien naistenlehtien sivuilta löytyy täsmälleen identtisiä blogeja aina samoista aiheista.

Ei ole totta! Miksi meille tarjotaan naistenlehtien brändien alla vain tällaisia blogeja? Vastaus: koska niitä luetaan. Uusi kysymys: Emmekö me naiset todella muuta tahdo kuin olla irrallaan omasta arjestamme?

Kenties emme. Jos tarpeeksi moni vaatisi esimerkiksi mielenkiintoisesti kirjoitettua blogia omien rahojen budjetoinnista, sellainen alkaisi ilmestyä ensi viikolla.”

Tekstin kommentoijan kehottavat kirjoittajaa etsimään esimerkiksi Blogilistan kautta muuta luettavaa, koska sieltä kaikenlaista arkirealistista kirjoittelua löytyy runsaasti. Tosin ainakaan itse en ole törmännyt suomalaisiin, naisten pitämiin varsinaisiin oman rahan blogeihin (saa vinkata, jos joku tietää). Miehet sen sijaan kirjoittelevat rikastumisvinkkejä ja sijoitusneuvojaan sekä maailmantaloudellisia pohdintoja.

Mutta käsittääkseni tekstin perusteella haikailtiin nimenomaan medioiden ylläpitämille sivuille muitakin kuin lifestyle-blogeja.
Ja Koljonen tuo tekstissään esiin sen merkittävän syyn, miksi arjen talousblogia ei ole vielä ilmaantunut naistenlehtiin. Siis sen, ettei niillä saada samanlaista lukijamassaa kuin vaatteilla, sisustuksella ja ruualla.

Mutta vaikka oman talouden blogi ei hyppäisi kävijöillään kilpailemaan suosituimpien lifestyle-blogien rinnalle, niin voisiko se silti olla kiinnostava ja kerätä lukijoita? Kun puhutaan rahasta, niin puhutaan usein myös niistä vaatteista, kodista ja ruuasta.

Minä tietysti jaksan uskoa, että kiinnostavan oman talouden blogin voisi luoda. Tietysti uskon lisäksi, että nivomalla blogia ja printtiä yhteen voisi syntyä sekä hyviä juttuja lehteen että hyvää blogipohdintaa.

Luonnollisesti röyhistelen omaa rintaani ja väitän, että pystyisin tekemään sellaista sisältöä, joka ei olisi uuvuttavaa talousjorinaa tai pankkimaista säästä, sijoita, ota lainaa -viestintää.

Mutta realistisesti joudun tietysti miettimään, että onko Suomessa medioita, jotka ovat valmiita ostamaan tällaisen blogin ja maksamaan siitä kohtuullisen korvauksen.

Oma alustusaiheeni oli kovin laaja, eikä puolessa tunnissa kovin syvälle ehdi perehtyä kuluttajien ja sosiaalisen median nykytilaan ja tulevaisuuteen. Viranomaisten kannalta ymmärrettävästi on tärkeää hahmottaa, millaisia muutoksia sosiaalinen media tuo, jotta voidaan arvioida esimerkiksi nykyisen lainsäädännön riittävyyttä.

Eilisen tapaamisen innostamana, erityisesti Lars Borströmin ansiosta, piipahdin katsastamaan, miten kuluttajajärjestöt ja -viranomaiset näkyvät sosiaalisessa mediassa.

Ruotsin kuluttajaviranomaiset toimivat aktiivisesti Twitterissä ja nuorille tehdään YouTubea

Boström, joka oli mukana tapaamisessa, kertoo vastaavansa myös Ruotsin Konsumentverketin Twitteristä (ja muusta sosiaalisesta mediasta). Konsumentverketin Twitter-tili vaikuttaakin aktiiviselta, samoin kuin Facebook-sivu, ja näistä tämä Ruotsin kuluttajavirasto kertoo myös avoimesti nettisivuillaan.

Samalla löytyy maininta nuorisolle suunnatusta YouTube-kanavasta sekä Wikipediaan tehdystä sivusta. Luonnollisesti virastolla on myös Facebook-sivu.

Suomessa Facebook-sivut nousevat vahvoina esiin

Suomen Kuluttajaviraston edustusta hoitaa Facebookissa käsittääkseni Kuluttaja-lehti. Twitterissä virasto on tunnuksella @kvirasto.

Kuluttajaliitto on ilahduttanut ainakin minua Facebookissa: hyvää kommentointia ajankohtaisiin aiheisiin ja erilaisten uutisten nostamista esiin.

Lisäksi on tietysti mm. Kuningaskuluttaja, joka näkyy vahvasti Facebookissa ja saa siellä keskustelua aikaan. Twitterissä on hiljaisempaa.

Varsinaisia blogeja ei tällä hetkellä näytä suomalaisilla kuluttajaorganisaatoilla olevan. Tai sitten en ole niitä osannut etsiä. Blogit tietysti vaativat enemmän paneutumista, mutta toisaalta niistä jäisi nettiin pysyvämpää jälkeä. Toki kaikki edellämainitut tuottavat verkkoon uutisia.

- – -

Omalta osaltani kuluttajuusaiheita tietysti nostan esiin niin Kulutusjuhlan Facebook-sivuilla kuin Twitter-tilillä: uskaltaisin väittää, että Twitterissä Kulutusjuhla on suomalaisista kuluttajakentän tekijöistä aktiivisin. Seuraajia on kertynyt yli yhdeksänsataa.

“Ekologisuutta arvostavien ja parempaa maailmaa rakentavien Lohas-kuluttajien määrä kasvaa jatkuvasti ja tästä kysynnästä avautuu aivan uusia mahdollisuuksia maaseudulle ja sen merkityksistä ammentavalle liiketoiminnalle, sanoo Jyri Arponen Sitran Maamerkit-ohjelmasta.”

Maaseutuoptimismi on vahvassa nousussa, ja maaseudun tulevaisuuden merkityksen nähdään kasvavan.

Eli siis hyvin näyttäisi suomalaiselle maaseudulle käyvän. Mutta tietyistä vanhoista kaavamaisista ajattelutavoista pitäisi varmasti päästä irti.

Eräs tuttuni lähetti kuvan Joensuun lentokentältä (kenttä sijaitsee kotikunnassani Liperissä):

Miksi ihmeessä rakennetaan tällaisia vastakohtia? Helsinkiläistynyt liperiläinen lähinnä masentuu moisesta. Maalla syytetään helposti kaupunkilaisia siitä, etteivät he arvosta eivätkä ymmärrä maaseutua. Mutta ei sitä ymmärrystä kaupunkilaisiin näytä liikaa olevan, jos tällaisella valomainoksella uskotaan vetovoiman kasvavan.

Olen kohtuullisen potentiaalinen paluumuuttaja kotikonnuilleni. Siellä ovat juureni, vanhempani ja jonkinasteinen tunneside. Enkä varmaan olisi lainkaan hullumpi kunnan veronmaksaja, ja saattaisin jopa työllistää itse itseni. (Totuuden nimissä on mainittava, että maalla asumisessa on kokemukseni mukaan myös runsaasti heikkoja puolia, jonka vuoksi en mitenkään hingu elämänmuutosta).

Mutta ilmakuva Liperistä ei ole se tekijä, joka minua houkuttaisi, etenkään, jos sille nostetaan vastakohdaksi “Ruuhka-Suomi”. Minun Helsinkini ei ole autoilua, vaan kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Enemmän olen joutunut autossa istumaan Liperissä, jossa matkat lähimpään kauppaan ovat pitkiä ja joukkoliikennettä pidetään toimivana, jos kerran päivässä menee linja-auto.

Joten siis Liperin kunta: muuttakaa viestinne lentokentällä toisenlaiseksi. Kertokaa vaikka siitä, että Liperissä on mahdollista saada järvikalaa kotiinkuljetettuna tai perunoita kylän viljelijältä. Tai että rivitaloasunto on niin halpa, että helsinkiläistä melkein huvittaa (kaikki eivät välittömästi haaveile omakotitalosta). Varmasti keksitte vielä jotain paljon parempaa.

Mutta älkää jumiutuko omiin ennakkoluuloihinne eteläisemmästä Suomesta.

Samalla sitten voitte alkaa suhtautua vakavasti niihin, jotka haluavat kasvattaa omaa ruokaa luomuna ja siinä sivussa muillekin. The New York Timesissa oli juttu, jossa kerrottiin, miten uusi sukupolvi haluaa ryhtyä maanviljelijöiksi.

Siellä päin maailmaa maanviljelyssä on menossa aivan uudet tuulet. Kun ihmisten halua tietää ruuantuotannon taustoista on kasvanut, on lisääntynyt kysyntä tehomaataloudesta poikkeaville tuotantotavoille. Pari-kolmekymppiset vaihtavat maanviljelijöiksi. Vaikka osaaminen on heikkoa, niin intoa oppimiseen riittää.

Sitran raportin perusteella myös Suomessa olisi mahdollisuudet samankaltaisiin suuntauksiin. Tuskin kovin monesta silti tulee päätoimista viljelijää, mutta arvostus maatalouteen ja maaseutuun on varsin hyvällä tasolla.

Urbaani sopeutuja kierrättää, keksii ja kehittää. Uuden urbaaniuden myötä kaupunkilaiset pyrkivät toimimaan yhdessä esimerkiksi kaupunkiviljelyn tai aikapankkien avulla. Kulutuskäyttäytyminen on myös äänestämistä: esimerkiksi yritys voi luovuttaa voittonsa hyväntekeväisyyteen.

On/off-maailmassa liikkuvat niin bittivirtasurffarit, viestivirran kuninkaat, kuminauhayksilöt kuin tunnenikkarit. Osa heistä haluaa olla yhteydessä kaikkiin kaikkialta ja verkko on päällä koko ajan. Toiset taas haluavat rajoittaa virtaa ja jättäytyvät tarkoituksella pois. Kuminauhayksilöt keräävät parhaita paloja eri kulttuureista.

Rohkea rokan syö -porukassa näkyy mm. leikkiminen ja riskibisnes. He rikkovat normeja ja toimivat nopeasti, epäonnistumista etukäteen liikaa pelkäämättä. Epänormaalius on huomiotalouden kasvateille sallittua.

Tutuilta nämä siis kuulostivat ennen kaikkea siksi, että löysin itseni monesta lokerosta. Olenhan minäkin pistänyt pienen viljelypalstan Torkkelinmäellä takapihalleni ja tavara- ja vaatehankinnoistani osa on kierrätettyjä, käytettyjä, saatuja, pikkurahalla ostettuja tai löydettyjä. Lisäksi haluan painottaa sitä, että vaikka yksittäisen yksilön toiminta ei ympäristöongelmia ratkaise, on se silti viestini myös yrityksille ja yhteiskunnalle suuremmista muutostoiveista.

Bittivirrassa porhallan vauhdilla, mutta myönnän, että usein tekee mieli myös rajoittaa menoa. Oman työni tekeminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, joten voin helpohkosti lähteä Sveitsiin puoleksi vuodeksi.

Mutta olenko rohkea? En ole niitä, jotka huoletta ottaisivat riskejä eivätkä pelkäisi epäonnistumista.

Aapron Wesa kirjoitti Kulutusjuhlan Urputusjoulukalenterin ensimmäisessä tekstissä:

“Minä epäonnistun yleensä ennemmin, pääasiassa koska elän mukavuusalueella. En halua häiritä sitä ottamalla liian suuria riskejä, kuten viemällä aikaa helpolta elämältäni.”

Vaikka epämukavuusalueella olen oppinut paljon, niin minussa on samaa turvallisuushakuisuutta kuin Wesalla. Mutta kyllä Wesa mielestäni on melkoinen leikkijä ja laittaa itsensä likoon: kannattaa lukea ne muutkin Urputusjoulukalenterin tekstit.

Procommaa, somea ja Suhdetta

Elina Hiltusen puheenvuoro oli osa ProComin järjesteämää koulutustapahtumaa. Samassa yhteydessä julkaistiin myös Procomman ensimmäinen numero, joka käsittelee sosiaalista mediaa.

Minä kirjoitin julkaisuun artikkelin “Tolkkua hälyyn ja hypeen“: tekstini perustuu Teemu Arinan, Christina Forsgårdin (tällä hetkellä pinnalla erityisesti Suhteen vuoksi) ja Janne Matikaisen yhteishaastatteluun.

Tai että suomalaisella imagolla ratsastavan firman tuotteet valmistetaan maissa, joiden työolosuhteiden maine on monin kohdin heikko.

Valmistusmaiden kertominen olisi askel läpinäkyvyyteen

Taannoin joku pisti Twitterissä viestiä Iittalan tuotteiden valmistusmaista. En olettanut, että kaikkea valmistetaan Suomessa (onhan esimerkiksi Kuningaskuluttaja tehnyt pari vuotta sitten jutun Muumi-mukeista ja siitä, että niistä osa tehdään Thaimassa), mutta halusin selvittää, mistä maista Iittalan mukeja ja muita astioita tulee.

Yritin etsiä Iittalan sivuilta tietoa tuotantomaista. En löytänyt: esim. Tuote FAQ -sivu ei kertonut aiheesta mitään. Voi olla, että jossain jotain mainitaan, mutta nopea nettiselailuni ei siis tuottanut tulosta.

Siispä soitin Iittalan asiakaspalveluun ja kysyin tuotantomaita. Sain selville, että Suomen lisäksi tuotantomaita ovat seuraavat:
Aterimia valmistetaan Ranskassa, Etelä-Koreassa ja Kiinassa. Posliinia tulee Indonesiasta ja Thaimaasta. Esimerkiksi suositut Taika-astiat, joita itseltänikin löytyy, valmistetaan Thaimaassa. Lasitavaroista pieni osa Saksasta. Teräksiset Aalto-kulhot Vietnamista.

Iittalan sivuilla on hienoja tekstejä tyyliin “Vähemmän on enemmän“. Toimintafilosofia kuulostaa hienolta.

Mutta ei kai olisi liikaa vaadittu, että vaikkapa Taika-astioiden tuotekuvauksessa kerrottaisiin, että valmistusmaa on Thaimaa? Sen jälkeen voisi sitten ryhtyä kyselemään, miten valvotaan tuotannon vastuullisuutta. Ainakaan omien mukieni pohjassa valmistusmaata ei kerrota, vaikka ilmisesti nykyisin monissa Iittalan tuotteissa “Made in…” -merkintä löytyy.

Minun silmiini tämä on sitä läpinäkyvyyttä, jota yrityksiltä haluan. En suoralta kädeltä tuomitse valmistusta Aasiassa, mutta haluaisin, että se tuotaisiin selkeästi tietooni. Iittala nyt joutui tässä kohteeksi, mutta ei tietysti ole ainoa firma, jonka valmistusmaat voisivat olla helpommin nähtävissä.

“Jäätelö, jossa on käytetty Reilun kaupan ainesosia”

Vielä ikävämmältä viilaus tuntuu, kun kyseessä on taho, jolta odottaa enemmän.

Suklaajäätelössä, jonka pakkauksessa komeilee Reilun kaupan merkki, ovat vain vanilja ja sokeri “reilua”. Tätä aihetta käsiteltiin Kulutusjuhlassa, ja kiitos vain Reilun kaupan edistämisyhdistykselle keskusteluun osallistumista. Kommentti vain ei välttämättä lohduttanut:

“- – - saadakseen Reilun kaupan merkin on yhdistelmätuotteiden täytettävä niille asetetut kriteerit: kuiva-ainepainosta Reilun kaupan raaka-aineiden osuus on oltava tuotteesta riippuen vähintään puolet tai viidennes.
Reilun kaupan raaka-aineista valmistettuja yhdistelmätuotteita voivat olla esimerkiksi vaniljajäätelö tai suklaakeksi. Näiden tuotteiden tuotepakkauksissa voi käyttää Reilun kaupan sertifiointimerkkiä kuten muissakin Reilu kauppa -sertifioitujen tuotteiden pakkauksissa. Tuotteiden nimeämiseen on kuitenkin eri ohjeet kuin nk. ”yhden raaka-aineen” tuotteiden kuten banaanin tai kahvin. Yhdistelmätuotetta ei voi kutsua Reilun kaupan jäätelöksi vaan jäätelöksi, jonka valmistuksessa on käytetty Reilun kaupan raaka-aineita, jotta kuluttajalle ei syntyisi väärää mielikuvaa, että tuotteen kaikki raaka-aineet olisivat Reilu kauppa –sertifioituja.”

Niin, tuntuu vain siltä, että nimen kautta ollaan samassa tilanteessa kuin ns. nahkapullien kanssa.

Laajemmin huomiota Reilun kaupan osalta on herättänyt viime aikoina kahvi ja sen hinta. Mutta silti ostan Reilun kaupan kahvia edelleen, vaikka kauppa ottaa siitä enemmän katetta kuin tavallisesta kahvista. Uskon sen olevan parempi vaihtoehto tuottajille. Reilun kaupan edistämisyhdistyshän toteaa, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa kuluttajahinnan lopulliseen muodostumiseen.

Nyt olisi siis jollain vähittäiskaupalla hyvä paikka pieneen imagokohennukseen ilmoittamalla, että ryhtyvät ottamaan samaa katetta perusjuhlamokasta ja Reilusta.

Hyväntekeväisyyttä kännykkä ostamalla?

Moni hyväntekeväisyyskampanjakin saa kriittisen kuluttajan hämmentyneeksi. Esimerkiksi Laura Honkasalo kritisoi Tulva-lehdessä (4/10, s. 6) Roosa nauha -kampanjaa:

“Suomessa Roosa nauha -kampanja siivellä myydään keskiluokkaisille naisille ylikalliita ja usein täysin turhia tuotteita, joiden myyntihinnasta vain pieni osa menee rintasyöpätutkimukseen. Esimerkiksi 250 euron pinkistä kännykästä syöpätutkimus saa vain viisi euroa.
Tästä huolimatta Roosa nauha -kampanja on edelleen pyhä lehmä, jota ei saa kritisoida.”

Saako siis olla ilonpilaaja, joka nillittää tällaisista ja motkottaa mokomista?

Kaiken tämän jälkeen välillä tuntuu, että usein olisi niin kuluttajana kuin toimittajana helpompi olla piittaamatta ja sulkea aivot ja silmät.

Tietysti toimittajana on erityisen epämukavaa, kun kokee, että on luottanut johonkin lähteeseen tai haastateltavan sanomisiin ja myöhemmin käy ilmi, että ei olisi kannattanut. Siinä sitten soimaa itseään: olisi pitänyt perehtyä paremmin.

Vastuullisuuden vaikea arviointi

Mutta toisaalta etenkään nämä eettis-ekologiset kysymykset eivät ole helppoja. Kuten Outi Moilala kirjoittaa:

“Kumpi on vastuullisempi: Suuri kaupan alan yritys A, jolla on riskimaiden alihankkijatehtaissa ulkopuoliset riippumattomat tarkastukset, ja joka kilpailuttaa kehitysmaiden tehtaita ja hankkii ”joustavasti”?

Vai vanha vaatetehtaana aloittanut yritys B, jolla on samat baltialaiset tavarantoimittajatehtaat jo kymmenen vuotta? Ulkopuolisia tarkastuksia ei ole, mutta Riitta Suomesta on harva se viikko tehtailla ompelijoiden kanssa. Baltialaisilla ei ole työehtosopimusta.”

Ruffeksi naururypyin

Kimmoke tähän tilitykseen tuli Kemikaalikimaran Anja Nysténiltä. Hän haastoi meitä taviksia brändäämään itsemme ruffeiksi eli henkilöksi, joka

* analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä
* ei kumarra ketään
* kyseenalaistaa kaiken – myös omat kirjoituksensa

Tämä ruffeiluhan on tietysti oiva pyrkimys. Haastetta riittää, niin kuluttajana kuin toimittajana. Mutta erityisesti tykkään siitä, että “Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt.” Toivottavasti ne tulevat, vaikka maailman meno välillä vetää vakavaksi.

Lisäys: Tajusin, että jokuhan saattaa mieltää otsikon kuluttaja-toimittajan kirjoitusvirheeksi. Olenhan myös kuluttajatoimittaja. Mutta siis tavoite oli kertoa, että olen sekä kuluttaja että toimittaja, joka ähkii näiden samojen asioiden äärellä työkseen ja huvikseen.

Taisin tapani mukaan mennä hieman häröilyn puolelle: ammatillisena paatoksena tuskin voi pitää puheitani ukulelensoitosta, onnellisuudesta tai muusana olemisesta.

Mutta en minä halua erottaa työminääni joksikin erilliseksi osaksi. Sehän on yksi syy siihen, että nykyisin työskentelen yrittäjänä, vaikka silloin yhdeksän vuotta sitten fuksina en osannut moista vaihtoehtoa pitää kovin todennäköisenä.

Toiminimen perustamisen taustalla ylipäätään oli halu elää oman arvomaailman mukaista ja näköistä elämää. En sitä silloin ajatellut downshiftaamiseksi tai kohtuullisestamiksi, vaikka jälkikäteen niilläkin sanoilla toimintaani voi osaltaan kuvata.

Kohtuutta kirjallisessa muodossa

Kohtuullistaminenhan on edelleen vahvasti esillä mediassa ja monissa keskusteluissa. Eilen kävin Ritvan kirjanjulkkareissa ( “Kohtuus kaikessa – enemmän elämää vähemmällä“) ja olen tietysti otettu siitä, että pääsin kirjaan mukaan yhtenä kohtuullistajaesimerkkinä. On teokseen lainattu myös aihetta käsitellyttä Hesarin kolumniani.

Aikoinaan Ritva tuli tutuksi ensin bloginsa kautta. Suuri yllätys oli kuitenkin se, kun Ritva lähetti minulle tekstin, jossa hän arvioi netin kautta syntynyttä kuvaa henkilöbrändistäni. Sittemmin onnistuimme kohtaamaan myös kasvokkain.

On todella hienoa, että Ritvasta on tullut kirjailija aihealueella, jonka hän hyvin hallitsee!

Työniloa ja valinnanvapautta

Eilen julkaistiin myös Ilkka Halavan ja Mika Pantzarin tekemä EVA:n raportti, jossa YLEn uutisessa todetaan mm. seuraavaa:

“Tämän päivän ja tulevaisuuden työntekijät eivät enää näe työelämää uralla etenemisenä ja pitkänä jatkumona, jossa tulokset ratkaisevat. Yhä tärkeämpiä arvoja ovat työnilo, valinnan vapaus, itseohjautuvuus ja oma aika. Linjassa johtaminen ja pelkät palkkahoukuttimet eivät riitä.”

Ja sitten vielä tänä aamuna Tuomas Enbusken ohjelman aiheena oli Mikä ihmeen downshiftaus? Keskustelemassa olivat Osmo Soininvaara, kohtuullistajanakin tunnettu WWF:n Sampsa Kiianmaa ja Alma-median henkilöstöjohtaja Mari Vuorre.

Koska itse olen varsin monesta asiasta pintapuolisesti ja lyhytjänteisesti kiinnostunut, niin myönnän, etten ole enää oikein jaksanut seurata kaikkea kohtuullistamiskeskustelua: omalta osaltani aihe tuntui riittävän tuoreelta vuosi-pari sitten. Onneksi siis muut tekevät ja seuraavat.

Epävarmuutta oppii näköjään sietämään

Mutta tuon viime viikkoisen fukseille puhumisen myötä muistin hyvin, millainen epävarmuus silloin kymmenisen vuotta sitten liittyi omaan tulevaisuuteen. Mitä ihmettä sitä isona tekisi? Miksi? Kai sitä toivoi löytävänsä jonkun selvän kutsumuksen ja paikan.

Jälkikäteen on helppo havaita oman tekemisen tietty punainen lanka. Viestintä on roikkunut mukana lukioikäisestä alkaen. Lisäksi kulutus ja sitä kautta arkinen toiminta on aina ollut kiehtovaa.

Mutta ei se epävarmuus tulevaisuudesta ole vieläkään täysin poistunut. Sen on oppinut hallitsemaan, kun kokemuksen kautta on saanut havaita, että kyllä sitä pärjää. Ja pärjää ihan kivasti, vaikka ei ole vakitöissä ja tienaa suuria summia.

Huomenaamuna kohtaan taas tuoreita yliopisto-opiskelijoita. Tällä kertaa kyseessä ovat Tampereella journalistiikan opinnot aloittaneet, ja minun aiheenani on freelancerin elämä.

Valitettavasti en ole kuunnelmaa (jonka perusteella kirja on koottu) kuullut, vain lukenut kirjan, mutta toimii tämä tekstinäkin. Enkä voi kuin kadehtia Kyrön tapaa kirjoittaa.

Oli siis pakko poimia muutamia kulutuspätkiä blogiin asti.

Talouden kasvattamisesta kulutusta lisäämällä:

“En maksa ikinä mistään turhasta. Suurinta valehtelua ja vastuuttomuutta on tämä metakka, että pitäisi tuhlata rahaa että talous pysyisi hyvänä. Kyllä ei ole vaikeaa katsoa tiliotetta ja miettiä onko enemmän rahaa kun sitä jättää käyttämättä vai onko enemmän rahaa kun panee kaiken haisemaan niin kuin huvipurren omistajat.

Alennusmyynti on rikkauden alku. Ostamatta jättäminen on minunkin poikani perinnön kulmakivi.”

Kahvista ja pakkauksista:

“Entä minkä tähden ne ovat niin samanlaiset ne paketit pannujauhatuksessa ja suodatinjauhatuksessa? Minkä takia meidän houkuteltiin seitsemänkymmentäluvulla hankkimaan keittimet, kun pannussa saa samassa ajassa paremmat sumpit? Kyllä ei usein ymmärrä.”

Mainonnasta:

“Kyllä en syö pitsoja enkä tarvitse apua laina-asioissa enkä ole lähdössä kuumiin maihin lomalle. Pitsamainoksen voi vielä ymmärtää ja hyväksyä, se on paikallinen yrittäjä, se tervehtii jos nähdään. Mutta mitä ne on nämä ylikansallisten yritysten kolmesataasivuiset kirjat, joista voi tilata koko maailman.”

Kauppojen koosta:

“Minä ymmärsin oikein hyvin pitkin supermarkettihallin käytäviä itkeviä lapsia. Eihän ihmisiä ole tarkoitettu niin suureen, kirkkaaseen ja paljouteen. Kaupan pitää olla sellainen missä ylettyy keskeltä myymälätilaa jokaiselle hyllylle ja tiskin takana Väisäsen Seppo juttelee letkeitä ja paloittelee karjalanpaistilihoja ihan sen määrän mitä pyytää.”

Elintasosta ja köyhyydestä:

“Ei ruoka maksa liikaa.
Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen.
Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää jos vertaa nälkävuoteen neljätoista.
Kyllä tulee toimeen kunhan on nuuka ja niukka. Kyllä olen monesta asiasta valittanut mutta en rahanmenosta koskaan, koska se olen minä joka sitä käyttää ja itseäni minä pystyn hillitsemään vaikken maailmaan kykenisikään vaikuttamaan.”

- – -

Kirjaa on kehunut myös mm. Project Maman Katja.

Itse lainasin kirjan kirjastosta (jälleen kerran kehut kirjaston Bestseller-hyllylle, jonka ansiosta uutuudet päätyvät usein nopeasti luettavakseni).
Mutta kyllä minä niin tästä kirjasta mieleni ilahdutin, että voisin jopa lahjaksi muille ostaa.

Puheenvuoro olikin täyttä asiaa, ja muutamia lausuntoja pistin muistiin.

Ensinnäkin kommentti siitä, että yksinkertainen “nippelitiedottaminen” kuluttajille eettis-ekologisista teemoista väistyy. Sen tilalle nousee arvokeskustelu.

Yritysten on miettitävä esimerkiksi sitä, onko vaikkapa kertakäyttöastioiden valmistaminen arvojen mukaista vai pitäisikö toiminta suunnata uudelleen. Luonnonvaroja ei ole loputtomiin, ja yritysten pitää pystyä moraalisesti perustelemaan oikeutensa niiden käyttöön.

Jalanjälkimittarit eivät ole yksiselitteisiä

Grundström kommentoi myös sitä, ettei hän usko jalanjälkimittareiden tuovan suurta ratkaisua. Ne eivät ole yksiselitteisiä tai yksinkertaisia.

Olen samaa mieltä: erilaisiin jalanjälkilaskelmiin liittyy paljon hankaluuksia, eikä niitä voi verrata esimerkiksi elintarvikkeiden energiasisältöihin (esim. viime viikolla uutisoitu Hesarin paperi- vs. nettilehti, jutun otsikointia kritisoi Vaiheinen ja jutun keskusteluosiossa laskelmia epäillään monista syistä).

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö tuotteiden ympäristökuormitusta pitäisi tutkia ja minimoida. Mutta esimerkiksi hiilijalanjälki on vain yksi ympäristövaikutusta mittaava taso, ja laskelmien teko hankalaa.

Peruslinjauksilla pääsee eteenpäin ilman merkintöjäkin

Esimerkiksi normaalilla päivittäistavarakauppareissulla toiminnan ja ostamisen yleislinjauksilla pääsee jo pitkälle oman hiilijalanjälkensä minimoimisessa. Siis näitä tuttuja: suosi kausi- ja kasvisruokaa, vähennä eläinperäisiä tuotteita, osta kasviksista ja juureksista erityisesti avomaalla kasvaneita, vältä pakasteita, mene kauppaan muuten kuin omalla autolla jne.

Tietysti kuluttajat sanovat haluavansa merkintöjä: kuulostaahan se houkuttelevalta ja ostamista helpottavalta. Mutta vaikuttaisivatko ne aidosti toivotulla tavalla? Ravintosisällöt ovat nykyisin pakkauksissa pakollista tietoa, mutta silti suomalaiset eivät syö terveellisesti.

Kuinka lasketaan ja mitä verrataan mihinkin – tuoteryhmän tuotteita keskenään vai esimerkiksi elintarvikkeiden koko skaalalla? Kuka tekee laskelmat ja määrittää kriteerit?

Elintarvikkeiden hiilijalanjäljestä järjestettiin nyt toukokuussa MTT:n järjestämä työpaja. Minutkin oli sinne kutsuttu, mutta en sairastamisen vuoksi päässyt. Työpajan keskustelua ja ongelmia esitellään Ruokatiedon artikkelissa, ja työ merkintöjen miettimiseksi siis jatkuu.

- – -

Itse siis puhuin tiistaina kuluttajavaikuttamisesta ja Porkkanamafiasta. Esillä oli tietysti netti ja sen vaikutukset kuluttajien toimintaan sekä tietysti myös Porkkanamafian leviämiseen ja viestintään. Verkko levittää kuluttajien kokemuksia ja näkemyksiä –  totuuksia, tunteita, tietoja kuin harhaluuloja. Ennen minua puhui Marttojen edustaja: se tietysti sopi hyvin, sillä Martat ovat kuluttajaliikkeenä uranuurtajia ja myös minulle jo lapsuudesta asti tuttuja.

Jäi tosi hyvä fiilis tuosta tilaisuudesta, ja Otaniemestä kotiin oli kepeää fillaroida!

Tänään tuo sivusto aukesi. Aiheelle on myös oma Facebook-sivu.

Myönnän, että tätä touhua piti harkita tavallista tarkemmin. Stora Enson maine vastuullisuusasioissa ei ole keikkunut kovin korkealla.

Toisaalta se oli yksi kimmoke suostua: koen paremmaksi sen, että firmat lähtevät netissä mukaan keskusteluun ja tätä avoimuutta on sinällään hyvä suosia.

Lisäksi tietysti asiaa piti harkita siksi, että nettiprojektissa esiinnytään videolla. Siis koko olemus lävähtää esiin, ei vain nimi.

Mutta myönnän, että oli myös kiehtovaa päästä kokeilemaan, miltä tuntuu pälättää videolle ja englanniksi. Käytännössä sain etukäteen kuluttajanäkökulmaisia kysymyksiä ja vastailin niihin vapaamuotoisesti. Lisäksi omaan esiintymisosuuteni kuului esittää sivustolla oleva testiin liittyvää aineistoa.

En siis osallistunut sen laajemmin sivuston suunnitteluun, vaan olin mukana omien esiintymisteni verran.

Nyt, kun sivustoa vilkaisin, niin onhan se aika isokokoinen projekti. Kuinkahan moni jaksaa kuunnella ja katsella noita osioita? Itse tykkään netissä lueskella ja edetä nopeasti silmäilemällä, ja videosisältöön painottuvalla sivustolla se ei onnistu tuttuun tapaan.

Kiinnostavin osio mielestäni on Greenpeacen Sini Harkin ja Stora Enson toimitusjohtajan Jouko Karvisen keskustelu (“In the Spotlight”).

Nyt jään seurailemaan reaktioita. Millaista keskustelua ja kommentointia mahtaa herätä?

Entäs rapiseeko oma maineeni, kun tähän suostuin?

Koen, että yksilönäkin usein on parempi olla mukana meiningeissä ja pyrkiä vaikuttamaan sitä kautta: niinhän Porkkanamafiakin on pyörinyt eli hyvästä toiminnasta palkitaan yrityksiä. Stora Ensolla on varmasti toiminnassaan parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, niin kannustan firmoja nettiavoimuuteen ja keskusteluun. Haluan uskoa, että sitä kautta yritysten on oikeasti yhä vakavammin ja läpinäkyvämmin pohdittava toimintansa vastuullisuutta ja tehtävä aiempaa parempia ratkaisuja.

Ja kyllä tästä minulle tietysti myös palkkio maksettiin, jos joku sitä jäi pohtimaan Mutta en nyt ihan vain rahan vuoksi hommaan kuitenkaan suostunut: olisin kieltäytynyt, jos minut olisi esimerkiksi pistetty pölisemään esimerkiksi sellaista mainoshenkistä puhetta, johon en todellakaan itse olisi voinut uskoa.

Mutta tiedän, että monen mielestä osallistumiseni sivustolle on vähintään arveluttavaa. Olihan se myös minulle tiukan harkinnan paikka.

Moni tuttu on kommentoinut, että kohtuullisen hyvä keskustelu tuolla saatiin aikaan, eikä mennyt edes huuteluksi. Ohjelman ensimmäisellä jaksolla katsojia oli keskimäärin 498 000 ja toisella jaksollakin lähes 330 000. Näin televisiottomana ihmisenä nuo katsojaluvut tuntuvat aina niin suurilta.

Jälleen tutuilta on tipahdellut positiivisia kommentteja esiintymisestäni. Kiitos vaan kaikille niistä!

Taustatyötä tein pienien tiedonhakujen lisäksi kauppamatkan verran, eli kävin katsomassa, mitä lihatuotteet maksavat.

Broilerin koipireidet maksavat 2,15 e/kg, luomuporkkanat 2,40 e/kg

Kuten ohjelmassa sanoin, niin kuluttajana on vaikea käsittää, miten broilerin koipireidet voivat olla niin halpoja, reilut pari euroa kilo. Kyllähän hinta kertoo omaa kieltään eläinperäisten tuotteiden tuotannosta ja niiden arvostuksesta. Tietysti elintarvikkeiden hinnanmuodostus on monen tekijän summa, ja voimakas tekijä on tukijärjestelmä.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitelty juuri lainkaan luomutuotantoa. Ei sekään eläintuotannolle varmasti aina mikään taivas ole, mutta esimerkiksi luomulihan ekologinen kuormitus on selvästi pienempi kuin tehotuotetun lihan.

Uudet ruokatavat opetteluun – ituhippeily ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella

Ohjelman loppuvaiheessa pääsin ylpeilemään urheilusaavutuksillani eli puolimaratonilla. Kasvisruokavaliosta voi saada ihan tarpeeksi ravintoaineita liikkumiseen. Tietysti se vaatii opettelua verrattuna suomalaiseen perusravintoympyrään, mutta ei ole mitenkään mahdotonta. Olen viime aikoina mm. onnistuneesti idättänyt papuja ja linssejä proteiininlähteeksi.

Syön myös lihaa silloin tällöin, jos sitä eteeni ilmaantuu tai liha päätyisi muuten roskiin. Mutta en siis osta lihaa kotiini, ja olen vähentänyt myös mm. maitotuotteita. Viimeisin maistiainen oli poron kieli, tätä ennen broilerin sydän. Nämä ovat sellaisia eläinten osia, joita ei välttämättä aina edes ihmisravinnoksi käytetä. Kokonaisvaltainen ruhon hyödyntäminen ihmisravinnoksi olisi tietysti tärkeää.

Televisiokeskustelussa sivuttiin myös hevosenlihan käyttöön. Hevosten teurastukseen liittyvistä ongelmista oli juttu eilisessä Hesarissa (“Hevosenlihaa haaskataan madonruuaksi“, €). Perehdytyksen aiheeseen saa myös Hevosjalostusliiton  sivuilla olevasta tiivistelmästä Eettinen ja turvallinen -keskustelutilaisuudesta viime syksyltä.

Myös luomulihan kohdalla teurastus ja eläinten kuljetus teurastamoihin on ongelma. Luomulihan teurastuslupa on nyt 12 teurastamolla, kun Eviralta saamieni tietojen mukaan teurastustoimintaa harjoittaa kokonaisuudessaan vajaa sata laitosta. Luomulihan teurastussäännöt ovat kohtuullisen tiukat, joten teurastamoilla on esimerkiksi tietyt päivät luomueläimille.

Lihaa lähes 80 kiloa, kasviksia ja hedelmiä 103 kiloa vuodessa

Lihantuotannon vähentäminen olisi sekä eettistä että ekologista. Samalla se olisi myös terveellistä.

Vuonna 2008 suomalainen söi lihaa 78 kiloa, ja näin suurelle määrälle ei ole ravitsemuksellisia perusteita: puoletkin riittäisi. Kasviksia kului 67 kiloa ja hedelmiä 36 kiloa. Sokeriakin meni noin 30 kiloa, nestemäisiä maitotuotteita 183 litraa.

Eli lihalauantai tai pyhäpihvi olisi tervetullut muutos nykytilaan, jossa lihaa popsitaan päivittäin runsaasti. Ylipäätään ruokasuhde pitäisi saada sellaiseksi, että lautasellemme päätyviä tuotteita osattaisiin aidosti arvostaa.

Perusongelma on tietysti sama kuin kulutuskulttuurissamme ylipäätään. Olemme ahneita ja haluamme kaikenlaista. Sen myötä kulutamme liikaa luonnonvaroja.

Kaupunkilainen ja maalainen kohtaavat

Eläintuotanto ei ole vain Suomea koskettava ongelma, vaan globaalisti merkittävä aihe. Siksi minäkin jaksan siitä paasata täällä netissä ja muualla, jos pyydetään.

Kiinnostavaa on ollut havaita, miten eri tahoihin vaikuttaa se, kuinka paljon he tietävät taustoistani. Jos maataloustuottajalle mainitsen, että olen itäsuomalaisen siemenviljelijätalon tytär, maaseudulla kasvanut, porkkanapenkkejä kitkenyt ja traktoria ajanut, niin minuun suhtaudutaan myönteisemmin, kuin jos  tiedetään vain se, että olen helsinkiläinen kuluttajaekonomisti.

Tietysti lapsuus on vaikuttanut ajatuksiini. Sen myötä esimerkiksi broilerintuotanto kymmenientuhansien yksilöiden hallissa tuntuu niin suuresti siipikarjan luontaisen toiminnan vastaiselta.

Lapsuudessani tilallamme nimittäin oli sellainen 10-15 tavallisen kanan parvi ja kukko, jotka elelivät vanhan navetan yhdessä huoneessa: nukkuivat orsilla ja pöyhivät pehkuja lattialla, munivat pesiin ja kesällä pääsivät pihahäkkiin. Syksymmällä kanaparvi tepasteli myös vapaasti pihalla, kun pihapiirissä ei enää ollut mitään sellaista kasvamassa, jota linnut toiminnallaan olisivat voineet haitata. Mukana menossa oli yleensä myös pari ankkaa, jotka vaeltelivat koko kesän vapaana pihalla.

On mahdotonta kuvitella, että tiukalla nokkimisjärjestyksellä elävät, hormoneilla bodatut ja kauas peruskanasta jalostetut broilerit voisivat niissä suuryksiköissä kovinkaan hyvin, vaikka olisi ruokaa ja lämpöä. Toki odotan niitä normaaliin suomalaiseen broilerihalliin asetettuja nettikameroita, joista voisi käydä katsomassa, kuinka linnut oikeasti elävät.

Olen myös nähnyt lapsuudessa, kuinka vanhalta kanalta katkaistaan kaula. Siipikarjan teurastuksesta saamani tiedot kuulostavat sen verran epäeettisiltä, että broilerin syöminen ei kiehdo senkään vuoksi. Mutta ei se kaulankatkaisu aiheuttanut myöskään traumoja: vanha lintu oli parempi lopettaa kuin pitää heikkokuntoisena muun joukon nokittavana.

Ruuantuotantoa on muutettava jo ennen keinolihan tuloa

Mutta ihan taatusti kaupunkilainenkin voi ymmärtää eläintuotantoa. Tuottajat ja teollisuus eivät ainakaan paranna mainettaan sillä, että tuhahtelevat kuluttajista, jotka eivät koskaan ole navetassa käyneetkään eivätkä siksi voi käsittää eläinten hyvinvointia. Kuten ei myöskään auta se, että syytetään äänekkäästi suomalaisia viljelijöitä.

Minulle kyse on siitä, että toivoisin tällä pallolla olevan pitkälle tulevaisuuteen mahdollisuudet elämiseen niin ihmisillä kuin eläimillä. Keinoliha varmaankin tulee yleistymään jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen olisi syytä muuttaa länsimaista ruuantuotantoa ja -kulutusta.

Illassa keskusteltiin niistä aiheista, jotka usein nousevat esiin: henkilökohtaisen elämän ja ammatti-identiteetin sekoittuminen, sosiaalisen median seuraamisen vaatimat resurssit ja siitä saatava hyödyt, kuluttajien suhtautuminen yritysten läsnäoloon verkossa, kuka ja miten saa nettikeskusteluissa luottamuksen (ja pääsee näin vaikuttajaksi) tai se, milloin nettikeskusteluun pitäisi osallistua ja milloin ei.

Paristakymmenestä mukana olleesta muutama ei ollut Facebookissa. Mobiilisti nettiä käytti vain harva (poislukien sähköpostien lukeminen). Kukaan ei sanonut käyttävänsä Twitteriä (tili joillakin oli perustettuna).

Fazerin Liina Hemminki kertoi, että yrityksellä on kyllä tarkoitus lisätä Twitterin käyttöä, sillä se nähdään keinona tavoittaa mm. toimittajia. Hemminki totesi, että Fazerin etuna Suomessa on hyvä maine, joka näkyy myös nettikeskusteluissa. Fazerilla on luotu alustavia ohjeistuksia nettikeskusteluihin osallistumiseen, mutta tätä ohjeistusta työstetään edelleen.

Hemminki kommentoi, että hänen mielestään viestintäalan ammattilaisen pitäisi edes jollain tavalla kokeilla itse esimerkiksi Facebookia ja muita sosiaalisen median välineitä. Tottahan se on, että kun on mukana, on helpompi ymmärtää, mikä touhussa kiehtoo ja miksi ja samalla kehitellä keinoja siihen, miten nettiviestintää voidaan hyödyntää sosiaalista mediaa.

Huomenna mukana Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa

Huomenna olen mukana perinteisemmässä mediassa eli Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa keskustelemassa tuotantoeläimistä ja niiden oloista alkaen klo 21. Olen mukana kuluttaja-aktiivin roolissa ja toivottavasti keskustelusta tulee jollain lailla tolkullinen, vaikka paikalla on melkein parikymmentä ihmistä. Hiukan etukäteen hirvittää, onnistunko sanomaan sen, mitä haluan, vai tuleeko möläyteltyä jotain ihan muuta.

Varsinaisesta aiheesta kirjasin muutaman ajatukseni ylös Kulutusjuhlaan.

Tosin he totesivat myös sen, että ruokablogien lukijoita häiritsee hieman, kun sama ruoka-aines pompsahtaa esiin useissa blogeissa samaan aikaan markkinointitempausten myötä.

Eli siis viestinä ruokafirmoihin voisi olla se, että kannattaisi vielä tarkemmin kohdistaa markkinointia sen sijaan, että tuotenäytteitä lähetellään laajalle joukolle.

Kaupallisuuteen ei enää suhtauduta niin kielteisesti?

Pastanjauhantaa-blogi on minullekin tuttu vuosien takaa, sillä se on perustettu 2005 ja silloinhan sentään vielä pystyi seuraamaan järjellisesti uusia blogeja. Sittemmin blogista on tullut hyvin suosittu, ja suunnitelmissa on kuulemma viedä toimintaa kaupallisempaan suuntaan mm. tuomalla mainostajat mukaan.

Tämä lienee yleistyvä suuntaus suomalaisissa blogeissa. Kaupallisuuteen ei enää suhtauduta niin kielteisesti kuin joskus aiemmin. Lukijamäärien kasvun myötä toiminnalla voisi tienata enemmän kuin karkkirahoja, ja käytännössäkin lienee havaittu, etteivät kaupallisuus ja kriittisyys sulje toisiaan pois.

Tänään todettiin jälleen myös se, että blogikommentointi on pääasiallisesti asiallista ja kannustavaa: Pastanjauhajat eivät ole montaa kommenttia joutuneet poistamaan.

Tämähän on myös yksi lempipaasausaiheitani: se, että nettikeskustelua tunnutaan edelleen usein leimattavan anonyymien törkeäksi huuteluksi, ei todellakaan ole koko totuus.

Nettietiketissä lähteet tuodaan esiin

Yksi paikalla olleista toimittajista kiitteli Pastanjauhajia siitä, että he kertovat ruokaohjeiden lähteet, jos heillä ne ovat tiedossa. Mitään varsinaista pakkoahan tähän ei ole, sillä ruokaohjeilla ei ole tekijänoikeutta. Hyvään nettietikettiin se toki kuuluu.

Minä en tietysti malttanut olla kommentoimatta, että edelleen (meillä) toimittajilla olisi opittavaa lähteiden kertomisen suhteen. Yhtä lailla varmasti myös painettuihin julkaisuihin päätyy ohjeita tai muita juttuja, joihin vähintäänkin innoitus on saatu verkosta. Eli siis sinällään toimittajat voisivat toimia esimerkillisesti ja kertoa taustoja vielä nykyistä useammin.

SRE:n tilaisuudessa esiteltiin myös M-Brainin kartoittamaa suomalaista, ruokaa käsittelevää nettikeskustelua. Mitenkään yllättävää ei liene se, että ruuasta kirjoitetaan paljon ja terve elämä hallitsee ruokakeskustelujen arvoa. Hinta tai eettisyys ei sen sijaan noussut esiin merkittävästi.

“Me tiedostavat” vs. tavikset?

Itse olin päivän tilaisuudessa läsnä etenkin sen vuoksi, että Kulutusjuhla-blogimme sai viime vuonna SRE:n Kuukauden blogi -tunnustuksen. Kuten jo silloin kirjoitin, niin SRE:ltä tämä palkitseminen on hyvä tapa saada näkyvyyttä ruuasta kiinnostuneiden netinkäyttäjien silmissä ja ruualla on erityinen merkitys kuluttajan elämässä, siis Kaj Ilmosen (2007) sanoin: “Ruoka on keskeinen biologisten, psykologisten ja sosiaalisten prosessien välittäjä elämässämme”.

Pöydässämme oli ylipäätään hyvää keskustelua Pastanjauhjien ja muiden pöytäseuralaisteni kanssa mm. ruuan hiilijalanjälkien mittauksesta, ruokaharrastuneisuudesta, maataloustukijärjestelmistä, luomusta, raaka-aineiden saatavuudesta ja kaltaistemme “ruokatiedostavien” kenties vääristyneestä mielikuvasta siitä, miten ihmiset ajattelevat ruokaansa.

Ruoka puhuttaa, mutta meneekö keskustelu välillä sitten liian “elitistiseksi” ja karkaa arjen ulottumattomiin?

Että hyvähän se on täältä Hakaniemen hallin ja runsaiden erikoiskauppojen nurkilta kertoilla, miten kiva on kokeilla kaikenlaista, vaikka sitten eettis-ekologista sapuskaa, kun on mahdollisuus ostaa monenlaisia raaka-aineita.

Ja kun minunkaan ei tarvitse kokata kuin itselleni (ja välillä vapaaehtoisesti ystäville), niin onhan se toista kuin huolehtia esimerkiksi lapsiperheen arjen ruokapyörityksestä.

Lisäys seuraavana päivänä:

SRE:n tiedote Ruokapuhe elää netissä – ihmiset hakevat reseptejä ja vertaistukea

Pastanjauhajien blogikirjoitus päivän kokemuksista: Nettiruokaa