Sitran Maamerkit-ohjelma arvioi, että suomalaisella maaseudulla voi olla edessään hyvä tulevaisuus. Parhaiten menestyvät ne kunnat, jotka osaavat vastata uusien kuluttajaryhmien kysyntään.

“Ekologisuutta arvostavien ja parempaa maailmaa rakentavien Lohas-kuluttajien määrä kasvaa jatkuvasti ja tästä kysynnästä avautuu aivan uusia mahdollisuuksia maaseudulle ja sen merkityksistä ammentavalle liiketoiminnalle, sanoo Jyri Arponen Sitran Maamerkit-ohjelmasta.”

Maaseutuoptimismi on vahvassa nousussa, ja maaseudun tulevaisuuden merkityksen nähdään kasvavan.

Eli siis hyvin näyttäisi suomalaiselle maaseudulle käyvän. Mutta tietyistä vanhoista kaavamaisista ajattelutavoista pitäisi varmasti päästä irti.

Eräs tuttuni lähetti kuvan Joensuun lentokentältä (kenttä sijaitsee kotikunnassani Liperissä):

Miksi ihmeessä rakennetaan tällaisia vastakohtia? Helsinkiläistynyt liperiläinen lähinnä masentuu moisesta. Maalla syytetään helposti kaupunkilaisia siitä, etteivät he arvosta eivätkä ymmärrä maaseutua. Mutta ei sitä ymmärrystä kaupunkilaisiin näytä liikaa olevan, jos tällaisella valomainoksella uskotaan vetovoiman kasvavan.

Olen kohtuullisen potentiaalinen paluumuuttaja kotikonnuilleni. Siellä ovat juureni, vanhempani ja jonkinasteinen tunneside. Enkä varmaan olisi lainkaan hullumpi kunnan veronmaksaja, ja saattaisin jopa työllistää itse itseni. (Totuuden nimissä on mainittava, että maalla asumisessa on kokemukseni mukaan myös runsaasti heikkoja puolia, jonka vuoksi en mitenkään hingu elämänmuutosta).

Mutta ilmakuva Liperistä ei ole se tekijä, joka minua houkuttaisi, etenkään, jos sille nostetaan vastakohdaksi “Ruuhka-Suomi”. Minun Helsinkini ei ole autoilua, vaan kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Enemmän olen joutunut autossa istumaan Liperissä, jossa matkat lähimpään kauppaan ovat pitkiä ja joukkoliikennettä pidetään toimivana, jos kerran päivässä menee linja-auto.

Joten siis Liperin kunta: muuttakaa viestinne lentokentällä toisenlaiseksi. Kertokaa vaikka siitä, että Liperissä on mahdollista saada järvikalaa kotiinkuljetettuna tai perunoita kylän viljelijältä. Tai että rivitaloasunto on niin halpa, että helsinkiläistä melkein huvittaa (kaikki eivät välittömästi haaveile omakotitalosta). Varmasti keksitte vielä jotain paljon parempaa.

Mutta älkää jumiutuko omiin ennakkoluuloihinne eteläisemmästä Suomesta.

Samalla sitten voitte alkaa suhtautua vakavasti niihin, jotka haluavat kasvattaa omaa ruokaa luomuna ja siinä sivussa muillekin. The New York Timesissa oli juttu, jossa kerrottiin, miten uusi sukupolvi haluaa ryhtyä maanviljelijöiksi.

Siellä päin maailmaa maanviljelyssä on menossa aivan uudet tuulet. Kun ihmisten halua tietää ruuantuotannon taustoista on kasvanut, on lisääntynyt kysyntä tehomaataloudesta poikkeaville tuotantotavoille. Pari-kolmekymppiset vaihtavat maanviljelijöiksi. Vaikka osaaminen on heikkoa, niin intoa oppimiseen riittää.

Sitran raportin perusteella myös Suomessa olisi mahdollisuudet samankaltaisiin suuntauksiin. Tuskin kovin monesta silti tulee päätoimista viljelijää, mutta arvostus maatalouteen ja maaseutuun on varsin hyvällä tasolla.

Viime viikolla minulla oli ilo päästä kuuntelemaan futuristi Elina Hiltusen (joka on minulle tullut tutuksi aikoinaan ennen kaikkea Heikot signaalit -blogistaan) kertomana Finpron ajatuksia tulevaisuuden kuluttajista. Nuo kolme mainittua ihmisryhmää kuuluvat Finproon syyskuussa julkaisemiin tulevaisuusnäkymiin, ja moni kohta kuulosti kovin tutulta jo pelkästään oman elämäni perusteella.

Urbaani sopeutuja kierrättää, keksii ja kehittää. Uuden urbaaniuden myötä kaupunkilaiset pyrkivät toimimaan yhdessä esimerkiksi kaupunkiviljelyn tai aikapankkien avulla. Kulutuskäyttäytyminen on myös äänestämistä: esimerkiksi yritys voi luovuttaa voittonsa hyväntekeväisyyteen.

On/off-maailmassa liikkuvat niin bittivirtasurffarit, viestivirran kuninkaat, kuminauhayksilöt kuin tunnenikkarit. Osa heistä haluaa olla yhteydessä kaikkiin kaikkialta ja verkko on päällä koko ajan. Toiset taas haluavat rajoittaa virtaa ja jättäytyvät tarkoituksella pois. Kuminauhayksilöt keräävät parhaita paloja eri kulttuureista.

Rohkea rokan syö -porukassa näkyy mm. leikkiminen ja riskibisnes. He rikkovat normeja ja toimivat nopeasti, epäonnistumista etukäteen liikaa pelkäämättä. Epänormaalius on huomiotalouden kasvateille sallittua.

Tutuilta nämä siis kuulostivat ennen kaikkea siksi, että löysin itseni monesta lokerosta. Olenhan minäkin pistänyt pienen viljelypalstan Torkkelinmäellä takapihalleni ja tavara- ja vaatehankinnoistani osa on kierrätettyjä, käytettyjä, saatuja, pikkurahalla ostettuja tai löydettyjä. Lisäksi haluan painottaa sitä, että vaikka yksittäisen yksilön toiminta ei ympäristöongelmia ratkaise, on se silti viestini myös yrityksille ja yhteiskunnalle suuremmista muutostoiveista.

Bittivirrassa porhallan vauhdilla, mutta myönnän, että usein tekee mieli myös rajoittaa menoa. Oman työni tekeminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, joten voin helpohkosti lähteä Sveitsiin puoleksi vuodeksi.

Mutta olenko rohkea? En ole niitä, jotka huoletta ottaisivat riskejä eivätkä pelkäisi epäonnistumista.

Aapron Wesa kirjoitti Kulutusjuhlan Urputusjoulukalenterin ensimmäisessä tekstissä:

“Minä epäonnistun yleensä ennemmin, pääasiassa koska elän mukavuusalueella. En halua häiritä sitä ottamalla liian suuria riskejä, kuten viemällä aikaa helpolta elämältäni.”

Vaikka epämukavuusalueella olen oppinut paljon, niin minussa on samaa turvallisuushakuisuutta kuin Wesalla. Mutta kyllä Wesa mielestäni on melkoinen leikkijä ja laittaa itsensä likoon: kannattaa lukea ne muutkin Urputusjoulukalenterin tekstit.

Procommaa, somea ja Suhdetta

Elina Hiltusen puheenvuoro oli osa ProComin järjesteämää koulutustapahtumaa. Samassa yhteydessä julkaistiin myös Procomman ensimmäinen numero, joka käsittelee sosiaalista mediaa.

Minä kirjoitin julkaisuun artikkelin “Tolkkua hälyyn ja hypeen“: tekstini perustuu Teemu Arinan, Christina Forsgårdin (tällä hetkellä pinnalla erityisesti Suhteen vuoksi) ja Janne Matikaisen yhteishaastatteluun.

Minä, kuten useat muutkin kuluttajat, lienen varsin turhautunut ja pettynyt monien yritysten toimintaan. Muun muassa siksi, että jatkuvasti tulee tietoja, joiden perusteella tuntuu, että minua on viilattu linssiin.
Kuten esimerkiksi kuuluisat nahkalihapullat (jotka eivät tosin henkilökohtaisesti sinällään hetkauttaneet, mutta tuotteiden nimeäminen harhaanjohtavasti on väärin: kanannahkan hyödyntäminen jalosteisiin on toki järkevää).

Tai että suomalaisella imagolla ratsastavan firman tuotteet valmistetaan maissa, joiden työolosuhteiden maine on monin kohdin heikko.

Valmistusmaiden kertominen olisi askel läpinäkyvyyteen

Taannoin joku pisti Twitterissä viestiä Iittalan tuotteiden valmistusmaista. En olettanut, että kaikkea valmistetaan Suomessa (onhan esimerkiksi Kuningaskuluttaja tehnyt pari vuotta sitten jutun Muumi-mukeista ja siitä, että niistä osa tehdään Thaimassa), mutta halusin selvittää, mistä maista Iittalan mukeja ja muita astioita tulee.

Yritin etsiä Iittalan sivuilta tietoa tuotantomaista. En löytänyt: esim. Tuote FAQ -sivu ei kertonut aiheesta mitään. Voi olla, että jossain jotain mainitaan, mutta nopea nettiselailuni ei siis tuottanut tulosta.

Siispä soitin Iittalan asiakaspalveluun ja kysyin tuotantomaita. Sain selville, että Suomen lisäksi tuotantomaita ovat seuraavat:
Aterimia valmistetaan Ranskassa, Etelä-Koreassa ja Kiinassa. Posliinia tulee Indonesiasta ja Thaimaasta. Esimerkiksi suositut Taika-astiat, joita itseltänikin löytyy, valmistetaan Thaimaassa. Lasitavaroista pieni osa Saksasta. Teräksiset Aalto-kulhot Vietnamista.

Iittalan sivuilla on hienoja tekstejä tyyliin “Vähemmän on enemmän“. Toimintafilosofia kuulostaa hienolta.

Mutta ei kai olisi liikaa vaadittu, että vaikkapa Taika-astioiden tuotekuvauksessa kerrottaisiin, että valmistusmaa on Thaimaa? Sen jälkeen voisi sitten ryhtyä kyselemään, miten valvotaan tuotannon vastuullisuutta. Ainakaan omien mukieni pohjassa valmistusmaata ei kerrota, vaikka ilmisesti nykyisin monissa Iittalan tuotteissa “Made in…” -merkintä löytyy.

Minun silmiini tämä on sitä läpinäkyvyyttä, jota yrityksiltä haluan. En suoralta kädeltä tuomitse valmistusta Aasiassa, mutta haluaisin, että se tuotaisiin selkeästi tietooni. Iittala nyt joutui tässä kohteeksi, mutta ei tietysti ole ainoa firma, jonka valmistusmaat voisivat olla helpommin nähtävissä.

“Jäätelö, jossa on käytetty Reilun kaupan ainesosia”

Vielä ikävämmältä viilaus tuntuu, kun kyseessä on taho, jolta odottaa enemmän.

Suklaajäätelössä, jonka pakkauksessa komeilee Reilun kaupan merkki, ovat vain vanilja ja sokeri “reilua”. Tätä aihetta käsiteltiin Kulutusjuhlassa, ja kiitos vain Reilun kaupan edistämisyhdistykselle keskusteluun osallistumista. Kommentti vain ei välttämättä lohduttanut:

“- – - saadakseen Reilun kaupan merkin on yhdistelmätuotteiden täytettävä niille asetetut kriteerit: kuiva-ainepainosta Reilun kaupan raaka-aineiden osuus on oltava tuotteesta riippuen vähintään puolet tai viidennes.
Reilun kaupan raaka-aineista valmistettuja yhdistelmätuotteita voivat olla esimerkiksi vaniljajäätelö tai suklaakeksi. Näiden tuotteiden tuotepakkauksissa voi käyttää Reilun kaupan sertifiointimerkkiä kuten muissakin Reilu kauppa -sertifioitujen tuotteiden pakkauksissa. Tuotteiden nimeämiseen on kuitenkin eri ohjeet kuin nk. ”yhden raaka-aineen” tuotteiden kuten banaanin tai kahvin. Yhdistelmätuotetta ei voi kutsua Reilun kaupan jäätelöksi vaan jäätelöksi, jonka valmistuksessa on käytetty Reilun kaupan raaka-aineita, jotta kuluttajalle ei syntyisi väärää mielikuvaa, että tuotteen kaikki raaka-aineet olisivat Reilu kauppa –sertifioituja.”

Niin, tuntuu vain siltä, että nimen kautta ollaan samassa tilanteessa kuin ns. nahkapullien kanssa.

Laajemmin huomiota Reilun kaupan osalta on herättänyt viime aikoina kahvi ja sen hinta. Mutta silti ostan Reilun kaupan kahvia edelleen, vaikka kauppa ottaa siitä enemmän katetta kuin tavallisesta kahvista. Uskon sen olevan parempi vaihtoehto tuottajille. Reilun kaupan edistämisyhdistyshän toteaa, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa kuluttajahinnan lopulliseen muodostumiseen.

Nyt olisi siis jollain vähittäiskaupalla hyvä paikka pieneen imagokohennukseen ilmoittamalla, että ryhtyvät ottamaan samaa katetta perusjuhlamokasta ja Reilusta.

Hyväntekeväisyyttä kännykkä ostamalla?

Moni hyväntekeväisyyskampanjakin saa kriittisen kuluttajan hämmentyneeksi. Esimerkiksi Laura Honkasalo kritisoi Tulva-lehdessä (4/10, s. 6) Roosa nauha -kampanjaa:

“Suomessa Roosa nauha -kampanja siivellä myydään keskiluokkaisille naisille ylikalliita ja usein täysin turhia tuotteita, joiden myyntihinnasta vain pieni osa menee rintasyöpätutkimukseen. Esimerkiksi 250 euron pinkistä kännykästä syöpätutkimus saa vain viisi euroa.
Tästä huolimatta Roosa nauha -kampanja on edelleen pyhä lehmä, jota ei saa kritisoida.”

Saako siis olla ilonpilaaja, joka nillittää tällaisista ja motkottaa mokomista?

Kaiken tämän jälkeen välillä tuntuu, että usein olisi niin kuluttajana kuin toimittajana helpompi olla piittaamatta ja sulkea aivot ja silmät.

Tietysti toimittajana on erityisen epämukavaa, kun kokee, että on luottanut johonkin lähteeseen tai haastateltavan sanomisiin ja myöhemmin käy ilmi, että ei olisi kannattanut. Siinä sitten soimaa itseään: olisi pitänyt perehtyä paremmin.

Vastuullisuuden vaikea arviointi

Mutta toisaalta etenkään nämä eettis-ekologiset kysymykset eivät ole helppoja. Kuten Outi Moilala kirjoittaa:

“Kumpi on vastuullisempi: Suuri kaupan alan yritys A, jolla on riskimaiden alihankkijatehtaissa ulkopuoliset riippumattomat tarkastukset, ja joka kilpailuttaa kehitysmaiden tehtaita ja hankkii ”joustavasti”?

Vai vanha vaatetehtaana aloittanut yritys B, jolla on samat baltialaiset tavarantoimittajatehtaat jo kymmenen vuotta? Ulkopuolisia tarkastuksia ei ole, mutta Riitta Suomesta on harva se viikko tehtailla ompelijoiden kanssa. Baltialaisilla ei ole työehtosopimusta.”

Ruffeksi naururypyin

Kimmoke tähän tilitykseen tuli Kemikaalikimaran Anja Nysténiltä. Hän haastoi meitä taviksia brändäämään itsemme ruffeiksi eli henkilöksi, joka

* analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä
* ei kumarra ketään
* kyseenalaistaa kaiken – myös omat kirjoituksensa

Tämä ruffeiluhan on tietysti oiva pyrkimys. Haastetta riittää, niin kuluttajana kuin toimittajana. Mutta erityisesti tykkään siitä, että “Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt.” Toivottavasti ne tulevat, vaikka maailman meno välillä vetää vakavaksi.

Lisäys: Tajusin, että jokuhan saattaa mieltää otsikon kuluttaja-toimittajan kirjoitusvirheeksi. Olenhan myös kuluttajatoimittaja. Mutta siis tavoite oli kertoa, että olen sekä kuluttaja että toimittaja, joka ähkii näiden samojen asioiden äärellä työkseen ja huvikseen.

Viime viikolla pääsin kertomaan Helsingin yliopiston taloustieteen laitoksen aloittaneille opiskelijoille (kyseisiä fukseja on yhteensä noin 80) opiskelu- ja työurasta.

Taisin tapani mukaan mennä hieman häröilyn puolelle: ammatillisena paatoksena tuskin voi pitää puheitani ukulelensoitosta, onnellisuudesta tai muusana olemisesta.

Mutta en minä halua erottaa työminääni joksikin erilliseksi osaksi. Sehän on yksi syy siihen, että nykyisin työskentelen yrittäjänä, vaikka silloin yhdeksän vuotta sitten fuksina en osannut moista vaihtoehtoa pitää kovin todennäköisenä.

Toiminimen perustamisen taustalla ylipäätään oli halu elää oman arvomaailman mukaista ja näköistä elämää. En sitä silloin ajatellut downshiftaamiseksi tai kohtuullisestamiksi, vaikka jälkikäteen niilläkin sanoilla toimintaani voi osaltaan kuvata.

Kohtuutta kirjallisessa muodossa

Kohtuullistaminenhan on edelleen vahvasti esillä mediassa ja monissa keskusteluissa. Eilen kävin Ritvan kirjanjulkkareissa ( “Kohtuus kaikessa – enemmän elämää vähemmällä“) ja olen tietysti otettu siitä, että pääsin kirjaan mukaan yhtenä kohtuullistajaesimerkkinä. On teokseen lainattu myös aihetta käsitellyttä Hesarin kolumniani.

Aikoinaan Ritva tuli tutuksi ensin bloginsa kautta. Suuri yllätys oli kuitenkin se, kun Ritva lähetti minulle tekstin, jossa hän arvioi netin kautta syntynyttä kuvaa henkilöbrändistäni. Sittemmin onnistuimme kohtaamaan myös kasvokkain.

On todella hienoa, että Ritvasta on tullut kirjailija aihealueella, jonka hän hyvin hallitsee!

Työniloa ja valinnanvapautta

Eilen julkaistiin myös Ilkka Halavan ja Mika Pantzarin tekemä EVA:n raportti, jossa YLEn uutisessa todetaan mm. seuraavaa:

“Tämän päivän ja tulevaisuuden työntekijät eivät enää näe työelämää uralla etenemisenä ja pitkänä jatkumona, jossa tulokset ratkaisevat. Yhä tärkeämpiä arvoja ovat työnilo, valinnan vapaus, itseohjautuvuus ja oma aika. Linjassa johtaminen ja pelkät palkkahoukuttimet eivät riitä.”

Ja sitten vielä tänä aamuna Tuomas Enbusken ohjelman aiheena oli Mikä ihmeen downshiftaus? Keskustelemassa olivat Osmo Soininvaara, kohtuullistajanakin tunnettu WWF:n Sampsa Kiianmaa ja Alma-median henkilöstöjohtaja Mari Vuorre.

Koska itse olen varsin monesta asiasta pintapuolisesti ja lyhytjänteisesti kiinnostunut, niin myönnän, etten ole enää oikein jaksanut seurata kaikkea kohtuullistamiskeskustelua: omalta osaltani aihe tuntui riittävän tuoreelta vuosi-pari sitten. Onneksi siis muut tekevät ja seuraavat.

Epävarmuutta oppii näköjään sietämään

Mutta tuon viime viikkoisen fukseille puhumisen myötä muistin hyvin, millainen epävarmuus silloin kymmenisen vuotta sitten liittyi omaan tulevaisuuteen. Mitä ihmettä sitä isona tekisi? Miksi? Kai sitä toivoi löytävänsä jonkun selvän kutsumuksen ja paikan.

Jälkikäteen on helppo havaita oman tekemisen tietty punainen lanka. Viestintä on roikkunut mukana lukioikäisestä alkaen. Lisäksi kulutus ja sitä kautta arkinen toiminta on aina ollut kiehtovaa.

Mutta ei se epävarmuus tulevaisuudesta ole vieläkään täysin poistunut. Sen on oppinut hallitsemaan, kun kokemuksen kautta on saanut havaita, että kyllä sitä pärjää. Ja pärjää ihan kivasti, vaikka ei ole vakitöissä ja tienaa suuria summia.

Huomenaamuna kohtaan taas tuoreita yliopisto-opiskelijoita. Tällä kertaa kyseessä ovat Tampereella journalistiikan opinnot aloittaneet, ja minun aiheenani on freelancerin elämä.

Kaunokirjallisuudesta, kuten niin monesta muusta kulttuurituotteesta, poimin helposti kuluttamiseen liittyvät näkemykset. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja oli kulutuskriittisissään kommenteissaan ja ajatuksissaan osuva ja hauska.

Valitettavasti en ole kuunnelmaa (jonka perusteella kirja on koottu) kuullut, vain lukenut kirjan, mutta toimii tämä tekstinäkin. Enkä voi kuin kadehtia Kyrön tapaa kirjoittaa.

Oli siis pakko poimia muutamia kulutuspätkiä blogiin asti.

Talouden kasvattamisesta kulutusta lisäämällä:

“En maksa ikinä mistään turhasta. Suurinta valehtelua ja vastuuttomuutta on tämä metakka, että pitäisi tuhlata rahaa että talous pysyisi hyvänä. Kyllä ei ole vaikeaa katsoa tiliotetta ja miettiä onko enemmän rahaa kun sitä jättää käyttämättä vai onko enemmän rahaa kun panee kaiken haisemaan niin kuin huvipurren omistajat.

Alennusmyynti on rikkauden alku. Ostamatta jättäminen on minunkin poikani perinnön kulmakivi.”

Kahvista ja pakkauksista:

“Entä minkä tähden ne ovat niin samanlaiset ne paketit pannujauhatuksessa ja suodatinjauhatuksessa? Minkä takia meidän houkuteltiin seitsemänkymmentäluvulla hankkimaan keittimet, kun pannussa saa samassa ajassa paremmat sumpit? Kyllä ei usein ymmärrä.”

Mainonnasta:

“Kyllä en syö pitsoja enkä tarvitse apua laina-asioissa enkä ole lähdössä kuumiin maihin lomalle. Pitsamainoksen voi vielä ymmärtää ja hyväksyä, se on paikallinen yrittäjä, se tervehtii jos nähdään. Mutta mitä ne on nämä ylikansallisten yritysten kolmesataasivuiset kirjat, joista voi tilata koko maailman.”

Kauppojen koosta:

“Minä ymmärsin oikein hyvin pitkin supermarkettihallin käytäviä itkeviä lapsia. Eihän ihmisiä ole tarkoitettu niin suureen, kirkkaaseen ja paljouteen. Kaupan pitää olla sellainen missä ylettyy keskeltä myymälätilaa jokaiselle hyllylle ja tiskin takana Väisäsen Seppo juttelee letkeitä ja paloittelee karjalanpaistilihoja ihan sen määrän mitä pyytää.”

Elintasosta ja köyhyydestä:

“Ei ruoka maksa liikaa.
Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen.
Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää jos vertaa nälkävuoteen neljätoista.
Kyllä tulee toimeen kunhan on nuuka ja niukka. Kyllä olen monesta asiasta valittanut mutta en rahanmenosta koskaan, koska se olen minä joka sitä käyttää ja itseäni minä pystyn hillitsemään vaikken maailmaan kykenisikään vaikuttamaan.”

- – -

Kirjaa on kehunut myös mm. Project Maman Katja.

Itse lainasin kirjan kirjastosta (jälleen kerran kehut kirjaston Bestseller-hyllylle, jonka ansiosta uutuudet päätyvät usein nopeasti luettavakseni).
Mutta kyllä minä niin tästä kirjasta mieleni ilahdutin, että voisin jopa lahjaksi muille ostaa.