Huili-lehdessä 5/2011 julkaistu kolumnini. Kiitos Facebook-tovereille, jotka jakoivat ajatuksiaan aiheesta silloin kun kolumnia suunnittelin!

Viime kuukausina ei ole voinut välttyä kotoilulta. Siis tuolta termiltä, jonka mukaan puuhastellaan kotona: leivotaan sämpylöitä, askarrellaan nimikyltit wc-pyyhkeisiin, kasvatetaan minitomaatit, askarrellaan sisustustyynyihin koristekukkaset ja säilötään omenasosetta.

Jostain syystä kotoilun hehkutus tuntuu minusta hieman häiritsevältä. Kotoiluvastaisuudesani lienee ripaus ärsytystä siitä, miten nauttimastani kotioleilusta yritetään tehdä jotain suurta ilmiötä.
Käsittääkseni suuri osa suomalaisista jakaa tyytyväisyyteni ajanviettoon kotona. Koti on paikka, joissa useimmat viihtyvät vähintään kohtuullisen hyvin. Ei sen toiminnan ympärille tarvitse rakentaa erityistä ilmiötä, saati kaupallistaa sitä harrastukseksi.
Minä haluan vain olla kotona, en kotoilla.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen kokee itsensä yksinäiseksi. Koteihin panostaminen ei varmasti vähennä heidän yksinäisyyttään. Kotoilijat tietysti sanovat, että he kutsuvat aktiivisesti vieraita kylään ja huikkaavat naapurille tervehdyksen.
Mutta varsinaista ja paljon puhuttua yhteisöllisyyttä kotoilu tuskin lisää. Kotoilun jonkinlaiset esiäidit, martat, ovat aina suunnanneet katseensa myös ulos kotipihastaan ja toimineet aktiivisesti yhdessä. Kotoilijat sen sijaan näyttävät suunnistavan korkeintaan kesämökeilleen.

Kotoilua väitetään ekologiseksi. Lienee totta silloin, jos luovutaan esimerkiksi lomamatkoista ja nautitaan lähimatkailusta.
Muutoin tuntuu, että kotoilu ei ole erityisen ekovalintaa. Kierrätys ja tuunaus ovat tietysti suositeltavaa silloin, kun tavaralle on oikeasti tarvetta.
Mutta onko se nyt niin ekoa väsätä vanhasta kukka-amppelista korvakorut yhtä juhlailtaa varten? Tai huovuttaa sukulaisille joululahjoiksi servettitelineitä vanhoista villapaidoista?

Eräs tutuista oli myös sitä mieltä, että hän kotoilussa ärsyttää “vähän sinne päin” -ajattelu. Kaikenlaista kasaillaan, mutta ei välttämättä suunnitella kovin hyvin. Toteutus voi jäädä heikommaksi, mutta pääasia on, että itse on tehnyt.
Kuka muka haluaa niitä epämääräisiä, huovutettuja servettitelineitä?

Kotoilu näyttäytyy jatkeena jo pidempään vallinneeseen sisustusbuumiin. Kotiin panostetaan aikaa, rahaa ja vaivaa. Kun keittiö on remontoitu, niin olisihan se hölmöä olla kokkailematta.
Mutta vaikka haistelen mielelläni omassa kodissani pullantuoksua, niin ei se tarkoita, ettenkö nauttisi hyvistä tuoksuista myös kahvilassa. Siellä kahvilassa voin lisäksi vilkuilla naapuripöytiin, tavata sattumalta tai tarkoituksella tuttuja ja joskus jopa ajautua keskusteluun tuntemattomien kanssa.

Eikä kaikki ole automaattisesti parempaa siksi, että se on itse tehtyä. Usein se ammattilaisen tekemä pulla voi olla maistuvampaa ja kuohkeampaa kuin oma leipomukseni.

Saako netti meidät joskus älähtämään turhan pienistä kuluttajan elämän heikommista kokemuksista? Välillä siltä tuntuu. Tästä aiheesta kirjoitin Leo Straniuksen blogiin vieraskynätekstin.

Samalla muistutin, että välillä palautetta pitäisi antaa suoraan yrityksiin. Mielellään vaikka näppäimistön näpyttelyn sijaan ihan oma suu aukaisemalla. Kehut ilahduttavat kenen tahansa päivää.

Vieraskynäblogitekstit näyttävät ylipäätään nyt yleistyneen. Tuntuu, että aktiiviset kirjoittajat kirjoittavat pyynnöstä yhä yleisemmin muuallekin kuin vain omaan blogiinsa. Kyseessä on tietysti yleensä molemminpuolinen etu: vieraskynäily leviää lukijajoukolle, jota ei pelkästään omalla blogilla tavoittaisi, ja toisaalta vieraskynät vastaanottava saa todennäköisesti hyvää sisältöä.

Megaklinikan hammashoidossa hallitaan myös tietotekniikka

Hyvästä palautteesta mainittakoon eiliset kiitokseni. Kehuin Megaklinikan hammashoitopalveluita Kulutusjuhlan tekstissä. Vaikka varasin ajan vain hampaiden tarkistukseen, niin poistuin hoidosta kolmen paikan ja suuhygienistin tekemän hoidon jälkeen. Eli ei siis enää tarvitse ravata lääkärille.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Megaklinikan toimiva järjestelmiä ja mietittyä konseptia, jossa esim. lääkärit vaihtavat huoneita (eivät potilaat) ja asiakkaalle voidaan varata niin paljon aikaa kuin hoitotilanne näyttää tarvitsevan.

Lääkäri ja hoitaja näyttivät myös hallitsevan hyvin käyttämänsä tietotekniikan, joka on tietysti edellytys tällaiselle toiminnalle. Muutamalla klikkauksella sain esimerkiksi hinta-arvion.

Viime viikolla istuin datajournalismin seminaarissa, tällä viikolla kuluttajapoliittisen ohjelman pohdinnoissa. Näitä yhdistivät näkemykset tiedonjakamisen merkityksestä.

Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

Sveitsissä kohtasin muutamia kiinnostavia yritysten vastuullisuuteen ja siihen liittyvään viestintään liittyviä esimerkkejä. Olen ajatellut hyödyntää niitä mm. koulutuksissa, mutta on tietysti järkevää esitellä jotain blogissakin. Tietysti tällaisen lihakaupan kohdalla voi todeta, että “No se Sveitsi on niin erilainen kuin Suomi, ei täällä edes ole noita lihakauppoja”, mutta eiköhän tapauksesta voi silti ottaa oppia.

Siksi nyt pääsee esiin Jenzerin lihakauppa, jonka kotipaikka sijaitsi Arlesheimissa eli tuossa noin 10 kilometriä Baselista olleessa kylässä, jossa asuimme.

Jenzer tuli tutuksi jo ennen muuttoa, kun katsastin yrityksen nettisivut. Siellä lävähtää hieman ärsyttävästi pyörimään video, jossa kerrotaan sveitsinsaksalla yrityksestä, sen tuotteista ja toiminnasta. Vaikka teurastusta ei näytetä, niin videolla kuvataan mm. lihojen paloittelua ja makkaranvalmistusta. “Naturakvalitet” on usein toistuva sana. Se ei ole luomua, mutta tietysti vihjaa laatuun panostamiseen. Yritys ostaa lihansa pääsääntöisesti pohjoisesta Sveitsistä: taustalla ovat ajatukset laadukkaasta lihantuotannosta, jonka taustat tiedetään, sekä kuljetusten minimointi.

Nettisivuilta löytyy tietoa myös yrityksen ympäristöpanostuksista Ökologie-osastossa. Siellä mainitaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen ja vedenkulutuksen vähentämistavoitteet.

Mielenkiintoisesti perusympäristöystävällisyyslausunnoista poikkeaa tieto siitä, että Jenzer toimittaa tuotteitaan vain lähellä toimiville ravintoloille. Lisäksi 80 prosentilla työntekijöistä työmatka on maksimissaan 10 kilometriä.

Vielä kiinnostavammaksi tämän maininnan tekee se, että lähellä työpaikkaa asuminen on otettu mukaan myös rekrytointi-ilmoituksiin. Talvella Jenzer haki töihin kuljettajaa. Yhtenä kriteerinä oli asuminen lähialueella. Tietysti Baselin seudulla tällaista on helpompi vaatia kuin esimerkiksi hajanaisemmassa Suomessa.

Monissa seudun ravintoloissa törmäsimmekin ruokalistoissa mainintaan, että makkarat tai muut lihatuotteet ovat Jenzeriltä. Hyvämaineista lihakauppaa siis halutaan tietysti tuoda esiin myös ravintolaruokailijoille.

Kuten monilla muillakin keskieurooppalaisilla yrityksillä, niin Jenzerin lihakaupalla on yli sadan vuoden historia. Se tuo tiettyä painoarvoa toimintaan. Kaikki paikalliset tutut, joille Jenzerin mainitsivat, tiesityvät yrityksen ja kehuivat tuotteita. Hintoja tosin pidettiin korkeina: Baselin alueella hintavertailua voi tehdä myös selvästi halvempiin Saksaan ja Ranskaan.

Itse en kovin paljon lihaa syö, mutta meille tuli tavaksi ostaa Jenzeriltä kerran viikossa makkaroita ja mahdollisesti muitakin tuotteita, kuten tuorepastaa tai juustoa. Erilaiset kausituotteet, kuten karhunlaukka tai omena, näkyivät makkaroissakin. Palvelu liikkeessä oli aina hyvää (yleisesti ottaen Sveitsi ei välttämättä ole mikään erityisen hyvän palvelun maa ainakaan ulkomaalaisille): irtotuotteet ostettiin tiskin takana hääränneiltä myyjiltä, joten niitä sai juuri haluamansa määrän.

Keväällä ostimme Jenzeriltä laadukasta parsaa. Kyseiset parsat tulivat parinkymmenen kilometrin päästä Saksan puolelta. Myyntitiskillä oli selvitys ja kuva parsoja viljelevästä perheestä. Tarkkoja alkuperätietoja jaettiin myös muista tuotteista auliisti.

Entäs sosiaalinen media ja muu markkinointi? Jenzeriä ei valitettavasti löydä Facebookista (seuraisin mielelläni), tuskin Twitteristäkään. Sen sijaan Jenzer näytti käyttävän resursseja mm. paikallislehden pieniin etusivuilmoitukseen, maastopyöräjoukkuun sponsoroimiseen (Goldwurst-Power -paidoilla varustettuja fillaroijia näki usein) ja pakettiautojen näkyviin teippauksiin.

Jenzerin opetuksena mielestäni on siis se, että myös lihakauppa voi toimia vastuullisesti. Oleellista on toiminta (kuten laadukkaat tuotteet, hyvä palvelu, avoimuus myytävien tuotteiden taustoista, selkeät tavoitteet toiminnan kehittämiseksi) ja se, kuinka toiminnasta viestitään. Kun vastuullisuus näkyy uskottavasti esimerkiksi rekrytointi-ilmoituksissa, niin on helppoa ajatella, että tämä yritys haluaa tehdä voittonsa kestävin keinoin.

Silloin myös asiakkaana on valmis maksamaan makkarastaan enemmän kuin jossain kasvottomassa yrityksessä.

Loppuun vielä tilastotietoa:
Sveitsiläiset syövät vuodessa lihaa selvästi vähemmän kuin suomalaiset eli viime vuonna n. 54 kg/hlö, (Suomessa luku on yli 70 kg). Tosin määrä on ollut Sveitsissä kasvussa.

Tämä on osa Elonmerkki 2011 -tapahtuman blogikirjoituksia, joita teen 14 muun kirjoittajan kanssa.

- – -

Kuluttaja-asenne leviää työelämään, sanoivat Mika Pantzar ja Ilkka Halava EVA:lle tekemässään raportissaan viime vuonna.

Sen vahvisti osaltaan myös Christian Lindholm: kun totumme käyttämään hyvin suunniteltuja ja helppokäyttöisiä järjestelmiä kotona, niin vaadimme niitä työhönkin.

Jos et vielä ole kokeillut Dropboxia, niin kannattaa testata. Se sai Lindholmin toteamaan, että jopa tiedostojen hallinta voi olla mukavaa.
Ehkä peräti rakastettavaa: Dropbox tekee esimerkiksi tekstien ja kuvien varmuuskopioinnista ja jakamisesta eri koneiden tai ihmisten kanssa vaivatonta.

Lindholmin mukaan designin pitäisi olla Dropboxin kaltaista. Tai palvelumuotoilun sellaista kuin suomalaisen passin noutamisen, joka Lindholmilla oli sujunut hyvin kätevästi.

Dropbox ei kuitenkaan toiminut esimerkkinä vain hyvästä järjestelmästä. Se oli Lindholmille esimerkki myös siitä, miten digitaaliset start up-firmat ja internet vaikuttavat muiden yritysten tekemiseen. Aiemmin b-to-b -yrityksen ei ole tarvinnut juurikaan miettiä tuotteiden käytettävyyttä:

“On valtavasti softaa, jonka suunnitteluun ei panosteta: loppukäyttäjä on jonkun palveluksessa ja sille maksetaan palkkaa siitä, että käyttää sitä softaa, joten se voi olla paskaa, koska siitä saa palkkaa.”

Kiitos siis kaikille niille kuluttajille suunnatuille, usein ilmaisille, järjestelmille, joita minäkin käytän aktiivisesti ja jotka toimivat paljon paremmin kuin yritysten jähmeät ohjelmistot. Gmail toimii mainiosti sähköpostina. Blogialustat muuttivat käsitykseni verkon sisällöntuotantojärjestelmistä ja saivat odottamaan samoja, helppokäyttöisiä ratkaisuja muiltakin.

Kuluttajakansalainen tavoittelee merkityksellisyyttä omassa elämässä. Sitä samaa tavoittelemme työssämme. Eikä hyvä design silloin ole ainakaan haitaksi.