“Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

“Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on “kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin “Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

“Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Tänään tuo sivusto aukesi. Aiheelle on myös oma Facebook-sivu.

Myönnän, että tätä touhua piti harkita tavallista tarkemmin. Stora Enson maine vastuullisuusasioissa ei ole keikkunut kovin korkealla.

Toisaalta se oli yksi kimmoke suostua: koen paremmaksi sen, että firmat lähtevät netissä mukaan keskusteluun ja tätä avoimuutta on sinällään hyvä suosia.

Lisäksi tietysti asiaa piti harkita siksi, että nettiprojektissa esiinnytään videolla. Siis koko olemus lävähtää esiin, ei vain nimi.

Mutta myönnän, että oli myös kiehtovaa päästä kokeilemaan, miltä tuntuu pälättää videolle ja englanniksi. Käytännössä sain etukäteen kuluttajanäkökulmaisia kysymyksiä ja vastailin niihin vapaamuotoisesti. Lisäksi omaan esiintymisosuuteni kuului esittää sivustolla oleva testiin liittyvää aineistoa.

En siis osallistunut sen laajemmin sivuston suunnitteluun, vaan olin mukana omien esiintymisteni verran.

Nyt, kun sivustoa vilkaisin, niin onhan se aika isokokoinen projekti. Kuinkahan moni jaksaa kuunnella ja katsella noita osioita? Itse tykkään netissä lueskella ja edetä nopeasti silmäilemällä, ja videosisältöön painottuvalla sivustolla se ei onnistu tuttuun tapaan.

Kiinnostavin osio mielestäni on Greenpeacen Sini Harkin ja Stora Enson toimitusjohtajan Jouko Karvisen keskustelu (“In the Spotlight”).

Nyt jään seurailemaan reaktioita. Millaista keskustelua ja kommentointia mahtaa herätä?

Entäs rapiseeko oma maineeni, kun tähän suostuin?

Koen, että yksilönäkin usein on parempi olla mukana meiningeissä ja pyrkiä vaikuttamaan sitä kautta: niinhän Porkkanamafiakin on pyörinyt eli hyvästä toiminnasta palkitaan yrityksiä. Stora Ensolla on varmasti toiminnassaan parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, niin kannustan firmoja nettiavoimuuteen ja keskusteluun. Haluan uskoa, että sitä kautta yritysten on oikeasti yhä vakavammin ja läpinäkyvämmin pohdittava toimintansa vastuullisuutta ja tehtävä aiempaa parempia ratkaisuja.

Ja kyllä tästä minulle tietysti myös palkkio maksettiin, jos joku sitä jäi pohtimaan Mutta en nyt ihan vain rahan vuoksi hommaan kuitenkaan suostunut: olisin kieltäytynyt, jos minut olisi esimerkiksi pistetty pölisemään esimerkiksi sellaista mainoshenkistä puhetta, johon en todellakaan itse olisi voinut uskoa.

Mutta tiedän, että monen mielestä osallistumiseni sivustolle on vähintään arveluttavaa. Olihan se myös minulle tiukan harkinnan paikka.

Illassa keskusteltiin niistä aiheista, jotka usein nousevat esiin: henkilökohtaisen elämän ja ammatti-identiteetin sekoittuminen, sosiaalisen median seuraamisen vaatimat resurssit ja siitä saatava hyödyt, kuluttajien suhtautuminen yritysten läsnäoloon verkossa, kuka ja miten saa nettikeskusteluissa luottamuksen (ja pääsee näin vaikuttajaksi) tai se, milloin nettikeskusteluun pitäisi osallistua ja milloin ei.

Paristakymmenestä mukana olleesta muutama ei ollut Facebookissa. Mobiilisti nettiä käytti vain harva (poislukien sähköpostien lukeminen). Kukaan ei sanonut käyttävänsä Twitteriä (tili joillakin oli perustettuna).

Fazerin Liina Hemminki kertoi, että yrityksellä on kyllä tarkoitus lisätä Twitterin käyttöä, sillä se nähdään keinona tavoittaa mm. toimittajia. Hemminki totesi, että Fazerin etuna Suomessa on hyvä maine, joka näkyy myös nettikeskusteluissa. Fazerilla on luotu alustavia ohjeistuksia nettikeskusteluihin osallistumiseen, mutta tätä ohjeistusta työstetään edelleen.

Hemminki kommentoi, että hänen mielestään viestintäalan ammattilaisen pitäisi edes jollain tavalla kokeilla itse esimerkiksi Facebookia ja muita sosiaalisen median välineitä. Tottahan se on, että kun on mukana, on helpompi ymmärtää, mikä touhussa kiehtoo ja miksi ja samalla kehitellä keinoja siihen, miten nettiviestintää voidaan hyödyntää sosiaalista mediaa.

Huomenna mukana Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa

Huomenna olen mukana perinteisemmässä mediassa eli Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa keskustelemassa tuotantoeläimistä ja niiden oloista alkaen klo 21. Olen mukana kuluttaja-aktiivin roolissa ja toivottavasti keskustelusta tulee jollain lailla tolkullinen, vaikka paikalla on melkein parikymmentä ihmistä. Hiukan etukäteen hirvittää, onnistunko sanomaan sen, mitä haluan, vai tuleeko möläyteltyä jotain ihan muuta.

Varsinaisesta aiheesta kirjasin muutaman ajatukseni ylös Kulutusjuhlaan.

Tarinatalon ja YLEn yhteisprojekti Uusi Musta käynnistyi jokin aika sitten blogivetoisella nettisivulla ja kevään mittaan ohjelmaa kuullaan radiossa. Taustalla on Noora Shinglerin blogi Kemikaalicocktail, joka on kerännyt sankan kävijäjoukon ja vilkasta keskustelua viimeisen parin vuoden aikana.

Lauantaina Kemikaalikimaran Anja Nystén nosti kyseiset nettisivustot esiin journalistisesta näkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolla käydään vilkasta keskustelua (tosin yleläisiä ei käsittääkseni vielä ole näkynyt mukana keskustelussa):

“Kemikaalicocktail-blogi on tuottaja/toimittaja Noora Shinglerin henkilökohtainen – tai ainakin oli Uuden Mustan syntymiseen asti.  Toisaalta Shingler on blogissaan alusta asti tuonut selkeästi esille yleläisyytensä sekä asiatoimittajuutensa. Onko blogi nykyisin YLE:n, koska sen juttuja on Uuden Mustan sivustolla? Vastaako YLE blogin sisällöstä, koska Uuden Mustan alareunassa on YLE:n tiedot? Kuka ylipäänsä vastaa, kun toimittaja tekee mediataloon asiajuttuja ja käsittelee samaa aiheetta omassa blogissaan? Mikä on asiajuttua, mikä mielipidettä? Onko YLE Olotilassa, Uudessa Mustassa ja Kemikaalicocktalissa samat pelisäännöt?”

Blogit kiinnostavat näkökulmien vuoksi

Itse seuraan lukuisia blogeja, joita pidän kiinnostavina, mutta joiden tulkitsen viestivän nimenomaan omasta näkökulmastaan. Samaan tapaan voi tehdä johonkin asiaan omistautunut lehti tai tv-ohjelma.

Ne antavat osaltaan ajattelemisen aihetta, tiedonjyviä tai viestivät teemoista, jotka ovat nousemassa laajemminkin pinnalle esim. kulutuskeskusteluista. Yksiselitteisiä “totuuden torvia” ne eivät tietenkään ole, ja saatan suhtautua joihinkin esiinnostettuihin aiheisiin tai väitteisiin hyvinkin kyseenalaistaen, mutta silti blogi voi olla mielestäni kiinnostava.

Tällaiseksi “näkökulmablogiksi” olen mieltänyt myös Kemikaalicocktailin. Sen myötä myös Uusi Musta on asemoitunut samaan kategoriaan. Noora on vauhdikas persoona ja tuo sanottavansa äänekkäästi esiin. Tietysti osa siitä tykkää, osa ei.

Mutta ymmärrän Nysténin esiintuomat kysymykset journalismin rajasta tässä tapauksessa vallan mainiosti. Myös suhtautuminen kommentoijiin on yksi alue, joka näyttää Nysténin blogitekstin ja sen kommenttien perusteella kummeksuttavan osaa Kemikaalicocktailin ja Uuden Mustan seuraajista.

En itse tohdi väittää olevani merkittävä kulutuksen asiantuntija, saati tuovani blogeissani julki suuria totuuksia: katson maailmaa tietystä näkökulmasta ja se näkyy blogiteksteissäni. Kuten se ajatus, että me  yksinkertaisesti käytämme liikaa luonnonvaroja, eikä se parane vain sillä, että ostamme kirpputoreilta tai käytämme luonnonkosmetiikkaa.

Tärkeintä siis olisi muuttaa suhdetta tavaraan ja omistamiseen: pärjäämme paljon vähemmällä ja sen myötä esimerkiksi kemikaalien määrä vähentyisi.

Muokkaus 25.2.: Kirjoitusvirheiden korjailua, kiitos Maria

Lisäys 25.2.
Noora Shingler kommentoi aihetta Kemikaalicocktailissa todeten mm. seuraavaa:

“Siinä missä Uutta Mustaa ylläpitää useampi henkilö, on Kemikaalicocktail yhä vain minun ääneni ja asenteeni, ärhäkkyyteni ja hippeilyni blogin muodossa, aivan kuten tähänkin saakka. Ja minä olen aivan yhtä kriittinen ja äkkipikainen kuten aikaisemminkin. YLEssä tilaaja on tiennyt millainen tyylini on eikä ole sen linjan suhteen esittänyt muutostoiveita.

Kemikaalicocktailissa toimin bloggaajana, Uudessa Mustassa työskentelen tuottajana ja toimittajana. [- - -]

Mutta siinä missä vaikka tv-toimittaja haastattelee yhteen juttuun eri tahoja ja mielipiteitä, voi blogissa edetä vähitellen ja julkaista samasta asiasta eri mieltä olevien tahojen kommentit omissa postauksissaan, tavallaan pitkittää jutun eloa verkossa, ja kehittää keskustelua vähitellen (esim. asetaldehydikeskustelu).

Siinä missä vaikka uutisjuttu on tehty valmiiksi ja esitetään valmiina tv:ssä, blogijuttu vasta aloittaa elämäänsä kun eka postaus on saatu ilmoille.”

Lisäys 27.2.

YLEn Uusien palvelujen kehityspäällikkö Tuija Aalto nostaa esiin tämän kirjoittelun ja kommentoi osaltaan:

“Journalistin roolia verkossa tässäkin blogissa paljon pohtineena olen sitä mieltä, että toimittajalla on aina erityinen vastuu yleisölleen välittämänsä tiedon oikeellisuudesta, esiintyipä hän toimittajaroolissaan sitten yle.fi-sivustolla tai muissa yhteyksissä. Sosiaaliseen mediaan laajentuvan verkkoläsnäolon kautta toimittajuus ei rajaudu mediatalon omiin välineisiin.

Se, miten vahvalla asenteella tieto tarjoillaan, on eri asia ja siinä vapauksia voi ottaa vaikka kuinka paljon.”

Opas on verkossa minun näkemykseni mukaan hieman hankalina digipaper- ja pdf-versioina eli ei siis esim. kätevästi yksittäisille sivuille linkattavassa muodossa. Tekijän näkökulmasta sitä ei myöskään siis voi päivittää, kuten vaikkapa blogitekstejäni voisin.

Eihän oppaan laatiminen tietysti ollut täysin ongelmatonta. Ennen kaikkea huomasin vaikeudeksi sen, millä tasolla näistä aiheista kirjoittaisi. Tilaa on rajallisesti ja asiaa riittäisi, joten karsintaa joutui tekemään jo laatiessaan oppaan runkoa (sitä varten minulle asettiin toiveeksi käydä läpi eri kaupan osastoja).

Itselleni monet eettis-ekologisen kuluttamisen teemat tuntuvat loppuunkulutetuilta itsestäänselvyyksiltä. Tietoa näyttää minun silmiini olevan tarjolla runsaasti. Mutta moni muu kuluttaja ilmeisesti kaipaa vielä perustietoja.

Mutta oli kivaa tehdä laajempaa kokonaisuutta, kun sai keskittyä yhteen aihekokonaisuuteen rauhassa (että vinkvink vaan, jos tätä sattuu lukemaan joku taho, joka kaipailisi johonkin vastaavanlaiseen tekijää!).

Hyvää kritiikkiä Vihreässä Langassa

Kerroin itse oppaasta Kulutusjuhlassa (jonka tekstissä toivoin, että näissä vastuullisuusasioissa otettaisiin laajemmat näkökulmat eikä kaikkea aina sysättäisi kuluttajan harteille toteamalla tyyliin “anna palautetta, osta luomua”), Twitterissä ja Facebookissa.

Näissä vastaanotto oli myönteinen: oppaan ulkoasua kehuttiin ja sisältökin ilmeisesti koettiin “taviskuluttajalle” sopivana. Sivuille kohdistuvaa linkitysmahdollisuutta kommenteissakin kaivattiin. Samalla esitettiin havaintoja siitä, miksei omassa Prismassa saa hyviä luomukasviksia ja kyseltiin, miten tähän voisi vaikuttaa.

Onneksi Vihreän Langan (19.2.2010, s. 24) Lasse Leipola esittää aiheellista kritiikkiä:

“Kuinka moni on kuullut S-ryhmän tällä viikolla julkaisemasta Vastuullisen kuluttajan oppaasta? S-ryhmässä on nähtävästi päädytty siihen että paras tapa valistaa kuluttajia on tehdä se salaa.
Netistä löytyvä opas on ihan asiallinen, ja siitä löytyy eettisen kuluttamisen perusasiat, kuten kotimaisten kasvisten suosiminen ja reilu kauppa.
Tosin oppaan perusteella voisi kuvitella, että S-ryhmän kaupat ovat kuin maatilatoreja, joissa myydään pääasiassa raaka-aineita. Säilykkeistä ja pakasteista kirjoitetaan vähän, eineksistä ja puolivalmisteista ei juuri lainkaan.
Palmuöljyn haitallisuus mainitaan kosmetiikkaa käsittelevällä sivulla, mutta se jää kertomatta, että valtaosa palmuöljystä päätyy eineksiin, kekseihin, sipseihin ja muuhun ruokaan.”

Mitäpä tässä voisi oppaan kirjoittajana muuta kuin myöntää kyseiset puutteet? Vaikka oppaan tekstit luki tietysti lisäkseni useampi muukin, niin näihin ei kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi mainitusta palmuöljystä olen laatinut tekstin Yhteishyvä.fi -sivuille ja siinä käsitellään nimenomaan elintarvikkeiden palmuöljyä ja sen korvaamista muilla öljyillä mm. Rainbow-tuotteissa. Siis periaatteessa aiheesta olisi ollut todella helppoa mainita muutama rivi myös oppaassa, mutta niinpä se sitten oli kuitenkin jäänyt tekemättä.

Siksi olisi mainiota, jos pääsisin opasta muokkaamaan. Ehkä tulevaisuudessa sellaisen luominen onnistuu.

Mitä oppaasta viestimiseen tulee, niin käsittääkseni siitä kerrotaan vielä esimerkiksi Yhteishyvän printtiversiossa.

Vaikuttaako maineeseen – minun tai yrityksen?

Olen noin 2,5 vuotta tehnyt Yhteishyvä.fi -sivuille vastuulliseen kuluttamiseen liittyviä tekstejä, kuten Ekomatseja, yhtenä osana freekirjoitteluani. Yhteistyö S-ryhmän viestintään on sujunut hyvin, eikä esimerkiksi muuhun verkkokirjoitteluuni ole pyritty vaikuttamaan.

Itse olen yrittänyt olla tarkkana siitä, etten kehu esim. Kulutusjuhlassa S-ryhmää ilman mainintaa siitä, että myös teen heille jonkin verran töitä. Toisaalta olen tainnut pidättäytyä kehumisesta silloinkin, kun aihetta olisi voinut olla. Näin tietysti pyrin olemaan herättämättä turhia epäilyjä siitä, että kirjoitteluuni vaikuttaisi merkittävästi yhteyteni kaupparyhmään (jollain tasolla se varmaan vaikuttaa vähintään tiedostamatta: seuraan S-ryhmään liittyvää uutisointia varmasti tarkemmin juuri yhteyden vuoksi).

Käsittääkseni S-ryhmän viestinnässä siis koetaan, että minun nettitoimintani ja kulutuskriittisyyteni on hyväksi myös heille.

Mutta enpä ihmettele, jos herää kysymyksiä: ovatko nämä tekstit kunnon journalismia, kun ne tehdään yhtiölle, jonka tehtävä on myydä kaikenlaista ja saada ihmiset kuluttamaan, ja siinä sivussa esimerkiksi olla mukana ydinvoimahankkeissa?

Tai väheneekö tämän toimeksiantajan vuoksi uskottavuuteni netti- ja kuluttaja-aktiivina eli onko kaksinaismoralistista toisaalla kritisoida vähittäiskauppajärjestelmiä, mutta silti sitten tehdä vapaana kirjoittajana töitä heille? Olenko vain pelinappulana kuuluisassa firmojen harrastamassa viherpesussa?

Ongelmia siis riittää, niin kirjoituksissa kuin omantunnonkysymyksissä. Yhtä lailla kuin niissä arjen ostosvalinnoissa.

“Minulla on tällä hetkellä 151 Facebook-kaveria eli -surijaa. Taoitteenani on n. 500 facebooksurijaa. Olen varma, että saavutan tavoiteen vuoden loppuun mennessä, koska olen feissannut vasta kuukauden.”

Illalla kävin katsomassa stand up-esityksiä (peukut Henkalle!) ja sielläkin pariin otteeseen yritettiin luoda huumoria Facebookin avulla.

Päivän Hesarissa Jesse Itkonen pohtii, mitä tarkoittaa, kun poliisikin on Facebookissa.

Kun tapaan kavereita, usein jotenkin keskusteluissa sivutaan Facebookia. Onko huomannut sen tiedon, meinaako osallistua tapahtumaan, näkikö jonkun yhteisen tutun kommentin.

Tiistaina kävin puhumassa Porkkanamafiasta ja kuluttajien nettivaikuttamisesta TaiKissa graafisen suunnittelun opiskelijoiden luennolle. Jälleen törmäsin pohdintaan siitä, mitä sanoa niille, jotka tuhahtavat, että “en minä halua ihmisille kertoa kaikkea, ja onhan se FB outoa toimintaa!”

Virtuaalinen kahvihuone

Eli koska FBon ollut julkisuudessa usein negatiivisten puolien vuoksi, niin mielikuva FB:a käyttämättömillä on helposti kielteinen. Kuten Kati Parppei juuri kirjoitti:

“Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).”

“[- - -] kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa.”

Palaute- ja kommenttikanava

Facebookissa on siis elämää. Sitä on myös muualla netissä. Twitter- tai Facebook-kommentti tai Facebookiin viety blogiteksti kerää helposti kommentteja, mutta blogiteksteistä kommentit jäävät, kuten Sulopuiston Olli havainnollisti:

“Myönnän olevani silkka Pavlovin koira, joka kaipaa palautetta. Tilannetta ei välttämättä auta se, että olen freelancer, jolta siis puuttuu työyhteisön feedback – nettijuttuihin tulevia kommentteja en jaksa lukea kuin sellaisina päivinä, jolloin on todella hyvä ja itsevarma olo.

Samaa palautteen hinkua muuten havainnollistaa äskeisen työ-merkinnän päivässä saamien kommenttien määrä. Blogissa yksi, Facebookissa 30. Feibu-kommentit olivat vieläpä mainioita.”

Tapahtumatiedotusta ja läpänheittoa

Tietysti FB:ssa on ongelmansa. Taannoin seurattiin Qaikussa, miten Viileen käyttäjätili oli poistettu ilman kunnon perusteluja ja käyttöoikeuden palautus kesti aikansa.

Minä olen ahkera “feissaaja”. FB on työyhteisön korviketta, mutta myös yhteydenpitoa kavereihin. Samalla se on tapahtumatietojen välittäjä.

Tänä kesänä FB on toiminut päätiedotuskanavana mm. ultimate-peleillemme: missä ja milloin pelataan, ketä tulossa, vaikuttaako sää.

Lisäksi olen perustanut Helvetin Martat -ryhmän, joka on vajaassa kahdessa viikossa kerännyt parisataa jäsentä. Tämä sisäpiirivitsistä lähtenyt, rentoon ja joutilaiseen tyyliin elämään suhtautuvan ryhmän sivuille on kerrottu lukuisia vinkkejä HelMa -arkeen. Kyseessä on tietysti myös kunnianosoitus arvostamalleni Martta-järjestölle.

Facebook on siis sekä hyötyä, mutta tietysti huvia ja näennäisesti turhanpäiväistä toimintaa. Mutta sekin on tärkeää, aivan kuten se kevyt läpänheitto kommenteissa.

Kaikkea ei tarvitse paljastaa kaikille

Aallon Tuija on koostanut hyvän ohjeen siitä, miten FB:nkin yksityisasetuksia voi säätää. Kaikkea ei siis tarvitse paljastaa kaikille. Tämä tieto ei ole vieläkään tainnut levitä kaikkien korviin, etenkään heille, joilla on Facebookiin kielteisempi asenne.

Omalta osaltani olen mm. rajoittanut tililleni lataamien kuvien näkyvyyttä. En niinkään itseni takia, vaan kuvissa mahdollisesti näkyvien ystävien ja tuttujen vuoksi. Muutoin linjani on varsin avoin, sillä edelleen haluan luottaa siihen, että kun kertoo muutakin kuin “kiillotettua ulkokuorta”, niin tekee osaltaan parempaa maailmaa.

Ensiaskel kohti blogia otettiin kesäkuussa, kun WWF:n Sampsa (joka siis pelastaa sademetsiä) otti yhteyttä ja pyysi juttelemaan mahdollisesta blogiprojektista. Sittemmin olemme kokoontuneet muutaman kerran ideoimaan ja suunnittelemaan sisältöjä ja muita blogiin liittyviä asioita. Tässä on siis ollut puolisen vuotta aikaa vääntää omia aivojaan ja näkökulmiaan myös sademetsien suuntaan.

Blogiin tuntui olevan tarjolla sisältöä hyvin runsaasti. Niinpä sitten monista hyvistä ideoista on päässyt valikoimaan olennaisimpia, koska kaikkea ei parissa kuukaudessa ehdi käyttää. Kun nyt olen valmistellut tekstejä ja aiheita, niin tietysti myös suunnitelmat ovat hieman viilautuneet.

Omiin arvoihin sopivaa

Blogista siis maksetaan minulle, eli en suinkaan puhdasta hyväntekeväisyyttä tee. Itselleni on silti tärkeää, että jos lähden mukaan johonkin tällaiseen, niin voin myös itse allekirjoittaa minut palkanneen tahon arvomaailman. Tämän vuoksi en siis ihan kaikkien yritysten tai nettisaittien julkiblogistiksi suostuisi, vaikka siitä maksettaisiin isommatkin summat.

Mielestäni blogin ylläpito on sisällöntuotantoa siinä missä muukin kirjoittaminen, joten siitä pitää myös saada ansioita, kuten muustakin. Eli ei sen ansainnan pitäisi olla julkaisualustaan sidottu.

Kulutusviidakko-blogi on osa WWF:n sademetsien suojeluun liittyvää kampanjointia. Toivottavasti sen sisältö myös kiinnostaa ja kerää lukijoita: ensimmäiset tekstit ovat varsin tiukkaa asiaa, mutta keveämpääkin pohdintaa oman elämäni kulutusvalinnnoista ja sademetsistä on luvassa. Aihe tuskin saa sankkoja massoja kiinnostumaan, mutta toivottavasti onnistuu herättämään ajatuksia ja kiinnostusta.

Ja tietysti toivon, että blogi nousee myös Googlen hauissa esiin: olen tässä blogiin aineistoja kerätessäni havainnut, ettei sademetsistä ja kuluttamisesta loppujen lopuksi niin suuresti ole suomenkielistä materiaalia internetissä.

Tekemällä oppimista

Itselleni tämä on kiinnostava ja innostava projekti, josta varmasti myös oppii tulevaisuutta varten niin sademetsistä kuin tämäntyylisestä blogin kirjoittamisesta. Toivottavasti blogi täyttää myös ne odotukset, jotka sille on WWF:n puolelta asetettu.

Eihän tämä ole ensimmäinen suomalaisblogi, joka toteutetaan palkkaamalla ulkopuolinen kirjoittaja. Mutta luulisin, että ainakin ensimmäisiä sellaisia, joissa projektiblogia suunnitellaan ja pohjustetaan harkiten ja jossa kirjoittaja saa myös oikeasti selvän palkkion tekemästään työstä (käsitykseni mukaan suomalaisblogeista maksettavat palkkiot ovat yleensä satasia kuukaudessa, mutta useimmitenhan kyseessä on kirjoittaja, jolle blogi on kivaa lisätienestiä: minunhan pitää viestintähommilla oikeasti elättää itseni). Tietysti palkkio velvoittaa myös tekemään “kunnon” sisältöjä.

Pakko vielä tallentaa tänne kuvaruutukaappaus blogista:

Nettiin voi päätyä epävirallinenkin keskustelu

Yhtenä ajatuksena heitin taas sen, miten yritysten pitäisi tiedostaa se, että julkisissa tilanteissa lausutut sanat voivat päätyä verkkoon ja sitä kautta laajempaan levitykseen kuin mitä henkilö itse osaisi ajatella. Tästä julkisesta puheesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta asia tuli mieleeni eilen, kun luin Leo Straniuksen tekstiä Suomen Luonnonsuojeluliiton Ilmastoblogista:

“Heti seminaarin jälkeen HK Ruokatalon kaupallinen johtaja Antti Lauslahti liimautui kylkeeni kiinni ja halusi keskustella tarkemmin ruokapolitiikasta. Hänen mukaansa vaarannamme suomalaisten proteiinin saannin ja ruuan omavaraisuuden, mikäli esitämme lihansyönnin korvaamista kasvispohjaisilla tuotteilla. Yritin täsmentää hänelle sitä, että proteiinin tarve on kyllä tyydytettävissä soijapohjaisilla tuotteilla ja palkokasveilla sekä kerroin KotiMIPS-hankkeen yhteydessä tehdystä työstä liittyen elintarvikkeiden luonnonvarojen kulutukseen.”

Tuskin HK Ruokatalon Lauslahti oli tullut miettineeksi, että Leo kirjoittaa hänen kommenttinsa nettiin. Ja minä sitten levitän sitä sekä täällä että Kulutusjuhlassa.

Kun radiotoimittaja Kiasman johtajaa haastatteli

Mielenkiintoinen on myös Kiasman johtajan Berndt Arellin kirjoituksen siitä, miten hän koki radiotoimittajan työskentelytavan epäammattimaiseksi. Samalla tämä on yksi esimerkki lisää siitä, miten haastatellut voivat julkaista blogissaan oman näkemyksensä jutusta ja sen teosta, eli maineenhallintaa myös tätä kautta:

“Kyseisen haastattelun aluksi hän laittoi päälle nauhurin, alkoi lukea ennakkoon valmisteltuja kysymyksiä suoraan paperista ja nostamatta katsettaan siirtyi parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen käsittelemään kokonaan toista aihepiiriä: millainen olen museonjohtajana ja johtajana ylipäätään. Emme olleet sopineet tällaisesta ennakkoon eikä hän käsitellyt asiaa lainkaan ennen haastattelun alkua. Vaikutti siltä, että tämä aihepiiri olikin itse asiassa ollut koko haastattelun pääasia.

Minulla ei sinänsä ole mitään tällaista keskustelua vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että toimittaja tässä yhteydessä toimi epäammattimaisesti ja epäeettisesti täysin turhaan.”

Päivän esityksen kalvot ovat pitkälti tuttua tavaraa, yritysblogeista jne., ja tutusti ne ovat julki SlideSharessa.

“Tämä päivä tuntuu olevan täynnä laskelmointia, ennakointia ja jopa pelkoa. Ei uskalleta tehdä sitä mitä halutaan, vaan tehdään sitä, mikä edesauttaa haluttua kuvaa itsestä. – - -

Miksi minusta tuntuu, että ne, jotka puhuvat itsestään brändinä, ovat sitä kaikkein vähiten? Jos energia suuntautuu oman brändi-identiteetin hallintaan, saattaa olla, että koko perspektiivi on kääntynyt pepulleen. Olen aika varma, että ihmiset, jotka saavat todella suuria asioita aikaan, eivät ehdi miettiä omaa brändiään.

Olen aika varma, ettei vaikkapa Kekkonen tajunnut olevansa brändi, vaikka jälkeenpäin katsottuna selvästi oli. Olen aivan varma, ettei Lipponen ajattele olevansa brändi, niin aito hän kaikessa ärtyisyydessää on. Olen aika varma, ettei Steven Jobs ensisijaisesti mieti omaa vaan yrityksensä brändiä.”

Niin, siis se aitous ja toiminta. Kuten viimeksi asiaa pohtiessani tuli todettua, niin ei brändiä tarvitse tietoisesti rakentaa, koska sen pitäisi välittyä siitä, mitä tekee.

Hankalaksi menisi minunkin verkkoelämäni, jos ryhtyisin miettimään, että mitäköhän tämän kuvan julkaisu tai tämän tekstin kirjoittaminen tekee Mari Koo -brändilleni.

Ja linkitänpä vielä ristiin, eli Tuija Aallon kirjoitus Oma blogi on on henkilöbrändin ankkuri tietotyöläiselle.

Lisäys:

Porkkanamafia tempaisee, sinne!

Porkkanamafia piti tietysti vielä mainita,onhan se syksyn puhuttavin kuluttajatempaus. Eli siis huomenna lauantaina alkaen klo 18.30 myös minut pitäisi löytää Juttutuvalta, tulkaahan moikkailemaan!

Siksipä huomioni kiinnitti tällä kertaa kisasivuilta löytyvä lause (8.2.2008):

“Kilpailusta keskustellaan foorumeissa ja blogeissa positiiviseen sävyyn.”

Öh, minulla ja kisan järjestäjillä lienee hieman eri käsitys positiivisesta sävystä. Kun googlaa “suomen parhaat verkkosivut”, niin heti ensimmäisellä sivulla on linkkejä blogikirjoituksiin, joissa ei kyllä todellakaan riemusta hihkuta. Esimerkiksi Harto toteaa kisan olevan nettimainoskampanja, jota pyöritetään maksullisen kisan muodossa ja pitää kisan mainostusta “kutsuna” sähköposteihin  lähinnä spämmäyksenä.  

Qimki huomioi seuraavaa kisan asiantuntevasta raadista:

Osallistumismaksu itse kilpailuun oli 140 – 190 € + alv yhdistyksiltä, yrityksiltä jne maksukykyisiltä tahoilta. Sillä sai sivustonsa kilpailuun, jossa

Asiantunteva raati valitsee parhaat, mutta myös yleisö saa äänestää suosikkinsa.

Ketä kuuluukaan tuohon asiantuntevaan, varmaankin myös puolueettomaan ja huolella valittuun raatiin? No sehän selvinnee piakkoin kilpailun järjestäjillekin, sillä sivustolla kerrotaan nyt:

Haemme tuomareita arvosteluraatiin. Jos olet kiinnostunut, kerro itsestäsi ja ilmoittaudu vapaaehtoiseksi.

Kuten Qimki, niin en minäkään järin nättinä pidä tuota laminoitua kunniakirjaa (tosin tuon kunniakirjan voi tietty kuka tahansa printata ja laminoida, jos nyt jostain syystä välttämättä haluaa), joka kisaan osallistuville annetaan, samoin kuin nettibanneri.

Siinä lukee, että “- – - kilpailun järjestäjät ovat kutsuneet Yrityksen Nimi mukaan kilpailuunsa tavoittelemaan Verkkosivujen SM-titteliä.”

Köh, kutsuttu ja kutsuttu (ja mikä ihmeen SM-titteli?): ei tietenkään tarvitse saada edes sitä spämmisähköpostikutsua, sillä osallistumisestahan kerrottiin seuraavaa:

“Mittelöön ilmoittaudutaan verkkolomakkeella tai puhelimitse ja maksamalla osallistumismaksu.” 

Kilpailun järjestävät NT-Media ja Mediatoimisto Coperdia yhteistyökumppaneineen. 

Ja jep, en siis aio osallistua edelleenkään moiseen rahastukseen.

Ei sen enempää tuosta raportista, kun en ole asiaan paneutunut, mutta se muistutti mieleen pari kesän pientä mediasysteemiä. Eli siis jonkinlaista mietintää siitä, mihin ja keneen voi netissä luottaa.

Ensinnäkin Maj Karma-yhtye ja heidän tiedotuksensa uuden levyn viivästymisestä. Kesän alussa yhtye nimittäin julkaisi netissä tiedotteen (löytyy edelleen tuolta Uutiset-osiosta), jonka mukaan koira söi kovalevyn, jolla uuden levyn materiaali oli, ja tämän vuoksi levy viivästyy. Tiedote noteerattiin tietysti musiikkialan medioissa, ja itse ihmettelin asiaa Jaikussa, jossa myös totesin, että eipä tuo välttämättä ole totta.

Muutamaa viikkoa myöhemmin yhtye kertoi koirauutisoinnin olleen puppua. Samalla ilkuttiin toimittajia, jotka eivät tarkistaneet faktoja.

Ja toinen tapaus:

Viime viikonloppuna iltapäivälehden lööppi julisti, miten Anssi Kela pelkää aivohäiriön varjostavan loppuelämäänsä. Kela kirjoitti samantien omille nettisivuilleen, miten kyseinen lööppi on harhaanjohtava. Hän oli nimenomaan pyytänyt toimittajalta, ettei tätä kohtaa haastattelusta nosteta esiin, mutta toisin kävi.

Kela käytti omaa sivuaan keinona, josta on blogeissa aiemminkin kirjoiteltu (Tuija Aalto muistaakseni ainakin, en nyt vain löydä linkkiä; muokkaus 9.8. eli linkki Tuijan tekstiin “Filmihullut NYTIstä: Väärin siteerattu”) Eli haastateltu käyttää omaa sivuaan väylänä kertoa sen, mitä lopulliseen juttuun ei mahtunut tai jos aihetta on käsitelty näkökulmasta, joka ei vastannut haastatellun sanomisia.

Nämä kaksi musiikkimaailman esimerkkiä ovat mielestäni yhteneväiset sikäli, että nettisivu on artistin tai yhtyeen suorin kanava myös omiin faneihin. Mutta Maj Karma valitsi keinoksi pienen pilailun. Kenties se sopii yhtyeelle ja näin saatiin näytettyä pitkää nenää toimittajille, mutta tuskin tuollaista aprillimaista huijausta voi suositella kenelläkään. Kyllä minä haluaisin luottaa siihen, mitä muusikot noissa virallisemmissa tiedotteissaan kertovat ilman, että asiaa pitää erikseen tarkistaa.

Tietysti julkkisten antamat, totuutta vääristelevät tai suorastaan valheelliset lausunnot, ovat tuttuja. Viimeisimpänä on tainnut kunnostua Johanna Tukiainen, jonka blogiteksteissä vilahtelevat maailman kuuluisuuksien tapaamiset ovat osoittautuneet ainakin osittain valheelliseksi. Finndance-sivustolla todetaan (linkkilöydöskiitokset Artulle Facebookissa):

“Tukiainen jäi näin todennäköisesti kiinni valheesta, joka lienee tekaistu juuri sitä varten, jotta tämänkin sivuston tapaiset mediat toisivat naiselle lisää huomiota, jota hän tarvitsee saadakseen keikkoja tanssiryhmälleen.”

Pohdintani päättyköön siis vähemmän omaperäisesti: se, että kirjoittaa nettiin omalla nimellään tai muuten vain “identifioidusti”, ei vielä takaa sitä, että kaikki olisi totta. Mutta toisaalta blogi tai muu vastaava keino nettisivusto voi auttaa silloin, jos kokee, että omat sanomiset ovat tulleet muualla vääristellyiksi.

Blogien valvonnasta

Virolaisparlamentaarikko Marianne Mikko on ehdottanut, että blogeja ja niiden kirjoittajen taustoja pitäisi selvittää systemaattisemmin. Tätä lausuntoa on moni blogaaja ihmetellyt, mm. pni ja Turisti. Jere näkee asiassa hyviäkin puolia:

“Niin hölmöltä kuin tuo mietinnön lopputulema kuulostaakin, en näkisi siinä olevan kyse (vain) blogosfäärin rajoittamisesta, ehkä jopa ennemmin kin jonkinlaisesta nurinkurisesta blogien aseman tunnustamisesta.”

Blogilistan uusista toiminnoista

Blogilistalle ilmaantui viime kuussa pari uutta listausta, “Brändit” ja “Kuumat puheenaiheet“. Helsinki löytyy molemmista kärkijoukosta: brändeissä on näköjään paljon muitakin kaupunkeja.

Kuumat puheenaiheet listaa tekstejä viimeisimmän 14 päivän ajalta, brändit seurailee viimeiseintä viikkoa.

Ongelmia tuottaa mm. äidinkielemme ongelmallisuus: esimerkiksi “Seura” löytyy nyt kuumimmista aiheista, mutta lainauksista käy ilmi, että tähän joukkoon teksti tulee mainituksi myös silloin, jos kirjoittaja on naputellut seuraus ja seuraa.

Ja Blogilistan kehitysblogin kommenteissa on ihmetelty muitakin näkökulmia: vaikuttaa esimerkiksi siltä, etteivät Kuumat puheenaiheet ole niitä oikeasti kuumia, päivänpolttavia aiheita.

Blogilistalle on lisätty myös kunkin blogin kohdalle tieto blogiin linkanneista.

Tosin Blogilistan uudistushan aiheutti sen, että ainakin minun seuraamistani blogeista useampi ilmoitti poistuvansa listalta ja sen myös teki. Joten sikäli käytän omien suosikkiblogieni lukemiseen edelleen Google Readeria.

Siksi siis Blogislistan uudistukset vaikuttavat, kankeuksistaan huolimatta, hyviltä eli sellaisilta ominaisuuksilta, jotka koostavat ja kokoavat blogimassasta tietoa.

Sallan gradussa nettimaineesta

Helsingin yliopinston viestinnän opiskelija Salla Laaksonen sai gradunsa (pdf) valmiiksi, onnittelut hyvästä työstä! Otsakkeena on Organisaatiomaineen tarinat sosiaalisen median keskusteluissa, ja mm. seuraava lausahdus tietysti kolahti (s. 71):

“Palasia muista teksteistä tai viittauksia niihin syötetään verkkokeskusteluissa enimmäkseen mielipiteiden nostatuksen tai niiden pönkittämisen nimissä. Siten tekstin arvoksi kohderyhmälle katsotaan mielipiteiden muodostaminen uuden tiedon avustamana. Samaa voidaan ajatella myös jalommassa tiedonlevittämisen tarkoituksessa; ajattelin, että teidän olisi hyvä tietää tämaä, kuten eräs kirjoittaja keskustelupalstalla totesi. Vertaiskeskustelusta haetaan myös usein tukea omiin ratkaisuihin tai mielipiteisiin.”

Sallaa ja hänen ajatuksiaan voi kuunnella myös Aallon Tuijan Tuhat sanaa -podcastissa.

Tuija työstää myös sosiaalisen webin käsikirjaa yksityishenkilöille (työnimenä myös “Isovanhempien nettiopas) kimpassa Yoen kanssa.

Blogipersoonista ja oikeasti kohdatuista

Olen muutaman kerran miettinyt, että tarvitsisi palvelua, jossa voisin verkkotutuista kertoa esimerkiksi blogin lukijoille, tunnenko henkilöt myös ns. IRL. Eli esimerkiksi tässä tekstissä linkatut blogaajat ovat tulleet minulle tutuiksi myös naamakkain: tosin ensin yleensä verkossa jollain lailla, mutta jossain vaiheessa on myös tavattu.

Tuntuu nimittäin siltä, että blogia seuraavien kannalta tälle tiedolle olisi oma arvonsa. Mutta olisiko siitä kuitenkin enemmän haittaa? Vai pitäisikö blogitekstien yhteydessä tuoda julki, että olen myös tavannut ihmisen blogimiitissä tai muualla tai hän on opiskelukaveri tai työkuvioista tuttua?

Vai onko tämä vanhanaikaista ajattelua näinä aikoina, kun virtuaalisesti tutut voivat tuntua yhtä tutuilta kuin ne luokkakaverit?

Haluaisitko sinä tietää, ketä kaikkia blogosfäärin jäseniä olen tavannut myös muualla kuin verkossa?

Toinen havainto tulee muotiblogeista. Salla kirjoittaa yritysten tavasta lähestyä häntä lehdistötiedoittein:

“Sähköpostiini satelee tuon tuosta lehdistötiedotteita, jotka ovat suunnattu median edustajille ja toimittajille. Yksityiskohtaisia selostuksia on herunut mm. Crocseista, kelloista ja Elle-lehdestä. Ei siinä mitään, kyllähän niitä voi joku kerta hyödyntääkin, mutta tulee vähän hassu olo kun tituleerataan toimittajaksi. Yksikin päivä sain meilin, jossa minulle tarjottiin erästä palvelua, koska olen toimittaja. Kun en edes ole! Tai korkeintaan sitten epätoivoinen ja epäkypsä amatööri.”

Marika ihmettelee kommenttiosastolla samaa:

“Myös itse olen saanut toimittajamateriaalia pariinkin otteeseen. Siis mistä hyvästä? Ehe, mistähän lähtien minä olen toimittaja ollut. Eipä sillä, etteikö materiaaleja ole kiva saada, sillä saahan niistä aina juttuideoita jos ei muuta – ja materiaalin lähettäjät ilmaista mainosta.”

Eli yrityksissä ei osata, jakseta tai haluta kohdistaa blogikirjoittajille tiedotusta edes sen vertaa, että heitä tituleerattaisiin jotenkin muuten. Tämä ei vain ole kovin toimiva ratkaisu, eli vähintään blogaaja tuntee olonsa oudoksi, kuten Salla ja Marika asian hyvin ilmaisivat. Yritysten tarjoama ieto on tervetullutta, mutta paketoinnin voisi hoitaa paremmin.

Saman tekstin kommenttiosastolla Bisquit miettii:

“Välillä minua ihmetyttää myös tuo median suhtautuminen muotiblogeihin, melkein jokaisessa lehtijutussa kun tunnutaan mainitsevan aina samat muotiblogit. Tuo ei siis ole mitenkään bloggaajista kiinni, vaan se on täysin median keksintöä. (Nyt joku tietty kohta valittaa, että kateellinen siellä kommentoi… Plaah, kunhan mietin tätä ilmiötä ylipäätään, mielenkiintoista minusta. )”

Tähänkin on tietysti monta selitystä. Toimittajahan pääsee ikään kuin helpommalla, jos valitsee juttuunsa sellaisen, joka on ollut esillä muuallakin: hän ainakin todennäköisesti suostuu juttuun. Toimittaja ei myöskään välttämättä tiedä, missä kaikkialla joku on jo ollut näkyville. Jos aihealuetta, eli tässä tapauksessa muotiblogeja, ei tunne syvällisemmin tai ei niitä seuraa, niin juttuihin poimii helposti esimerkiksi paljon luettuja, näkyviä ja pidempään kirjoittaneita. Kaikki blogaajat eivät ole valmiita tulemaan haastateltavaksi omalla nimellään ja naamallaan, ja pelkästään jo tämä rajoittaa valintaa.

Eikä tämä tietysti ole vain muotiblogien kohdalla näkyvä ilmiö. Yhtä lailla monessa muussa aiheessa nousevat ne muutamat asiantuntijaroolin saavat, joilta toimittajat kysyvät mielipiteitä. Tämä usein ihmetyttää aihealuetta seuraavia tai harrastajia, jotka kokevat samojen tyyppien näkyvän kaikkialla, vaikka uskoisivat löytyvän muitakin osaavia kertomaan kommentteja.

Mutta toimittajakin (myös minä itse) on usein laiska ja valitsee haastateltavan varman päälle tai ottaa ensimmäisen vastaantulevan ehdokkaan. Tai sitten on kiire, ja on otettava se, jonka aikataulussa ehtii löytää ja saa kiinni.

“Bloginpitohan on varsin henkilökohtaista touhua. Samalla kun bloginpitäjä tuo julki mielipitetitään taiteesta ja politiikasta, hän saattaa myös kertoa, että kävi eilen Lissu-ystävättärensä kanssa lattella ja että Pikku-Petteri ja Wilma-Vanessa nukkuivat rattaissaan koko kahvitteluhetken ajan ja että hänen tutkijamiehensä katsoo juuri olohuoneessaan Täydellisten naisten tämän viikon jakso.

Tätä kautta tajusin pikkuhiljaa, että joka ikisen noista kirpeistä blogihuomioista oli kirjoittanut noin 25-35-vuotias, sanavalmis, korkeasti koulutettu nainen. Ja se taas – kyllä! – aiheutti minulle narsistista mielipahaa. Sillä aikamme kokemistavan mukaan minähän olen 25-vuotias kolli, tai ainakin melkein kuin.”

Kuinkakohan moni meistä tavallisista bloginpitäjistä ajattelee, että se julkkis, jonka tekemisistä kirjoittaa, saattaa googlata ja päätyä lukemaan kyseisen tekstin? Ihmiset, myös ne julkisuudessa olevat, ovat kuitenkin kiinnostuneita siitä, mitä heistä puhutaan ja miten muut heidät näkevät.

Eli siis ensin arasteltiin nettiä: että mitä siellä nyt sitten tapahtuu, puhutaanko meistä pahaa, kannattaako siitä piitata? Ja kun nettikeskusteluja sitten suurin odotuksin ryhdytään seuraamaan, petytään, koska puhetta ei olekaan niin paljon.

Suomi on varsin pieni maa, eikä tällä kielellä nettiin avauduta niin suurin massoin. Lisäksi loppujen lopuksi lähellekään kaikki palvelut ja tuotteet eivät saa ihmisiä kommentoimaan aktiivisesti keskustelupalstoilla tai blogeissa. Ihmiset ovat kiinnostuneet jakamaan mielipiteitä monista asioista, mutta välttämättä kaikki arkiset kokemukset eivät aina ole niitä.

Vaarana seurannassa siis on se, että jokin yksittäinen heitto jonkun tuotteen kohdalla saa yllättäen kovin suuren painoarvon vain siksi, että se ainoa, joka haaviin tarttuu.

Mutta eiköhän sitä seurattavaa kerry lisää, kun mennään vielä vähän ajassa eteenpäin. Ainakin tutkimusyhtiö Gartner on kovasti sitä mieltä, että netin sosiaaliset verkostot houkuttavat yhä laajempia ikäryhmiä ja myös muuten laajempia joukkoja. Tämän vuoksi vähittäiskaupan tekijöiden pitäisi mennä myös toimimaan näissä verkostoissa.

Gartnerin lausunnossa todetaan mm. se, että sosiaalisissa verkoistoissa on valtavasti kuluttajatietoa, mutta vähittäismyyjien on vaikea saada sitä haltuunsa. Gartner ennustaa, että parissa vuodessa yksityisyydensuojaan liittyvät kysymykset nousevat esiin vielä voimakkaammin.

Mutta jotenkin tahtoisin vielä näinä sosiaalisen median hehkutuksen aikoina muistuttaa, että ne yritysten oman nettiasiakaspalautekanavat ovat edelleen tärkeitä. Taatusti moni mieluusti ottaa yhteyttä suoraan ja toivoo myös vastausta. Ainakin itse koen palautesivut helpoksi tavaksi esittää kysymyksiä.

Blogilista uudistui

Tänään Blogilista.fi meni muutamaksi tunniksi huoltotilaan ja palasi sitten uusin voimin. Itse olin jo aiemmin ollut beta-versiota testaamassa, joten sikäli tiesin, mitä on tulossa. Mutta sekaisinhan se lista julkistushetkellä oli, kuten Jaikussa heti havaittiin.

Toivottelen työniloa Sanoma Digitaliin ja toivottavasti listan ongelmat saadaan ratkottua. Nopeasti siellä ainakin reagoitiin siihen, etteivät vanhan listan suosikit näkyneet meillä kaikilla. Tätä varten sivuille ilmestyi painike suosikkien tuomista varten.

Omalta osaltani olen Blogilistaa tosin käyttänyt hävettävän vähän viime aikoina. Huomasin, että suosikkilistalla roikkuu blogeja, jotka eivät ole päivittyneet puoleen vuoteen, ja toisaalta en ole suosikeiksi merkannut niitä kaikkia blogeja, joita kuitenkin aktiivisesti seuraan rss:n kautta.

Ja senkin huomasin, että listan mukaan Kulutusjuhla-blogimme ei ole päivittynyt sitten huhtikuun alun. Pitää katsoa, jos syötteiden asettelut ratkaisisivat sitä ongelmaa, sillä kyseinen blogi on kuitenkin oikeasti ollut aktiivinen.