Mari Koo

Avainsanalla 'media' merkittyjä kirjoituksia

Saako tiedottaja palkaksi räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin?

maanantai 20. maaliskuuta 2017 klo 13.19 kirjoittajana Mari Koo

”Viestinnän eettiset ohjeet edellyttävät, että virheellisiä väitteitä ei esitetä eikä myöskään esitetä asioita tavalla, joka antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.”

Näin kirjoittivat viime viikolla Viestinnän eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Elisa Juholin ja varapuheenjohtaja Henrik Rydenfelt. He viittasivat kirjoituksellaan esimerkiksi Valioon ja turvealaan, jotka ovat viime aikoina olleet esillä siksi, että ovat kertoneet jotain muuta kuin mitä tutkimuksissa on sanottu.

Kukin organisaatio ja ala pyrkii tietysti edistämään omaa asiaansa tai bisnestä. Mutta keinot eivät saisi olla mitä tahansa. Nykyisin jää myös helposti kiinni väitteistä, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Juholin ja Rydenfelt toteavat toimintaohjeissaan mm. seuraavaa:

Toisten esittämiin, omiin intresseihin sopiviin väitteisiin on suuri houkutus nojata, vaikka ne osoittautuvat lopulta kestämättömiksi. Ei pidä antaa johtaa itseään harhaan ja hyväksyä puolueellisia tai yksipuolisia esityksiä.”

Itse haluan uskoa, että lopulta tässä pelissä voittajiksi nousevat ne yritykset, jotka oikeasti puhuvat faktoista eiväkä vaihtoehtoisista totuuksista. Ne saavat puolelleen myös fiksut kuluttajat. Firman maine rapautuu tehokkaasti, jos viestintä vain kiillottaa ja kehuu.

Arvostan sitä, kun alan sisältä pystytään nostamaan esiin myös niitä vähemmän mairittelevia aiheita. Esimerkiksi tutkija Markus Vinnari, itsekin vegaani, ruoti hyvin blogitekstissään veganismin ongelmia. Hän totesi, että on myös veganismin etu, kun ruokavalion helppoudesta tai maukkaudesta ei anneta liian ruusuista kuvaa. Sama ajatuskuvio pätee varmaan melkein mihin tahansa muuhunkin aiheeseen tai tuotteeseen.

Lisäksi soppaa sekoittavat viestintäammattilaisten roolit. Jussi Pullinen kirjoitti Hesarissa niistä haasteista, joita avoimuuden aika ja työntekijälähettiläisiin nojaava ajattelu asettaa. Pullinen toteaa, että työntekijän pitäisi olla ensisijaisesti oma itsensä, vasta sitten työntekijä. Johdon tulisi huolehtia kulttuurista ja siitä, että asioista voi kertoa avoimesti. Tämä avoimuus toimii yhtiön mainoksena ja luottamuksen takeena.

Mutta pystyykö viestintää tekevä henkilö oikeasti sanomaan, että en muuten suostu tällaista valheellista tiedotetta kirjoittamaan? Ovatko yhtiöt valmiita tuohon Pullisen esiintuomaan kulttuuriin, jossa voidaan kertoa asioista avoimesti? Vai saako tiedottaja johdolta lähinnä räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin? ”Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt?”

Samalla myös moni toimittaja joutuu pohtimaan, voiko välittää tätä firman tiedotetta eteenpäin vai onkohan tässä nyt paljon puppua joukossa? Jos jo aiemmin sama firma on jäänyt kiinni totuuden muuntelusta, niin tekeekö se samaa edelleen?

Perustoimittajana puppupuheen määrää on toki vaikea arvioida. Onneksi on Pauli Ohukaisen kaltaisia tieteentekijöitä.  Näin saamme kuulla suoraan tutkijalta, että ei se juuston syöminen edelleenkään ole sydänterveyttä edistävä tekijä, vaikka otsikoista niin olisi voinut luulla.

Ellun Kanojen blogissa Merja Mähkä kannustaa tutkijoita ja muita asiantuntija tarttumaan härkää sarvista ja kommunikoimaan rohkeasti itse. Tällöin pienenee riski myös siihen, että muut hoitavat viestinnän ja oikovat mutkat suoriksi.

Lisää erilaisia viestinnällisiä kriisejä on silti varmasti luvassa esimerkiksi elintarvikealalla ja ympäristöön liittyvissä aiheissa. On edelleen houkuttelevaa vääntää tutkimustietoa itselle edulliseen muotoon.

Onpahan aineistoa Kasper Strömmanin humoristisiin blogauksiin.

Iik, kemikaaleja! Mitään en ymmärrä, mutta pahalta kuulostaa!

torstai 7. huhtikuuta 2016 klo 11.49 kirjoittajana Mari Koo

Silicon ja silicone, mitä ne tarkoittavat ja onko niillä jotain eroa?

Tämä kysymys heitettiin yleisölle eilen Journalistiliiton, Suomalaisten Kemistien Seuran ja Helsingin yliopiston kemian laitoksen järjestämässä koulutuksessa. Paikalla oli joukko toimittajia, ja täytyy myöntää, että minä kuuluin niihin, joka ei olisi osannut eroa kertoa noin vaan.

Tavallaan lohdullista, mutta osittain toimittajien ammattikunnan kannalta myös kiusallista, oli kuulla, että molemmat sanat suomennetaan usein silikoniksi. Silicon tarkoittaa kuitenkin aivan jotain muuta: se on alkuaine pii.

Ylipäätään ei käy kateeksi kemistejä ja vastaavia luonnontieteen ammattilaisia. Perustoimittajan tuntemus näihin aihealueisiin ei ole kovin hyvä, joten virheitä löytyy jutuista usein (ja nettikeskusteluissa niitä on varmasti vielä enemmän). Kemian laitoksen väki kehotti rohkeasti olemaan yhteydessä ja varmistamaan esimerkiksi termistön ennen juttujen julkaisua.

Yhdellä kalvolla näytettiin muutama perustermi ja se, miten niitä käytetään harhaanjohtavasti. ”Kemikaalivapaa” on esimerkiksi kuluttajaviestinnässä hyvin yleisesti käytetty sana, vaikka sille ei ole mitään pohjaa.

Tällainen perustiedon jakaminen toimittajille on mielestäni erittäin tervetullutta. Juttuja tehdessä pitäisi osata arvioida edes se, ymmärtääkö itse aiheesta ja onko mahdollista, että jotain menee pieleen siksi, että ei ymmärrä tarpeeksi. Eikä kaikki ole tieteellistä tietoa, vaikka väitteet olisi puettu luotettavan oloisten sanojen muotoon.

 

Kemikaalitermistö

 

 

 

”Hunajani on väärennettyä” -epäily oli esillä jo sata vuotta sitten

torstai 19. marraskuuta 2015 klo 16.51 kirjoittajana Mari Koo

Ruuan alkuperä ja mahdolliset alkuperään liittyvät huijaukset ovat nykyisin esillä laajasti. Mutta mitään varsinaisesti uutta asiassa ei ole: eiköhän erilaisilla huijauksilla ole yritetty tehdä rahaa (tai parempia oravannahkoja) niin kauan, kuin se on ollut mahdollista.

Mutta pakko myöntää, että vuoden 1913 Kekri-lehden teksti mahdollisista väärennetyistä hunajista pysäytti. Siis sata vuotta sitten on jouduttu pohtimaan, onko ostettu hunaja aitoa vai ei.

Eipä ihme, että edelleen moni kuluttaja ottaa yhteyttä ja epäilee hunajaansa. Yleensä kuluttaja ajattelee, että hunajaan on lisätty kidesokeria, koska siinä on sokerimaisia möykkyjä. Tällöin kyseessä on kuitenkin hunajan normaali kiteytymisprosessi.

Kekri-lehden teksti kannustaa myös nykyiseen lähiruoka-ajatteluun: kun tuotteen ostaa suoraan tuottajalta, voi helposti selvittää, mitä oikeasti saa.

Enää ei onneksi tarvitse kysellä, kaipaako hunajan kauppa lain suojaa. Hunajalla, kuten monilla muilla elintarvikkeilla, on nykyisin omat asetuksensa ja vaatimuksensa. Myös erilaisten hunajaväärennösten selvittäminen on helpompaa kuin sata vuotta sitten. Nykyisin epäillään esimerkiksi sitä, että kiinalainen hunaja muuttuu matkalla vaikkapa maineikkaaksi Manuka-hunajaksi. Toinen huijaustapa on sotkea juoksevaan hunajaan muita ainesosia: aistinvaraisesti niitä on kuluttajan käytännössä mahdotonta erottaa.

Kekri oli siipikarjan, mehiläisten ja pikkukarjan hoitajien lehti. Ja taas historia toistaa itseään, sillä tiedän monta mehiläistarhaajaa, joilla on myös kotikanoja.

Kekri1913-väärennettyhunaja-2

Kuvan artikkeli: Kekri 1913, nro 3, s. 39

Asiantuntijan pitää osata heittäytyä Instagram-kuvaan

perjantai 4. syyskuuta 2015 klo 15.18 kirjoittajana Mari Koo

Nyt Hunaja-kirjani on myynnissä! Kirjan julkaiseminen tarkoittaa tietysti myös haastattelujen antamista ja tiedotustilaisuudessa patsastelua. Niinpä tiistaina suuntasin Sanomatalolle Groove FM:lle Minni Salmisen haastateltavaksi.

Mutta eihän nykymediassa riitä se, että asiantuntija kertoo siitä, mistä kuvittelee jotain vähän tietävänsä.  On myös osattava poseerata sosiaalisen median kuvia varten.

Ja sen taidon minä onneksi osaan. Olen jo niin tottunut tuijottelemaan omaa naamaani mitä erilaisimmissa kuvissa, että en epäröi, jos toimittaja haluaa ottaa kuvan.

Lisäksi olen oppinut, että toimittajia tavatessa kannattaa aina pitää mukana myös hunajapurkkia. Sillä saa kuviin mukaan myös asiaa pelkän oman naaman lisäksi.

 

Kuva: Minni Salminen

Kuva: Minni Salminen / Groove FM

 

Toisaalta mediahuomio kannattaa hyödyntää myös itse. Radiostudiossa myös haastateltava voi ottaa kuvan.

groove-fm2

 

Onko tämä sitten liikaa itsensä esiin tuomista sen sijaan, että asia saisi huomion? Ehkä. Mutta minä osaltani myyn tuotettani eli kirjaani. Minulle tämä on luonteva tapa toimia.

Tähän voi myös suhtautua pienellä feministisella otteella: jos ärsyttää, että media täyttyy nuorten ja nättien naisten tai setämiesten kuvista, niin pitää itse toimia niin, että siellä olisi myös keski-ikäistyviä naisia.

Mitä minä siellä Groove FM:llä sitten puhuin? Sen voi toki kuunnella netistä. Grooven nettisivuilta löytyy monta podcastia mehiläisviestijän höpinöistä.

 

Kuvaaja, taittaja, graafikko, toimittaja: opettele erottamaan mehiläinen, kimalainen ja ampiainen

maanantai 15. kesäkuuta 2015 klo 15.21 kirjoittajana Mari Koo

Tänään työkaverini esitteli Kodin Kuvalehden Puutarhassa-julkaisun juttua hunajantuotannosta. Kiva juttu, paljon asiaa ja monta hyvää kuvaa.

Mutta jutun aloittavassa pääkuvassa oli valitettavan tutuksi tullut virhe. Kukassa pörräsi selvästi kimalainen eikä mehiläinen.

Ymmärrän, että teistä monista asia on mitätön. Pörriäinen kuin pörriäinen.

Mutta meille ötökkäihmisille ja tarhamehiläisten kanssa tavalla tai toisella toimiville tämä on merkittävä virhe. Sama kuin se, että porotaloudesta kertovassa jutussa olisi kuva hirvestä.

Erityisesti tällaisessa jutussa, jossa on erikseen kuvattu mehiläistarhaajaa ja mehiläisiä, on erityisen outoa, että pääkuvaan on valittu kimalainen. Kai siellä kuvauskeikalla pyöri mehiläisiä sen verran, että olisi saanut myös tarvittaessa mehiläislähikuvan?

 

kimalainenvaimehi

 

Usein pörriäisten kuvituskuvat menevät lehdissä väärin ilmeisesti siksi, että kuvat on tallennettu arkistoon väärillä nimillä. Kun juttuun haetaan järjestelmästä mehiläiskuvaa, niin eteen tulee monta kimalaista tai ampiaista. Niistä sitten joku napataan lehteen tai nettiin.

Siis kuvien kanssa toimiva: opettele tunnistamaan pörriäiset edes jollain tavalla. Silloin osaat sekä nimetä kuvat oikein että valita oikeat kuvat oikeaan paikkaan.

Esimerkiksi kesän loppupuolella oletettavasti tehdään taas juttuja siitä, miten ampiaiset tunkevat juomalaiseihin, ruokalautasille ja ovat kenties ärhäköitä. Eli olkaa tarkkoina ja laittakaa juttuihinne tällöin ampiaiskuva, kiitos!

« vanhemmat kirjoitukset