Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

“Yhtenä päivänä en jaksanut muotiblogaajan vaatepuffeja ja samassa oudossa asennossa patsastelua, ja etsin hieman toisenlaista blogia. No, eipä ollut ihan helppoa.

Itse asiassa useimpien naistenlehtien sivuilta löytyy täsmälleen identtisiä blogeja aina samoista aiheista.

Ei ole totta! Miksi meille tarjotaan naistenlehtien brändien alla vain tällaisia blogeja? Vastaus: koska niitä luetaan. Uusi kysymys: Emmekö me naiset todella muuta tahdo kuin olla irrallaan omasta arjestamme?

Kenties emme. Jos tarpeeksi moni vaatisi esimerkiksi mielenkiintoisesti kirjoitettua blogia omien rahojen budjetoinnista, sellainen alkaisi ilmestyä ensi viikolla.”

Tekstin kommentoijan kehottavat kirjoittajaa etsimään esimerkiksi Blogilistan kautta muuta luettavaa, koska sieltä kaikenlaista arkirealistista kirjoittelua löytyy runsaasti. Tosin ainakaan itse en ole törmännyt suomalaisiin, naisten pitämiin varsinaisiin oman rahan blogeihin (saa vinkata, jos joku tietää). Miehet sen sijaan kirjoittelevat rikastumisvinkkejä ja sijoitusneuvojaan sekä maailmantaloudellisia pohdintoja.

Mutta käsittääkseni tekstin perusteella haikailtiin nimenomaan medioiden ylläpitämille sivuille muitakin kuin lifestyle-blogeja.
Ja Koljonen tuo tekstissään esiin sen merkittävän syyn, miksi arjen talousblogia ei ole vielä ilmaantunut naistenlehtiin. Siis sen, ettei niillä saada samanlaista lukijamassaa kuin vaatteilla, sisustuksella ja ruualla.

Mutta vaikka oman talouden blogi ei hyppäisi kävijöillään kilpailemaan suosituimpien lifestyle-blogien rinnalle, niin voisiko se silti olla kiinnostava ja kerätä lukijoita? Kun puhutaan rahasta, niin puhutaan usein myös niistä vaatteista, kodista ja ruuasta.

Minä tietysti jaksan uskoa, että kiinnostavan oman talouden blogin voisi luoda. Tietysti uskon lisäksi, että nivomalla blogia ja printtiä yhteen voisi syntyä sekä hyviä juttuja lehteen että hyvää blogipohdintaa.

Luonnollisesti röyhistelen omaa rintaani ja väitän, että pystyisin tekemään sellaista sisältöä, joka ei olisi uuvuttavaa talousjorinaa tai pankkimaista säästä, sijoita, ota lainaa -viestintää.

Mutta realistisesti joudun tietysti miettimään, että onko Suomessa medioita, jotka ovat valmiita ostamaan tällaisen blogin ja maksamaan siitä kohtuullisen korvauksen.

Tänään kiinnitin paikallisessa lehdessä huomion juttuun, joka kirjoitti avoimesti messuilla olleen taiteen hinnoista. Suomalaisgalleria Anhava oli nostettu jutussa esiin messuosastona, josta sai taidetta alle 5 000 Sveitsin frangilla. Lisäksi jutussa kerrottiin muutamasta kalliimmasta hintaryhmästä.

Aamukahvipöydässämme mietimme, miksei suomalaisissa taidekritiikeissä juuri koskaan puhuta taiteen hinnoista. Galleriahinnat ovat usein esillä näyttelyluettelossa, joten olisi helppo mainita, mihin hintaluokkaan taiteilijan teokset asettuvat.

Useimmat meistä haluavat tietää hinnan, kun jutussa kirjoitetaan uudestä älypuhelimesta, elintarvikkeesta, kengistä tai sängystä. Miksi taideteoksissa tilanne on toinen?

Taideteosten hinnoista puhutaan toki esimerkiksi huutokauppojen yhteydessä. Tai jos jonkin taiteilijan teosten arvo on merkittävästi noussut viimeisinä vuosina. Tai jos tilataan esimerkiksi presidentin muotokuva. Mutta minusta olisi kiva tietää hintoja lisää.

Mainitsen nyt vielä sen, että mielestäni taidemyynnin raikas tuulahdus on ollut Hesarin Kuukausiliitteen Taidesalonki, jossa tuotteet kaupataan Huuto.netin avulla.

- – -

Taiteeseen liittyen kannattaa vilkaista myös pni:n päivän pohdinta taiteen tukemisesta.

Disclaimer: Sulhaseni on kuvataiteilija, jonka pikselimaalausten hinnat olivat viime vuoden yksityisnäyttelyssä 1 600 – 9 000 euroa.

PS. Kiitos muuten myös lukijapalautteesta, jossa haluttiin Facebookin tykkäysnappi tähän blogiin. Olen unohtanut hoitaa sen kohdilleen, mutta toivottavasti jo pian saa täällä tykätä kirjoituksista.

Kuten tänään sähköpostiin tipahtaneessa Arlan ja Starbucksin tiedotteessa:

“Starbucks (Nasdaq: SBUX) ja Arla Foods lanseerasivat tänään Suomessa Starbucks® Premium Ready-to-Drink Iced Coffee -juomat: Starbucks® Iced Latte, Starbucks Doubleshot® Espresso and Milk ja Starbucks® Bottled Frappuccino®. Juomat tulevat myyntiin elintarvikeliikkeisiin ympäri maan. Starbucks® Iced Latte, Starbucks Doubleshot® Espresso and Milk ja Starbucks® Bottled Frappuccino® ovat valmiita kahvijuomia, joita voi nauttia missä ja milloin tahansa. Suomessa ei ole aikaisemmin ollut myynnissä Starbucks®-tuotteita.”

Onko tämä joku jenkkijuttu, että vaaditaan rekisteröiden tavaramerkin osoittaminen tiedotteessa joka ikinen kerta, kun tuotenimi mainitaan? Eiväthän nämä tiedotteet mene kuitenkaan lehdissä läpi näillä ®-merkinnöillä varustettuna? Näiden tiedotteiden lukeminen suomalaissilmin on lähinnä ärsyttävää ja huvittavaa, ja toimituksissa ne tuova lisätyötä, kun deletoidaan ®-merkkejä.

Ja kun Wikipedian mukaan:

“Hakemusvaiheessa olevan tavaramerkin tunnuksena käytetään yleisesti tunnusta ™. Rekisteröidyn merkin tunnuksena taas voi käyttää tunnusta ®. Näillä tunnuksilla ei kuitenkaan ole Suomessa oikeudellista merkitystä.”

Jos siis joku paremmin asiaa tunteva voi minua viisastuttaa, niin kuulisin mielelläni, vaativatko firmat nuo merkinnät jostain syystä tiedotteisiin vai mistä on kyse?

Mutta linkkaaminen on tietysti vaikeaa, jos alkuperäisen tiedon lähde ei ole laittanut esimerkiksi tiedotetta nettiin. Esimerkiksi tänään törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin Työterveylaitoksen tutkimuksen paljastavan, että puoliso ja ystävät löydetään yleensä samasta sosiaaliluokasta.

Googlasin itseni Työterveyslaitoksen sivuille, koska odotin, että siellä jossain, todennäköisesti etusivulla, on aiheesta tiedote.

Tältä tilanne näytti:

Viimeisimmät uutiset ja tiedotteet oli päivätty 1. maaliskuuta. Eikä siis vielä tätä kirjoittaessani (eli illalla) etusivulla näy mitään tietoa tutkimuksesta, joka tänään on uutisoitu. Ehkä se on jossain syvemmällä, mutta laiskana en jaksa niin pitkälle lähteä kaivelemaan.

Tämä ei siis ole mitenkään tavatonta, että mediassa uutisoitu aihe ei löydy alkuperäisen uutisoijan sivuilta. Toivottavasti tämä oli Työterveylaitokselta vain jokin satunnainen kömmähdys, sillä muutoin heillä on paljon ja monipuolisesti ajankohtaisia tietoja sivuillaan. Tai ehkä aihe oli päätynyt STT:n uutiseksi jotain muuta kautta kuin tiedotteilla.

Tämä nyt vain valikoitui tällä kertaa esimerkikseni. Toivon siis sekä meidän tiedonjanoisten että organisaatioiden itsensä kannalta, että vastaavista tapauksista löytyisi aina myös se yrityksen tai yhteisön tiedote. Siihen voivat sitten muutkin linkata.

Ja tuskin olen ainoa, joka haluaa välillä nähdä alkuperäiset tiedotteet ja tutkimustiivistelmät.

Päivitys (kiitos anonyymin kommentoijan):

Alkuperäinen tiedote olikin julkaistu jo tammikuussa. Nyt se sitten päätyi ilmeisesti STT:n kautta jakoon.

Eli siis syytin turhaan Työterveyslaitosta. Vika siis oli tutkimuksen uutisoijissa, jotka eivät kertoneet alkuperäistä lähdettä ja tutkimuksen julkaisuaikaa.

Tästä tulikin siis osoitus siitä, miten tutkimustiedotteita kaivellaan uutisiksi myöhemmin. Viestinnällisesti olisi kyllä hyvä kertoa, että tässä ei nyt ihan uunituoretta tutkimusta ihmetellä.

Kyseessä on kahden kuukauden ilmaisjakso, jonka saimme siitä hyvästä, että muutimme tänne. Lieneeköhän Suomessa lehdillä samanlaista käytäntöä uusien lukijoiden kalastelemiseksi?

“Se on oikeiston lehti”

Kerroin iloisena ilmaisjaksosta eräällä baselilaistaiteilijalle. Hän tuhahti, että kyseessähän on oikeistolainen lehti, josta ei kannattaisi oikeastaan vilkaista muuta kuin viikon listaus seudun tapahtumista.

Suomessa aina unohtuvat lehtien mahdolliset poliittiset kannat. Eikä oikeistolaisuus ainakaan omiin silmiini lehdestä pomppaa: Basler Zeitung on oikeastaan ainoa “maakuntalehti” täällä, joten vaikea olisi lukea muutakaan.

En ole Suomessa aikoihin lukenut paperilehteä päivittäin. Hesari on tälläkin hetkellä digimuotoisessa tilauksessa, mutta sen lukeminen on jäänyt täällä vähälle. Eli siis mediankulutuksen aika on rajallista, ja kun lukee saksaksi uutisia, niin se tuntuu riittävän. Sekä se, että klikkailee muiden linkkejä Suomi-uutisiin.

Lehti perjantaisin ilmaiseksi kaikille

Basler Zeitung ilmeisesti jaetaan ilmaiseksi joka perjantai kaikille. Lauantaisin tilaajat saavat myös aikakauslehtimäisemmän viikkoliitteen.

Vaikuttaa siis siltä, että paperilehden levikit halutaan täällä pitää pystyssä eri keinoin. Lehti-ilmoittelu näyttää silmiini aktiiviselta, ja kaikenlaiset rivi-ilmoituspalstat, asunnonvuokraukset ja muut vilkkailta.

Tosin tykkään vilkuilla myös Basler Zeitungenin nettisivuja. Käyn vilkaisemassa välillä esimerkiksi karttaa (rullaa sivua alaspäin), johon on merkitty alueen uutistapahtumia. Paikantaminen siis tuntuu tälläkin tavalla olevan nykypäivää. Erityisesti tietysti kiinnostaa, onko juuri meidän kotipaikan lähellä tapahtunut mitään.

Puhuttelutapa muuttaa nettikeskustelun sävyä

Viime viikolla hoksasin myös kiinnittää huomiota tuohon aina mieliä kuumottavaan aiheeseen eli nettilehtien keskustelupalstoihin. Tutkailin hälytyssireeneihin liittyvää tekstiä ja testiä, ja vilkaisin jutun alla olevaa keskustelua. Osallistuminen vaatii kirjautumisen, ja kommentoijien nimet näkyvät.

Moni kommentti alkoi tyyliin “Lieber Peter/Liebe Frau Meier”. Ainakin näin suomenkielisen silmiin tämä tuntui heti kohteliaalta ja koko keskustelun sävy toisenlaiselta kuin monilla palstoilla.

Myös hyviä blogeja

Basler Zeitungenilla on myös kiinnostavia blogeja, esimerkiksi Ikean sponsoroima “Sweet Home“. Lisäksi löytyy sivu, joka kokoaa alueella asuvien blogeja.

“En kylläkään usko, että toimittaja olisi kuunnellut näitäkään puheitani. Toimittajat eivät kuuntele. Mitä kokeneempi ja parempi toimittaja, sitä vähemmän hän kuuntelee. Haastateltaville tällainen hajamielisyys on hämmentävä kokemus, harmittaa että mitä tuo toinen ollenkaan tuli, jos ei kerran puheet kiinnosta. Tekee mieli kostaa, vyöryttää tarinoita, höpöttää kaikki salaisuudet. Kun valmiin jutun sitten lukee, se tuntuu aivan vieraalta. Se on ihan oma tarinansa, hyvä tai huono mutta toimittajan oma, rakennelma jonka piirustukset hänellä oli täynyt olla valmiina mielessään ja jonka pystyttämisessä hänellä oli niin suuri työ ettei hän ehtinyt kuunnella.

Lehtijutussa täytyy olla otsikko vaikka minussa ei ole.”

Tammisella on kokemusta myös juttujen tekemisestä eli mm. Mika Kaurismäen haastattelemisesta:

“Tiedustelin lopuksi, haluaisiko Kaurismäki tarkistaa haastattelun.

– En, ei se ole kuitenkaan sinne päinkään.”

- – -

Myös toimittajalle tekee hyvää, jos hän joutuu joskus haastateltavaksi.

Haastattelijan rooliin on helppo solahtaa, mutta haastateltavana on vaikeampaa. Ainakin minulle. Mutta tekee hyvää huomata, millaisia ajatuksia ja tunteita haastattelutilanne ja valmiin jutun lukeminen aiheuttaa.

Useimpia juttuja (tosin ei niitä edes kovin montaa ole, joissa minua olisi suuresti jututettu) olen lueskellut hämmästellen sitä, että noinko fiksusti puhuin. Kiitos tästä siis toimittajille, jotka kuuntelevat valikoidusti.

- – -

Ja vielä Tammista. Ihan siksikin, että hän on mielestäni loistava kirjoittaja:

“Viisaat väittävät, että kirjat kasvattavat, että lukemalla opimme käsittelemään tunteita ja löydämme ilmaisun niillekin epämääräisille oloille, joita emme ymmärrä mutta joilla on valta meitä hallita. Saattaa sitten olla, minä vain luin.”

Annamari Sipilä sivusi myös lukemista mainiossa kolumnissaan eilen Hesarissa:

“Lähtökohtaisesti elämä on liian lyhyt, jotta kenenkään täysjärkisen ihmisen kannattaisi lukea mitään muuta kuin kaunokirjallisuutta. Satunnaisesti pitää kuitenkin silmäillä faktaakin, jotta tietäisi, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.”

Tuttuun tapaan suuri kiinnostuksen kohteeni on paikallinen elintarvikekauppa. KaDeWe-tavaratalon elintarvikeosasto oli upea: kiinnostavia erikoistuotteita, luksusta, makuja maailman eri puolilta, ruoka- ja kahvipisteitä sekä myös alkoholiannoksia: pitihän sitä kuoharilasillinen ostaa, kun kerran kaupassa oli siihen mahdollisuus.

Mutta tutkailen mieluusti myös hieman arkisempia ostospaikkoja. Esimerkiksi saksalaiset luomuosastot ovat tietysti usein monipuolisia, ja ylipäätään on hauskaa tarkkailla, millaisia tuotteita ja mihin hintaan supermarketissa kaupataan.

Koska tällä hetkellä minulla on aitoa motivaatiota kehittää saksantaitoani, niin myös saksankieliset julkaisut kiinnostavat.

Lukion C-saksa on päässyt selvästi ruostumaan, ja moni aikakauslehti tuntuu liian vaikealta luettavaksi.

Mutta onneksi silmiin sattui Spiegelin nuorille tekemä version Dein Spiegel, jossa kansijuttu kysyi, saako eläimiä syödä. Eettisiä ja ekologisia lihansyönnin näkemyksiä ja myös terveellisyyttä pohtiva juttu oli kohtuullisen laaja, ja siinä oli käytetty kuvamateriaalia mm. ahtaasta kanalasta.

Ja kieli oli sellaista, että minäkin suunnilleen ymmärsin.

Dein Spiegelissä oli lisäksi useamman sivun reportaasi Pakistanin tulvien jälkeisestä elämästä. Aiemmassa numerossa oli käsitelty Wikipedian käyttöä tietolähteenä.

Ei siis ihan kevyttä kamaa tässä nuortenlehdessä, mutta omiin saksanopintoihini sopivaa niin kieleltään kuin aiheiltaan.

Mainostan tätä siksi, että olen itse tänä vuonna freeyhdistyksen hallituksessa ja mielestäni tämä on aidosti hieno edistysaskel. Jos free ei ole tehnyt omia nettisivujaan, niin luetteloon omat tiedot kirjaamalla sekin homma hoituu.

Kaikki freet eivät ole vielä omia tietojaan tuonne lisänneet, mutta toivottavasti mahdollisimman moni aktivoituu pian. Heti ensimmäiseksi ei tarvitse täyttää kaikkea mahdollista, vaan esimerkiksi referenssejään voi päivittää myöhemminkin.

Toimeksiantajien kannalta on tietysti sitä parempi, mitä kattavammasta joukosta voi tekijöitä valita.

Lisäksi ainakin itse pidän tärkeänä sitä, että freet näkyvät verkossa. Kai se osaltaan on myös sitä paljon huudeltua yhteisöllisyyttä luova tekijä.

Freejournalistien määrä kasvaa ja toimenkuvat laajenevat

Freeyhdistyksessä ja journalistien keskuudessa ylipäätään yksi paljon puhuttava aihe on freetoimijoiden koko ajan kasvava määrä: vakituiset työpaikat alalla vähenevät, joten moni siirtyy työllistämään itsensä. Tämä tietysti muuttaa osaltaan alaa johonkin suuntaan, mutta miten ja mihin, se taitaa jäädä nähtäväksi.

Toinen puhetta herättävä aihe on se, että freen toimenkuva voi käsittää nykyisin paljon muutakin kuin selvää journalismia. Tämä on minulle omakohtaisesti tuttua. Esimerkiksi tänä vuonna olen juttujen laatimisen ohella mm. luennoinut, kirjoittanut raportteja, osallistunut yritysviestinnän tekemiseen tai naputellut vieraskynäblogiin tekstejä. Nyt tulevana torstaina toimin Elonmerkki-tapahtuman virallisena twiittaajana @Elonmerkki-tunnuksen takana. Ei tätä voi pitää perinteisenä journalistin työnä.

Toistaiseksi Journalistiliiton jäsenyyskriteereissä yhtenä tekijänä on se, että tekee tietyn euromäärän verran journalistista työtä. Mutta helppoa ei ole rajanveto siihen, mikä on journalistista, ja tulevaisuudessa rajat häilynevät yhä lisää, mikäli moniin minua viisaampiin henkilöihin on luottamista.

Henkisesti tietysti koen olevani toimittaja. Mutta olen myös paljon muuta.

- – -

Loppuun vielä mainospala eli jos tänne saapuu joku, joka harkitsee tilaavansa minulta työpanoksia ensi vuotta ajatellen: asun näillä näkymin tammi-kesäkuun Sveitsissä Baselissa. En siis voi käydä kasvokkain haastattelemassa kotimaassani ketään, pitää Suomessa puheenvuoroja tai toimia nettitapahtumaraportoijana. Sen sijaan otan vastaan ehdotuksia töistä, joita voi tehdä Keski-Euroopassa.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Tietysti pääosassa ovat ihmiset eli mepit. Jutun lopussa ääneen pääsee Carl Haglund:

“Siinä on taas Calle Haglund. Hänellä on selvästi jotakin asiaa.
– Mä en tiennyt, että naistenlehtiä kiinnostaa tämmöinen!

– Ai mimmoinen?

– No tämmöinen EU-politiikka.”

- – -

Virpi Salmi kirjoittaa nykyisin Olennaisilta osin -blogia Me Naisissa.

- – -

Huomenna olen itse jälleen mediassa haastateltavana eli Uusi Musta keskustelee tällä kertaa shoppailusta ja nuukailusta. Lähetys alkaa klo 12.15, mutta luonnollisesti sen voi kuunnella jälkikäteen YLE Areenalta.

Moni tuttu on kommentoinut, että kohtuullisen hyvä keskustelu tuolla saatiin aikaan, eikä mennyt edes huuteluksi. Ohjelman ensimmäisellä jaksolla katsojia oli keskimäärin 498 000 ja toisella jaksollakin lähes 330 000. Näin televisiottomana ihmisenä nuo katsojaluvut tuntuvat aina niin suurilta.

Jälleen tutuilta on tipahdellut positiivisia kommentteja esiintymisestäni. Kiitos vaan kaikille niistä!

Taustatyötä tein pienien tiedonhakujen lisäksi kauppamatkan verran, eli kävin katsomassa, mitä lihatuotteet maksavat.

Broilerin koipireidet maksavat 2,15 e/kg, luomuporkkanat 2,40 e/kg

Kuten ohjelmassa sanoin, niin kuluttajana on vaikea käsittää, miten broilerin koipireidet voivat olla niin halpoja, reilut pari euroa kilo. Kyllähän hinta kertoo omaa kieltään eläinperäisten tuotteiden tuotannosta ja niiden arvostuksesta. Tietysti elintarvikkeiden hinnanmuodostus on monen tekijän summa, ja voimakas tekijä on tukijärjestelmä.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitelty juuri lainkaan luomutuotantoa. Ei sekään eläintuotannolle varmasti aina mikään taivas ole, mutta esimerkiksi luomulihan ekologinen kuormitus on selvästi pienempi kuin tehotuotetun lihan.

Uudet ruokatavat opetteluun – ituhippeily ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella

Ohjelman loppuvaiheessa pääsin ylpeilemään urheilusaavutuksillani eli puolimaratonilla. Kasvisruokavaliosta voi saada ihan tarpeeksi ravintoaineita liikkumiseen. Tietysti se vaatii opettelua verrattuna suomalaiseen perusravintoympyrään, mutta ei ole mitenkään mahdotonta. Olen viime aikoina mm. onnistuneesti idättänyt papuja ja linssejä proteiininlähteeksi.

Syön myös lihaa silloin tällöin, jos sitä eteeni ilmaantuu tai liha päätyisi muuten roskiin. Mutta en siis osta lihaa kotiini, ja olen vähentänyt myös mm. maitotuotteita. Viimeisin maistiainen oli poron kieli, tätä ennen broilerin sydän. Nämä ovat sellaisia eläinten osia, joita ei välttämättä aina edes ihmisravinnoksi käytetä. Kokonaisvaltainen ruhon hyödyntäminen ihmisravinnoksi olisi tietysti tärkeää.

Televisiokeskustelussa sivuttiin myös hevosenlihan käyttöön. Hevosten teurastukseen liittyvistä ongelmista oli juttu eilisessä Hesarissa (“Hevosenlihaa haaskataan madonruuaksi“, €). Perehdytyksen aiheeseen saa myös Hevosjalostusliiton  sivuilla olevasta tiivistelmästä Eettinen ja turvallinen -keskustelutilaisuudesta viime syksyltä.

Myös luomulihan kohdalla teurastus ja eläinten kuljetus teurastamoihin on ongelma. Luomulihan teurastuslupa on nyt 12 teurastamolla, kun Eviralta saamieni tietojen mukaan teurastustoimintaa harjoittaa kokonaisuudessaan vajaa sata laitosta. Luomulihan teurastussäännöt ovat kohtuullisen tiukat, joten teurastamoilla on esimerkiksi tietyt päivät luomueläimille.

Lihaa lähes 80 kiloa, kasviksia ja hedelmiä 103 kiloa vuodessa

Lihantuotannon vähentäminen olisi sekä eettistä että ekologista. Samalla se olisi myös terveellistä.

Vuonna 2008 suomalainen söi lihaa 78 kiloa, ja näin suurelle määrälle ei ole ravitsemuksellisia perusteita: puoletkin riittäisi. Kasviksia kului 67 kiloa ja hedelmiä 36 kiloa. Sokeriakin meni noin 30 kiloa, nestemäisiä maitotuotteita 183 litraa.

Eli lihalauantai tai pyhäpihvi olisi tervetullut muutos nykytilaan, jossa lihaa popsitaan päivittäin runsaasti. Ylipäätään ruokasuhde pitäisi saada sellaiseksi, että lautasellemme päätyviä tuotteita osattaisiin aidosti arvostaa.

Perusongelma on tietysti sama kuin kulutuskulttuurissamme ylipäätään. Olemme ahneita ja haluamme kaikenlaista. Sen myötä kulutamme liikaa luonnonvaroja.

Kaupunkilainen ja maalainen kohtaavat

Eläintuotanto ei ole vain Suomea koskettava ongelma, vaan globaalisti merkittävä aihe. Siksi minäkin jaksan siitä paasata täällä netissä ja muualla, jos pyydetään.

Kiinnostavaa on ollut havaita, miten eri tahoihin vaikuttaa se, kuinka paljon he tietävät taustoistani. Jos maataloustuottajalle mainitsen, että olen itäsuomalaisen siemenviljelijätalon tytär, maaseudulla kasvanut, porkkanapenkkejä kitkenyt ja traktoria ajanut, niin minuun suhtaudutaan myönteisemmin, kuin jos  tiedetään vain se, että olen helsinkiläinen kuluttajaekonomisti.

Tietysti lapsuus on vaikuttanut ajatuksiini. Sen myötä esimerkiksi broilerintuotanto kymmenientuhansien yksilöiden hallissa tuntuu niin suuresti siipikarjan luontaisen toiminnan vastaiselta.

Lapsuudessani tilallamme nimittäin oli sellainen 10-15 tavallisen kanan parvi ja kukko, jotka elelivät vanhan navetan yhdessä huoneessa: nukkuivat orsilla ja pöyhivät pehkuja lattialla, munivat pesiin ja kesällä pääsivät pihahäkkiin. Syksymmällä kanaparvi tepasteli myös vapaasti pihalla, kun pihapiirissä ei enää ollut mitään sellaista kasvamassa, jota linnut toiminnallaan olisivat voineet haitata. Mukana menossa oli yleensä myös pari ankkaa, jotka vaeltelivat koko kesän vapaana pihalla.

On mahdotonta kuvitella, että tiukalla nokkimisjärjestyksellä elävät, hormoneilla bodatut ja kauas peruskanasta jalostetut broilerit voisivat niissä suuryksiköissä kovinkaan hyvin, vaikka olisi ruokaa ja lämpöä. Toki odotan niitä normaaliin suomalaiseen broilerihalliin asetettuja nettikameroita, joista voisi käydä katsomassa, kuinka linnut oikeasti elävät.

Olen myös nähnyt lapsuudessa, kuinka vanhalta kanalta katkaistaan kaula. Siipikarjan teurastuksesta saamani tiedot kuulostavat sen verran epäeettisiltä, että broilerin syöminen ei kiehdo senkään vuoksi. Mutta ei se kaulankatkaisu aiheuttanut myöskään traumoja: vanha lintu oli parempi lopettaa kuin pitää heikkokuntoisena muun joukon nokittavana.

Ruuantuotantoa on muutettava jo ennen keinolihan tuloa

Mutta ihan taatusti kaupunkilainenkin voi ymmärtää eläintuotantoa. Tuottajat ja teollisuus eivät ainakaan paranna mainettaan sillä, että tuhahtelevat kuluttajista, jotka eivät koskaan ole navetassa käyneetkään eivätkä siksi voi käsittää eläinten hyvinvointia. Kuten ei myöskään auta se, että syytetään äänekkäästi suomalaisia viljelijöitä.

Minulle kyse on siitä, että toivoisin tällä pallolla olevan pitkälle tulevaisuuteen mahdollisuudet elämiseen niin ihmisillä kuin eläimillä. Keinoliha varmaankin tulee yleistymään jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen olisi syytä muuttaa länsimaista ruuantuotantoa ja -kulutusta.

“Itkin töissä viimeksi eilen, kun pomo sanoi: ’Älä käytä siihen paljon aikaa.’ Vitutti niin paljon, että oli pakko mennä vessaan itkemään. Samaa se sanoo melkein kaikesta, mitä täällä tehdään. Se siinä itkettikin. Määrä korvaa laadun.

Pahinta on, kun huomaa turtuvansa ja alkavansa itsekin ajatella niin. Että kunhan näyttää tehokkaalta ja ulostaa tekstiä, sisällöllä ei niin väliä. Silloin herää aina kysymys: mitä helvettiä minä vielä teen täällä?”

Toimittaja

Noin lyhyessä keskustelussa ei tietysti ehdi kuin päästä alkuun. Moni seikka jäi varmasti huomioimatta, ja jokin muu sai liian suuren painoarvon.

Mutta minulla oli ainakin aika kivaa, ja tietysti nämä kokemukset myös tärkeää esiintymisoppina. Mahtavaa huomata, ettei suoraa televisiolähetystä jännitä niin paljon kuin voisi kuvitella ja saa myös sanottua jotain tolkullista. Mutta itsekritiikki aiheuttaa sen, että oma huomio kiinnittyy niihin seikkoihin, jotka mielestään olisi voinut hoitaa vielä paremmin.

Muutama kommentti sen perusteella, mitä lähinnä netissä minulle on viestitty:

- Tietysti omakohtaisesti ratkaisu on ollut helppo myös siksi, ettei minulla ole perhettä. Kun ei ole lapsia, niin taloudellisestikaan ei tarvitse kantaa huolta kuin itsestäni.

- Rahan ansaitsemista en näe mitenkään huonona juttuna. Sehän on hienoa, jos vielä tienaakin hyvin tekemällä elämässään sellaisia asioita, joista pitää. Omakohtaisesti koen tärkeäksi hankkia sen verran, että tulen toimeen: jos jää yli, niin mukavaa. Mahtavaa olisi, jos jäisi niin paljon, että voisin sijoittaa sitä enemmän eteenpäin hyviksi uskomiini tarkoituksiin.

- Freetoimittajuus ei todellakaan välttämättä tarkoita leppoisampaa elämää verrattuna vakitoimittajan pestiin. Monelle ansainnan hankkiminen itsensä työllistäjänä voi tuntua raskaalta. Omalla kohdallani erityisesti tutut ja verkostot ovat tuoneet riittävän kiinnostavia ja monipuolisia viestinnän tehtäviä.

- Kieltämättä on välillä outoa, että kohtuullistavaa elämäntapaan joutuu perustelemaan, kun taas “tuhlaavaisemmilta” tai normaalissa palkkatyössä käyvältä ei samanlaisia perusteluita kysellä. Mutta niinhän se menee kaikessa, että valtavirrassa toimiminen on normi.

- Kirjan kirjoittamisesta olen tietysti haaveillut, mutta jostain syystä se tuntuu niin pitkäjänteiseltä ja suurelta projektilta, että toistaiseksi on jäänyt aloittamatta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä: itse asiassa esimerkiksi blogieni arkistoja välillä tutkaillessani huomaan, että olen kirjoittanut suhteellisen paljon ja väliin jopa järkeviäkin. En vain yhtään tiedä, miten moisen projektin saisin järkevästi ottamaan edes ensiaskeleitaan ja olisiko siinä nyt sitten mitään järkeä.

Hauskaa oli havaita, miten tv-esiintymiseni sai kommentointia Facebookissa (siis IRL-tutut) ja Twitterissä (monia sellaisia, joita en tunne). Blogeihin asti kommentoijia ei enää oikeastaan tullutkaan. Vielä kerran kiitos kaikille!

Haastattelussa viittasin Veblenin Joutilas luokka -teokseen. Olen tehnyt siitä aikoinaan tiivistelmän, jonka ansiosta ilmeisesti kyseisen sosiologin ajatuksia sentään muistan jollain lailla, vaikka valitettavan paljon kulutusteorioista olen ehtinyt unohtaa.