Minua tilanne lähinnä huvitti. Mutta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tekstini ja aloin saada kommentteja, niin huvittuneisuus vaihtyi tyrmistykseen ja ärtymykseen. Kävi ilmi, että sama äijä on ladellut törkeyksiä ja saanut herkemmät ihmiset lähes pois tolaltaan.

Kirjoitin taas uuden tekstin ja omat varoitukseni sanat.

Monet “joogin” kohdanneet kirjoittivat, miten googletuksen kautta löysivät tekstini ja helpottuivat, kun eivät olleet ainoita, jotka tyyppi oli pysäyttänyt. Kommentteja on tipahdellut kolmen vuoden aikana kymmenittäin.

Ilmoitus poliisille lukuisten blogikommenttien perusteella

Kesäkuussa lähetin aiheesta viestiä IRC-Gallerian poliisina minulle tutuksi tulleelle Marko Forssille (FB:ssa ylikonstaapeli Fobba). Hän vastasi ilmoittavansa blogitekstini seksuaalirikosjaokselle.

Viime sunnuntaina Noora Mattila kirjoitti samasta joogista Hesarissa (teksti maksullisessa verkkolehdessä). Hän viittasi myös minun blogitekstiini, josta oli saanut tiedon Facebookissa.

“Joku linkitti kommenttiketjuun Mieto marinadi -nimisen blogin, jonka kirjoittaja oli myös joutunut selvänäkijän luennolle. Blogitekstin alla 23 naista ilmoittautui joogin uhreiksi. Yksi muisti tavanneensa tämän jo 90-luvun alussa.
Ei voi olla totta. Ukkohan on käynyt läpi kaikki Helsingin naiset!”

Fobba kommentoi blogiin viitaten esimerkiksi kunnianloukkaukseen

Mattilan jutun jälkeen blogitekstiini on viikon mittaan tullut yhä uusia kommentteja ja tietoja joogin häiriköinneistä. Pyysin sitten myös Forssilta, voisiko hän ottaa kantaa esimerkiksi mahdollisiin rikoksen tunnusmerkkeihin näissä tapauksissa. Hän jätti kommentin todeten mm. seuraavaa:

“Blogilla kirjoitetuissa tapauksissa ei ole ilmennyt sellaista, jotka äkkiseltään täyttäisivät jonkun seksuaalirikoksen tunnusmerkistön. Tosin törkypuheet ja suunsoitot voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.

Tekojen “lähin” seksuaalirikokseen viittava nimike voisi olla pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Seksuaalinen teko tarkoittaa sellaista seksuaalista tekoa jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja se on olosuhteet huomioon ottaen seksuaalisesti olennainen. Rikosnimikkeen täyttymiseksi teon täytyy sisältää väkivaltaa tai uhkaamista. Eli tekijän täytyy “murtaa” kohteena olevan henkilön tahto väkivallalla tai uhkauksella.

Jos joku käy käsiksi yllättäen esimerkiksi rintoihin, voi se täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.”

Vertaistukea ja virallista tietoa netin kautta

Kokonaisuudessa tämä on tietysti esimerkki siitä, miten sosiaalinen media voi oikeasti levittää tietoa, joka ei ns. perinteisissä kanavissa samalla tavalla toimisi.

Samalla olen ilahtunut siitä, että poliisissa on tajuttu netin mahdollisuudet ja lähdetään keskusteluun mukaan. Fobban kommentti on erittäin hyvä lisäys muiden kyseisen blogitekstin kommenttien joukossa.

Mutta tärkeintä lienee se vertaistuki, jonka monet joogin kohdanneet ja tilanteesta ahdistuneet ovat saaneet, kun ovat löytäneet blogitekstin ja kommentit.

Omalla kohdallanihan Mieto marinadi on vanhin blogini. Sen ensimmäiset tekstit vuodelta 2004 ovat tosin siirtyneet bittien hautausmaalle siinä vaiheessa, kun siirryin anonyymista kirjoittajasta omaan naamaan ja nimeen. Jostain syystä olen deletoinut tekstit kokonaan, vaikka olisihan ne voinut pistää julkaisemattomiksi, kuten suurelle osalle vuosien 2005 ja 2006 tekstejä olen tehnyt.

Mutta sen sijaan minulla on tallessa vanhoja päiväkirjoja. Vanhin niistä on kotikotonani Liperissä, joten sitä en voi nyt hyödyntää. Mutta vähän myöhäisempi päiväkirja alkaa ehdalla haircutilla ja oman käytöksen analyysilla, jossa on nähtävissä vaikutteita tyttökirjoista, heh. Isän merkitystä havainnollistava kirjoitus päättyy viiltävään mediahavaintoon.

Tässä siis tekstiäni yli 20 vuoden takaa, kirjoittajana 9-vuotias maalaistyttö:

31.10.1986, Mattisenlahti

Isäni tuli Helsingistä. Tätä ennen olin käynyt kampaajalla. Ensiksi isäni ei huomannut uutta kampausta.

Kotiin tultua pistin ranskalaiset perunat lämpiämää. Sen jälkeen isä huomasi uuden kampauksen. Hän sanoi että se on kuin isoilla tytöillä. Tuhahdin välinpitämättömästi ja lähdin. Oikeastaan sisimmässäni tuntui oikein hyvältä. Syötyäni rupesin katsomaan televisiota mutta sieltä tuli vain Pikkukakkonen.

 

Pian omaan sähköpostiin napsahti viesti:

“Tänään julkaisemme Suomen suosituimmat blogit rankkaavan Twingly Top 100-listan. Haluamme onnitella sinua koska molemmat blogisi Mieto marinadi ja Mari Koo ovat mukana listalla, tällä hetkellä sijalla 46 ja 89! Koko listan löydät osoitteesta: http://www.twingly.com/top100?lang=fi .

Twingly Top 100-listan yhteydessä lanseeramme myös Twinglyn BlogRankin, jolla mittaamme ja vertaamme blogien suosiota. Löydät omat BlogRank-arvosi täältä:

http://www.twingly.com/blogs/profile?url=http://marinadi.blogspot.com

http://www.twingly.com/blogs/profile?url=http://www.marikoistinen.fi”

Kävin vilkaisemassa listaa, ja vähän hämmennyin. Miten muotiblogit ovat tuolla noin vähän näkyvissä? Miksi minulta juuri Marinadi ja Mari Koo, missä on Kulutusjuhla (kun se omasta mielestäni on merkittävämpi, mutta kyse on tietysti subjektiivisesta näkemyksestä…)? Muokkaus: Kulutusjuhla on sijalla 53, kuten Erkka nokkelasti kommentoi. Omat silmät eivät kiireessä sitä havainneet.

Nooh, ehkä jossain vaiheessa selviää, mitä on järjestelmän takana. Pitänee perehtyä paremmin, kunhan on sopivasti aikaa, just nyt ei ehdi.

Mutta ihan kiva esimerkiksi tuo mahdollisuus tsekata tuo Blog Rank. Sinne voi muutkin vissiin naputella bloginsa osoitteita. Ja widgettejäkin on tarjolla.

Lisäys:

Haakanan Kari epäili Jaikussa, että listassa ovat vain ne blogit, jotka on käsin lisätty Twinglyn listaan. Muuten sijoitukset ei oikein selity. Ja Tuomas Rinta toteaa samassa paikassa, että Vuodatus.net -blogien määrä listalla voi johtua siitä että aiemmin vuodatus.net pingasi Twinglyä kun blogi päivitettiin.

Laitoin Twinglyyn vastausmailin, jossa kyselin ranking-listan muodostumisesta. Katsellaan, jos tulee vastausta.

Lisäys 17.12:

Twinglylle kohdistamassani mailissani linkkasin tuohon kyseiseen Jaiku-keskusteluun, johon Anton Johansson vastasi englanniksi (ja lähetti minulle sähköpostilla tiedon, että reagoi tuonne). Johanssonin vastaus:

“The list is based on the data we have in our index. It’s why we say it’s from “our point of view”. We have, for example, better index for Europe overall than for US blogs which makes the list quite unexpected in some cases.

The ranking is based on, among many other things, inlinks and “likes” (search for something at twingly.com and you’ll see what “Like” is). Visitors isn’t possible for us to use in this list right now and therefore we don’t. If you use that parameter the list would probably be quite different.

Some blogs with many visitors may not get so many links and sorry for them, for they’re not on our list in that case ”

Näitä merkkipaaluja juhlistetaan esimerkiksi muistelemalla menneitä, kiittelemällä lukijoita, hämmästelemällä oman bloginpitoa (“enpä olisi uskonut, että tämä näin kauan jatkuu”) tai järjestämällä kilpailuita. Bloginpitäjä esimerkiksi palkitsee tietyn kävijän: esimerkiksi kävijälaskurin mukaan 50 000. vierailija saa jotain yllättävää tai sitten synttäreiden kunniaksi pistetään pystyyn arvonta.

Juhlitaanhan sitä monia muitakin asioita vastaavalla tavalla. Eivätkä lähellekään kaikki blogit saavuta edes sitä yhden vuoden ikää, joten onhan siinä myös syytä juhlaan.

Merkkipäivän esiintuonti tarjoaa mielestäni nimenomaan hyvän hetken kiittää lukijoita. Se omalla tavallaan tiivistää suhdetta toisiin blogeihin ja myös omaan blogin kirjoittamiseen: kun tajuaa, että aikaa tai tekstejä on kertynyt jo merkittävä määrä, niin se kannustaa jatkoon.

Kaikki eivät tietysti omaa blogiaan katso samalla tavalla. Itse olen huono pitämään kirjaa merkkipäivistä ylipäätään. En edes tiedä, milloin aloitin ensimmäisen blogin. Se oli näihin aikoihin vuonna 2004, mutta ensimmäiset tekstit on jo tuhottu ja hukattu.

Muidenkaan blogieni kohdalla en ole aloituspäivimääriä juuri huomioinnut, ja yleensä olen ne tajunnut jälkikäteen. Esimerkiksi Kulutusjuhlalle tuli näköjään äsken täyteen kaksi vuotta nykymuodossaan eli ryhmäblogina.

Blogitekstien määrää olen joskus muistanut juhlistaa blogissa julkisesti, mutta näidenkin seuraaminen jää. Ajan myötä kävijälaskurit ovat vaihtuneet, joten minulla ei ole mitään tietoa siitä, kuinka paljon blogeissani on kaiken kaikkiaan vierailtu. Nyt Google Analytics -ajalta on tietysti tiedot, mutta niitäkään en muista vilkuilla sillä silmällä, että voisi ilmoitella tasalukuja.

Useimmat taitavat olla kaltaisiani, eli blogin juhlistukset ovat satunnaisia, jos silloinkaan. Ilmeisesti pitäisi asentaa itselleen jokin muistutus, että muistaisi oikeana päivänä julkaista “juhlapostauksen”.

Jos olisin tiennyt, että juttu julkaistaan myös Karjalaisessa, olisin halunnut siihen vähän toisenlaisia kommentteja. Tämä johtuu tietysti omasta pohjoiskarjalaisesta syntyperästäni eli elämäni ensimmäiset 18 vuotta olen asunut Joensuun naapurikunnassa Liperissä ja vanhempani asuvat siellä edelleen. Todennäköisesti jutun näki nyt suhteellisen moni sellainen, joka tietää minut ja/tai vanhempani. Sitä paitsi olen niin paljon äitini näköinen, että nimi ja naama yhdistynevät jo sitä kautta, heh.

Olisin varmaan kommentoinut ainakin sen, että itse asiassa ensimmäiset julkiset tekstini julkaistiin nimenomaan Karjalaisessa. Kirjoitin teininä nimimerkin takaa nuortensivuille mielipiteitä ja turhanpäiväisiä runoja (tyyliin “Sinun katseesi on kuin auringonpaiste / ja minä / kuin auringossa sulava lumi“), sillä niistä sai mielestäni melkoisen hyvät rahat. Palkkio taisi olla kutakuinkin 90 markkaa per julkaistu teksti.

Eli kun nyt on puhuttu paljon siitä, kuinka julkaistaan lukijoiden tuottamia sisältöjä lehdissä ja verkkosivuilla, niin on sitä tietysti tehty jo pitkään. Ja haluni saada tekstejä julki jollain lailla on ollut olemassa jo ennen internetiä. Lisäksi olen varmasti tienannut paremmin noilla nuortensivupalkkioilla kuin blogeillani, mikäli mittarina pidetään suoraa ansiota. (Sittemmin olin myös Karjalaisessa kuukauden harjoittelijana ja kirjoitin ihan oikeita juttuja.)

Mutta siis toimittajanäkökulmastanii katsoen Karjalaisen juttuun olisi saanut paikallisempaa otetta varsin vaivatta, joka nyt artikkelista yhteistyökuvion kautta puuttui.

Haastatellun näkökulmasta taasen olisi ollut mukavaa tietää etukäteen, että juttu voi päätyä myös muualle kuin Keskisuomalaiseen, josta tekohetkellä oli puhe. Journalistin ohjeiden mukaan haastateltavalla olisi oikeus tietää, mikäli haastattelua voidaan käyttää useammassa välineessä. Mutta enpä usko, että jutun tehnyt freetoimittaja oli selvillä jutun mahdollisesta laajemmasta käytöstä.

Siis omalta kohdaltani uskon, että juttu olisi voinut olla lukijoiden näkökulmasta mielenkiintoisempi ja paikallisemman tuntuinen, mikäli taustani olisi tullut paremmin esiin. Muutoinhan saman jutun käytöllä kahdessa eri lehdessä ei kannaltani sen suurempaa merkitystä ole.

Hazard kirjoittaa esimerkiksi naisten ja miesten erilaisesta tavasta näkyä mediassa. Niinpä nyt, kun Keskisuomalaisessa julkaistiin juttu minusta, mietin, antaudunko minäkin naisille tyypilliseen olemiseen. Hazardhan kirjoittaa (s. 91):

“Ei tarvitse kuin viikon ajan seurailla television makasiiniohjelmia, sanomalehtien ohjepalstoja, iltapäivä- ja naisenlehtiä nähdäkseen, että nainen on, mies tekee”.

Olen ennenkin tuskaillut sitä, kuinka olen elämässäni tehnyt sukupuolelleni tyypillisiä valintoja. Pitäisikö hymytyttöilyn sijaan korostaa enemmän kovaa asiantuntijuutta? Olisiko kuvitukseksi vaadittava jotain muuta kuin kotioleilua kissan kanssa (minähän tykkään olla kuvissa, ja kissan halusin mieluusti esiin, kun se on tunnetusti yhdessä blogissani päähenkilö)? Olisiko jätettävä naisiin jo muutenkin sanana yhdistettävä hömppä pois”? Pitäisikö minun vaatia, että jutussa käytettäisiin minusta johdonmukaisesti joko koko nimeäni tai sukunimeäni sen sijaan, että minusta kerrotaan tuttavallisesti etunimellä?

Keskisuomalaisen juttu oli taitettu näyttävästi: paperilehden Viihde-osiossa se sai koko sivun ja niin, että pääkuva oli suurinpiirtein puoli sivua. Tällaisessa blogejani käsittelevissä jutussa koen tärkeimmäksi tehtäväksi välittää jonkinlaista viestiä siitä, ettei nettimaailma ole mitään hurjan ihmeellistä, vaan suhteellisen normaalien ihmisten normaalia sosiaalista toimintaa. Ihan siitä sukupuolesta riippumatta.

Tietysti on kiinnostavaa lukea, mitä joku toinen eli tässä tapauksessa jutun tehnyt Mia Pajunen puheitani tulkitsee ja kirjoittaa. Kun haastattelutilanne kestää noin tunnin, niin tekstiähän olisi paljon pidempään juttuun.

Jutussa lainauksenani on mm. “En kirjoita huomion kaipuuseen”. Noh, siis tokihan blogin pitäminen, kuten moni muukin sosiaalinen toimina, on aina jollain lailla huomiohakuisuutta, ja minä pidän myös esilläolosta. Tylsää olisi kirjoitella, jos kukaan ei lukisi eikä kommentoisi.

Mutta en siis ole aloittanut bloginpitoa tavoitteenani saada huomiota (enkä olisi osannut kuvitella, että minusta tehdään lehtijuttuja moisen touhun vuoksi), vaan kirjoittamisen innosta ja halusta luoda itselle netti-identiteetti, jonka avulla voin mm. kommentoida muihin blogeihin.

- – -

Hazardin kirjaa saa muuten ainakin asematunnelin Kirjatorilta kuuden euron hintaan.

Nyt tämä Mari Koo -blogi sai tunnustuksia Pariisista Maurelitalta ja heti perään Auringonkukkametsältä.

Blogianalyyttinen puoleni siis ryhtyi heti miettimään, miten tämä meemi levisi. Minulle se tuli ensiksi tuolta kaikkein kevyimmästä aineistosta, kissablogista. Tässä vaiheessa kukitus oli kyllä jo liikkunut laajemmaltikin blogeissa, ja siihen näytti osallistuvan porukkaa melkoisen hyvin. Monet bloginpitäjät lähtivät kollektiiviseen kehuiluun mukaan, ja myös Marinadi sai mainintansa.

Nyt, kun meemi on jo kiertänyt laajalti ja se on oletettavasti hiipumassa, tämä virallinen asiabloginikin sai mainintoja (tai jos tarkkoja ollaan, niin tähän blogiin tuli kyllä tunnustusta Sarilta ihan ensimmäisenä, kun hän kukitti kerralla kolme blogiani).

Eli meemin elinkaaren kannalta voisi todeta, että mentiin kevyemmästä vakavampaan. Kun meemi on jo osoittautunut suosituksi, niin sitä “kehtaa” jakaa kaikille: Villin blogin kautta tunnustuksia ei tullut mieleeni laittaa ammattimaisemmiksi kokemilleni blogeille, mutta tässä blogissa voin niitäkin kehua.

Mielenkiintoista näissä meemeissä on se, mitkä blogit valitsee kehujen kohteeksi. Jotenkin en välttämättä kaikkein itsestäinselvimpiä blogeja tullut valinneeksi tai niitä, jotka ovat jo kukkasia saaneet. Marinadi-blogi on varsin luettu, mutta se sai suhteellisen vähän mainintoja. Ehkä se koetaan blogiksi, jota ei niin paljon tarvitse kehua verrattuna joihinkin vähemmän julki oleviin? Vai onko se liian “yleinen”, eli se ei niin selkeästi kuulu mihinkään pienempään blogien muodostamaan yhteisöön?

Tällaiset toisten arvostamista osoittavat meemit ovat silloin tällöin selkeästi tervetulleita blogaajille. Tuntuu hyvältä saada tunnustusta “kollegoilta” ja vielä jakaa sitä eteenpäin. Lisäksi tällaisten kukitusten ansiosta blogaajat löytävät uusia blogeja. Kun meemin säännön mukaan tunnustusta pitää jakaa eteenpäin kymmenelle blogille, niin oletettavasti melkoinen osa aktiivisista blogeista sellaisen saa.

Mutta toki tilanne on varmasti hieman ikäväntuntuinen niille, joita kukaan ei muista: tällaista tunnustusta ei voi käydä vaatimassa keneltäkään, vaan sen saamista pitää odottaa.

Olen siis jo kahdessa blogissa jakanut kiitoksia ja kukkasia. Nyt siis vielä siis lisää, enemmän näitä Mari Koo -henkisiä:

Kartano – hyvin kirjoittuja, usein kiinteistä kuluttamiseen liittyvistä aiheista.
Kari Haakana – journalistisessa pohdinnassa ihailuni kohde
Tuhat sanaa – Tuijan ansiosta pysyn perillä mm. Second Lifesta, hyviä, pohdittuja tekstejä
Verkkoyhteisöt – Miia tuo tutkijanäkökulmaa nettiin ja sen käyttöön
Digikko – Pirkka kirjoittaa asiaa ja tekee päiväni silloin, kun päivittää
Köyttöliittymä – Matias analysoi esineitä ja muuta käytettävää
Pohdiskeleva Liftari – Kehun jälleen Teppoa ja Sataa tuntematonta
Viima – Hyviä huomioita mediasta ja netistä
A Heartbreaking blog of Staggering Genius – Pysyn edes hiukan hajulla leffoista, ja tietysti muutenkin asiaa
Eero Holmila – Yksi fiksu nuorimies lisää
Vesa Laitinen – Valokuvallista päiväkerrontaa: yhden tällaisenkin blogin halusin mainita

Ja vielä ekstrakukat Mitvitille, koska onhan hän kingi ja vielä päivitti tänään!

Idea oli siis: “Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.“

Nykyisessä elämässäni tämä reaalielämän identiteetti aiheuttaakin paljon enemmän päänvaivaa kuin netti-identiteettini. Kun minun pitää esitellä itseni, pitäisi kertoa myös se, mitä teen. Tilanteen mukaan oma määrittelyni vaihtelee esimerkiksi seuraavasti:

• (free)toimittaja, kirjoittaja, tekstintuottaja
• kuluttajaekonomisti, maatalous-metsätieteiden maisteri
• blogaaja, blogiaktiivi; kansalaisjournalistikin (vai Jannen lanseeraama “blogipiirin keskiö”)?
• kuluttaja- ja nettiaktiivi
• jatko-opiskelija, väitöskirjaa aloitteleva, joskus jopa tutkija
• yrittäjä, konsultti

Kaikki liittyvät kaikkeen, eikä yhtä hyvää titteliä tunnu olevan. Joissakin tilanteissa jokin toinen rooli on parempi ja toimivampi kuin toinen. Toiset olen itse omaksunut vahvemmin, toisia vähän vierastan.

Esimerkiksi “kansalaisjournalisti” on termi, jota en itseeni osaa liimata. Yrittäjänäkään en itseäni ole tainnut vielä esitellä, vaikka sitä tietysti nyt hyvin leimallisesti olen. Blogipiirin keskiö -tyylisiin nimityksiin ei ole tarkoituskaan suhtautua kovin vakavasti!

Mieti, mikä olisi sitten sopivaa. Päähän lennähti sanapari sosiaalinen medianisti. Ei vain taitaisi sekään olla erityisen hyvin myyvä titteli!

“Ai blogit, joo… Olen minä niistä kuullut, mutta en kyllä viitsi lukea.”

Ja toinen:

“Minä en ainakaan halua kertoa itsestäni mitään nettiin.”

Ensimmäinen lausahdus kertoo mielestäni siitä, että asenteet blogeja kohtaan ovat muuttuneet. Vielä vuosi sitten sain selitellä, että mitä ne blogit ovat. Nyt moni tuntuu hieman jopa häpeilevän sitä, ettei lue blogeja, erityisesti, jos henkilö työskentelee markkinoinnin, viestinnän tai vastaavan parissa.

Olen toki koettanut vakuuttaa, ettei kaikkien tarvitse seurata blogeja, mutta samalla tuoda esiin sitä, että blogeista saa paljon arvokasta tietoa ja ajateltavaa. Että kannattaisi edes vilkaista, jotta oikeasti saisi käsitystä siitä, mitä täällä on meneillään.

Minä, mie ja itse

Toinen kohta eli se, miten ihmiset kokevat haluavansa pysyä kuitenkin vielä poissa netistä, vaatii vähän erilaista lähestymistapaa. Pohjaan ajatteluani Majavan Jeren jo ajat sitten esittelemään julkisuudenhallinta-näkökulmaan, ja olen tästä itsekin aikaisemmin kirjoittanut.

Kun kirjoitan nettiin omalla nimelläni, voin määritellä sitä, mitä minussa verkossa on. Jos en kirjoita mitään, muiden viittaukset nimeeni pääsevät esiin ainoina: ne voivat olla harmittomia tietoja osallistumisesta opiskelu- tai järjestötoimintaan, mutta toisaalta myös vuosia vanhaa, joka on jo ajat sitten menettänyt merkityksensä.

Blogaamista aloittaessani suhtauduin eri tavalla, ja kirjoitin anonyyminä. Silloin hain sitä roolia ja rajaa, miten ilmaista itseään virtuaalisesti. Nyt, kun mielestäni olen oppinut nämä tavat, omalla nimellä toimiminen netissä on luontevaa.
Täysnimikaimoja eli Mari Koistisia taitaa olla Suomessa kaksinumeroinen määrä. Kun nimeni laittaa googleen, niin etusivulle tulee viittauksia lähinnä minuun, vain yksi on toiseen henkilöön.

Nyt netissä on jo niin paljon aineistoa, joka viittaa minuun, että mikään yksittäinen pikkujuttu ei pääse nousemaan ainoana esiin. Toki kyse on pitkälti siitä, miten vastaanottaja tulkitsee sen, mitä minusta netistä löytää ja mitä vaivautuu lukemaan.

Suhtaudun aika huolettomasti itsestäni netissä kertomiseen: jos kerran esimerkiksi vaadin yrityksiltä läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä toiminnassa, niin toki minunkin pitää siihen pystyä.

Tämä aihe tuntuu jo itsestäni kovin paljon vanhan kertaukselta, niin paljon olen sitä viimeisen vuoden aikana käsitellyt. Kovasti se kuitenkin tuntuu kiinnostavan niitä, jotka eivät netissä liiku.

- – -

Aiheeseen liittyen:

Lisää keskustelua suomalaisen blogistanian tilasta on Pirkan Digikko-blogissa.

Jere Majavan aloittama Jaiku-keskustelu “Blogit ovat…”

Blogiroolista ja kenties sen vangiksi joutumisesta kirjoittaa Varapygmi.

Marinadi-blogiin aikoinaan laatimani teksti nettipaljastelustani.

New York Magazinen jo vanha, mutta silti yhä toimiva juttu siitä, miten teinit huoletta kertovat itsesään netissä kuvin ja sanoin.

- – -

Aiheeseen liittymättä:

Heiskasen Tero kokeilee oma-aloitteista mikromaksamista:

“Jaan 10€ edestä tietosenttejä (1000kpl) erilaisten tietosisältöjen (blogit, podcastit, foorumit, tietopalvelut jne.) julkaisijoille. Mikromaksuni julkaisen Jaiku-kanavalla.”

- – -

Blogimiitti on nyt perjantaina 5. päivä Kalliossa ravintola Luftissa alkaen klo 18. Tervetuloa sinne, tilaisuus on avoin kaikille, oli blogia tai ei!

Isot kiitokset menevät taas Rinteen Ilkalle, joka on säätänyt ja vääntänyt ja joutunut viilaamaan, kun en ole osannut päättää, mitä oikeastaan sivuilla haluan näkyvän ja miten. Mutta blogihan saa elää ja kehittyä, joten toivottavasti täälläkin vielä tapahtuu.

Ilkka havaitsi myös sen, että netistä löytyy myös marikoo.com ja kyseistä nimeä käyttävä yritys. Tästä siis opiksi muille se, että sitä omaa nettinimimerkkiä toki kannattaa harkita. Vanha tuttu blogikaimahan minulla on myös.

Toisaalta kyllä blogeihin sopii vähän rennompikin nimi. Marinadi ei ollut mitenkään pitkällisen harkinnan tulos, mutta olen onnistunut jo itse luomaan lämpimän suhteen tähän netti-identiteettiin. Enkä osaisi nyt kuvitella, että kirjoittaisin kyseistä blogia koko nimelläni.

- – -

Tuon naamakuvani on ottanut pikkuveljeni Matti, jonka ansiosta voin taas tarjota vaikka kaljan hänelle.

- – -

Ilmoitusluontoisina asioina mainitsen sen, että tiivistelmäni Tampereella 15. lokakuuta järjestettävään Hei me blogataan! -seminaariin hyväksyttiin. Siellä on myös mm. Sari, ja innolla odotan kyseistä piipahdusta toiseen kaupunkiin.

Tosin itse en vielä ole päättänyt, mitä tarkkaan ottaen kerron. Kunnon itsereflektointi kyllä kiinnostaisi, eli yhtenä vaihtoehtona pohdin Kulutusjuhla.comin kehityskulun, haasteiden ja antoisuuden analysointia.

Seminaari on maksuton, ja sinne voi ilmoittautua 10. lokakuuta asti. Myös omia esityksiään voi vielä tämän kuun loppuun asti ehdottaa.

Myös Helsingin yliopiston Konfabulaari lähestyy: kyseinen tapahtuma on 25. lokakuuta, ja toivottavasti se onnistuu keräämään laajan joukon osallistujia.

Lehtijuttu ei suuresti tuo kävijöitä, etenkään verrattuna siihen, että jokin suosittu sivusto linkkaa blogiin. Sen näki nytkin Hesarin jutun perusteella. Juttuhan julkaistiin verkossa perjantaina, ja tiedot Mieto marinadi -blogista olivat kainalojutussa ensimmäisenä. Tämän ansiosta Marinadissa oli perjantaina 632 käyntiä, mikä on suurinpiirtein tuplasti verrattuna normaaliin perjantaihin, jos olen blogin päivittänyt.

Lauantaina juttu siis ilmestyi paperiversiossa (ja oli pidempi kuin verkossa). Marinadissa oli kyseisenä päivänä 407 käyntiä, mikä on vajaat parisataa enemmän kuin normaalina lauantaina, ja samoin vielä sunnuntainakin käyntejä oli yli 370.

Tässä Mari Koo -blogissani sen sijaan näkyi oma perjantain linkkaukseni tänne sekä Hilavitkutin.comin lauantain linkkaus tuohon aiempaan kirjoitukseeni. Perjantainan käyntejä oli 104, lauantaina 125, sunnuntaina 82 ja nyt maanantaina 72 (vertailun vuoksi: kesäkuussa tässä blogissa ei yhtenäkään päivänä ollut yli 70 käyntiä). Ja nämä kävijät tulivat siis pitkälti Hilavitkuttimesta tai Marinadista. No, tämä blogi ei siis yleisesti pääse kävijämäärillä juhlimaan.

Yleisesti blogieni kävijämääristä vielä hiukkasen. Käytän laskurina Google Analyticsiä ja laitanpa tähän nyt toukokuun tilastoja:

Kulutusjuhla.com: 10 541 käyntiä, 6 338 kävijää, 15 574 näyttökertaa, liikenteen lähteinä yleisimmät ovat Blogilista.fi ja Google, joista molemmista on tullut reilu 3 600 käyntiä eli yhteensä noin 70 prosenttia käynneistä.

Mieto marinadi: 10 556 käyntiä, 4 178 kävijää, 17 302 näyttökertaa, Blogilista.fi:n kautta 52 prosenttia ja Googlesta 16 prosenttia käynneistä.

Yleisesti ottaen siis Marinadissa käy paljon vakioporukkaa ja Blogilista.fi:n kautta tulevia. Kulutusjuhlaan päädytään sen sijaan enemmän myös googletuksella.

Ja kuten kirjoitin, tämä Mari Koo ei hirvittävästi kävijöitä kerää: ei päivity niin aktiivisesti eikä aihekaan mitä ilmeisimmin ole yhtä kiinnostava kuin tuolla Marinadissa.

- – -

Kiitokset myös aktiivisesta kommentoinnista edellisessä postauksessani! Soopeli ja Arttu käynnistivät keskustelun lainsäädännön asettamista rajoituksista pistää blogiin “Lahjoita vapaasti” -tyyppinen ratkaisu rahan keräämiseksi kiitollisilta lukijoilta. Oma asiantuntemukseni ei aiheen käsittelyyn riitä, joten jatkakaa vaan, te viisaammat.

Tämän ansiosta tietysti piti nyt kasata se tutkimussuunnitelmakin. En ollut siihen mitenkään erityisen tyytyväinen, sillä enhän ole tutkimusta kovin hyvin suunnitellutkaan vielä. Käytännössä seminaaria varten palauttamani teksti oli lähinnä pieni kooste jo tässä blogissa läpikäydyistä asioista. Ja kun suunnitelman tekeminen oli taas jäänyt viimeisiin päiviin, niin eipä tässä flunssatilassa kovin nerokasta aivotoimintaa olisi ollutkaan.

Toisaalta seminaarissa varmaan riittää pitkälti jo pelkästään se, että selostan yleistä blogeista ja tietysti muista tutkimuksista blogien kulutuskirjoitteluun liittyvistä seikoista julkitullutta tietoa.

Kaupunkielämän sosiologiaa

Sairaspäivieni lukuteos on klassikkolukupiirimme valitsema sosiologi Georg Simmelin Suurkaupunki ja moderni elämä – kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Esseiden aiheet vaihtelevat rahasta aterioihin ja häpeästä rakkauteen (lisää teoksesta esim. Hesarin artikkelista).

Blogi ansioluettelona

“The Blog is the New Resume”, otsikoi Joshua Porter blogitekstinsä. Onkohan suomalaisissa firmoissa jo ryhdytty aktiivisesti rekrytointivaiheessa tutkiskelemaan blogeja?

Juttelin erään asiablogia kirjoittavan, kesätyötä hakeneen opiskelijan kanssa. Hän oli ilmoittanut bloginsa osoitteen hakemuksessakin, mutta ei siihen silti välttämättä oltu haastattelua ennen edes vilkaistu. Toisaalta kuitenkin myös “Ai sinä kirjoitat sitä!” -kommentti oli kuultu.

No, joka tapauksessa tämä kirjoittelu on tietysti myös oman osaamisensa ja persoonansa markkinointia, ja tietysti toivoa sopii, että vaikutelma on ulkopuolisen silmiin positiivinen. Niille, joille blogikulttuuri on edes jotenkin tuttu, on varmasti helppo ymmärtää, miksi kirjoittelen, mutta oletettavasti löytyy niitäkin, joiden mielestä tällainen “itsepaljastelu” on suorastaan epäilyttävää.

Jään siis odottamaan, saanko työtarjouksia blogini perusteella, heh.

Plagiointia printtimediassa

Blogeissa, ja netissä ylipäätään, aina välillä nousee pinnalla tekstien kopiointi ilman asianmukaisia lähdeviittauksia. Sitaattiviivan Teemu esittelee printtimedian puolelta mielenkiintoisen tapauksen tältä talvelta: Suur-Jyväskylän lehteen kolumninsa kirjoittanut Katja Sorri oli reippaasti kopsanut melkoisen osan Suvi Tannerin tekstistä ja vasta jälkikäteen, asian tultua ilmi, kyseli lupaa lainaukseen (Teemun blogissa linkkejä kyseisiin teksteihin).

Pitäisikö blogaajan tietää seurannasta?

Kotimatkalla heräsi mieleen ajatus tähän eri yrityksen harjoittamaan blogiseurantaan liittyen: jos yksityinen blogi on päätynyt esim. Cisionin asiakkaan toiveista seurattavien listoille, niin olisiko reilua, että blogaaja saisi tästä tiedon?

Itse tiedostan toki sen, että ainakin joku Cisionilta tämän käy lukaisemassa (terveiset vaan sinne!), mutta entäs muut? Mitä mieltä olet: haluaisitko tietää, jos blogiasi tarkkaillaan?

Lisäys klo 15.10: Niin, Cisionin suunnalta olisi erityisen kiinnostavaa kuulla ajatuksia sekä tilaisuudesta, blogiseurannasta että tästä kirjoituksesta, saa minulla mailatakin, jos ei kommentoimaan rohkene lähteä.

Ruotsissa herätty puolen vuoden sisällä

Masonin näkemykset ruotsalaisesta blogosfääristä, sen seurannasta ja blogien vaikutuksesta kuluttajiin olivat pitkälti samat kuin itselläni: blogeista voi hyötyä, mutta tolkku kannattaa pitää mielessä. Hän kertoi, että Ruotsissa blogit ovat nousseet vahvasti pinnalle viimeisen puolen vuoden aikana. Taustalla ovat blogeillle kehittyneet palvelut, kuten se eilen mainitsemani Blogportalen.se, Knuff.se ja myäs Hesarin käyttöönottama Twingly, jotka ovat lisänneet lukijamääriä ja tehostaneet verkoston toimintaa.

Mason totesi, että hänen mielestään moni huutelee blogissaan mitä tahansa siksi, että ei todellisuudessa usko kovin monen (ainakaan huuteluiden kohteen) näitä kommentteja edes lukevan. Eli Masonin mukaan ihmiset eivät kuvittele itselleen mitään suurempaa lukijakuntaa. Toisaalta blogien voima on hänenkin mielestään nimenomaan verkosto: blogin kymmenen lukijan kautta tieto saattaa levitä linkitysten myös laajalti.

Mason on muuten julkaissut esim. Bloggaren är köpt -artikkelin Aftonbladetissa liittyen blogimainostukseen. Kysyin tältä pohjalta, onko hän havainnut nnäit tilanteita, joissa blogaaja on väärinkäyttänyt sitä, että tietää saavansa rahaa. Masonin vastauksen mukaan näitä on tullut vastaan, mutta aika monet on nopeasti tajuttu ja ne ovat tietysti vaikuttaneet negatiivisesti blogaajan maineeseen.

Mason näkee blogit ja keskustelupalstat markkinoijien kannalta lähinnä focus groupeina, ei siis varsinaisesti kattavaa kuluttajatietoa ja -mielipiteitä kertovana järjestelmänä. Olen tästä samaa mieltä. Mason totesi myös ruotsalaisblogaajien ikärakenteen painottuvan hyvin voimakkaasti nuoriin, joka vaikuttaa aiheisiin, joista he kirjoittavat.

Blogien merkityksen arvottaminen

Tilaisuuden lopuksi Sanna Kurkela kertoi Cisionin tarjoamista palveluista (nettikeskutelujen seurannasta olen yleisellä tasolla kirjoitellut jo aiemmin). Jäin pohdiskelemaan sitä, millä perusteella seurattavat blogit loppujen lopuksi valikoituvat ja miten näitä seurantapalveluita tarjoavat firmat blogeja arvottavat. Viime viikolla Tietoviikossa M-Brainilta oli aihetta käsiteltyyn juttuun mielestäni kommentoitu, että he seuraavat lähinnä poliitikkojen ja vastaavien blogeja, ja tavisblogeja yleensä vain pyynnöstä (itse lehtijuttu on nyt hukassa, joten en voi tarkistaa asiaa). Mason taasen esitteli blogien keskinäiseen linkkaamiseen perustuvia “kartastoja”.

Mutta eiväthän esimerkiksi linkit kerro koko totuutta blogin merkittävyydestä. Omista blogeistani arvioisin yritysten, ja myös yleisen keskustelun, kannalta merkittävämmäksi Kulutusjuhla.comin kuin Marinadin, vaikka Marinadiin on enemmän linkkejä ja päivittäinen kävijämäärä on suurempi. Kulutusjuhla on “oikeaa asiaa” ja sinne tullaan paljolti nimenomaan googlettamalla tuotenimiä ja vastaavia asioita.

Tästä olisi kyllä mielenkiintoista kuulla jonkun kommentti, kun omia blogejani katselen hyvin subjektiivisesti. Tosin minussahan olisi ehdottomasti ainesta analysoimaan toisten blogeja!

Alexander Mason kertoi mm. siitä, miten Ruotsissa oli H&M:n malliston lanseerauksen yhteydessä seurattu blogikirjoituksia.

“Tekniikka voi muutta nopeasti, mutta ihminen ei. Inhimillisen kommunikaation perusluonnetta tutkineet filosofit lienevät oikeassa: kahden ihmisen kohtaaminen ilman väliin tulevia koneita on yksi suurimmista arvoista – eilen, tänään ja huomenna.”

Niinpä, tämä lienee hyvä pitää itse kunkin mielessään, vaikka intoilisi sosiaalisesta netistä blogeineen.

Pantzar itse puhuu ennemmin viihde- kuin tietoyhteiskunnasta.

“Puhumalla viihdeyhteiskunnasta olen halunnut korostaa, että teknologiaa ohjaavat valtavasti ne voimat, jotka ovat ihmisten elämässä tärkeitä. Se voi olla viihde, mutta se voi olla tulevaisuudessa myös liikunta, rauha, vapautuminen kohusta ja hälinästä. Minusta palvelut, jotka tekevät viikon hiljaiseksi, ovat hyviä palveluja.”

Pantzar kehottaa tuotteiden kehittäjiä suunnittelun ja tutkimisen sijasta kokeilemaan, ja hän muistuttaa, etteivät kuluttajat mitä tahansa itselleen osta.

“Ihmiset eivät osta tyhmiä laitteita. Markkinoilla voi luoda keinotekoisesti tarpeita, mutta ihmisiä ei voi hallinnollisesti käskeä ostamaan jotain käyttöön.”

- – -

Reilu viikko sitten tissihamsteri-bloginimimuuttelu näkyi blogilistalla, ja itsekin silloin osallistuin Mieto marinadi -blogissa toimintaan. Ilahduttavasti pikaisesti hujahtanut ilmiö on kiinnostanut myös blogien sosiaalista puolta enemmänkin pohtia. Hyvä kooste tapahtuneesta ja taustoista (joita esimerkiksi itse en todellakaan hahmottanut nimien muuntelun ollessa kuumimmillaan) löytyy mm. Katri Lietsalan kirjoituksesta.