Viimeisen viikon aikana iltalukemisenani on ollut Kaarina Hazardin Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta. Hazardin sanankäyttö ja nasevat huomiot mediasta, yhteiskunnasta ja kuluttajuudesta ovat oivaa luettavaa, ja vaikka välillä mennään vähän ryskyen yli äyräiden, niin mitäs siitä: ennemmin tuolla tyylillä kuin varoen astumasta kenenkään varpaille.

Hazard kirjoittaa esimerkiksi naisten ja miesten erilaisesta tavasta näkyä mediassa. Niinpä nyt, kun Keskisuomalaisessa julkaistiin juttu minusta, mietin, antaudunko minäkin naisille tyypilliseen olemiseen. Hazardhan kirjoittaa (s. 91):

“Ei tarvitse kuin viikon ajan seurailla television makasiiniohjelmia, sanomalehtien ohjepalstoja, iltapäivä- ja naisenlehtiä nähdäkseen, että nainen on, mies tekee”.

Olen ennenkin tuskaillut sitä, kuinka olen elämässäni tehnyt sukupuolelleni tyypillisiä valintoja. Pitäisikö hymytyttöilyn sijaan korostaa enemmän kovaa asiantuntijuutta? Olisiko kuvitukseksi vaadittava jotain muuta kuin kotioleilua kissan kanssa (minähän tykkään olla kuvissa, ja kissan halusin mieluusti esiin, kun se on tunnetusti yhdessä blogissani päähenkilö)? Olisiko jätettävä naisiin jo muutenkin sanana yhdistettävä hömppä pois”? Pitäisikö minun vaatia, että jutussa käytettäisiin minusta johdonmukaisesti joko koko nimeäni tai sukunimeäni sen sijaan, että minusta kerrotaan tuttavallisesti etunimellä?

Keskisuomalaisen juttu oli taitettu näyttävästi: paperilehden Viihde-osiossa se sai koko sivun ja niin, että pääkuva oli suurinpiirtein puoli sivua. Tällaisessa blogejani käsittelevissä jutussa koen tärkeimmäksi tehtäväksi välittää jonkinlaista viestiä siitä, ettei nettimaailma ole mitään hurjan ihmeellistä, vaan suhteellisen normaalien ihmisten normaalia sosiaalista toimintaa. Ihan siitä sukupuolesta riippumatta.

Tietysti on kiinnostavaa lukea, mitä joku toinen eli tässä tapauksessa jutun tehnyt Mia Pajunen puheitani tulkitsee ja kirjoittaa. Kun haastattelutilanne kestää noin tunnin, niin tekstiähän olisi paljon pidempään juttuun.

Jutussa lainauksenani on mm. “En kirjoita huomion kaipuuseen”. Noh, siis tokihan blogin pitäminen, kuten moni muukin sosiaalinen toimina, on aina jollain lailla huomiohakuisuutta, ja minä pidän myös esilläolosta. Tylsää olisi kirjoitella, jos kukaan ei lukisi eikä kommentoisi.

Mutta en siis ole aloittanut bloginpitoa tavoitteenani saada huomiota (enkä olisi osannut kuvitella, että minusta tehdään lehtijuttuja moisen touhun vuoksi), vaan kirjoittamisen innosta ja halusta luoda itselle netti-identiteetti, jonka avulla voin mm. kommentoida muihin blogeihin.

- – -

Hazardin kirjaa saa muuten ainakin asematunnelin Kirjatorilta kuuden euron hintaan.

Blogeissa on nyt jonkin aikaa kiertänyt You make my day -tunnustuksien jako. Omista blogeistani ensimmäiset kukat tulivat Villi-kissan blogiin pari viikkoa sitten, ja siellä jakelin niitä eteenpäin. Seuraavana vuorossa oli Marinadi.

Nyt tämä Mari Koo -blogi sai tunnustuksia Pariisista Maurelitalta ja heti perään Auringonkukkametsältä.

Blogianalyyttinen puoleni siis ryhtyi heti miettimään, miten tämä meemi levisi. Minulle se tuli ensiksi tuolta kaikkein kevyimmästä aineistosta, kissablogista. Tässä vaiheessa kukitus oli kyllä jo liikkunut laajemmaltikin blogeissa, ja siihen näytti osallistuvan porukkaa melkoisen hyvin. Monet bloginpitäjät lähtivät kollektiiviseen kehuiluun mukaan, ja myös Marinadi sai mainintansa.

Nyt, kun meemi on jo kiertänyt laajalti ja se on oletettavasti hiipumassa, tämä virallinen asiabloginikin sai mainintoja (tai jos tarkkoja ollaan, niin tähän blogiin tuli kyllä tunnustusta Sarilta ihan ensimmäisenä, kun hän kukitti kerralla kolme blogiani).

Eli meemin elinkaaren kannalta voisi todeta, että mentiin kevyemmästä vakavampaan. Kun meemi on jo osoittautunut suosituksi, niin sitä “kehtaa” jakaa kaikille: Villin blogin kautta tunnustuksia ei tullut mieleeni laittaa ammattimaisemmiksi kokemilleni blogeille, mutta tässä blogissa voin niitäkin kehua.

Mielenkiintoista näissä meemeissä on se, mitkä blogit valitsee kehujen kohteeksi. Jotenkin en välttämättä kaikkein itsestäinselvimpiä blogeja tullut valinneeksi tai niitä, jotka ovat jo kukkasia saaneet. Marinadi-blogi on varsin luettu, mutta se sai suhteellisen vähän mainintoja. Ehkä se koetaan blogiksi, jota ei niin paljon tarvitse kehua verrattuna joihinkin vähemmän julki oleviin? Vai onko se liian “yleinen”, eli se ei niin selkeästi kuulu mihinkään pienempään blogien muodostamaan yhteisöön?

Tällaiset toisten arvostamista osoittavat meemit ovat silloin tällöin selkeästi tervetulleita blogaajille. Tuntuu hyvältä saada tunnustusta “kollegoilta” ja vielä jakaa sitä eteenpäin. Lisäksi tällaisten kukitusten ansiosta blogaajat löytävät uusia blogeja. Kun meemin säännön mukaan tunnustusta pitää jakaa eteenpäin kymmenelle blogille, niin oletettavasti melkoinen osa aktiivisista blogeista sellaisen saa.

Mutta toki tilanne on varmasti hieman ikäväntuntuinen niille, joita kukaan ei muista: tällaista tunnustusta ei voi käydä vaatimassa keneltäkään, vaan sen saamista pitää odottaa.

Olen siis jo kahdessa blogissa jakanut kiitoksia ja kukkasia. Nyt siis vielä siis lisää, enemmän näitä Mari Koo -henkisiä:

Kartano – hyvin kirjoittuja, usein kiinteistä kuluttamiseen liittyvistä aiheista.
Kari Haakana – journalistisessa pohdinnassa ihailuni kohde
Tuhat sanaa – Tuijan ansiosta pysyn perillä mm. Second Lifesta, hyviä, pohdittuja tekstejä
Verkkoyhteisöt – Miia tuo tutkijanäkökulmaa nettiin ja sen käyttöön
Digikko – Pirkka kirjoittaa asiaa ja tekee päiväni silloin, kun päivittää
Köyttöliittymä – Matias analysoi esineitä ja muuta käytettävää
Pohdiskeleva Liftari – Kehun jälleen Teppoa ja Sataa tuntematonta
Viima – Hyviä huomioita mediasta ja netistä
A Heartbreaking blog of Staggering Genius – Pysyn edes hiukan hajulla leffoista, ja tietysti muutenkin asiaa
Eero Holmila – Yksi fiksu nuorimies lisää
Vesa Laitinen – Valokuvallista päiväkerrontaa: yhden tällaisenkin blogin halusin mainita

Ja vielä ekstrakukat Mitvitille, koska onhan hän kingi ja vielä päivitti tänään!

Idea oli siis: “Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.“

Toisinaan törmään siihen, että ihmiset mieltävät Marinadi- ja Mari Koo -blogi-identiteettijakoni jotenkin hankalaksi. Minulle itselleni se on selvää, ja selitän asiaa niin, että onhan minulla reaalielämässäkin monta eri identiteettiä: olen tytär, sisko, ystävä, kollega jne.

Nykyisessä elämässäni tämä reaalielämän identiteetti aiheuttaakin paljon enemmän päänvaivaa kuin netti-identiteettini. Kun minun pitää esitellä itseni, pitäisi kertoa myös se, mitä teen. Tilanteen mukaan oma määrittelyni vaihtelee esimerkiksi seuraavasti:

• (free)toimittaja, kirjoittaja, tekstintuottaja
• kuluttajaekonomisti, maatalous-metsätieteiden maisteri
• blogaaja, blogiaktiivi; kansalaisjournalistikin (vai Jannen lanseeraama “blogipiirin keskiö”)?
• kuluttaja- ja nettiaktiivi
• jatko-opiskelija, väitöskirjaa aloitteleva, joskus jopa tutkija
• yrittäjä, konsultti

Kaikki liittyvät kaikkeen, eikä yhtä hyvää titteliä tunnu olevan. Joissakin tilanteissa jokin toinen rooli on parempi ja toimivampi kuin toinen. Toiset olen itse omaksunut vahvemmin, toisia vähän vierastan.

Esimerkiksi “kansalaisjournalisti” on termi, jota en itseeni osaa liimata. Yrittäjänäkään en itseäni ole tainnut vielä esitellä, vaikka sitä tietysti nyt hyvin leimallisesti olen. Blogipiirin keskiö -tyylisiin nimityksiin ei ole tarkoituskaan suhtautua kovin vakavasti!

Mieti, mikä olisi sitten sopivaa. Päähän lennähti sanapari sosiaalinen medianisti. Ei vain taitaisi sekään olla erityisen hyvin myyvä titteli!

Viime aikoina olen taas useamman kerran törmännyt seuraaviin toteamuksiin blogaamisestani puhuessani:

“Ai blogit, joo… Olen minä niistä kuullut, mutta en kyllä viitsi lukea.”

Ja toinen:

“Minä en ainakaan halua kertoa itsestäni mitään nettiin.”

Ensimmäinen lausahdus kertoo mielestäni siitä, että asenteet blogeja kohtaan ovat muuttuneet. Vielä vuosi sitten sain selitellä, että mitä ne blogit ovat. Nyt moni tuntuu hieman jopa häpeilevän sitä, ettei lue blogeja, erityisesti, jos henkilö työskentelee markkinoinnin, viestinnän tai vastaavan parissa.

Olen toki koettanut vakuuttaa, ettei kaikkien tarvitse seurata blogeja, mutta samalla tuoda esiin sitä, että blogeista saa paljon arvokasta tietoa ja ajateltavaa. Että kannattaisi edes vilkaista, jotta oikeasti saisi käsitystä siitä, mitä täällä on meneillään.

Minä, mie ja itse

Toinen kohta eli se, miten ihmiset kokevat haluavansa pysyä kuitenkin vielä poissa netistä, vaatii vähän erilaista lähestymistapaa. Pohjaan ajatteluani Majavan Jeren jo ajat sitten esittelemään julkisuudenhallinta-näkökulmaan, ja olen tästä itsekin aikaisemmin kirjoittanut.

Kun kirjoitan nettiin omalla nimelläni, voin määritellä sitä, mitä minussa verkossa on. Jos en kirjoita mitään, muiden viittaukset nimeeni pääsevät esiin ainoina: ne voivat olla harmittomia tietoja osallistumisesta opiskelu- tai järjestötoimintaan, mutta toisaalta myös vuosia vanhaa, joka on jo ajat sitten menettänyt merkityksensä.

Blogaamista aloittaessani suhtauduin eri tavalla, ja kirjoitin anonyyminä. Silloin hain sitä roolia ja rajaa, miten ilmaista itseään virtuaalisesti. Nyt, kun mielestäni olen oppinut nämä tavat, omalla nimellä toimiminen netissä on luontevaa.
Täysnimikaimoja eli Mari Koistisia taitaa olla Suomessa kaksinumeroinen määrä. Kun nimeni laittaa googleen, niin etusivulle tulee viittauksia lähinnä minuun, vain yksi on toiseen henkilöön.

Nyt netissä on jo niin paljon aineistoa, joka viittaa minuun, että mikään yksittäinen pikkujuttu ei pääse nousemaan ainoana esiin. Toki kyse on pitkälti siitä, miten vastaanottaja tulkitsee sen, mitä minusta netistä löytää ja mitä vaivautuu lukemaan.

Suhtaudun aika huolettomasti itsestäni netissä kertomiseen: jos kerran esimerkiksi vaadin yrityksiltä läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä toiminnassa, niin toki minunkin pitää siihen pystyä.

Tämä aihe tuntuu jo itsestäni kovin paljon vanhan kertaukselta, niin paljon olen sitä viimeisen vuoden aikana käsitellyt. Kovasti se kuitenkin tuntuu kiinnostavan niitä, jotka eivät netissä liiku.

- – -

Aiheeseen liittyen:

Lisää keskustelua suomalaisen blogistanian tilasta on Pirkan Digikko-blogissa.

Jere Majavan aloittama Jaiku-keskustelu “Blogit ovat…”

Blogiroolista ja kenties sen vangiksi joutumisesta kirjoittaa Varapygmi.

Marinadi-blogiin aikoinaan laatimani teksti nettipaljastelustani.

New York Magazinen jo vanha, mutta silti yhä toimiva juttu siitä, miten teinit huoletta kertovat itsesään netissä kuvin ja sanoin.

- – -

Aiheeseen liittymättä:

Heiskasen Tero kokeilee oma-aloitteista mikromaksamista:

“Jaan 10€ edestä tietosenttejä (1000kpl) erilaisten tietosisältöjen (blogit, podcastit, foorumit, tietopalvelut jne.) julkaisijoille. Mikromaksuni julkaisen Jaiku-kanavalla.”

- – -

Blogimiitti on nyt perjantaina 5. päivä Kalliossa ravintola Luftissa alkaen klo 18. Tervetuloa sinne, tilaisuus on avoin kaikille, oli blogia tai ei!

Tervetuloa tänne, eli näin sitä taas netti-imagoa viilataan hankkimalla peräti omalle nimelle fi-domain. Älkää peljätkö, en silti aio ryhtyä poliitikoksi.

Isot kiitokset menevät taas Rinteen Ilkalle, joka on säätänyt ja vääntänyt ja joutunut viilaamaan, kun en ole osannut päättää, mitä oikeastaan sivuilla haluan näkyvän ja miten. Mutta blogihan saa elää ja kehittyä, joten toivottavasti täälläkin vielä tapahtuu.

Ilkka havaitsi myös sen, että netistä löytyy myös marikoo.com ja kyseistä nimeä käyttävä yritys. Tästä siis opiksi muille se, että sitä omaa nettinimimerkkiä toki kannattaa harkita. Vanha tuttu blogikaimahan minulla on myös.

Toisaalta kyllä blogeihin sopii vähän rennompikin nimi. Marinadi ei ollut mitenkään pitkällisen harkinnan tulos, mutta olen onnistunut jo itse luomaan lämpimän suhteen tähän netti-identiteettiin. Enkä osaisi nyt kuvitella, että kirjoittaisin kyseistä blogia koko nimelläni.

- – -

Tuon naamakuvani on ottanut pikkuveljeni Matti, jonka ansiosta voin taas tarjota vaikka kaljan hänelle.

- – -

Ilmoitusluontoisina asioina mainitsen sen, että tiivistelmäni Tampereella 15. lokakuuta järjestettävään Hei me blogataan! -seminaariin hyväksyttiin. Siellä on myös mm. Sari, ja innolla odotan kyseistä piipahdusta toiseen kaupunkiin.

Tosin itse en vielä ole päättänyt, mitä tarkkaan ottaen kerron. Kunnon itsereflektointi kyllä kiinnostaisi, eli yhtenä vaihtoehtona pohdin Kulutusjuhla.comin kehityskulun, haasteiden ja antoisuuden analysointia.

Seminaari on maksuton, ja sinne voi ilmoittautua 10. lokakuuta asti. Myös omia esityksiään voi vielä tämän kuun loppuun asti ehdottaa.

Myös Helsingin yliopiston Konfabulaari lähestyy: kyseinen tapahtuma on 25. lokakuuta, ja toivottavasti se onnistuu keräämään laajan joukon osallistujia.