Neljästä blogista kaksi on jo tosin loppunutkin.

Eloa Sveitsissä ja pohdintoja naimisiinmenosta

Viime tammikuussa aloitin Leben im Loft -blogin Sveitsin puolivuotista asumista varten. Kesäkuun blogissa ja Suomeen paluun myötä blogin päivitys loppui. On silti edelleen hienoa palata blogin kautta muistoihin: esimerkiksi 8. tammikuuta olimme jo pyöräileet 15 asteen kevätsäässä.

Toinen blogi alkoi keväällä häiden suunnittelun myötä. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, millaisia hääblogit, -lehdet ja -ohjelmat yleensä olivat. Minulle naimisiinmeno oli myös juridinen päätös, eikä vain ihana romanttinen päivä” Kirjoitin tietysti esimerkiksi häämekon löytymisestä (Freiburgista kirpputorilta, 65 e), mutta halusin jakaa myös vähän toisenlaisia tunnelmia ja ajatuksia.

Muusasta morsian -blogi oli samalla testini Posterouksen maailmaan. Häiden jälkeen otin tämän blogin pois julkisesta levityksestä, sillä en halua jäädä nettiin roikkumaan häämietteissä.

Kissat herättävät tunteita

Kolmannen eli Kasitassu-blogin perustin talouteemme syksyllä saapuneille hoitokissoille.

Ennen uusia hoidokkeja piti lopettaa myös useamman vuoden toiminneen, Villi-kissn kuulumisten jakamiseen tarkoitettu blogi. Kyseinen hoitokatti nimittäin jouduttiin lopettamaan kesällä 18-vuotiaana. Tällöin blogiin tuli hämmentävän liikuttavia kommentteja, kuten esimerkiksi tämä:

“Kiitos, että olen saanut seurata tätä Villin (ja villiläisten) tarinaa. Kaverini kanssa tässä juuri pohdittiin, että tähän loppui myös meidän teini-ikä. Alettiin seurata tätä juttua joskus 13-vuotiaina, kun siitä koulussa kaverit vinkkas. Me saatiin vedätettyä aina äikän tunteja, kun opekin tykkäsi seurata tätä blogia heh. Mutta yllätys oli, että tästä muotoutuikin niin mielenkiintoinen kokonaisuus – sen karismaattisen kollin ympärillä tuntui tapahtuvan niin paljon. Ja meillekin tapahtui, vaikka seurasimme tätä kaikkee kaukaa sivusta. Kun me päästiin peruskoulusta pois, me sovittiin, että nähdään seuraavan kerran sit, kun Villi täyttäisi pyöreitä. No, nyt kävi näin, mutta silti sitten kun me tavataan uudestaan, mekin muistellaan Villiä, sillä se yhdisti meidät, se oli myös meidän juttu.”

Tuon kommentin jälkeen on turha tulla väittämään minulle, etteikö lemmikkiblogeillakin olisi arvoa!

Oikea ruokablogisti?

Vuoden neljäs blogi käynnistyi siis uuden työn myötä. Nyt saan työn puolesta mm. testailla hunajaisia ruokaseptejä ja kirjoittaa niistä sekä myös muuten tuoda esiin kaikkea hunajaan ja mehiläisiin liittyvää. Kuten pohtia, toimisiko tietynlainen kumppanuusmalli hunajan tuottajan ja kuluttajien välillä.

Tietysti tälle blogille on omat viestinnälliset tavoitteensa, joita oman elämän blogeille ei ole.

Saa nähdä, käynnistyykö tänä vuonna jokin uusi, henkilökohtaisempi blogi. Tämä Mari Koo elelee aika hiljaisesti, mutta ehkä välillä jotain tapahtuu. Kulutusjuhlan ylläpito sujuu vaivatta vuosien rutiinilla.

Ylipäätään siis tuntuu, että sellaista yleistä blogia en enää niin vain kirjoittele. Jaan arkeani enemmän Facebookissa. Sen sijaan näihin projektimaisiin tarkoituksiin blogi toimii edelleen.

- – -

Kyynisen on helppo tuhahtaa tittelille yli-innovaatioaktivisti. Mutta kyynisyys rapisi heti, kun tittelin omistaja aloitti esityksensä: ei vain voinut olla tykkäämättä tästä Aalto-yliopiston tyypistä, joka hehkui intoa, esitti hyviä esimerkkejä, puhui unelmien tärkeydestä ja kannusti toteuttamaan ideoita heti.

Anssi Tuulenmäki sanoi, että strateginen innovointi voi kuulostaa monien korvaan bullshitiltä. Mutta mitäs siitä, jos kerran osaa kertoa, mitä tällä sanaparilla ajaa takaa:

“Jos pankeista otetaan logot pois, niin et tiedä, missä pankissa asioit. Kaikki on samaa: voit valita vain parhaan korkomarginaalin. Kaikki ovat hyviä, mutta yksikään ei ole parempi kuin toinen. Ei siis ole strategista innovaatiota.”

“Hyvä esimerkki strategisesta innovaatiosta on Omenahotelli: ne kilpailevat anopin sohvaa vastaa, kun muut kilpailevat toisiaan vastaan.
Kosmetiikkateollisuudessa samaa on tehnyt Dove. Kun muut firmat viestivät naisille, ettet ole kaunis sellaisena kuin olet, niin Dove kääntää viestin toisinpäin.”

Tuulenmäen mielestä me suomalaiset sorrumme suunnittelemaan, kun pitäisi jo tehdä.

“Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö pystytetä työryhmää, vaikka se toiminta heti ja kokeilu tuottaisi paremmat tulokset.
Suomessa ajatellaan aluksi liian pienesti, ja kun toteutus alkaa, niin alkaa mieletön suunnittelu. ja pienikin hukkuu.
Pitäisi olla päinvastoin: riittävän isosti heti liikkeelle, siitä syntyy tarinoita ja virheitä, joista opitaan.”

Anssi, kiitos esityksestä! Jos en joka päivä olisikaan innostuneen motivoitunut kaikkeen (väliin sattuu nimittäin huonompiakin päiviä), niin ehkä edes keksin itselleni hienomman tittelin. Kotiin päästyäni ryhdyin heti ajatuksen toteuttamiseen ja kysyin mieheltäni ideaa nimikkeekseni.

Hän ehdotti “ihanaa”.

Unelmia ja innostusta kaikille!

T: Ihana Mari Koistinen

“Minulla on tällä hetkellä 151 Facebook-kaveria eli -surijaa. Taoitteenani on n. 500 facebooksurijaa. Olen varma, että saavutan tavoiteen vuoden loppuun mennessä, koska olen feissannut vasta kuukauden.”

Illalla kävin katsomassa stand up-esityksiä (peukut Henkalle!) ja sielläkin pariin otteeseen yritettiin luoda huumoria Facebookin avulla.

Päivän Hesarissa Jesse Itkonen pohtii, mitä tarkoittaa, kun poliisikin on Facebookissa.

Kun tapaan kavereita, usein jotenkin keskusteluissa sivutaan Facebookia. Onko huomannut sen tiedon, meinaako osallistua tapahtumaan, näkikö jonkun yhteisen tutun kommentin.

Tiistaina kävin puhumassa Porkkanamafiasta ja kuluttajien nettivaikuttamisesta TaiKissa graafisen suunnittelun opiskelijoiden luennolle. Jälleen törmäsin pohdintaan siitä, mitä sanoa niille, jotka tuhahtavat, että “en minä halua ihmisille kertoa kaikkea, ja onhan se FB outoa toimintaa!”

Virtuaalinen kahvihuone

Eli koska FBon ollut julkisuudessa usein negatiivisten puolien vuoksi, niin mielikuva FB:a käyttämättömillä on helposti kielteinen. Kuten Kati Parppei juuri kirjoitti:

“Itse olen koettanut yli vuoden ajan selittää skeptiselle siipalleni Facebookin hyviä puolia. Hän kun on vakuuttunut siitä, että siellä vain vältellään töitä ja heitellään kavereita virtuaaliperunoilla (!).”

“[- - -] kotona työskentelevälle tutkijantekeleelle se edustaa työyhteisöä ja virtuaalista kahvihuonetta hyvässä ja pahassa. Kyllä, sinne voi unohtua jaarittelemaan ja selailemaan ihmisten kuva-albumeita varsinkin, kun oma työ tökkii. Mutta siellä puidaan myös ideoita, pohditaan käsitteitä, annetaan kollegiaalisia neuvoja, iloitaan menestyksestä ja kannustetaan huonona päivänä.

Eikä se jaarittelukaan aina turhaa ole. Lukuisten yksinäisten etätyövuosien jälkeen en tiedä, mitä päässäni olisi tapahtunut ilman blogeja ja sittemmin myös muuta sosiaalista mediaa.”

Palaute- ja kommenttikanava

Facebookissa on siis elämää. Sitä on myös muualla netissä. Twitter- tai Facebook-kommentti tai Facebookiin viety blogiteksti kerää helposti kommentteja, mutta blogiteksteistä kommentit jäävät, kuten Sulopuiston Olli havainnollisti:

“Myönnän olevani silkka Pavlovin koira, joka kaipaa palautetta. Tilannetta ei välttämättä auta se, että olen freelancer, jolta siis puuttuu työyhteisön feedback – nettijuttuihin tulevia kommentteja en jaksa lukea kuin sellaisina päivinä, jolloin on todella hyvä ja itsevarma olo.

Samaa palautteen hinkua muuten havainnollistaa äskeisen työ-merkinnän päivässä saamien kommenttien määrä. Blogissa yksi, Facebookissa 30. Feibu-kommentit olivat vieläpä mainioita.”

Tapahtumatiedotusta ja läpänheittoa

Tietysti FB:ssa on ongelmansa. Taannoin seurattiin Qaikussa, miten Viileen käyttäjätili oli poistettu ilman kunnon perusteluja ja käyttöoikeuden palautus kesti aikansa.

Minä olen ahkera “feissaaja”. FB on työyhteisön korviketta, mutta myös yhteydenpitoa kavereihin. Samalla se on tapahtumatietojen välittäjä.

Tänä kesänä FB on toiminut päätiedotuskanavana mm. ultimate-peleillemme: missä ja milloin pelataan, ketä tulossa, vaikuttaako sää.

Lisäksi olen perustanut Helvetin Martat -ryhmän, joka on vajaassa kahdessa viikossa kerännyt parisataa jäsentä. Tämä sisäpiirivitsistä lähtenyt, rentoon ja joutilaiseen tyyliin elämään suhtautuvan ryhmän sivuille on kerrottu lukuisia vinkkejä HelMa -arkeen. Kyseessä on tietysti myös kunnianosoitus arvostamalleni Martta-järjestölle.

Facebook on siis sekä hyötyä, mutta tietysti huvia ja näennäisesti turhanpäiväistä toimintaa. Mutta sekin on tärkeää, aivan kuten se kevyt läpänheitto kommenteissa.

Kaikkea ei tarvitse paljastaa kaikille

Aallon Tuija on koostanut hyvän ohjeen siitä, miten FB:nkin yksityisasetuksia voi säätää. Kaikkea ei siis tarvitse paljastaa kaikille. Tämä tieto ei ole vieläkään tainnut levitä kaikkien korviin, etenkään heille, joilla on Facebookiin kielteisempi asenne.

Omalta osaltani olen mm. rajoittanut tililleni lataamien kuvien näkyvyyttä. En niinkään itseni takia, vaan kuvissa mahdollisesti näkyvien ystävien ja tuttujen vuoksi. Muutoin linjani on varsin avoin, sillä edelleen haluan luottaa siihen, että kun kertoo muutakin kuin “kiillotettua ulkokuorta”, niin tekee osaltaan parempaa maailmaa.

Videota kuunnellessa tosin huomaa, ettei spontaani jutteluni ole kovinkaan loogista tai järkevää. Jossain välissä videota on myös hiljainen hetki, kun säpsähdin, tuleeko Kulosaaren vattupuskaan joku muukin, enkä sitten vaivautunut editoimaan tätä pätkää pois. Myös muutoin teknisellä tasolla ei taaskaan juhlita, mutta tarkoitus olisi syksyn mittaan kehittyä videojulkaisijana.

Videolle kerron muun muassa omasta ns. staycation-lomailusta. Luin viime viikolla Anna Mårdin kolumnin, jossa hän kertoi, että kyseinen staycation-sana on nyt kehitetty Englannissa kuvaamaan lähilomailua: oman kotipaikan lähellä tai ainakin kotimaassa tapahtuvaa vapaa-ajanviettoa. Trendikästä tästä on tullut nyt taantuman vuoksi.

Minulla koko elämä on pitkälti “lähielämää”. Sehän on osaltaan myös joutilaisuutta ja downshiftingia. Videolla höpisen kesäni tekemisistä, niin pyöräilyistä kuin muusta edullisesta lähielosta.

Vadelmapuskassa havaitsi jälleen, miten kannattaa katsoa vähän tarkemmin, sillä niin voi paljastua jotain uutta. Omasta lähiympäristöstäkin voi siis oppia kaikenlaista ja sitä voi hyödyntää eri tavoin, kuten esimerkiksi Dodo ry:n kaupunkiviljelyssä on tehty (aihetta käsitellään myös Globaali piknik -blogissa).

Mutta ei lähiloma välttämättä tule halvaksi. Moision Tepon tapauksessa Helsingissä vietetyllä lomalla rahat ovat kuluneet fillariin. Mutta selvästi pyöräilyllä on nyt nostetta. Pyöräliikennesuunnittelija Marek Salermo toteaa Hesarin jutussa (via pe3):

“Massa-autoistumisen aikaan 1960-luvulla pyöräilystä tehtiin lasten ja vanhusten liikkumismuoto. Siitä ajatuksesta ei ole päästy eroon”, hän sanoo.

Nyt näyttäisi, Tepon ja muiden innokkaiden myötä, pyöräilyllä olevan trendikästä nostetta. Monella on jo useampi kuin yksi pyörä, ja fillareita laitellaan ja kasataan itse. Toivottavasti polkupyörästä tulisi kaikin puolin vakavasti otettu liikenneväline tämän kulutukseenkin linkyttyvän trendin myötä.

Videon loppukevennyksenä esittelen vadelmienpoimintatekniikkani. Marjoja kertyi vajaat pari litraa, joka oli mielestäni hyvä saalis kulosaarelaispuskassa.

- – -

Jos lauantaina ei sada, niin Kulutusjuhlan lähitoiminta jatkuu parkkipaikkapiknikin hengessä Hakaniemessä klo 12-14. Tervetuloa moikkaamaan ja juttelemaan kulutuksesta, netistä, pyöräilyistä ja kaikesta muusta!

Oleellinen syy päätökseen on silti ollut se, että tietyllä tavalla tunnen syyllisyyttä monista asioista (“pitäisi siivota”, “lukea se ajankohtainen kirja”) turhan helposti. Siis luon itselleni paineita, että pitäisi toimia tietyllä tavalla ja jos en niin tee, niin takaraivossa oma ääni nalkuttaa. Vaikka tiedän, ettei kukaan minulta edes odota kyseistä toimintaa enkä ole kenellekään mitään luvannut.

Tunnettu tosiasiahan on, että elämä on lyhyt ja se pitää käyttää mielekkäisiin asioihin. Jos blogikirjoittamiselle ei jää aikaa, niin ei siitä kukaan kärsi. Mutta jos minulla ei ole aikaa tavata ystäviä, harrastaa liikuntaa, nauttia ruuasta, nukkua, puuhastella mukavia tai ottaa rennosti, niin minä kärsin. Tietysti pitää myös hoitaa luvatut työt ja muut oikeat velvollisuudet.

Välillä koen outona, kun ihmiset tuskailevat, ettei heillä ole aikaa ainakaan nettipörräämiseen. Ikään kuin nettielämä olisi jotenkin velvollisuus. Ei tietenkään ole mikään pakko lukea tai kirjoittaa blogeja tai kirjautua Facebookiin, vaan kannattaa tehdä sitä, minkä kokee mielekkääksi.

Sitten, kun minulta kysytään, miten minulla on aikaa, niin vastaan, että koen saavani netistä niin paljon eli ajalle tulee vastinetta. Tietysti kerron myös, etten omista televisiota, joten käytän sen ajan verkossa. Tai että teen työni tietokoneella ja netissä liikahtelu on siinä rinnalla huomaamatonta.

Toisaalta moni ilmoittaa, miten poistaa tiettyjä nettitoimintoja elämänmuutosten myötä, kuten Anu kertoo lapsensaamisen muuttaneen prioriteetteja. Näinhän se menee monessa muussakin tekemisessä: jos tulee jotain tärkeämpää, vähemmän tärkeä tipahtaa pois.

Nyt en siis ole päivittänyt tätä blogia hetkeen. Konkreettinen yksi syys oli toukokuun aikatauluja yllättäen muuttanut ulkomaanmatka. Reissussa tapasin myös ensikertaa Maurelitan. Sain kohdata muulta matkassa olleelta porukalta sitä tuttua ihmetystä blogituttujen kohtaamisesta.

“Siis tapaat jonkun kaverisi?”
“Mjoo, no siis tavallaan, en ole koskaan häntä oikeasti nähnyt tai puhelimessa jutellut, mutta netin kautta koen kyseisen ihmisen tuntevani.”
“Siis et ole koskaan tavannut ja nyt sitten noin vain menet moikkaamaan lounaalle?!”

Minulle tämä ei tietysti enää ole mitään ihmeellistä, koska olen niin moniin ihmisiin saanut ensikontaktin verkossa ja sitten vasta tavannut naamakkain. Lähes kaikki ovat olleet, kuten myös Maurelita, hyvin pitkälti mielikuvan mukaisia.

Minulle sosiaalinen media on siis myös sitä, että se tuo ihmisiä offline-elämäänikin. Esimerkiksi tänään vietin iltapäivää takapihalla neljän ystävän kanssa ruokaillen ja höpötellen. Kolmeen heistä ensikontakti on ollut aikoinaan verkossa, mutta eihän tutustumistapa ystävyyttä suuremmin määritä.

Mutta siis: elämää on tietysti muuallakin kuin netissä. Se muu elämä on myös minulle tärkeää. Jos blogi ei kesän mittaan aktiivisesti päivity, niin olen toivottavasti viettämässä sopivan joutilasta, monin tavoin riittävää, mukavaa ja  leppoisaa elämää.

Siihen elämään minulla kuuluu myös tietokone ja netti, eli en minä totaalisia poistumia edes tavoittele. Netti helpottaa arkeani ja esimerkiksi yhteydenpitoa ystäviin, joten en koe tarpeelliseksi totaalista pidäyttäytymistä online-elämästä.

- – -

Loppukevennys: eräs ystävä lähetti juuri linkin tähän videoon. Ilmeisesti ajatteli sen sopivan minulle, heh!

Pirkka puhui siitä, miten nykyinen netti, jakaminen ja avoimuus merkitsee toimittajien ja ohjelmantekijöiden kannalta melkoista muutosta. Aiemmin esimerkiksi televisio-ohjelman tehnyt on voinut ajatella, että homma on nyt purkissa ja se siitä. Nyt sitten YLEn ajatusten mukaan ihmisille annetaan esimerkiksi vapaus muokata tuotettuja materiaaleja.

Monelle toimittajalle tämä voi tietysti olla kova paikka  ja ensimmäisenä ajatuksena “älä mene räpläämään sitä minun tuotostani”. Mutta ammatti-identiteettiin siis tarvitaan muutosta, ja Pirkka veikkasi toimittajista tulevan yhä enemmän näitä yhteisömanagereita, jotka liikkuvat verkossa siellä, missä ihmisetkin.

Aikoinaan Jaiku-keskustelussa todettiin, että yhteisömanagerilla voi olla varsin erilaisia rooleja ja tehtäviä. Silloin Pirkka totesi:

“Nyt kun olen käynyt läpi monia erilaisia community managerin toimenkuvia, näyttäisi isoimmaksi eroksi muodostavan se, onko cm roolissaan ensisijaisesti:

• yrityksen brändievankelista ja markkinoija (pääduunina välittää yrityksen viestiä eteenpäin), vai
• linkki ihmisten ja yrityksen välillä (pääduunina toimia yrityksen korvina ihmisten joukossa)”

Molemmat ulottuvuudet kuuluvat eittämättä työhön, mutta minusta jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi äkkiseltään jotenkin merkittävämmältä ja relevantimmalta painotukselta.”

Myös Jussi-Pekka puhui yhteisömanagerien merkityksestä. Hän uskoi, että myös yrityksen pitää olla esillä ja mukana ihmisten kasvoilla. Nokialla näitä henkilöitä ei vielä kovin paljon ole. Jussi-Pekan yksi neuvo toimintaan oli “Be nice – or leave”. Se nyt varmaan sopii vinkiksi meille muillekin.

Jonkinlaista nettiyhteisön hallintaa olen tietysti hoitanut esim. Kulutusjuhlassa, mutta eihän se nyt vielä niin suurta ja näkyvää ole ollut. Mutta blogit ja muu nettitoiminta on varmasti opettanut paljon, joten viralliseksi yhteisömanageriksi päätyminen ei tunnu mitenkään pahalta ajatukselta.

Tietysti toimittajan pitää varmasti tulevaisuudessa hallita paljon monenlaista. Itse olen tällä hetkellä kiinnostunut esimerkiksi videokuvaus- ja -leikkaustaitojen kehittämisestä. Ja kirjoittamisessa sekä esiintymistaidoissa olisi aina vara parantaa, samoin kuin yleissivistyksessä: esimerkiksi yhteiskuntatieteitä voisin hallita paljon paremmin.

Toisaalta en osaa ottaa urasuunnittelua edelleenkään kovin vakavasti ja päämäärätietoisesti. Haluan tehdä sitä, mistä pidän. Siksi noita taitojenkin kehittämistä ajattelen nimenomaan siltä kannalta, mistä nautin, en niinkään, mistä olisi hyötyä jossakin tulevaisuuden työssä. Tuskin blogeissakaan olisin jaksanut räveltää näin kauan, ellen tästä maailmasta todella pitäisi.

Nythän näyttää selvästi siltä, että alan työpaikat vähenevät. Lehtiyhtiöt voivottelevat, mistä tienataan rahat, kun sanomalehtien lukeminen vähenee ja uutiset halutaan netistä ilmaiseksi.

Tietysti yrityksille oman tuloksen tekeminen on tärkeää. Mutta välillä ärsyttää mediayhtiöiden ja toimittajien voivotteleva asenne. Miksi ihmisten pitäisi maksaa jostain sellaisesta, jota he eivät koe tärkeäksi? Jos se sanomalehti ei anna rahalle vastinetta, niin turha lehtien tilaamattomuudesta on kuluttajia syyllistää. (Lehtien ansaintamalleista ovat tietysti esimerkiksi Lintulahden Matti ja Haakanan Kari kirjoittaneet enemmän ja osaavasti).

Parempaa journalismia?

Mediapäivillä opin sen, ettei mediayhtiöillä tällä hetkellä kovin surkea tilanne ole verrattuna 1990-luvun lamaan. Talousasiantuntija Arto Suninen totesi, että vuodet 1993-2008 olivat alalla yhtä ainoaa nousua, jonka ansiosta toimiala ei ole lainkaan samanlaisissa vaikeuksissa kuin silloin lamavuosina.
“Kun menee koko ajan hyvin, niin alkaa unohtua tiettyjä asioita”, Suninen kommentoi.

Hänen mukaansa suomalainen lehtien tilauskäytäntö ei kannusta yhtiöitä parempaan toimintaan:

“Kun Suomessa maksetaan nyt lehdet etukäteen, niin lehtitalot voivat pyörittää toimintaa etukäteen ansaituilla rahoilla. Jos tilaus lopetetaan, niin lehti halutaan ostaa joka kerta erikseen. Kuluttajana tykkäisin siitä, että hinta halpenisi ja journalismi kehittyisi. Yritystalouden kannalta tämä johtaa vaikeampiin ongelmiin.”

Toivottavasti myös netti pakottaa journalismiakin paremmaksi. Omat näkökulmat ja valinnat jutuntekoon joutuu perustelemaan sekä itselle, mutta myös yleisölle.

Oma blogi on ollut oiva väline harjoitteluun tätä varten: tuoda julki omia ratkaisujaan sekä taustoja ja ottaa palautetta vastaan, linkittää lähteisiin jne.

Epävarmuus on varmaa

Uskon, että omaa ammattitaitoa pitää hioa koko ajan ja tuoda julki osaamista. Kun tekee töitä oman kiinnostuksen ja innostuksen myötä, niin toivon sen kantavan hedelmää ja tarjoavan riittävän elannon.

En todellakaan tiedä, mitä teen viiden tai kymmenen vuoden kuluttua: ei kai kukaan voi odottaa, että tässä maailmantilanteessa kovin moni asia olisi pysyvä. Eikä etenkään se työ. Voi olla, että olen tekemässä jotain ihan muuta jollain muulla alalla, tiiviissä (mutta kiinnostavassa) palkkatyössä tai sitten yrittäjänä. Tai kenties huuhailen jossain ihan toisaalla.

Tänään osallistuin Työ- ja elinkeinoministeriössä Hyvän työn manifestin (pdf) julkistustilaisuuteen, koska kirjoitin viime vuonna Sukupolvifoorumiin tekstin omasta urastani. Manifestin sisältö tukee omaa ajatteluani: työelämältä halutaan joustavuutta ja mielekkyyttä.
Lisäys: Työ- ja elinkeinoministeriön tiedote manifestista.

Kirjoituksen otsikko löytyy myös manifestista, mutta se on tietysti myös lause yhdestä niistä neljästä biisistä, jotka aloitteleva ukulelebändimme Pentelele soitti viimeviikkoisella ensikeikallaan. Elämä ei todellakaan ole vain työtä, vaan se on mm. uuden oppimista, hyviä ystäviä, omien rajojen testailua, joutilaisuutta, lenkkeilyä ja ukuleleharjoittelua.

Lisäksi minulla on kommentoitu aihetta kasvokkain, ja olen tuttujen kanssa pohtinut näitä kysymyksiä vielä lisää

Tuntuu mielettömän kivalta, että edelleen antamalla vähän (siis kirjoittamalla tekstin) saa niin paljon (kommentteja ja keskustelua, lisää uusia ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä). Se on tämän nettitoiminnan suuria rikkauksia.

Blogin lukijoiden, kommentoijien ja satunnaisten surffaajien kiittäminen tuntuu usein jotenkin teennäiseltä. Jotenkin näissä tulee kummasti olo, että tuossa se nyt lukijoitaan mielistelee, plääh .Tietysti kiittäminen on usein myös muussa toiminnassa vaikeaa: kukapa ei muistaisi viime vaalien kiittelyitä…

Mutta siitä huolimatta kiitän vilpittömästi. Minulle blogit ovat tuoneet paljon uusia tuttavuuksia, myös hyviä ystäviä, roppakaupalla tietoa, lukemattomia hauskoja hetkiä, sykähdyttäviä tunteita. Lisäksi ammatillisia kontakteja ja suuntaa sille, miten elantoni voisin ansaita. Blogikirjoittaminen auttaa edelleen jäsentämään ajatuksiani ja kirjaamaan ylös havaintoja: toisinaan luen arkistojani ja hämmästelen, että ai, miten olen osannut tiivistää joskus jotain noin hyvin.

Vaikka välillä tuntuu, että ei jaksa tai Blogistan tuntuu jotenkin jämähtäneeltä (näitä kommentteja saa säännöllisesti lukea myös muiden blogeista) tai olen ihan pöljä, kun käytän aikaani näihin nettilöpinöihin (ja paljastan vielä mukavuudenhaluni jne), niin sitten taas tulee jotain niin hienoa, että usko koko hommaan palaa.  Niin kuin nyt tuo keskustelu edellisen tekstini perässä.

Blogeilla on, Facebookeista, Jaikuista ja muista sosiaalisen median sovelluksista huolimatta, se oma paikkansa ja kolonsa elämässäni. Eikä sitä olisi ilman kommunikaatiota muiden kanssa.

Tom Hodginson on julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme kirjaa, Matkaopas joutilaisuuteen, Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, jotka kehottavat hyppäämään pois kiireisestä arjesta ja katselamaan maailmaa laiskanpulskeasta näkökulmasta.

Osmo Soininvaara on pyrkinyt ajamaan läpi ajattelua siitä, että tehtäisiin vähemmän töitä ja otettaisiin enemmän aikaa.

Kalle Haatanen julkaisi vuonna 2005 Pitkäveteisyyden filosofian, jossa hän mm. totesi onnellisuuden löytyvän arkisista askareista, mutta ei työpalavereista. Ja kuinka elämämme suurelta osin joka tapauksessa kuluu sellaiseen määrittelemättömään oleiluun.

Nämä ovat joitakin esimerkkejä siitä, miten haluttaisiin muuttaa sitä meillä vallitsevaa elämäntapaa vähän rennompaan ja vähemmän materialistiseen suuntaan. Tämä näkyy myös kulutustempauksissa: tehdään ostolakkoja, pyritään omistamaan vain sata tavaraa, koetetaan viettää vuosi ilman öljyä tai lähiruokaa hyödyntäen.

Sain jokin aika sitten kuulla, että eräs henkilö oli kommentoinut minua “vähän boheemiksi”. Boheemius on mitä ilmeisimmin keskiluokkaisessa ajatusmaailmassa negatiivisia mielikuvia herättävää, hiukkasen epäilyttävää toimintaa.

Mutta niin taitaa olla joutilaisuuskin.

Kun sanon pyrkiväni joutilaisuuteen, se mielletään helposti silkaksi laiskuudeksi tai haluksi elää yhteiskunnan varoilla tekemättä mitään. Siitä ei tietysti ole kyse, vaan siitä, että elämäni tuntuisi kiireettömältä ja voisin panostaa niihin asioihin, jotka koen merkittäviksi. Siinä sivussa sitten tienata tarpeeksi rahaa elämiseen ja verojen maksuun.

Mutta missä ovat joutilaan elämän puolesta puhuvat naiset? Naiset kyllä ilmaisevat tavoitteensa elämän yksinkertaistamisesta, hitaammasta tahdista sekä työn ja materian vähentämisestä, mutta harva heistäkään sanoo pyrkivänsä joutilaisuuteen.

No, minä ilmaisen asian joutilaisuuteen pyrkimisenä.

On aikaa ajaa polkupyörällä, joten ei tarvitse autoa alleen. On aikaa laittaa ruokaa kotona, niin voi panostaa edulliseen kasvissyöntiin. On aikaa roikkua netissä tai lukea kirjoja, perehtyä työhommiin niin, että itsekin on tyytyväinen lopputulokseen, makoilla aamulla pitkään sängyssä eikä tarvitse riuhtaista itseään heti ylös herätyskellon avulla. On aikaa olla yksin ja ystävien kanssa.

Tai aikaa tehdä videoita, joissa voin höpistä joutilaisuudesta ja boheemiudesta (kesto 1.48):

Osastolla muita merkittäviä asioita:

Haakana kärsii, koska Jaiku on ollut alhaalla jo liian monta päivää. Eikä hän ole kärsimyksessään yksin. Miten moisesta nettipalvelusta onkin tullut arjen tuttu ja turvallinen väylä kokea olevansa yhteydessä muihin, heitellä satunnaisia mielipiteitä ja fiiliksiä, tiedottaa tapahtumista ja raportoida tilaisuuksia?

Ei, se ei ole meille aktiivijaikuajille vain mikroblogi, johon kerrottaisiin, mitä juuri nyt teen. Eikä Twitteristä ole Jaikun korvikkeeksi.

Minulle Jaiku on pitkälti kahvipöytäkeskustelujen korvaaja, kun ei ole omaa työyhteisöä. Siinä missä tietysti nettiyhteisöt ja muut meiningit muutenkin.

Lintula on haastatteluista löytänyt seuraavia syitä yritysblogeille (s. 69):

“Yritysblogia kirjoittavat organisaatiot kokevat yritysblogin olemassa olon näyttävän muille, että he ovat ajassa kiinni kahdella tasolla: teknisen osaamisen ja alan asiantuntijuuden tasoilla. Tämä oli haastattelujen perusteella yksi suurimmista syistä organisaatiolle blogata. Muita syitä olivat esimerkiksi oman äänensä ja näkyvyyden saaminen. Lisäksi yritysblogin perustamiseen suurin syy oli organisaation jäsenten, yleensä yhden, mielenkiinto uutta viestintävälinettä kohtaa.”

Tutkituista blogeista näyttävät tällä hetkellä olevan aktiivisa Pohjoisranta, Forsgård ja F-Secure. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, niin blogi hiljenee tai lopettaa helposti. Lintula kertoo gradunsa resurssipulasta selityksenä (s. 79):

“Kaikki haastateltavat mainitsivat resurssit tai niiden vähyyden keskusteluissa yhdeksi yritysbloggausta hiljentäväksi tekijäksi. Resursseista erityisesti aika tai ajanpuute tuli esille keskusteltaessa myös oman yritysblogin parantamisesta. Toisaalta kuitenkin suurin osa haastelluista koki keskustelun edetessä ajan puutteen eräänlaisena tekosyynä kirjoituslaiskuudelle kuin oikeana esteenä. Ajanpuute oman blogin kirjoittamisen lisäksi koski muiden blogien ja keskustelun seuraamista internetissä yleensäkin. Olisi paljon aiheita ja sivuja, joita olisi tärkeää seurata, mutta työaika on rajallinen eikä internetissä surffailua monilla työpaikoilla katsota hyvällä.”

Mutta onneksi hyviä yritysblogeja näyttäisi syntyvän myös lisää. Pienelle tai aloittavalle yritykselle blogi voi olla pätevä tapa kertoa osaamisesta.

Esimerkiksi juttelin äskettäin nykyisin asiakaslehtitoimisto Maggieta luotsaavan Miikka Leinosen kanssa ja hän totesi, että heidän bloginsa, Maggie ja me, on toiminut hyvin. Leinonen osaa tietysti nettiinkin kietoutuvan viestintätaustansa ansiosta hyödyntää verkkoa ja tietää, miten esimerkiksi Googlessa päästää ylhäälle hakutuloksissa. Toisaalta suomenkielistä nettitekstiä on edelleen monesta aiheesta sen verran vähän, että Googlenkin avulla voi varsin helposti saada sanottavansa esiin, vaikkei suuremmin hakukoneoptimointia miettisi.

Samoin olen nyt vilkuillut Arkimedian artikkeleita: siellä kirjoitetaan mm. blogialusta WordPressistä, ja sehän tietysti kiinnostaa monia blogeja käyttäviä. Kyllähän tuollainen blogi (vaikkei sivulla varsinaisesti käytetä sanaa blogi) tuo uskottavuutta yritykselle, joka tekee työtä nimenomaan WordPress-pohjaisten sivujen luomisen ja konsultoinnin parissa.

Onko lukijoiden silmiin sattunut hyviä suomalaisia yritysblogeja? Erityisesti olisi mukava kuulla sellaisista, joissa yrityksen asiakkaat ovat kuluttajia ja blogia käytetään siis kuluttajaviestinnässä. Moni yritysblogi kun taitaa toimia nimenomaan b-to-b-puolella.

Kieltämättä myös Bittersweets-tuotekategoria kiehtoo kovasti!

Itselleni tuli mieleen ainakin vielä Näkymätön tyttö eli Katri Niinikangas ja hänen Hollannin vaihto-opiskeluvuoteensa perustava kirja. Karri Kokko koosti blogiin ja kansien väliin Varjofinlandian, johon on poimittu lauseita suomalaisista blogeista.

Nettitekstien perusteella alkunsa saaneiden suomalaisten kirjojen yhtenä uranuurtajana on tietysti muistettava mainita Juha Vuorinen ja Juoppohullun päiväkirjat jo melkein kymmenen vuoden takaa.

Valtavirtaistuvat blogit

Miska Rantanen toteaa jutussaan:

“Enemmän kyse taitaa kuitenkin olla blogimaailman valtavirtaistumisesta. Kun alakulttuurin nousuvaiheen huuma on koettu, pioneerit hakeutuvat muualle. Käy kuten hippiliikkeelle tai punkille: rahat kerätään niin sanotuilta myöhäisiltä omaksujilta.”

Niin, en tiedä, miten hyvä tapa päästä kirjoittamaan kirjaa on julkaista ensin blogia. Moni blogaaja varmasti toivoo, että joku jostain löytäisi hänen bloginsa ja tarjoaisi mahdollisuutta tehdä siitä kirjaa.
Ja on toki epäilty sitäkin, että kustannussopimus on ollut ensiksi ja sitten on pistetty blogi pystyyn kirjan alkumarkkinoinniksi.

Tekstit kansiin Books on Demand -menetelmällä

Tosin nykysin kirja tekeminen oikeisiin kansiin onnistuu muutenkin: SusuPetal kertoo, että hänen Taikkarin mäellä -blogissaan julkaistut tarinat ja runot voi nyt tilata kirjana. SusuPetal julkaisee teoksensa BoDin (Books on Demand) kautta, jolloin ideana on, että kirjoja painetaan tilausten mukaan.

Blogi ei tietysti tuosta noin vaan taivu kirjaksi, ja harvaa blogia jaksaisi kirjana edes lukea. Ideoita toki voi kehitellä ja omaa kirjoitustapaansa hioa ja esiintuoda.

Verkko ja kirja ovat eri maailmat

Myös SusuPetal toteaa eron kirjan ja verkkotekstien välillä:

“Olen aikaisemmin maininnut blogissani, että SusuPetalin tekstit eivät mielestäni niin sovi kansien väliin, ne ovat verkkoproosaa, verkkokirjoittamista. Taikkarin mäellä-runoista olen eri mieltä. Mielestäni ne kuuluvat juuri kansien väliin.”

Minä en itse koe olevani erityisen pitkäjänteinen kirjoittaja, jota romaanin tuottaminen vaatisi. Enkä edes niin idearikas. Blogit ja lehtijutut sopivat minulle, koska niitä ei tarvitse hioa pidempiä aikoja ja niihin riittää lyhyt tekstipalanen.

Mutta tietysti se ajatus, että pitäisi kädessään kirjaa, jonka kannessa olisi oma nimi, on jotenkin hohdokas. Kirjaan liittyy tietty arvostus, jota ei muussa julkaisemissa samalla tavalla ole. Mutta minulla se taitaisi silti olla ennemmin jonkinsortin asiakirja kuin lennokas romaani.

Blogien “aitous”

Lisäyksenä vielä noihin alussa mainittuihin kirjoihin ja teksteihin se, että Minttu Hapuli taannoin kirjoitti 100 naista -blogista:

“Yhden insinööristavismiehen eronjälkeisenä projektina alkanut hauska blogi paljastui kuin paljastuikin pelkäksi vedätykseksi. Naisen kirjoittamaksihan minä sitä epäilinkin: 100 naista on nyt SoneraPlazan *Elleissä* (linkki blogin sivulla, minä en perkele linkitä moisia seitsemänpäivää-reginasta-virityksiä:).

Ihmetyttäähän se, että ihmiset jaksavat vielä uskoa blogien teksteihin: ottaa ne tosissaan kokien aitoa myötätuntoa, -häpeää tai vimmastusta. Suurin osa blogeista kun taidetaan tehdä jo ihan silkkana identiteettitrippinä tai kaupallisena vedätyksenä. Erityisesti nämä seksuaalisuuteen ja erotiikkaan viittavat blogit ovat järjestelmällisesti sosiaalipornoa, halpaa vilauttelua ja kikkeliskokkelis-ollaanniinkuSinkkuelämässä-eikumäoonEmmanuellea.”

En nyt ihan usko, että suurin osa blogeista olisi identiteettitrippeja tai kaupallisia blogeja. Se suuri massa on edelleen ihan tavallista päiväkirjamaista tarinointia. Mutta selväähän se on, että tietty tyyli myy ja sille löytyy aina innokasta lukijamassaa, joten sosiaalipornoblogit nousevat esiin. Eikä tietysti aina kannattaisi tosissaan ottaa blogejakaan.

Siitä, miten aito 100 naista -blogi on ja mitä sen taustalla on, ei minulla ole mitään tietoa.

- – -
Pitänee vielä tämän jutun lopuksi mainita se, että tietysti monet kirjailijat ylläpitävät blogeja. Esimerkiksi Kirsti Ellilä pohtii nyt, jos kokoaisi hömppänovelleistaan kirjan ja pistäisi saadut rahat hyväntekeväisyyteen eli hankkisi vessoja kehitysmaihin tytöille ja naisille.

Olen sopinut olevani mukana ainakin alkuvaiheessa pohtimassa yhteisöviestinnän kenttään liittyviä kysymyksiä. Toki toivon, että blogi saa muitakin keskustelemaan aihealueesta.

Eli omilla blogeilla ei jatkossakaan liene tarvetta eikä etenkään halua tienata suoraan, mutta toki voin naputella sovitusti muihin blogeihin korvauksesta. En tietysti ihan mistä vaan, sillä en nyt sentään kaikesta lehtijuttujakaan tee.

Työn puolelta olen nettiin kirjoittanut esimerkiksi S-ryhmän toimeksiannosta (kuten tämä pakkaamista ja ekologisuutta käsittelevä pätkä).

- – -

Paperisessa ITViikossa syksyn mittaan julkaistut neljä BlogIT-kolumniani löytyvät nyt omalta sivultaan.

- – -

Lisäsin edellisen postauksen loppuun linkkejä blogiteksteihin, joissa käsitellään viime viikon Hesarin blogi-iltaa.

Cotton sai miettimään porukkablogaamisen toteuttamista. Kulutusjuhla-blogimmehan on toiminut useamman kirjoittajan areenana huhtikuusta 2006, mikä taitaa olla pitkä ikä suomalaiselle asiaryhmäblogille. Kirjoittajaporukka on pikkuisen muokkaantunut matkan varrella, ja tietysti ihmisten aktiivisuus kirjoittajina vaihtelee.

Kulutus on kaikille tuttua

Kuluttaminen on porukkablogaamiseen toimiva aihealue: jokainen on omalla tavallaan sen asiantuntija. Vaikka kirjoittajilla on omat bloginsa, niin kulutukseen liittyviä teemoja ja havaintoja on varsin soveliasta lykätä toiseen blogiin. Jokainen saa myös pitää sen oman blogi-identiteettinsä Kulutusjuhlassa, mutta samalla tuoda esiin sellaisia asioita, joita omassa blogissa ei välttämättä edes käsittelisi.

Lisäksi kuluttaminen on aihe, josta on monta mielipidettä ja henkilökohtaiset näkemykset ovat tärkeitä. Jos pitäisin kulutusblogia yksin, niin se käsittelisi aihetta väistämättä kapeammin. Toki tuon Kulutusjuhlaan paljon lainauksia muista blogeista, jotta tätä näkemystä saisi laajennettua. Siinäkin mielessä kuluttaminen sopii aihealueeksi: ihmiset kirjoittavat arkisesta kuluttamisestaan blogeihin, vaikka eivät varmasti aina edes ajattele, että nyt kirjoitan nimenomaan kuluttajana.

Vastuu ja valta

Mutta kuten yleensäkin missä tahansa porukassa, niin jonkun pitää olla enemmän vastuussa. Kulutusjuhlassa tämä tehtävä on minun: olen blogin laittanut alkuun ja minä pohdin kuluttamista paljon muutenkin. Vanha tuttu 80/20 -sääntö ei liene Kulutusjuhlassa kovin kaukana totuudesta: se on 80 prosenttisesti minun blogini, enkä halua langettaa muille paineita siitä, että heidän pitäisi esimerkiksi kirjoittaa tietyin väliajoin.

Olen pyytänyt muita mukaan: he siis ovat jollain lailla tuttujani oikeasta elämästä. Joskus olen saanut sähköpostin henkilöltä, joka on ollut kiinnostunut liittymään Kulutusjuhlan kirjoittajaksi, mutta minä haluan mieluusti pitää porukan pienempänä ja sellaisena, että tunnen kirjoittajat.

Kokonaisuudessaan Kulutusjuhlaa on tietysti tehty ilman strategioita tai visioita, ihan vain fiiliksellä. Minulla on toki ollut ajatuksia siitä, millaista blogia haluan tehdä, ja muut ovat halunneet osallistua siihen, mikä on ollut hienoa.

Into hiipuu helposti

Blogihistorian varrella olen Suomessakin nähnyt ryhmäblogeja, jotka on tohinalla perustettu jo olemassa olevien yksittäisten blogaajien voimin. Pari kuukautta jaksetaan toimia aktiivisesti, ja sitten paukut alkavat loppua. Kulutusjuhlassakin oli samaa alkuintoilua, mutta päivitystahti on onnistuttu säilyttämään ihan asiallisena (ja edelleen muistutan siitä, että melkoinen osa sisällöstä on lainauksia muiden blogeista, joka sinällään helpottaa ylläpitoa).

Kulutusjuhlassakaa homma ei varmaankaan toimisi, jos meistä jokainen ylläpitäisi myös omaa kulutusblogia. Tällöin toki voisi olla käytännöllistä luoda “yhteenliittymäblogi”, johon jokainen voisi tuoda ne kirjoitukset, jotka haluaisi.

Ryhmäblogi voi toki vallan mainiosti toimia esimerkiksi organisaatissa tai opintoihin liittyvänä projektina. Ryhmäblogi on kenties myös jollain lailla turvallinen tapa perehtyä blogien maailmaan: kun on yhtenä muiden mukana, kynnys on matalampi. Toisaalta blogin muiden kirjoittajien aktiivisuus saattaa vaikuttaa eri tavoin: joku ahdistuu siitä, ettei itse saa tuotettua mitään ja on vain hiljaa, kun toinen taas päättää, että jos tuo yksi on kirjoittanut noin paljon, niin kyllä minunkin pitää.

Ryhmäblogeissakin kirjoittajat esiin

Minä kaipaan usein blogeissa jonkinlaista kuvausta kirjoittajasta. Tuntuu, että ryhmäblogeissa tämä puoli unohtuu vielä useammin: kerrotaan kyllä, mistä blogissa kokonaisuutena on kyse, mutta kirjoittajien omia taustoja ei tuoda blogissa esiin.

Olen koettanut miettiä, miten ryhmäblogissa mukana olevia ihmisiä voisi motivoida. Ketään ei voi pakottaa kirjoittamaan, ja voi olla, että vaikka innolla on lähtenyt mukaan, ei ryhmäblogaaminen kokeilun jälkeen kiinnostakaan: siitä ei koe saavansa sitä, mitä toivoi. Näinhän käy monelle yksinkin blogaavalle, mutta ryhmäblogissa innostuksen hiipuminen vaikuttaa myös muihin.

Tsekkailin vielä läpi muutamia suomalaisia ryhmäblogeja. Kiva olisi kuulla lisää hyvistä esimerkeistä.

Avokatsomo – Urheilua neljän kirjoittajan voimin.

In HIIT - Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT:n tutkijoiden suora kanava yliopiston kolmanteen tehtävään

Kobaïa – Ansaitsee maininnan siksi, että on toiminut jo vuodesta 2002.

Luova liiketoiminta – Slow living – HKKK:n Luovat liiketoimintastrategiat -kurssin hiljaista tilojen ja aikojen pohdintaa.

Tyttöjen pukuhuone – Neljä naista kirjoittaa asiallisesti seksistä.

SomeLab – Yhteisöllisesti sosiaalisesta mediasta.

Teknologian kulttuurinen ja yhteiskunnallinen tutkimus -seminaari joulukuussa

Yleistiedotteena on paikallaan mainita vielä Kuluttajatutkimuskeskuksen Teknologian kulttuurinen ja yhteiskunnallinen tutkimus -seminaari maanantaina 3. joulukuuta. Mukana on monta mielenkiintoista aihetta, mm. Sari kertoo naisten nettijulkaisemista käsittelevästä gradustaan ja HIITin Vilma Lehtonen käsittelee verkostosivuja. Jos ehdin, niin suuntaan paikalle kuuntelemaan.

Esityksessä oli myös pari havainnollistavaa videota, kuten pätkä South Parkista. Knobel totesi, että yritykset ymmärtävät jo varsin hyvin virtuaalisen maailman hyödyntämisen keinot ja edut, kun esimerkiksi opetuksessa ei vielä kaikkea nähdä. Puheenvuoron lopussa korostui se, että toki myös tätä materiaalista maailmaa pitää ymmärtää: kahden eri puolen näkeminen on tärkeää osaajille.

Yksityisyyden ja julkisuuden häilyvä raja

Päivän työryhmäesityksistä odotin eniten Saria, koska olen niin paljon seurannut hänen graduntekoaan blogin välityksellä ja toki koen hänen aiheensa mielenkiintoiseksi. Ja hyvä esitys se olikin, Sari on mainiosti tehnyt havaintoja nettijulkaisijoiden ajattelusta ja toiminnasta.

Sari esitti, miten yksityisyyden ja julkisuuden raja on monelle blogaajalle hankala asia. Useat kokevat, että tekstit ovat julkisia, mutta minä en.

Esimerkiksi alan pioneerit, 1990-luvulla aloittaneet kirjoittavat naiset, saattavat kokea, että aiemmin he pystyivät kirjoittamaan vapaammin. Nyt netti on kaikilla, joten he ajattelevat, että liian moni pääsee lukemaan. Toisaalta tuoreemmat, blogisukupolvi, toimii nimimerkkien takaa ja pitää julkisuutta luonnollisena osana kirjoittamista.

Blogaaja voi ajatella, että esimerkiksi hänen omassa blogissaan olevaa kuvaan ei saa edes linkittää muualta, koska se koetaan niin yksityiseksi aineistoksi. Eli blogaajilla jotenkin välillä hämärtyy se, että jos nettiin jotain pistää, niin se sitten on siellä eikä sitä voi aina hallita niin kuin haluaisi.

Sosiaalisuuden merkitys näkyi Sarin tutkimien naisten mielipiteissä. Vaikka he eivät välttämättä saaneet juurikaan kommentteja, niin nekin koettiin tärkeiksi. Toki tämän tarve vaihtelee ihmisten kohdalla, eli osalle riittää fiilis siitä, että joku lukee hänen tekstejään. “Vanhan polven” nettijulkaisijat eivät välttämättä esimerkiksi näe tarvetta kommentointi-mahdollisuudelle, vaan heille voi riittää sähköposti tai vieraskirja.

Raapaisu kulutusblogaamiseen

Oma esitykseni oli lyhyt raapaisu kulutusblogaamisen maailmaan. Pelkään aina pitäväni liian pitkiä puheenvuoroja, joten tälläkin kertaa koetin vain hieman raottaa kiinnostukseni kohdetta (lyhykäisen esitykseni pp-kalvot Slidesharessa).

Toisaalta se omakin tutkimuksen kohde on vielä vähän hakusessa. Ja kun tämä jatko-opiskelu on edelleen ihan vaan harrastus, niin helposti se sitten jää priorisoitaessa monen muun asian jalkoihin.

Valitettavasti iltapäivän seminaarihuoneessa ei langaton netti oikein toiminut. Ei siis voinut jaikuilla.

(Ja niille, joita ehkä kiinnostaa, niin se mainittu uusin blogini, vuokranmaksunakin toimiva tarinointi, on nimeltään Villi the Kissa.)