Huom. päivitys tekstin lopussa: syytin suotta Työterveyslaitosta.

Vähitellen suomalaiset uutissivustot ovat oppineet yhä enemmän linkittämään muille sivustoille. Ei toiminta vieläkään ole täydellistä, mutta arvostan aina, kun jutun yhteydessä on linkkejä järkeviin lisätietolähteisiin.

Mutta linkkaaminen on tietysti vaikeaa, jos alkuperäisen tiedon lähde ei ole laittanut esimerkiksi tiedotetta nettiin. Esimerkiksi tänään törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin Työterveylaitoksen tutkimuksen paljastavan, että puoliso ja ystävät löydetään yleensä samasta sosiaaliluokasta.

Googlasin itseni Työterveyslaitoksen sivuille, koska odotin, että siellä jossain, todennäköisesti etusivulla, on aiheesta tiedote.

Tältä tilanne näytti:

Viimeisimmät uutiset ja tiedotteet oli päivätty 1. maaliskuuta. Eikä siis vielä tätä kirjoittaessani (eli illalla) etusivulla näy mitään tietoa tutkimuksesta, joka tänään on uutisoitu. Ehkä se on jossain syvemmällä, mutta laiskana en jaksa niin pitkälle lähteä kaivelemaan.

Tämä ei siis ole mitenkään tavatonta, että mediassa uutisoitu aihe ei löydy alkuperäisen uutisoijan sivuilta. Toivottavasti tämä oli Työterveylaitokselta vain jokin satunnainen kömmähdys, sillä muutoin heillä on paljon ja monipuolisesti ajankohtaisia tietoja sivuillaan. Tai ehkä aihe oli päätynyt STT:n uutiseksi jotain muuta kautta kuin tiedotteilla.

Tämä nyt vain valikoitui tällä kertaa esimerkikseni. Toivon siis sekä meidän tiedonjanoisten että organisaatioiden itsensä kannalta, että vastaavista tapauksista löytyisi aina myös se yrityksen tai yhteisön tiedote. Siihen voivat sitten muutkin linkata.

Ja tuskin olen ainoa, joka haluaa välillä nähdä alkuperäiset tiedotteet ja tutkimustiivistelmät.

Päivitys (kiitos anonyymin kommentoijan):

Alkuperäinen tiedote olikin julkaistu jo tammikuussa. Nyt se sitten päätyi ilmeisesti STT:n kautta jakoon.

Eli siis syytin turhaan Työterveyslaitosta. Vika siis oli tutkimuksen uutisoijissa, jotka eivät kertoneet alkuperäistä lähdettä ja tutkimuksen julkaisuaikaa.

Tästä tulikin siis osoitus siitä, miten tutkimustiedotteita kaivellaan uutisiksi myöhemmin. Viestinnällisesti olisi kyllä hyvä kertoa, että tässä ei nyt ihan uunituoretta tutkimusta ihmetellä.

Pari viikkoa sitten uutisoitiin, miten Wikipedian kirjoittajista suurin osa, 87 prosenttia, on miehiä. Tämä näkyy myös Wikipedian sisällöissä:

“Naisten vähyys Wikipedian kirjoittajissa näkyy esimerkiksi muoti-ilmiöitä koskevien artikkelien suppeudessa. Ystävyysrannekkeista on kirjoitettu vain neljä kappaletta, vaikka ne ovat olleet osa länsimaista nuorisokulttuuria useiden vuosikymmenten ajan. Kuuluisimmistakaan vaatesuunnittelijoista ei ole välttämättä Wikipediassa kirjoitettu kovin kattavasti.”

Itse aloitin Wikipediaan kirjoittamisen vasta viime vuonna. Jostain syystä kynnys artikkelien täydentämiseen tai korjailemiseen oli suuri. Wikipedia tuntuu viralliselta areenalta, kun taas blogeissa ja muissa nettisivustoilla voi temmeltää vapaammin. Vaikka eihän Wikipedian muokkaamisessa ei ole välttämättä kyse kuin kirjoitusvirheiden korjaamisesta, eli ei sinne heti tarvitse luoda uutta, syväluotaavaa ja tasokasta artikkelia.

Kun kerran käyttää, niin kai sitä voi täydentääkin?

Silti minullakin siis meni kovin pitkään, ennen kuin aloitin Wikipedian muokkaamisen, vaikka Wikipediasta itse ahkerasti lueskelen artikkeleita, niin suomeksi kuin englanniksi. Tällä hetkellä päädyn usein myös saksankieliseen versioon, kun haeskelen tietoa esimerkiksi paikallisista Sveitsi-nähtävyyksistä ja paikkakuntien historiasta.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että saksa-englanti -käännökset Google Translaten kautta tuntuvat toimivan yllättävän hyvin, vaikka suomenkieliset käännökset ovatkin melkoista sekamelskaa.

Uskon, että on monia muita kaltaisiani, sekä naisia että miehiä, joilla olisi asiantuntemusta suomenkielisten artikkeleiden parantamiseen tai uusien luomiseen.

Moni tyyliblogisti varmasti hallitsee esimerkiksi noita kaivattuja muotiaiheita. Ruokablogin kirjoittaja taas voisi lisätä tietoa eri elintarvikkeista tai ruuanvalmistustavoista.

Wikipedia on osa maineenhallintaa

Viime syksynä Forsgårdin Christina (eli tutummin Kitti) puhui jossakin tilaisuudessa siitä, miten viestintäammattilaiselle Wikipedian pitäisi olla jo varsin luonteva osa työtä. Suhde-kirjassa, jonka Christina on kirjoittanut yhdessä Juha Freyn kanssa, todetaan:

“Wikipedia-artikkelien ajantasaisilla ja tasapuolisilla tiedoilla organisaation todellisuudesta on yrityksen maineenhallinnan kannalta iso merkitys, joka vain kasvaa.” (Emt, 47)

Yrityksille, yhteisöille ja yritysten tuotteisiin liittyvälle tiedolle Wikipedia on siis tärkeä, ja tällöin luulisi motivaatiota tietojen päivittämiseen löytyvän.

Mutta mikä sitten motivoisi muita päivittämään Wikipediaa? Miksi kynnys on erityisesti naisille niin korkea? Onko kyse hakkerikulttuurin vierastamisesta?

“Wikipedian käyttökulttuuria tutkineen Joseph Reaglen mukaan tietosanakirjasivustolla viihtyvät hyvin hakkerikulttuuriin tottuneet. Harvardissa verkkotutkijana työskentelevä Reagle uskoo tämän käyttökulttuurin voivan rajoittaa naisten innostusta osallistua sanakirjan kokoamiseen.”

Taitaa siis olla haasteen paikka. Jos tunnustat lueskelevasi Wikipediaa, mutta et ole vielä luonut tunnusta, niin tee se nyt. Sen jälkeen kokeile päivittää tai muokata jotakin artikkelia, johon sinulla voisi olla annettavaa.

- – -

Oma ikuisuuskeskustelunsa on sitten se, onko Wikipedia luotettava tietolähde. Minun mielestäni on ja ei, kuten en voi sanoa sitäkään, että esimerkiksi jokin sanomalehti olisi aina luotettava tietolähde. Riippuu niin monesta seikasta. Tunnetusti kriittisyys minkä tahansa lähteen parissa on tarpeen.

Mutta Wikipedia on usein näppärä tapa saada jonkinlainen käsitys monista aiheista. Vaikka sveitsiläisestä Arlesheimin kunnasta, jossa nyt asun.

Muistutukseksi mainittakoon, että arkista sveitsitarinointiani on Leben im Loft -blogissa sekä Kulutusjuhlassa Sveitsin kulutusmaailman tarkkailua: viimeisimpänä noin 30 euron arvoisen kirjastokortin hämmästelyä. Päivittäistavarakauppojen alennuksista kirjoitin myös Kaupan liiton blogiin.

Tällä hetkellä luen joka aamu paperilehteä. Paitsi sunnuntaisin, koska silloin Basler Zeitung ei kolahda postilaatikkoon. Kielitaidon vajavuus toki vaikeuttaa lehden syvällistä ymmärrystä, mutta siinä aamupuuron ohella siis selaillaan lehteä.

Kyseessä on kahden kuukauden ilmaisjakso, jonka saimme siitä hyvästä, että muutimme tänne. Lieneeköhän Suomessa lehdillä samanlaista käytäntöä uusien lukijoiden kalastelemiseksi?

“Se on oikeiston lehti”

Kerroin iloisena ilmaisjaksosta eräällä baselilaistaiteilijalle. Hän tuhahti, että kyseessähän on oikeistolainen lehti, josta ei kannattaisi oikeastaan vilkaista muuta kuin viikon listaus seudun tapahtumista.

Suomessa aina unohtuvat lehtien mahdolliset poliittiset kannat. Eikä oikeistolaisuus ainakaan omiin silmiini lehdestä pomppaa: Basler Zeitung on oikeastaan ainoa “maakuntalehti” täällä, joten vaikea olisi lukea muutakaan.

En ole Suomessa aikoihin lukenut paperilehteä päivittäin. Hesari on tälläkin hetkellä digimuotoisessa tilauksessa, mutta sen lukeminen on jäänyt täällä vähälle. Eli siis mediankulutuksen aika on rajallista, ja kun lukee saksaksi uutisia, niin se tuntuu riittävän. Sekä se, että klikkailee muiden linkkejä Suomi-uutisiin.

Lehti perjantaisin ilmaiseksi kaikille

Basler Zeitung ilmeisesti jaetaan ilmaiseksi joka perjantai kaikille. Lauantaisin tilaajat saavat myös aikakauslehtimäisemmän viikkoliitteen.

Vaikuttaa siis siltä, että paperilehden levikit halutaan täällä pitää pystyssä eri keinoin. Lehti-ilmoittelu näyttää silmiini aktiiviselta, ja kaikenlaiset rivi-ilmoituspalstat, asunnonvuokraukset ja muut vilkkailta.

Tosin tykkään vilkuilla myös Basler Zeitungenin nettisivuja. Käyn vilkaisemassa välillä esimerkiksi karttaa (rullaa sivua alaspäin), johon on merkitty alueen uutistapahtumia. Paikantaminen siis tuntuu tälläkin tavalla olevan nykypäivää. Erityisesti tietysti kiinnostaa, onko juuri meidän kotipaikan lähellä tapahtunut mitään.

Puhuttelutapa muuttaa nettikeskustelun sävyä

Viime viikolla hoksasin myös kiinnittää huomiota tuohon aina mieliä kuumottavaan aiheeseen eli nettilehtien keskustelupalstoihin. Tutkailin hälytyssireeneihin liittyvää tekstiä ja testiä, ja vilkaisin jutun alla olevaa keskustelua. Osallistuminen vaatii kirjautumisen, ja kommentoijien nimet näkyvät.

Moni kommentti alkoi tyyliin “Lieber Peter/Liebe Frau Meier”. Ainakin näin suomenkielisen silmiin tämä tuntui heti kohteliaalta ja koko keskustelun sävy toisenlaiselta kuin monilla palstoilla.

Myös hyviä blogeja

Basler Zeitungenilla on myös kiinnostavia blogeja, esimerkiksi Ikean sponsoroima “Sweet Home“. Lisäksi löytyy sivu, joka kokoaa alueella asuvien blogeja.

“Kesken työhaastattelun haastattelija sanoi, että katotaanpa, ketä sinulla on Facebook-kavereina, ja niinhän se sitten teki”.

Tällaisen tarinan sain kuulla eilen, kun puheena oli työnhakijoiden salaisen googlaamisen laittomuus:

“…ns. googlaamalla tapahtuvaa henkilötietojen keräämistä ja tallettamista voidaan pitää työelämän tietosuojalain 4 §:n ja henkilötietolain 5 §:n, 6 §:n ja 9 §:n vastaisena menettelynä.”

Facebookista tietojen katselu ei tietysti ole sen laillisempaa. Itse asiassa tuo haastattelun toiminta oli todella outoa: mitä tekemistä Fb-kavereiden määrällä ja/tai laadulla voi olla juuri minkään työtehtävän kanssa?

Haastattelija ei siis myöskään kysynyt lupaa, vaan vain tokaisi tekevänsä tarkistuksen ja toimi.

Vaikka työnhakija tiedostaisi, että rekrytoinnissa ei tällaisia saisi kysellä, niin on tietysti todella vaikea tokaista, että et muuten katso. Mutta hämmentävä olo siitä varmasti monelle jää, eikä anna hyvää kuvaa rekrytoivasta yrityksestä.

Tietysti esimerkiksi viestintätehtäviin tähtäävä miettii tänä päivänä sen oman verkkonäkyvyytensä ja laittaa linkkejä työhakemukseen, esimerkiksi omille nettisivuilleen tai LinkedIniin (joka on työnhakua ajatellen luonteva nettipalvelu). Tai miksei vaikkapa suoraan Googlen hakutuloksiin. Tällöin osoittaa, että minut saa verkosta tsekata eikä siellä ole ainakaan mitään mörköjä vastassa.

Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.

Mutta edelleen on varmasti runsaasti töitä, joiden tekemiseen ei pitäisi millään lailla vaikuttaa se, mitä ihmisen nimelleä löytyy hakukoneista. Monet eivät ole vieläkään sen ihmeemmin miettineet nettinäkyvyyttään, ja toisilla googlaus tuottaa täysin epäoleellista informaatiota työn kannalta.

Laitoin eilen tästä samasta aiheesta Facebook-statatuksen, ja aiheesta nousi keskustelua. Kaikki eivät tienneet googlauksen laittomuutta rekryprosessissa, eli työnhakijoina eivät olisi osanneet kyseenalaistaa rekrytoijan toimintaa. Samalla muistutettiin, että Facebookissa voi laittaa asetukset niin, ettei ulkopuolinen näe edes niitä kavereita.

Toisaalta osa kommentoi, että laki on vanhanaikainen ja moinen yksilöiden suojeleminen on turhaa. Tämän näkemyksen mukaan monissa tehtävissä netti helpottaisi rekrytointiprosessia ja hakemusvaiheessa voitaisiin karsia pätevästi haastateltavia. Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.

Itse haluan uskoa, että rekrytoinnit voidaan ainakin toistaiseksi hoitaa ilman nettihakuja. Nettiin perehtynyt ja sitä hyödyntävä voi liittää linkit mukaan ja saada näin oletettavasti etua. Hakijalta voi myös pyytää linkkejä nettiin tai lupaa googlaamiseen.

Mutta monessa tehtävässä nettitoiminta ei ole työn kannalta oleellista, kuten eivät ole vapaa-ajan harrastukset tai perhesuhteet. Hyvä rekrytoija osannee hoitaa hommansa ilman googletuksiakin. Varmasti maailma tulee muuttumaan ja myös lakeja joudutaan miettimään tältä osin uusiksi, tai sitten tulee normaaliksi käytännöksi laittaa hakemusten loppuun “minut saa googlata”.

Lisää aiheesta esimerkiksi Talouselämän artikkelissa Älä googlaa – kysy suoraan!” (2007)

Ja minua saa siis googlata aivan vapaasti. Kannustan muitakin huolehtimaan omasta nettinäkyvyydestään niin, että myös asiantuntemus nousee esiin.

Nyt on vuorossa pitkä haastattelu taiteilija Sami Lukkarisesta, 34. Kyseinen mies on minulle itselleni tietysti tärkeä henkilö seurustelumme vuoksi. Koska Sami

ammentaa ainekset taiteeseensa netistä ja ihmisten profiilikuvista, niin tuntui mielekkäältä tehdä haastattelu tänne asiablogin puolelle. Ja minä olen tietysti ylpeä muusa, joka mielellään tuo taiteilijan elämää ja teoksia julki.

Samin yksityisnäyttely (fb-kutsu) avautuu nyt perjantaina Galleria Heinossa. Lisäksi hänen teoksiaan on parhaillaan Meilahdessa Toden näköistä -näyttelyssä, ja samassa paikassa on Taiteiden yönä Samin installaatio Piirustusluokka. Sami on mukana Länsiväylä-ryhmässä, jonka tuotantoa on esillä videoiden ja kuvien muodossa nyt Galleria Huudossa.

Haastattelun editointi on hyvin vähäistä, joten siksikin teksti on pitkä.

Lähdetään liikkeelle perustaidekysymyksellä. Olet tehnyt vuosien ajan maalauksia kuvista, joita ihmiset ovat laittaneet itsestään nettiin. Miksi tällainen aihevalinta?

Tietysti ne kuvat ovat hienoja, ja jotenkin niissä on jotain sellaista tuoreutta, jota ei ole ennen ollut. Nettigallerioiden kuvat osuvat jotenkin sellaiseen välitilaan, ne eivät ole julkisia lehtien muotikuvia tai uutiskuvia, mutta eivät privaattejakaan. Niissä on jotain kiehtovaa.

Nettikuvia on niin paljon, että joukkoon mahtuu kiinnostavia, tuoreita näkökulmia. Kun niitä on maalannut pitkään, niin on oppinut näkemään, mitkä voisivat toimia maalauksina, erilaiset värit ja sommitelmat.

Toisaalta tämä liittyy siihen, miten innostuin taiteesta nuorena. Suhde taiteeseen on tullut kuvan kautta: lainasin Jyväskylässä kirjaston  kirjoja ja katsoi kuvia eli taidekirjoja, jossa oli kuvia maalauksesta, ja vieressä tekstiä.

18-vuotiaasta asti olen maalannut kuvista. Nuorena innostuin erityisesti saksalaisen, kuvia käyttäneen Gerhard Richterin teoksista.  Myöhemmin innoittajana toimi pop-taide, jossa kuva on lähtökohtana.

Sinut tunnetaan erityisesti pikselimaalarina. Miksi teoksesi ovat pikseleinä?

Viimeisen kymmenen vuoden ajalta kaikki tekemäni maalaukset ovat digitaalikuvista. Digitaalinen kuva rakenttuu pikseleistä, ja haluan näyttää sen.

Toisaalta informaation vähentäminen eli pikseleiden kasvattaminen ja värikenttien yhdistyminen tuo sen lähemmäs maalausta.

Lisäksi syntyy tilallinen taso, eli kauempaa ne maalaukset näyttää kuvilta ja lähempää ne ovat abstrakteja maalauksia.

En tosin silloin aluksi ajatellut tätä. Ensimmäiset pikselimaalaukset ovat vuodelta 2000, ja se liittyi silloin ajanhetkeen, oli symbolinen it-kuplalle ja kaikelle.

Kun maalaa pikseleitä, niin pikseli on aina yhtä sävyä. Se on aina herkistymistä sille sävylle. Nyt mun maalauksissa on useita satoja värisävyjä, joten ne ovat värien kautta rikkaampia. Alkuperäisen kuvan värejä ei voi täysin toistaa ja maalata, niin ne kuvat lähtevät myös muuttumaan ja värejä tulee vielä enemmän. Huonolaatuisesta digitaalikuvasta tulee maalauksena rikkaampi ja materiaalisempi, kun pikselit on kolmiuloitteisia.

Millä perusteella sie valitset kuvat, joista teet maalauksia?

Kuvan valintaprosessissa luotan intuitioon ja herkkyyteen. Kuvan on tunnuttava jollain tasolla hienolta. Olen kuitenkin tehnyt aika laaloja maalaussarjoja ja tehnyt siis sen mukaan ennakkorajauksen, millaisia kuvia etsin.
Nyt olen tehnyt profiilikuvista, sitä ennen arkkitehtuurista ja roskaposteista.

Käyn gallerioista läpi yhdellä istumalla satoja tai tuhansia kuvia: jos kuva tuntuu hienolta, niin kopioin sen ja jatkan etsimistä. Niin kauan kuin herkkyyttä säilyy, niin jatkan etsimistä ja palaan sitten löytämiini kuviin. Yhdessä sessiossa niitä voi olla esimerkiksi kymmenen. Tutkailen niitä ja mietin rajausta ja pikselöintiä ja näyttääkö kuva edelleen toimivalta. Niistä sitten valikoituvat omasta mielestä parhaat. Printtaan ne pikselisenä ja sitten mietin vielä usein kuukausiakin.

Lopullisen valinnan teko, koon päättäminen ja muu sellainen on aika hidas ja rauhallinen prosessi. Lopulta maalaan kuvan kankaalle.

Millaisia muutoksia omakuvien käytössä olet huomannut tässä vuosien aikana?
(Kuva: Dysfunk, 2009,oil on canvas, 250×150 cm)

Silloin, kun 2004 maalasi ensimmäiset kuvagalleroioiden perusteella, niin kuvat olivat City-lehden Peilikuva-palvelusta. Ne olivat aika paljastavaa ja röyhkeää.

Ylipäätään kuvia oli vähemmän, eivätkä digikamerat olleet vielä arkipäivää. Kuvat olivat pidempi-ikäisiä: se ei ollut jatkuvaa oman elämän dokumentointia. Ei ollut vielä niin vahvoja kuvallisia virtauksia, mitä on nyt muodostunut.

Alkuvaiheessa oli paljon netin aktiivikäyttäjien nettikamerakuvia, jotka olivat aika tylsiä. Kännyköissäkään ei ollut niin hyvälaatuisia kameroita, että olisi voinut oikeasti kuvata.

Nyt on tosi monipuolista, ja kuvia on paljon. Vaikka käy kymmeniätuhansia kuvia läpi, niin se on nykyisin vain pinnanraapaisua.

Hauskoja ilmiöitä ovat esimerkiksi ylösalaisinkäännetyt. Tai kerrokselliset, joissa oman kuvan päälle on piirretty tai kirjoitettu jotain. Kuvien koodi on monimutkaistunut.
Voi olla myös esim. peilin kautta ja salamavalon välkähtäessä otettu kuva. Olen siitä itse aina tykännyt: se vääristää värejä ja peittää osan ihmisestä, tekee kuvasta hauskan kontrastisen.
Yleinen kuvatyyppi on kaverikuvatyyppi, jossa poseerataan kahdestaan tai isommalla porukalla.

Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että selvästi luovimpia kuvallisissa kokeiluissa ovat olleet nuoret tytöt. Pojat eivät ehkä niin paljon irrottele ja kokeile.

Erilaisten sosiaalisen median palveluiden kautta omasta nettikuvasta on nykyisin tullut tärkeä. Fb-kuvia toiset vaihtavat aktiivisesti, ja toisaalta minäkin usein olen törmännyt keskusteluihin tyyliin ”miten valitsit profiilikuvasi”. Omalta osaltaan tästä muutoksesta taitaa kertoa sekin, että perjantaina avautuvassa näyttelyssä on pikselimaalausten ohessa ei-pikselisisiä minimuotokuvia fb-kavereistasi.
(Kuva: Samin minusta maalaama minikuva teossarjasat Yhden suhde yhteen eli Mari, 2010, oil on acrylic glass, 4,6×3,5cm)

Aiemmin olen kahlannut läpi sattumanvaraisesti kuvia tuntemattomista ihmisistä: sitä on vain käynyt läpi kuvia, jotka ovat tuntuneet toimivan maalauksina.

Nyt kuitenkin jollain lailla tuntuu omallakin kohdalla ja sosiaalisen median aktiivisemman käytön myötä, että on halunnut alkaa käyttää omienkin kavereiden kuvia.

Fb-maalauksississanihan on idea mittakaavassa, nimikin on ”Yhden suhde yhteen”. Profiilikuvat ovat äärimmäisen pieniä. Olen halunnut näyttää sen kuvan koon muutoksen. Maalaukset ovat samankokoisia kuin netissä olevat profiilikuvat. Tietysti siinä on haasteensa maalauksellisesti: miten pystyy maalaamaan noin 3×4 cm -kuvia?

Nämä ovat kymmeneen vuoteen ekat maalaukseni, jotka eivät muodostu pikseleistä.

Kun on luotu kavereiden yhteisöjä nettiin, jotka ovat tavallaan intiimimpejä kun netin äärettömyys, niin samalla kuvat ovat pienentyneet.

Kuvien pienuus tuo näyttelyyn oman tilallisen tasonsa. Isot pikselimaalaukset näkyvät selvempinä kauempaa. Nämä ovat niin pieniä, että on pakko mennä lähelle katsomaan, muutaman kymmenen sentin päähän, jos haluaa nähdä yksityiskohdat maalauksessa.

Ihmiset vaihtavat aika usein profiilikuvia, joten oman kaveripiirinkin tarjoama kuvasto on sen verran mielenkiintosita, että voi tehdä maalaussarjan.

Koko rajoittaa kuvien valintaa sikäli, että kuvien on rajoituttava kasvoihin. Kokovartalokuvaa ei voi maalata, koska yksityiskohdat menevät pieneksi.

Minullahan oli oma osani siinä, että ryhdyit ideoimaan näitä pienikokoisia profiilikuvamaalauksia.

Idea syntyi, kun näin sinut selaamassa Facebookia mobiililaitteellasi: noin pieniäkö ne kuvat jo ovat? Silti niistä pystyy tunnistamaan ihmiset. Siitä sitten muutaman kuukauden kehitteli ideaa ja tekniikkaa, ja nyt niitä on 12 maalausta valmiina. Se on varmaan sellainen sarja, joka tulee jatkumaan ja muuntumaan.

Olet mukana myös Länsiväylä-ryhmässä, jonka videoista koostuva teos on mukana URB-festareilla Galleria Huudossa. Kerro siitä.

Länsiväylä on taiteilijaryhmä, joka perustettiin 2007 Länsiväylä-teoksen ympärille. Silloin menimme pienellä porukalla Ruoholahteen pesemään aamuruuhkassa liikennevaloissa seisovien autojen ikkunoita ja kerjättiin siitä rahaa. Se dokumentoitiin videolle. Se oli jännää ja hauskaa, ja kuvamateriaali näytti hienolta, jumittava ruuhka ja vähän rähjäisen näköiset ikkunanpesijät. Päätettiin tehdä se uudelleen kahtena seuraavana vuonna.

Nyt videot näistä teoksista ovat esillä Galleria Huudossa osana URB-festivaaleja.

Länsiväylä-ryhmään kuuluu pari taiteilijaa, tutkija, ympäristöaktiivi-videokuvaaja ja nyt mukana on myös muita. Länsiväylän tempauksiin aina levitetään sanaa joten niissä on olut enemmänkin ihmisiä.

Nyt kuun vaihteessa järjestitte Pyöräilykaistan, johon ihmiset kutsuttiin netin kautta.

Länsiväyliä oli kiva järjestää, joten heräsi ajatus, mitä muuta voisi tehdä kaupunkitilassa ja jotenkin yllättävästi: ei suoria poliittisia teoksia, mutta niissä voi olla sitäkin, ja tietysti esteettisesti hienoja.

Mietittiin, mitä voitaisiin tehdä kesällä, ja jossain vaiheessa tuli ajatus, että kun kaikki pyöräillään, niin pyöräilykaistan maalaus katuun tuntui hyvältä. Paikaksi valikoitui Hämeentie, koska se on paljon ollut pyöräilyssä esillä.

Saatiin idea berliiniläisestä katutaidetempauksesta, jossa autojen renkaisiin tarttui väriä, joka levisi risteyksiin.
Me päätettiin tehdä se niin, että kirkkaat vesiliukoiset akryylivärit tarttuvat pyöräilyjoukon renkaisiin Hämeentiellä ja renkaat maalasivat pyörän jälkiä. Koska pyöräilijöitä oli paljon, niin siitä tuli tosi hieno tapahtuma.

Pyöräilykaistan dokumentointi oli avointa, eli osallistujat saivat ja saavat edelleen lähettää omia kuviaan tapahtumasta. Galleria Huudossa onkin esillä joitakin Flickriin ladattuja kuvia.

Lisäksi vedät nyt elokuussa Piirustusluokka-installaation Meilahden taidemuseossa Taiteiden yönä 27. päivä. Siinäkin käytät nettikuvia, mutta vähän eri tavalla.

Se on kaikille avoin tapahtuma, jossa piirretään klassisia croquis-piirrustuksia hiilellä paperille. Malleina ovat varhaisen internetin tuntemattomat, vähäpukeiset naiset. Nämä pehmopornoposeeraukset projisoidaan minuutiksi ja ihmiset saavat piirtää niitä. Kuvia on kaikkiaan 52.

Miksi tällainen?

Kuvamateriaali on kaverini internetistä kopioimaa pehmopornokuvastoa ennen vuotta 1999.  Eli tämä on katsaus internetin alkuaikaan, jolloin se oli ihan eri paikka, ja ainoa kaupallinen potentiaali oli oikeastaan pornosivustoissa. Oudolla tavalla kuvissa näkyy ajankuva, valaistukset, kampaukset, huono kuvanlaatu…

Samalla Piirustusluokka on paluu piirtämisen perusteisiin. Opiskelin itse piirtämistä kuvataideakatemiassa samalla aikakaudella kuin jolta nämä kuvat ovat peräisin. Lisäksi aloin käyttää nettikuvia maalausten aiheena vuonna 1999.

Yllättävät kuvat ja lyhyet piirustusajat tuovat spontaaniutta ja tekemisen riemua. Piirustuksia ei ehdi hioa yksityiskohtaiseksi.

(Videopätkää Tampereen piirustusluokan ensivedoista)

Piirustusluokassa ja Länsiväylän toiminnassa on mukana muita ihmisiä. Mikä merkitys sulle on sillä, että saat ihmiset osallistumaan taiteen tekemiseen?

Kyllä se on ihan oleellinen juttu.

Piirtäminen on hauskaa. Haluan antaa ihmisille vähän yllättävästi mahdollisuuden piirtää.
Piirustusluokissa ihmiset piirtävät ja jos haluavat, voivat jättää teoksensa osaksi piirustusluokkaa.
Esimerkiksi Tampereella yhdessä illassa saatiin galleria täyteen piirustuksia. Piirustusluokassakin on hienoa katsoa sitä riemua, jolla ihmiset piirtävät.

Länsiväylän toiminnassa ollaan kaupunkitilassa. Niihin toivotaan ihmisiä mukaan: silloin teos säilyy avoimena, siitä voi tulla paljon parempaa kuin mihin on pienellä porukalla pystynytkään. Se säilyy yllättävämpänä: se voi kasvaa johonkin ihan muuhun. Alunperin Pyöräilykaistaan suunniteltiin ihan toisenlaiseksi, mutta ihmisen määrän kasvun myötä siitä tuli ihan toisenlainen.

Kuten tuossa aiemmin tuli ilmi, niin opiskelit Kuvataideakatemiassa. Valmistuit vuonna 2001. Pääsit sisään ekalla yrittämällä ilman taidekoulutaustaa, joka on aika harvinaista. Miksi hait sinne?

En sitä suuremmin miettinyt. En oikeastaan tiennyt mitään siitä. Olin Jyväskylässä osallistunut harrastelijataidenäyttelyihin ja lukenut paljon taiteesta. Tein ensimmäisiä tapahtumia ja kai sitä vain ajatteli, että tätä haluais tehdä. Kokeilin, että jos sinne pääsisi, katsoin jostain oppaasta, että se on korkeinta opetusta antava paikka Suomessa. Mutta en siis tiennyt mitä taiteilijuus tarkoittaa.

No mitä taiteilijuus sulle tarkoittaa nyt?

Kyllä sitä on niin syvästi taiteilija. Se on koko elämä, joka vaikuttaa kaikkeen, ja määrittää elämää. Ideoita voi tulla milloin vain: vaikka silloin, kun sä luet Facebookia kännykällä.
On paljon projekteja ja näyttelyitä, joita innolla toteuttaa, niin haluaa myös löytää varmuuden, että voi ne toteuttaa. Se tarkoittaa sitä, että yrittää jostain löytää rahaa niiden toteuttamiseen. Se on kuitenkin tärkeä osa, sen on tässä kymmenessä vuodessa huomannut.

Palataan vielä nettiin. Millainen netinkäyttäjä itse olet?

Olen ollut aika passiivinen: en ole ollut sillä tavalla läsnä. On tietysti ollut kotisivut ja näin, mutta olen halunnut ottaa etäisyyttä. En ole siis tehnyt mitään tunnusta aikanaan Irc-galleriaan. Se on myös vähän jäänyt päälle. En ole ollut sosiaalisessakaan mediassa aktiivinen.

Mutta nyt olen netinkäytön suhteen lisännyt toimintaa, on Facebookissa fanisivut ja sinne päivittää taidejuttuja, voi käydä keskusteluja ja levittää tietoa. Mutta on se netinkäyttö vieläkin tuollaista aika työkeskeistä.

Nyt, kun aktivoitunut, niin tajuaa nettitoiminnan luontevuuden omaan työskentelyyn ja omiin juttuihin. Olisi voinut olla aktiivisempi jo paljon aikaisemmin. Ajatus ulkopuolisuudesta ja etäisyydestä oli ihan turha.

Miten suomalaiset taiteilijat sun mielestä hyödyntää nettiä? Siitä kuitenkin tunnutaan puhuttavan nyt aika paljon.

Taiteilijat ovat lähteneet Facebookiin ja näyttelykutsuja sinkoilee, mutta ei se useinkaan sen pidemmälle ole mennyt. Mutta hyvä, että on syntynyt taidekeskustelua ja tiedonvaihtoa. Ei ole kovin paljon aktiivisia tekijöitä.
Mutta on toki esimerkkejä, kuten Riiko Sakkinen, jotka käyttävät nettiä aktiivisesti viestinnässään ja muussa.

Tällaiselle tavikselle gallerioissa käyminen on aika vierasta. Oon itse oppinut aika paljon, kun olen ravannut sun mukana näyttelyissä. Jos nyt joku amatööri uskaltautuu sun näyttelyä katsomaan, niin mitä siellä kannattais katsoa ja miettiä?

Koen, että mun töitä on aika helppo lähestyä. Ne on kuitenkin esittäviä teoksia.
Siitä vaan katselemaan: ei niitä tarvitse sen tarkemmin analysoida tai purkaa. Jotkut tykkää toisista ja jotkut toisista.

Ylipäätään sanoisin, että galleriat kannattaa ajatella mukavana kaupunkitilana, joissa voi hetken olla rauhassa liikenteen melulta tai mainosviestien pommitukselta. Ei tee koskaan pahaa pysähtyä edes pariksi minuutiksi, ja jos teos tuntuu kiinnostavalta, niin pysähtyä pidemmäksikin aikaa.

Sitten voi tutustua paremmin teokseen ja tekijään, ja ehkä sen kautta rakentuu suurempikin tarina. Gallerioissa on yleensä materiaalia taiteilijasta ja näyttelystä, joten sitä kautta saa tietoa ja sen kautta elämykset voi syventyä.
Avoimin mielin ja kaikessa rauhassa. Kaikesta ei todellakaan tarvitse tykätä.

Kiitos. Luulen, että tämä oli nyt tältä erää tässä, mutta varmana joskus toiste taas lisää. Ja tietysti kommenttiosasto on vapaa myös muiden kysymyksille.