Aamulehden alkuvuoden katsotuin nettivideo on ollut “Kaahari törmäsi seinään Nokialla“, joka on kerännyt katsontakertoja sadantuhannen pintaan. Kakkosena tulee “Oliko se ufo? Katso video!” ja kolmosena “Poliisi iski Bandidosin tiloihin Tampereella”.

Näin kertoi Aamulehden verkkopalvelujen kehityspäällikkö Seppo Roth tänään JOKESin Videot verkkoon -kurssilla.

“Toisesta päästä voi kertoa, että kun tehtiin kuntavaalien alla puolueiden puheenjohtajien haastatteluvideoita, niin niiden katselumäärät olivat niin pieniä, etten uskalla niitä edes sanoa.”

Mutta miten saadaan kiinnostava video, kun kukaan ei ole ajanut seinään?

Minun ja työparini tehtäväksi tuli Laukonsillan rakentamisen edistyminen. Ajatuksena oli videon avulla esitellä sillalta maisemia, joita kukaan ei ole vielä nähnyt.

Ensi kesänä valmistuvalta sillalta näkymät eivät kuitenkaan niin mielettömän huikeat mielestäni olleet. Kun aiheesta lehteen tehnyt toimittaja kysyi työmaapäälliköltä, että meinataanko sillan avajaisten kunniaksi järjestää tanssit, niin sain idean, että videollehan voisi ottaa vähän valssausta. Tanssikutsuuni onneksi vastattiin myöntävästi ja niinpä video alkaa tanssahdellen.

(Lisäys eli siltä varalta, että tekniikka kiinnostaa: osa videostamme on kuvattu digipokkarillani Ixus 90S, osa järeämmällä videokameralla, eli aika kevyellä kalustella tällaista saa aikaan).

Sattumalta paikalle sattui myös pari italialaista arkkitehtia, jotka olivat lomalla Tampereella. Näin videolle saatiin vähän ulkomaalaistenkin kommenttia.

Videon laatu on mitä on, eli mielestäni se on pakattu turhan pieneksi ja muutenkin tietysti olimme vasta opettelemassa videon tekoa. Videoiden tekeminen vaatii ns. asiatoimittajalta uudenlaista ajattelutapaa. Kukapa tekstimuotoista lehtijuttua varten pyytäisi tanssia työmaalla?

Aamulehdessä on nyt ainakin toistaiseksi käytössä ilmainen Ning-järjestelmä videoita varten. Kiinnostavaa oli havainnoida, miten lehdessä tämä videopuoli hoidetaan. Selväksi tuli myös se, että niukoilla resursseilla pätkät olisi tehtävä, koska ne eivät tuota (ainakaan toistaiseksi) rahaa. Eikä se videoiden vieminen nettiin ole prosessina vielä täydellisen sujuva.

Medialan murros keikuttaa, ja moniosaajien perään huudellaan. Tämän päivän oivallus oli tajuta, että kyllä minä itse asiassa kohtuullisesti taidan näitä video- ja nettisysteemejä kuitenkin jo hallita, ja kenties joskus myös jonkinlaisella videotuotannolla voisi tienatakin.

Tänään käymäni keskustelu (T=toinen, M=minä):

T: “Oon sieltä Wikipediasta löytänyt melkoisen monta virhettä.”

M: “No tuohon sanoisin, että niitä artikkeleiden muokkaukseen voit sinäkin osallistua.”

T: “Miksi tekisin ilmaista työtä? Teen viestintää ansaitakseni, en tuottaakseni ilmaiseksi sisältöä Wikipediaan.”

M: “Ainakin siksi, että sinäkin käytät sitä Wikipediaa ja netin muitakin ilmaissivustoja, eli vastavuoroisuuden vuoksi.”

Keskustelua ei tässä tilanteessa voitu jatkaa pidemmälle. Mutta edelleen on siis vaikeaa saada ihmisiä ymmärtämään, että meillä monilla on nettisisältöjen tuottamisessa muitakin motivaatioita kuin suora rahanansainta tai pelkkä egon esiintuominen.

Vaikka toki se netti voi auttaa ansaitsemaankin ja sen oman osaamisensa voi tuoda täällä esiin. Sitäkin olen nyt opiskelemassa Tampereella Videota verkkoon -kurssilla Journalistiliiton stipendillä.

Tavoitteeni on näiden kolmen koulutuspäivän aikana saada vähän “ammattilaisnäkemystä” nettivideoiden tekemiseen ja hyödyntämiseen. Nykytaitoni eivät ole kovin kummoiset, vaikka omiin höpinöihin ovatkin vielä riittäneet. Siitä esimerkki taas vaihteeksi alla.

Helsingin yliopisto on tänä vuonna saanut myös usemman opiskelijan kertomaan opinnoista “virallisesti”. Eli blogeja, jotka välittävät tietoa opiskelusta ja siitä, mitä se ihan oikeasti on. Mukana ovat myös minulle viimeisimpien opiskelujeni myötä tutuiksi tulleet Suvi(ko) ja Matti.

Suvin blogissa on ollut nyt jo kirjoituksia niin oman yliopistoon hakemisesta kuin opiskelijan taloudesta. Kysymyksiä tipahtelee kommenttiosastolle ja Suvi vastailee sujuvasti ja omakohtaisesti.

Matti taas kirjoittaa ehkä tietyllä tavalla syvällisemmällä otteella opiskelijan maailmasta. Mattihan on hämmästyttävän fiksu nuorimies, ja blogi vain vahvistaa tätä mielikuvaa.

Lisäksi näissä opiskelijaelämän blogiessa mukana on pari minulle tuntematonta henkilöä. Emman blogi on kuvausta luokanopettajaopiskelijan arjesta, ja Janne kirjoittaa matemaatiikon näkökulmasta.

Tietojeni mukaan nämä opiskelijat saavat pienen korvauksen kirjoittamisestaan ja heitä on puuhaan myös opastettu, mutta mitään liian tiukkoja raameja kirjoittamiselle ei ole asetettu. Hyvältähän tuo näyttää: uskoisin, että blogien avulla myös yliopisto-opiskelua suunnittelevat saavat ruohonjuuritason näkemyksiä aiheeseen ja meille muillekin blogeissa on kiinnostavaa asiaa.

Tietysti monet muutkin blogit välittävät kuvaa opiskelijaelämästä. Tilastokeskuksen internetin käyttötutkimuksen mukaan mukaan opiskelijoista blogeja oli vuosi sitten keväällä lukenut joka toinen ja opiskelijoista reilulla viidellätoista prosentilla oli oma blogi.

Omaa opiskelupaikkaa ei anonyymissa blogissa paljasteta välttämättä suoraan. Kerrotaan, että opiskellaan ja alakin voi selvitä tekstejä seuraamalla, mutta koulua ei kerrota. Mutta viestiväthän myös nämä tekstit opiskelijaelämästä ja muokkaavat lukijoiden mielikuvia. Ja jos ei muuta, niin ainakin opiskelijan arki tentteineen, osa-aikatöineen, kesätyöhakuineen ja rahahuolineen välittyy helposti.

Mutta tietysti “viralliset” oppilaitosten blogit tarjoavat paljon paremman näkemyksen sellaiselle, joka on aidosti kiinnostunut esimerkiksi tietystä oppiaineesta. Omalla nimellään kirjoittava opiskelijablogaaja on hyvä tietolähde, ja kommenttiosaston kautta voi kysellä lisää.

Omaa merkitystäni oppiaineeni, kuluttajaekonomian, jonkinlaisen markkinoijana netissä on vaikea hahmottaa. Kun googlaa sanan kuluttajaekonomia, on tämä blogi listalla kärjessä heti yliopiston virallisten sivujen jälkeen. Voisin siis veikata, että lähes kaikki oppiaineseen pyrkivät käväisevät blogissani. Ja tietysti toivon, että olen lisännyt oppiaineen tunnettuutta myös muiden kuin opiskelua suunnittelevien parissa.

Yksi tapa hyödyntää blogia oppiaineen markkinoinnissa on TAMKin Taiteen ja viestinnän ryhmäblogi, joka kertoo tavoitteekseen nimenomaan hakutietämyksen parantamisen.

Sain viime viikolla sähköpostin, jonka lähettäjä harkitsi kuluttajaekonomian opiskelua, mutta halusi kuulla hieman ajatuksia yliopiston markkinointipuheen takaa esimerkiksi opintojen jälkeisestä työllistymisestä. Vastailin, mitä osasin, ja päätin kirjoittaa vähän suuremmalla ajatuksella tänne siltä varalta, että myös muut oppiaineesta kiinnostuneet googlettelevat ja päätyvät blogiini.

Kuluttajaekonomiaa opetetaan siis Helsingin yliopistossa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, taloustieteen laitokselta. 1990-luvun puoliväliin asti oppiaineen nimi oli kodin taloustiede. Syy siihen, että aine löytyy kyseisestä tiedekunnasta eikä esimerkiksi valtiotieteellisestä, jonne monet sitä usein veikkaavat, johtuu käsittääkseni perinteisestä “pellolta pöytään” -ajattelusta. Eli koska tiedekunnassa opetetaan elintarvikkeiden alkutuotantoa, on luontevaa ajatella, että myös sitä loppupäätä eli kuluttajaa pohditaan samassa paikassa.

Poikkitieteellistä pienellä porukalla

Kuluttajaekonomiaan otetaan kymmenkunta pääaineopiskelijaa vuosittain, ja varsin pieni opiskelijajoukko teki mielestäni opiskelustakin mielekästä: niin kanssaopiskelijat kuin henkilökunta tulevat tutuiksi.

Opintojen tarkasta rakenteesta ja sisällöstä kiinnostuneiden kannattaa tietysti vilkaista opinto-opasta (pdf). Kuluttajaekonomia on ns. poikkitieteellinen, eli se ammentaa aineksia esimerkiksi kansantaloustieteestä, sosiologiasta ja psykologiasta. Näkökulma on kuitenkin nimenomaan yksilölähtöinen, eli jos kauppakorkeassa katsotaan maailmaan usein enemmän yritysten vinkkelistä, niin kuluttajaekonomiassa lähtökohtana ovat kotitaloudet ja kuluttajat.

Sivuaineita voi valita melkoisen vapaasti: itse opiskelin läjän suppeita sivuaineita eli markkinointia, elintarvike-ekonomiaa, kauppakorkeasta tietojärjestelmätiedettä (ns. JOO-opinto-oikeus), ja sisällytin muinoin avoimessa yliopistossa tekemäni journalistiikan appron opintoihin. Koska opintoviikkoja ehti kertyä tarpeeksi, niin opintojen aikana suoritetut aikuiskasvatustieteen perusopinnot jätin tutkinnosta pois.

Yliopistoon amk:n jälkeen

Löysin itse kuluttajaekonomian vasta muutettuani Helsinkiin vuonna 2000. Tätä ennen olin valmistunut tradenomiksi Jyväskylän ammattikorkeasta. Tulin Helsinkiin töihin, mutta totesin, että olisi mukavaa opiskella itselleen korkeamman tason tutkinto ja myös intoa oppia lisää riitti. Selasin vaihtoehtoja ja löysin taloustieteen laitoksen ja kuluttajaekonomian ja tajusin, että tuota minä haluan. Töiden teon ohessa keväällä 2001 luin kahta pääsykoekirjaa, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa pyrin tosissani yliopistoon.

Koska olin päättänyt, etten liian pitkään maisterin tutkintoa suorita, niin valmistuin alle 2,5 vuotta myöhemmin. Sain jonkin verran hyväksytettyä ammattikorkeassa suoritettuja opintoja (mm. “virkamiesruotsi”, joitakin laskentatoimeen, yritystoimintaan ja markkinointiin liittyneitä kursseja), mutta valmistumishetkellä opintoviikkoja oli kertynyt siis yli tarpeen oman kiinnostuksen ja innon vuoksi.

Mutta en mitenkään suosittele vauhdinpitoa opiskeluissa, hitaamminkin ehtii, ja esimerkiksi opiskelijajärjestötoimintaan osallistumisesta on oma ilonsa. Minulle oli etua mm. siitä, että opintojen ohessa tein sen verran freetoimittajan töitä, joista saadut tulot riittivät elämiseen ja samalla sai pätevää työkokemusta.

Mikä ihmeen MMM?

Kuluttajaekonomiasta valmistutaan tittelillä maatalous-metsätieteiden maisteri (tietysti voi suorittaa myös kanditaatin tutkinnon). Tämä aiheuttaa sen, että usein saa vastata kysymyksiin tyyliin “täh, miten sulla on tällainen tutkinto?”

Työmarkkinoilla oppiaine ei myöskään ole niin tunnettu. Harhaanjohtavaa olisi väittää, että kuluttajaekonomistit ovat erityisen haluttu ryhmä työmarkkinoilla: pelkällä tutkintotittelillä ei muutenkaan töitä usein jaeta, vaan painoarvonsa on työkokemuksella, omilla kiinnostuksenkohteilla ja ominaisuuksilla. Jotkut joutuvat valmistumisen jälkeen olemaan pidempään työttömänä, toiset saavat mieleisen homman nopeasti: tilanteet ja tapaukset vaihtelevat melkoisesti. Mutta maisterin paperi antaa valmiuden tietyn vaativuustason tehtäviin.

MMM:t ovat perinteisesti sijoittuneet paljon esimerkiksi vähittäiskauppa- ja pankkisektoreille, ja niissä työskentelee myös monia kuluttajaekonomiaa opiskelleita erilaisissa tehtävissä. Itse tiedän kuluttajaekonomiasta tai aiemmin kodin taloustieteestä valmistuneita olevan mm. seuraavissa hommissa:

- opettajia esim. AMK:ssa
- tiedottaja tai muu viestinnän tekijä esim. vähittäiskaupparyhmässä
- Kuluttajaliitossa asiantuntijana
- luottokorttiyhtiössä kouluttajana
- tutkimustehtävissä esim. markkinatutkimusyrityksissä, yliopistossa ja kuluttajatutkimuskeskuksessa
- asiamies järjestökentällä
- asiakkuudenhallintajärjestelmien parissa asiantuntijana
- kuluttajaneuvojana
- amanuenssi yliopistolla
- yksityistalouden asiantuntija pankissa

Ja minähän nykyisin tienaan suurimman osan elannostani vapaana toimittajana, jonka erityisalaa ovat kuluttajiin ja kuluttamiseen liittyvät näkökulmat. Viestinnän pariin hakeutuminen alkoi jo lukioiässä, ja esimerkiksi ammattikorkean harjoittelun suoritin viestintäassitenttina ja yliopisto-opintojen aikaan olin kesätöissä Maaseudun Tulevaisuudessa ja kirjoittelin juttuja eri lehtiin.

Valmistumisen jälkeen sain työpaikan Sähköinfo Oy:ssä, jossa toimin tiedottajana, toimittajana ja verkkosivujen toimituspäällikkönä yli kolme vuotta, kunnes päätin haluavani panostaa enemmän kuluttaja-aiheita käsittelevään viestinnän tekemiseen.

Lisäksi minulla on jatko-opiskeluoikeus kuluttajaekonomiaan. Olen siis jättänyt suunnitelman väitöskirjasta, jonka aiheena ovat blogit ja kulutuskirjoittelu. Opiskeluni on tällä hetkellä tosin lähinnä hyvä harrastus.

Koska perusopinnoistani on jo jokunen vuosi, en enää ole ehkä paras henkilö vastaamaan opiskelua koskeviin kysymyksiin. Mutta mieluusti vastailen, jos joku on halukas tietämään jotain lisää.

Viima kirjoitteli, miten hänellä oli helmikuussa jäänyt moni asia tasolle “tästä sitten joskus blogiin”, mutta ei sitten koskaan ehtinyt. Viiman koonti helmikuulta oli pätevää luettavaa, joten kokoan siis taas omat tältä viikolta mieleenjääneet.

Nettisensuurin vastustus jatkuu

Ensin edelleen jatkuva nettisensuurikeskustelu. Tästä ovat lukuisat henkilöt kirjoittaneet minua paljon paremmin (hyvä tiedonlähde linkkeihin ja tietoihin on aiheesta käyty Jaiku-keskustelu, ja blogeissa asaa ovat pohtineet mm. Pörrö ja Merten), joten tyydyin vain ottamaan osaa varsinaiseen mielenosoitukseen. Mutta eihän tämä keskustelu ole ohi, ja sitä on tietysti syytä jatkaa niin kauan, ennen kuin homma järkevöityy.

Eikä tämä sensuurin vastustus katoa netistä ihan pian. Nyt You Tubessa on sensuurin vastainen video, johon jokainen voi osallistua lähettämällä oman kuvansa tai videopätkän osoitteeseen sensuurivideo(at)gmail.com. Lisätietoa hommasta saa wikistä. Hieno suoritus tämä video, täytyy myöntää, ja toivottavasti materaalia eli teipattuja suita kertyy lisää!

Jaiku oppimisen apuna

Tiistain Hesarissa Tiede & luonto -sivuilla oli Kari A. Hintikan kirjoittama juttu internetin meiningeistä, kuten syötteistä ja Jaikusta. Ja sinnehän oli mainintana päässyt myös tiedeviestintä-kurssimme, jolla Jaikua hyödynsimme (kuva tekstipätkästä Flickrissäni, kurssimme mainittu tuossa Ideariihi-sanalla alkavassa kappaleessa).

Mää en jaksa!

Sun Äitis sanaili tavalla, jonka tunnistin itsestäni:

“Ihan vain tiedoksi: olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan! Milloin tästä katosi kaikki hauska? Milloin sosiaalisen median haltuunotto muuttui suorittamiseksi? Hei, eiks tän pitänyt olla paikka, jossa istuskellaan aloillaan ja odotetaan, että kookospähkinät putoavat syliin! Miksi minusta sitten välillä tuntuu naparetkelle varustautuvalta? Milloin minä itse oikeastaan viimeksi olin hauska? “

Ja Verkkoyhteisöjä tutkiva Miia jatkaa:

“Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi.”

(Molemmat yllämainitut kirjoittajat viittavat myös HETKY:n sosiaalista mediaa käsittelevään teemanumeroon, siellä niitä on, blogeja ja Facebookia ja kaikkea.)

Tämän päälle kun sitten jatkuvasti silmiin sattuu tekstejä, joissa hehkutetaan yhteisöllisyyttä, niin tuntuu, että ei ehkä aina jaksa, mutta ehkä pitäisi vaan ottaa kannustus vastaa: Finfoodin uutista havaitsin otsikon “Hyvän olon viesti luo yhteisöllisyyttä ja kannustaa jaksamaan”. Uutisesta paljastui Maa- ja kotitalousnaisten kampanja, jota varten on ajanhengen mukaisesti perustettu myös blogi. Aika hiljaista on ainakin toistaiseksi tuolla ollut hyvän mielen jakaminen.

Virtuaalimaailmaan, no jaa

Eilen istuin virtuaalimaailmoja syleilleessä Tekesin järjestämässä tilaisuudessa. Myyntipuheet Second Lifen hyödyntämiseen olivat melkoiset, mutta virtuaalimaailmojen haasteet ja ongelmat sivuttiin hyvin pikaisesti. Nimittäin oikeasti se Second Life on kuitenkin kovin raskas alusta ja myös hankala käyttää (jep, olen yrittänyt opetella). Aktiivisten käyttäjien määräkään ei loppujen lopuksi vielä niin suuri ole. Eikä se edes näytä visuaalisesti kovin hyvältä.

Järkevimmät näkemykset aiheeseen esitti mielestäni Simon Green Koneelta. Hänelle vain oli varattu kovin lyhyt aika. Miehen ajatuksia voi kuunnella videohaastattelusta, jonka Tuija oli tehnyt tilaisuuden jälkeen. Että ensin muu nettimeininki kuntoon ja sitten ehkä harkitaan, jos myös virtuaalimaailmoihin.

Tilaisuuden kyselyosuudessa joku mies ihmetteli, onko joku muka valmis ostamaan oikean auton virtuaalimaailmassa. “Kun pitäisihän se auto päästä kokeilemaan ja tuntemaan.”

Ihmiset ovat jo nyt valmiita ostamaan autoja netin kautta. Toki renkaita voi käydä liikkeessä potkimassa tai vaikkapa tutkailla tutun autoa, mutta lopullisen tilauksen moni olisi valmis tekemään netissä: ei tarvitse jaaritella myyjän kanssa, käyttää aikaa liikkeessä ja auto mahdollisesti tuodaan vielä oven eteen.

Minulle netissä ostamisen hyvyyttä on sen ajasta ja paikasta riippumattomuus ja oma rauha tehdä valintoja. Siksi se, että virtuaalimaailmojen kaupankäynnissä tuodaan voimakkaasti esiin mahdollisuus päästä suoraan kontaktiin asiakaspalvelijan kanssa, ei ole mielestäni mikään suunnaton etu kaltaiselleni myyjää välttelevälle henkilölle. Mutta toki on hyvä, jos apua saa, jos tahtoo: esimerkiksi Ikean virtuaaliassistentti Anna on tullut testattua ja sehän oli ihan kelvollinen. Kysymyksen naputtelun jälkeen ruudulle lävähti toivottu vastaus, eikä tarvinnut siis soitella tai olla muuten varsinaisesti suorassa yhteydessä kehenkään.