Näin kertoi Aamulehden verkkopalvelujen kehityspäällikkö Seppo Roth tänään JOKESin Videot verkkoon -kurssilla.

“Toisesta päästä voi kertoa, että kun tehtiin kuntavaalien alla puolueiden puheenjohtajien haastatteluvideoita, niin niiden katselumäärät olivat niin pieniä, etten uskalla niitä edes sanoa.”

Mutta miten saadaan kiinnostava video, kun kukaan ei ole ajanut seinään?

Minun ja työparini tehtäväksi tuli Laukonsillan rakentamisen edistyminen. Ajatuksena oli videon avulla esitellä sillalta maisemia, joita kukaan ei ole vielä nähnyt.

Ensi kesänä valmistuvalta sillalta näkymät eivät kuitenkaan niin mielettömän huikeat mielestäni olleet. Kun aiheesta lehteen tehnyt toimittaja kysyi työmaapäälliköltä, että meinataanko sillan avajaisten kunniaksi järjestää tanssit, niin sain idean, että videollehan voisi ottaa vähän valssausta. Tanssikutsuuni onneksi vastattiin myöntävästi ja niinpä video alkaa tanssahdellen.

(Lisäys eli siltä varalta, että tekniikka kiinnostaa: osa videostamme on kuvattu digipokkarillani Ixus 90S, osa järeämmällä videokameralla, eli aika kevyellä kalustella tällaista saa aikaan).

Sattumalta paikalle sattui myös pari italialaista arkkitehtia, jotka olivat lomalla Tampereella. Näin videolle saatiin vähän ulkomaalaistenkin kommenttia.

Videon laatu on mitä on, eli mielestäni se on pakattu turhan pieneksi ja muutenkin tietysti olimme vasta opettelemassa videon tekoa. Videoiden tekeminen vaatii ns. asiatoimittajalta uudenlaista ajattelutapaa. Kukapa tekstimuotoista lehtijuttua varten pyytäisi tanssia työmaalla?

Aamulehdessä on nyt ainakin toistaiseksi käytössä ilmainen Ning-järjestelmä videoita varten. Kiinnostavaa oli havainnoida, miten lehdessä tämä videopuoli hoidetaan. Selväksi tuli myös se, että niukoilla resursseilla pätkät olisi tehtävä, koska ne eivät tuota (ainakaan toistaiseksi) rahaa. Eikä se videoiden vieminen nettiin ole prosessina vielä täydellisen sujuva.

Medialan murros keikuttaa, ja moniosaajien perään huudellaan. Tämän päivän oivallus oli tajuta, että kyllä minä itse asiassa kohtuullisesti taidan näitä video- ja nettisysteemejä kuitenkin jo hallita, ja kenties joskus myös jonkinlaisella videotuotannolla voisi tienatakin.

T: “Oon sieltä Wikipediasta löytänyt melkoisen monta virhettä.”

M: “No tuohon sanoisin, että niitä artikkeleiden muokkaukseen voit sinäkin osallistua.”

T: “Miksi tekisin ilmaista työtä? Teen viestintää ansaitakseni, en tuottaakseni ilmaiseksi sisältöä Wikipediaan.”

M: “Ainakin siksi, että sinäkin käytät sitä Wikipediaa ja netin muitakin ilmaissivustoja, eli vastavuoroisuuden vuoksi.”

Keskustelua ei tässä tilanteessa voitu jatkaa pidemmälle. Mutta edelleen on siis vaikeaa saada ihmisiä ymmärtämään, että meillä monilla on nettisisältöjen tuottamisessa muitakin motivaatioita kuin suora rahanansainta tai pelkkä egon esiintuominen.

Vaikka toki se netti voi auttaa ansaitsemaankin ja sen oman osaamisensa voi tuoda täällä esiin. Sitäkin olen nyt opiskelemassa Tampereella Videota verkkoon -kurssilla Journalistiliiton stipendillä.

Tavoitteeni on näiden kolmen koulutuspäivän aikana saada vähän “ammattilaisnäkemystä” nettivideoiden tekemiseen ja hyödyntämiseen. Nykytaitoni eivät ole kovin kummoiset, vaikka omiin höpinöihin ovatkin vielä riittäneet. Siitä esimerkki taas vaihteeksi alla.

Suvin blogissa on ollut nyt jo kirjoituksia niin oman yliopistoon hakemisesta kuin opiskelijan taloudesta. Kysymyksiä tipahtelee kommenttiosastolle ja Suvi vastailee sujuvasti ja omakohtaisesti.

Matti taas kirjoittaa ehkä tietyllä tavalla syvällisemmällä otteella opiskelijan maailmasta. Mattihan on hämmästyttävän fiksu nuorimies, ja blogi vain vahvistaa tätä mielikuvaa.

Lisäksi näissä opiskelijaelämän blogiessa mukana on pari minulle tuntematonta henkilöä. Emman blogi on kuvausta luokanopettajaopiskelijan arjesta, ja Janne kirjoittaa matemaatiikon näkökulmasta.

Tietojeni mukaan nämä opiskelijat saavat pienen korvauksen kirjoittamisestaan ja heitä on puuhaan myös opastettu, mutta mitään liian tiukkoja raameja kirjoittamiselle ei ole asetettu. Hyvältähän tuo näyttää: uskoisin, että blogien avulla myös yliopisto-opiskelua suunnittelevat saavat ruohonjuuritason näkemyksiä aiheeseen ja meille muillekin blogeissa on kiinnostavaa asiaa.

Tietysti monet muutkin blogit välittävät kuvaa opiskelijaelämästä. Tilastokeskuksen internetin käyttötutkimuksen mukaan mukaan opiskelijoista blogeja oli vuosi sitten keväällä lukenut joka toinen ja opiskelijoista reilulla viidellätoista prosentilla oli oma blogi.

Omaa opiskelupaikkaa ei anonyymissa blogissa paljasteta välttämättä suoraan. Kerrotaan, että opiskellaan ja alakin voi selvitä tekstejä seuraamalla, mutta koulua ei kerrota. Mutta viestiväthän myös nämä tekstit opiskelijaelämästä ja muokkaavat lukijoiden mielikuvia. Ja jos ei muuta, niin ainakin opiskelijan arki tentteineen, osa-aikatöineen, kesätyöhakuineen ja rahahuolineen välittyy helposti.

Mutta tietysti “viralliset” oppilaitosten blogit tarjoavat paljon paremman näkemyksen sellaiselle, joka on aidosti kiinnostunut esimerkiksi tietystä oppiaineesta. Omalla nimellään kirjoittava opiskelijablogaaja on hyvä tietolähde, ja kommenttiosaston kautta voi kysellä lisää.

Omaa merkitystäni oppiaineeni, kuluttajaekonomian, jonkinlaisen markkinoijana netissä on vaikea hahmottaa. Kun googlaa sanan kuluttajaekonomia, on tämä blogi listalla kärjessä heti yliopiston virallisten sivujen jälkeen. Voisin siis veikata, että lähes kaikki oppiaineseen pyrkivät käväisevät blogissani. Ja tietysti toivon, että olen lisännyt oppiaineen tunnettuutta myös muiden kuin opiskelua suunnittelevien parissa.

Yksi tapa hyödyntää blogia oppiaineen markkinoinnissa on TAMKin Taiteen ja viestinnän ryhmäblogi, joka kertoo tavoitteekseen nimenomaan hakutietämyksen parantamisen.

Kuluttajaekonomiaa opetetaan siis Helsingin yliopistossa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, taloustieteen laitokselta. 1990-luvun puoliväliin asti oppiaineen nimi oli kodin taloustiede. Syy siihen, että aine löytyy kyseisestä tiedekunnasta eikä esimerkiksi valtiotieteellisestä, jonne monet sitä usein veikkaavat, johtuu käsittääkseni perinteisestä “pellolta pöytään” -ajattelusta. Eli koska tiedekunnassa opetetaan elintarvikkeiden alkutuotantoa, on luontevaa ajatella, että myös sitä loppupäätä eli kuluttajaa pohditaan samassa paikassa.

Poikkitieteellistä pienellä porukalla

Kuluttajaekonomiaan otetaan kymmenkunta pääaineopiskelijaa vuosittain, ja varsin pieni opiskelijajoukko teki mielestäni opiskelustakin mielekästä: niin kanssaopiskelijat kuin henkilökunta tulevat tutuiksi.

Opintojen tarkasta rakenteesta ja sisällöstä kiinnostuneiden kannattaa tietysti vilkaista opinto-opasta (pdf). Kuluttajaekonomia on ns. poikkitieteellinen, eli se ammentaa aineksia esimerkiksi kansantaloustieteestä, sosiologiasta ja psykologiasta. Näkökulma on kuitenkin nimenomaan yksilölähtöinen, eli jos kauppakorkeassa katsotaan maailmaan usein enemmän yritysten vinkkelistä, niin kuluttajaekonomiassa lähtökohtana ovat kotitaloudet ja kuluttajat.

Sivuaineita voi valita melkoisen vapaasti: itse opiskelin läjän suppeita sivuaineita eli markkinointia, elintarvike-ekonomiaa, kauppakorkeasta tietojärjestelmätiedettä (ns. JOO-opinto-oikeus), ja sisällytin muinoin avoimessa yliopistossa tekemäni journalistiikan appron opintoihin. Koska opintoviikkoja ehti kertyä tarpeeksi, niin opintojen aikana suoritetut aikuiskasvatustieteen perusopinnot jätin tutkinnosta pois.

Yliopistoon amk:n jälkeen

Löysin itse kuluttajaekonomian vasta muutettuani Helsinkiin vuonna 2000. Tätä ennen olin valmistunut tradenomiksi Jyväskylän ammattikorkeasta. Tulin Helsinkiin töihin, mutta totesin, että olisi mukavaa opiskella itselleen korkeamman tason tutkinto ja myös intoa oppia lisää riitti. Selasin vaihtoehtoja ja löysin taloustieteen laitoksen ja kuluttajaekonomian ja tajusin, että tuota minä haluan. Töiden teon ohessa keväällä 2001 luin kahta pääsykoekirjaa, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa pyrin tosissani yliopistoon.

Koska olin päättänyt, etten liian pitkään maisterin tutkintoa suorita, niin valmistuin alle 2,5 vuotta myöhemmin. Sain jonkin verran hyväksytettyä ammattikorkeassa suoritettuja opintoja (mm. “virkamiesruotsi”, joitakin laskentatoimeen, yritystoimintaan ja markkinointiin liittyneitä kursseja), mutta valmistumishetkellä opintoviikkoja oli kertynyt siis yli tarpeen oman kiinnostuksen ja innon vuoksi.

Mutta en mitenkään suosittele vauhdinpitoa opiskeluissa, hitaamminkin ehtii, ja esimerkiksi opiskelijajärjestötoimintaan osallistumisesta on oma ilonsa. Minulle oli etua mm. siitä, että opintojen ohessa tein sen verran freetoimittajan töitä, joista saadut tulot riittivät elämiseen ja samalla sai pätevää työkokemusta.

Mikä ihmeen MMM?

Kuluttajaekonomiasta valmistutaan tittelillä maatalous-metsätieteiden maisteri (tietysti voi suorittaa myös kanditaatin tutkinnon). Tämä aiheuttaa sen, että usein saa vastata kysymyksiin tyyliin “täh, miten sulla on tällainen tutkinto?”

Työmarkkinoilla oppiaine ei myöskään ole niin tunnettu. Harhaanjohtavaa olisi väittää, että kuluttajaekonomistit ovat erityisen haluttu ryhmä työmarkkinoilla: pelkällä tutkintotittelillä ei muutenkaan töitä usein jaeta, vaan painoarvonsa on työkokemuksella, omilla kiinnostuksenkohteilla ja ominaisuuksilla. Jotkut joutuvat valmistumisen jälkeen olemaan pidempään työttömänä, toiset saavat mieleisen homman nopeasti: tilanteet ja tapaukset vaihtelevat melkoisesti. Mutta maisterin paperi antaa valmiuden tietyn vaativuustason tehtäviin.

MMM:t ovat perinteisesti sijoittuneet paljon esimerkiksi vähittäiskauppa- ja pankkisektoreille, ja niissä työskentelee myös monia kuluttajaekonomiaa opiskelleita erilaisissa tehtävissä. Itse tiedän kuluttajaekonomiasta tai aiemmin kodin taloustieteestä valmistuneita olevan mm. seuraavissa hommissa:

- opettajia esim. AMK:ssa
- tiedottaja tai muu viestinnän tekijä esim. vähittäiskaupparyhmässä
- Kuluttajaliitossa asiantuntijana
- luottokorttiyhtiössä kouluttajana
- tutkimustehtävissä esim. markkinatutkimusyrityksissä, yliopistossa ja kuluttajatutkimuskeskuksessa
- asiamies järjestökentällä
- asiakkuudenhallintajärjestelmien parissa asiantuntijana
- kuluttajaneuvojana
- amanuenssi yliopistolla
- yksityistalouden asiantuntija pankissa

Ja minähän nykyisin tienaan suurimman osan elannostani vapaana toimittajana, jonka erityisalaa ovat kuluttajiin ja kuluttamiseen liittyvät näkökulmat. Viestinnän pariin hakeutuminen alkoi jo lukioiässä, ja esimerkiksi ammattikorkean harjoittelun suoritin viestintäassitenttina ja yliopisto-opintojen aikaan olin kesätöissä Maaseudun Tulevaisuudessa ja kirjoittelin juttuja eri lehtiin.

Valmistumisen jälkeen sain työpaikan Sähköinfo Oy:ssä, jossa toimin tiedottajana, toimittajana ja verkkosivujen toimituspäällikkönä yli kolme vuotta, kunnes päätin haluavani panostaa enemmän kuluttaja-aiheita käsittelevään viestinnän tekemiseen.

Lisäksi minulla on jatko-opiskeluoikeus kuluttajaekonomiaan. Olen siis jättänyt suunnitelman väitöskirjasta, jonka aiheena ovat blogit ja kulutuskirjoittelu. Opiskeluni on tällä hetkellä tosin lähinnä hyvä harrastus.

Koska perusopinnoistani on jo jokunen vuosi, en enää ole ehkä paras henkilö vastaamaan opiskelua koskeviin kysymyksiin. Mutta mieluusti vastailen, jos joku on halukas tietämään jotain lisää.

Nettisensuurin vastustus jatkuu

Ensin edelleen jatkuva nettisensuurikeskustelu. Tästä ovat lukuisat henkilöt kirjoittaneet minua paljon paremmin (hyvä tiedonlähde linkkeihin ja tietoihin on aiheesta käyty Jaiku-keskustelu, ja blogeissa asaa ovat pohtineet mm. Pörrö ja Merten), joten tyydyin vain ottamaan osaa varsinaiseen mielenosoitukseen. Mutta eihän tämä keskustelu ole ohi, ja sitä on tietysti syytä jatkaa niin kauan, ennen kuin homma järkevöityy.

Eikä tämä sensuurin vastustus katoa netistä ihan pian. Nyt You Tubessa on sensuurin vastainen video, johon jokainen voi osallistua lähettämällä oman kuvansa tai videopätkän osoitteeseen sensuurivideo(at)gmail.com. Lisätietoa hommasta saa wikistä. Hieno suoritus tämä video, täytyy myöntää, ja toivottavasti materaalia eli teipattuja suita kertyy lisää!

Jaiku oppimisen apuna

Tiistain Hesarissa Tiede & luonto -sivuilla oli Kari A. Hintikan kirjoittama juttu internetin meiningeistä, kuten syötteistä ja Jaikusta. Ja sinnehän oli mainintana päässyt myös tiedeviestintä-kurssimme, jolla Jaikua hyödynsimme (kuva tekstipätkästä Flickrissäni, kurssimme mainittu tuossa Ideariihi-sanalla alkavassa kappaleessa).

Mää en jaksa!

Sun Äitis sanaili tavalla, jonka tunnistin itsestäni:

“Ihan vain tiedoksi: olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan! Milloin tästä katosi kaikki hauska? Milloin sosiaalisen median haltuunotto muuttui suorittamiseksi? Hei, eiks tän pitänyt olla paikka, jossa istuskellaan aloillaan ja odotetaan, että kookospähkinät putoavat syliin! Miksi minusta sitten välillä tuntuu naparetkelle varustautuvalta? Milloin minä itse oikeastaan viimeksi olin hauska? “

Ja Verkkoyhteisöjä tutkiva Miia jatkaa:

“Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi.”

(Molemmat yllämainitut kirjoittajat viittavat myös HETKY:n sosiaalista mediaa käsittelevään teemanumeroon, siellä niitä on, blogeja ja Facebookia ja kaikkea.)

Tämän päälle kun sitten jatkuvasti silmiin sattuu tekstejä, joissa hehkutetaan yhteisöllisyyttä, niin tuntuu, että ei ehkä aina jaksa, mutta ehkä pitäisi vaan ottaa kannustus vastaa: Finfoodin uutista havaitsin otsikon “Hyvän olon viesti luo yhteisöllisyyttä ja kannustaa jaksamaan”. Uutisesta paljastui Maa- ja kotitalousnaisten kampanja, jota varten on ajanhengen mukaisesti perustettu myös blogi. Aika hiljaista on ainakin toistaiseksi tuolla ollut hyvän mielen jakaminen.

Virtuaalimaailmaan, no jaa

Eilen istuin virtuaalimaailmoja syleilleessä Tekesin järjestämässä tilaisuudessa. Myyntipuheet Second Lifen hyödyntämiseen olivat melkoiset, mutta virtuaalimaailmojen haasteet ja ongelmat sivuttiin hyvin pikaisesti. Nimittäin oikeasti se Second Life on kuitenkin kovin raskas alusta ja myös hankala käyttää (jep, olen yrittänyt opetella). Aktiivisten käyttäjien määräkään ei loppujen lopuksi vielä niin suuri ole. Eikä se edes näytä visuaalisesti kovin hyvältä.

Järkevimmät näkemykset aiheeseen esitti mielestäni Simon Green Koneelta. Hänelle vain oli varattu kovin lyhyt aika. Miehen ajatuksia voi kuunnella videohaastattelusta, jonka Tuija oli tehnyt tilaisuuden jälkeen. Että ensin muu nettimeininki kuntoon ja sitten ehkä harkitaan, jos myös virtuaalimaailmoihin.

Tilaisuuden kyselyosuudessa joku mies ihmetteli, onko joku muka valmis ostamaan oikean auton virtuaalimaailmassa. “Kun pitäisihän se auto päästä kokeilemaan ja tuntemaan.”

Ihmiset ovat jo nyt valmiita ostamaan autoja netin kautta. Toki renkaita voi käydä liikkeessä potkimassa tai vaikkapa tutkailla tutun autoa, mutta lopullisen tilauksen moni olisi valmis tekemään netissä: ei tarvitse jaaritella myyjän kanssa, käyttää aikaa liikkeessä ja auto mahdollisesti tuodaan vielä oven eteen.

Minulle netissä ostamisen hyvyyttä on sen ajasta ja paikasta riippumattomuus ja oma rauha tehdä valintoja. Siksi se, että virtuaalimaailmojen kaupankäynnissä tuodaan voimakkaasti esiin mahdollisuus päästä suoraan kontaktiin asiakaspalvelijan kanssa, ei ole mielestäni mikään suunnaton etu kaltaiselleni myyjää välttelevälle henkilölle. Mutta toki on hyvä, jos apua saa, jos tahtoo: esimerkiksi Ikean virtuaaliassistentti Anna on tullut testattua ja sehän oli ihan kelvollinen. Kysymyksen naputtelun jälkeen ruudulle lävähti toivottu vastaus, eikä tarvinnut siis soitella tai olla muuten varsinaisesti suorassa yhteydessä kehenkään.

Tämän jatko-opiskelijastatuksen hain syksyllä 2006. Olin silloin vakituisessa palkkatyössä, ja koin kaipaavani vähän jotain muuta. Jatko-opiskelu sopi siihen rakoon, sillä sen ansiosta pystyin anomaan myös lyhyempää työviikkoa. Nyt oma tilanne on tietysti toisenlainen, kun lähdin työstä ja tienaan omillani.

Käytännössä opiskelu ja tutkimuksen teko ei oikeastaan etene. Syksyn aikana suoritin 10 opintopisteen verran kursseja (viestinnän aineopintoja), ja yhtä vähäinen taitaa olla suoritus nyt kevätlukukaudella. En ole hakenut apurahaa enkä ole mukana missään tutkimusryhmässä, joten sikäli ei ole edes mitään paineita.

Mutta toisaalta henkistä painetta tulee, kun esimerkiksi sain käsiini tiistain Metro-lehden, jossa oli oppiaineemme professoria Visa Heinosta haastateltu netin vertailusivustoihin liittyen. Juttuun oli päätynyt seuraava lause:

“Yksi esimerkki ilmiöstä on esimerkiksi nuorten tyttöjen ylläpitämät blogit vaateostoksistaan. Aihe kiinnostaa jo akateemista maailmaakin: kulutusblogeista on tekeillä väitöskirja Helsingin yliopistossa.”

Väitöskirjan oikea alkuunsaattaminen vaatisi, että voisin pyhittää hommalle kokonaisuudessaan vaikka kuukauden. Mutta en sitä taida ihan heti edes pystyä tekemään (juu, pitäisi olla esimerkiksi se rahoitus, jota ei tietysti tule, jos sitä ei hae…) Minä en selkeästi kykene siihen, että tekisin tutkimuksenkaltaista toimintaa arkisen työn rinnalla.

Jatko-opiskelu on kiva harrastus: sen ansiosta voin käydä yliopiston luennoilla ja toki saan tiettyä statusta. Mutta vaikea tässä vaiheessa on kuvitella, että minusta joskus oikeasti tulisi tohtori. Tai siis ainakaan lähivuosina.

Sitä paitsi kynnys tuntuu olevan todella korkea.Väitöskirjanhan pitäisi olla jotain hienoa ja suurta. Ja jaksanko olla niin kiinnostunut yhdestä aihealueesta, että siitä vääntäisin koko pumaskan (tosin jos saisin jotain aikaan, niin se olisi ns. artikkeliväitöskirja). Olenko minä muka sellaista analyyttistä tutkijatyyppiä, joka saisi aikaan jotain kiinnostavaa? Tiedostan, että minulle on varmasti kertynyt kohtuullisen paljon tietoa, jota voisi tutkimuksessa hyödyntää, mutta silti en oikein jaksa uskoa kykyihini.

Toki toimittajan ja tutkijan työssä on samoja piirteitä: tiedonhankintaa ja -hallintaa, asioiden yhdistelemistä, kirjoittamista, omaa pohdintaa. Mutta toimittajana jutut vaihtuvat ja vaihtelevat: tutkijana pitäisi jaksaa panostaa yhteen aiheeseen huomattavasti pidempään, vääntää, viilata, tehdä akateemista tekstiä.
Tunnetusti tohtoreita tehdään tässä maassa yhä enemmän, ja väitöskirjojen tason laskustakin puhutaan paljon. Koen siis huonoa omaatuntoa siitäkin, että olen näitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät tosissaan pakerra, vaan vain pikkuisen harrastelevat.

No, ehkä jonakin päivänä saan sen herätyksen (ja rahoituksen, hehheh).

- – -

Nyt olen osallistunut opinnoissani Tiedeviestintä-kurssille, ja olen yksi niistä neljästä, joihin Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton viittaa lehden uudessa blogissa:

“Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.”

Lisäys seuraavana aamuna: Palaan tähän Jaikussa tehtyyn luentojen muistiinpanojen kirjailuun myöhemmin.

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Varsinaisesti mitään mullistavan uutta ei tullut vastaan, ja koska laukku piti jättää säilytykseen, en voinut tehdä myöskään muistiinpanoja. Mutta muutama mieleen jäänyt yksityiskohta kuitenkin näin tylsästi esitettynä:

- Hesarin keskusteluja on moderoimassa kolme henkilöä. Kommenttien määrä luonnollisesti kasvaa koko ajan (tuodaanhan keskustelumahdollisuutta yhä enemmän myös paperilehdessä esiin). Tietoa siitä, kuinka suuri osa kommenteista jää julkaisematta, ei tällä kertaa löytynyt. Jatkossa on mahdollisesti suunnitteilla mm. se, että “luotettujen” kommentit menisivät läpi ilman moderaatiota.

- Toimittajien toivotaan seuraavan mahdollisesti omista jutuistaan syntyviä keskusteluja, mutta homma on lähinnä “muun työn ohella”.

- Saman konsernin muiden julkaisujen kanssa ei tehdä toimituksellista yhteistyötä. Teknisissä ratkaisuissa tehdään kyllä yhteishankintoja.

- Kesän luetuin otsikko oli se, joka käsitteli “jättivagina” -taideteoksen liikkumista kaupungilla.

- Yleisesti ottaen kaikki säähän liittyvä kiinnostaa ja tuo aina kävijöitä, tyyliin “Myrsky saapumassa Helsinkiin” tai “Heinäkuu ennätyssateinen”

- Lukijat lähettävät mielellään esimerkiksi eläinaiheisia kuvia (mahdollisuus on ollut käytössä kesän alusta). Mitenkään valtaisasti kuvia ei tule, vaikka toki toiveena olisi, että ihmisten aineistojen kautta syntyisi uutisiakin.

- Jos sivuille on tulossa jokin erityinen mainosratkaisu, sen pitäisi kulkea myös HS.fi -toimituksen hyväksynnän kautta. Mutta muutoin perusbannerit ovat tietysti ilmoitusmyynnin heiniä ja siihen ei oteta kantaa.

- Verkkohesarin tilattava versio ilmestyy nettiin vasta klo 6.30, josta valitin (joskus harvoin olen yrittänyt päästä Hesariini jo kuudelta). Syy on “tekninen” (mikä ja miksi, niin se nyt jäi vähän epäselväksi).

- Ja TNS Gallup on se “virallinen” taho, joka mittaa suomalaisten sivustojen kävijämääriä. HS.fi on viimeisimmässä mittauksessa kahdeksantena.

- – -

Jaikussa hiukkasen vierailusta keskusteltiin myös. Suviko otti vierailulla kuvankin!

Lisäys seuraavana päivänä: Suviko lisäsi Jaikuun hyviä näkemyksiä, jotka minulta unohtuivat. Kannattaa tsekata ne.

Lyhyesti sanottuna: toimii yllättävän hyvin! Etenkin tänään, kun minä ja Salla istuimme luennolla ja Suvi oli flunssassa kotona, ja Jaiku-ketjuun kommentoi vielä muitakin, jotka eivät kurssilla ole, mutta joita aihe kiinnostaa.

Luennolla käsitellyt asiat tulee kirjattua jollain lailla ylös, mutta muiden kommenttien ja linkkien avulla aiheeseen saa lisää syvyyttä. Keskustelu myös jatkuu luentojen ulkopuolella ja täydennystä aihepiiriin syntyy tätä kautta.

Käyn nyt vielä pitkästi läpi, miten homma käytännössä on toteutettu, mitä hyvää ja huonoa siinä mielestäni on ja muuta mieleen tullutta.

Alkuun pääsee helposti

Jaiku-kanavan perustaminenhan on simppeliä. Kun olimme Jaikussa aiheesta puhuneet ja istahdin ensimmäiselle luennolle, niin pistin kanavan pystyyn ja naputtelin ensimmäisellä luennolla sinne lähinnä perusmuistiinpanotyyppistä tavaraa.

Me kolme, Suvi, Salla ja minä, olimme sen verran Jaikua käyttäneet, että homma ja idea oli tuttu. Suvi ei valitettavasti päässyt omalla koneellaan verkkoon luentotilasta, mutta hän kommentoi aiheita jälkikäteen, kuten myös Salla. Jo ensimmäistä luentokertaa kommentoivat myös muut, mikä kannusti siihen, että ajatus ei ole hullumpi.

Luennoillamme ei ole kovin paljon syntynyt keskustelua. Jaiku sen sijaan laajentaa keskustelun luentosalin ulkopuolelle, niin ajallisesti kuin paikallisesti. Jos luentokeskustelu olisi vilkasta, niin oma jaikuiluni olisi varmaan vähäisempää, eikä sille varmaan kokisi samaa tarvettakaan. Nyt kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa.

Toisaalta jos jokainen kurssilla oleva olisi mukana Jaikussa, niin tilanne menisi hankalammaksi. Kenties pitäisi jakaa rooleja tyyliin niin, että pari kirjoittaa tiukasti muistiinpanoja ja muut seuraavat ja heittävät omia kommenttejaan.

Matala kynnys osallistua

Jaikun etuna on nimenomaan matala kynnys osallistumiseen. Se ei juuri vaadi teknisesti osaamista, ja kun mikroblogaamisen ajatuksen ymmärtää, niin ei myöskään nosta rimaa omien kommenttien heittelyyn liian korkealle. Tietysti käytössä pitää olla nettiyhteys ja päätelaite, jolla kirjoittaminen sujuu vaivatta.

Toki Jaikussa vaikuttavat samat ryhmädynamiikan ja kommunikaation säännöt kuin muuallakin. Isommassa porukassa toiset olisivat varmasti Jaikussakin enemmän äänessä, toisen seurailijoina. Mutta silti uskon, että myös hiljaisemmille Jaiku tarjoaisi paremman kanavan saada äänensä esiin kuin normaali luokkakeskustelu.

Itse olen huomannut sen, että Jaikussa tietty oman tyhmyyden tunnustaminen on helpompaa. Huomaan, että tietyissä asioissa muut ovat paljon itseäni tietäväisempiä, joten mielenkiinnolla vain luen kommentit ja ihastelen. Toisaalta sitten joissakin aiheissa olen itse oman taustani vuoksi enemmän asiantuntija. Näin sekä oppii että pääsee jakamaan omaa tietoaan.

Joskus olisi kiva kokeilla sitä, että Jaiku-kanava heijastuisi luentosalin seinälle, erityisesti, jos mukana olisi laajempi joukko kirjoittamassa. Näin tietysti myös luennon pitäjä voisi bongata kanavalta kysymyksiä tai ihmettelyitä.

Opetuksesta avoimempaa ja arvioille alttiimpaa?

Luennoitsijoiden suhtautuminen jaikuiluun varmasti vaihtelee. Minä kerroin kurssia pitävälle Seppo Sisätölle kanavasta ja lähetin sinne linkin. Suuremmin hän ei ole asiaa vielä kommentoinut. Mutta Jaiku olisi helppo tapa saada palautetta ja uusia ideoita myös kurssin vetäjälle. Toki siellä asettuu myös arvostelulle alttiiksi, mutta missäpä nykyisin ei.

Itse voisin myös kuvitella vähintään vilkaisevani jonkun toisen kiintoisan opintojakson Jaikua, vaikka en itse kurssille osallistuisi. Ja jotain tämänkaltaista olen toki tehnytkin, kun olen seurannut kotona esimerkiksi Suvin jaikuiluja seminaarista. Hyvin tehdyt kiteytykset toimivat tiedonvälityksessä mainiosti, paremmin kuin jostain netin syövereistä mahdollisesti kaiveltavana olevat powerpoint-kalvot.

Lisääkö vai vähentääkö keskittymistä?

Tietysti Jaiku vie välillä huomion pois itse luennosta, kun jää tutkailemaan linkkejä tai lukemaan muiden kommentteja. Mutta milloin opiskelijat muka sataprosenttisesti olisivat kiinnittäneen huomionsa opetukseen? Omalla kohdallani Jaiku oletettavasti lisää tarkkaavaisuutta, sillä kun kerran kanavalla on, niin kokee velvoitteekseen myös kirjoittaa sinne.

Ja ainakin Jaiku-kanava on lisännyt tietämystäni! Muiden jakamat linkit ja kommentit ovat sen verran avartavaa tietoa, että niistä oppii enemmän kuin pelkällä luennolla. Lisäksi omaa tietämystään joutuu myös prosessoimaan ja pohtimaan aktiivisesti.

Jaiku tai vastaavat ratkaisut ovat varmasti kokeilemisen arvoinen myös muissa tilanteissa: yksi lisä oppimiskeinoihin jo vanhojen tuttujen rinnalle (kirjoitanhan nytkin ikään kuin oppimispäiväkirjaa tästä jaikuilusta). Tietysti kyseessä on oma maailmansa, jonka tavat pitää oppia, mutta sen oppii, kun kokeilee.

- – -

Salla pisti linkin Virtuaaliyliopiston artikkeliin sosiaalisen median hyödyntämiseen opetuskäytössä (kirjoittajat Kirsi Laitinen ja Marko Rissanen).

“Perinteinen opiskelija-opettaja asetelma hämärtyy ja tilalle syntyy vuorovaikutuksellinen yhteisö. Opettaja on myös yhteisön jäsen ja hänen tehtävänsä on olla oppimisprosessin ohjaaja ja motivaattori. Opiskelijalle sosiaalinen web mahdollistaa muutoksen kohti yksilöllisempää opiskelua ja oppimista. Tiedolla on uudenlainen asema. Tieto syntyy yhdessä tekemällä ja sitä voidaan tuottaa suoraan web 2.0 palveluihin mm. blogeihin ja wikeihin. Sosiaalisen median palvelut avaavat uusia tapoja opiskella ja tuovat kustannustehokkaamman toimintatavan.”

Oma mainos ensiksi eli siis perustin toiminimen nimeltä Viestimieli. Palveluita saa ostaa! Nettisivusäädöissä ja muussa touhuissa sain onneksi apua itseltäni fiksummilta, eli Ilkka teki hienon työn webmasterinani ja Oopa suunnitteli logon.

Blogaaminen kannattaa: en ole lainkaan varma, että minulla ensinnäkään olisi koko toiminimeä ilman tätä blogi-intoilua, ja toisekseen sitä kautta olen tutustunut osaaviin ihmisiin, kaverustunut ja ystävystynyt ja saanut apua. Se on hienoa se!

Kuohuntaa muotiblogeissa lehtijutun vuoksi

Melkoisen mylläkän Hesarin kuukausiliitteen muotiblogijuttu herätti: toimittaja nosti saamansa palautteen esiin omassa blogissaan. Monet muotiblogaajat kokevat, että juttu vähätteli ja arvosteli heitä, vaikka itse en jutun sävyä todellakaan tällaiseksi tulkinnut.

Mutta eihän tämä sinällään uutta ole blogeista kirjoittaessa. Älähdyksiä tulee, kun blogeja käsitellään valtamediassa, koska eihän tätäkään ilmiöitä koskaan voi selittää niin kaikenkattavan hyvin, että jokainen kokisi toimittajan siinä onnistuneen.

Tampereella seminaari lokakuussa

Mediakasvatusseuran, Tampereen yliopiston mediakasvatushankkeen ja Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitoksen kaikille avoin seminaari “Hei me blogataan! Digitaalisen lukutaidot sosiaalisen median käytänteissä” lokakuun 15. päivä. Ajattelin tyrkyttää omaa esitystä työryhmiin, kun kerran sana on vapaa.

Jaiku mukana Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssilla

Neljänneksi: Olen mukana viestinnän laitoksen järjestemällä Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssilla, joka alkoi eilen. Kurssia varten perustin luennon alussa oman Jaiku-kanavan, johon on nyt lisäkseni liittynyt pari kurssilaista ja muita kiinnostuineita. Eli näin nyt sitten testataan, miten tuollainen tapa sopii omaan oppimiseen. Ainakin nyt tuntuu, että perusluentoistumisen oheen sai näin hyvää lisämeininkiä ja keskustelu aiheen tiimoilta laajenee luentosalin ulkopuolelle.

Mutta näillä näkymin uhkaan jäädä ikuiseksi “väitöskirjaa aloittelevaksi”. Täytyy myöntää, että pidän jatko-opintoja jonkinlaisena takaovena: jos ei ole muuta, niin voin aina sanoa tekeväni niitä (tosin enpä ole edes yhtään apurahaa anonut, joten mitään rahoitusta tai ulkopuolista porkkanaa tälle harrastukselle ei ole).

Toisaalta nautin kyllä akateemisessa maailmassa pörräilystä. Se tuo ajatteluun erilaista näkökulmaa ja syvyyttä, ja sen kautta toki saa luotua myös kontakteja. Joten ehkä jonakin päivänä otan ja repäisen, alan tosissani pakertaa (kunhan on oma talous kunnossa!) ja se väitöskirjakin voisi syntyä.

Tosin kynnys esimerkiksi tieteellisen tekstin tuottamiseen on kohonnut korkealle, ja englanniksi en koe osaavani kirjoittaa oikeastaan mitään järjellistä. Siis kyllä näitä ylitettäviä kynnyksiä riittää.

Mutta jos nyt ensiksi se opintosuunnitelma johonkin kuntoon ja tutkimussuunnitelma proffalle hyväksyttäväksi. Säilyisi sitten edes tämä jatko-opiskelijan kätevä status, heh.

Facebookista pöhistään nyt

Ongelmansa on siinäkin, että nettimaailmassa tapahtuu niin paljon ja vauhdilla, etten malta keskittyä vain blogeihin ja niihin liittyviin aineistoihin. Tänäänkin huomasin lukevani Facebookia tarkastelevasta tutkimuksesta (Ellison & al. 2007), koska olen itsekin nyt jotenkin ryhtynyt ajattelemaan, että se on näistä monista SNS (Social Network Sites) -palveluista jollain lailla omaan elämään sopivan tuntuinen (profiilini). Suomalaisten käyttäjien määrä Facebookissa kasvaa vauhdilla ja omiakin tuttuja liittyy mukaan yllättävän vauhdikkaasti.

Facebookin lähtöpaikkanahan on Yhdysvallat ja sikäläinen opiskelumaailma, jonka tietysti huomaa Facebookia käyttäessään. Kyseisessä tutkimuksessa ovatkin kohteena juuri opiskelijat ja heidän Facebookin hyödyntäminen. Tutkimus vahvisti sen käsityksen, jonka olin itselleni Facebookista muodostanut: sitä käytetään ns. offline-yhteyksien ylläpitoon eikä juurikaan uusien suhteiden luomiseen. Facebookia kyselyyn vastanneet käyttävät varsin ahkerasti: kyselyyn vastannet seikkailivat sivuilla normaalisti 10-30 minuuttia päivässä ja heillä oli 150-200 toveria listattuna.

“Online social network sites may play a role different from that described in early literature on virtual communities. Online interactions do not necessarily remove people from their offline world but may indeed be used to support relationships and keep people in contact, even when life changes move them away from each other.”

Itse en ole hirveän aktiivinen ollut näillä missään sivustoissa. Minun “offline”-lähipiirissäni on kovin monia sellaisia, jotka eivät ole juurikaan mukana “online”, joten sikäli kaikki SNS-sivustoni kontaktit ovat toistaiseksi pitkälti samojen henkilöiden kanssa verkottumista, ja erityisesti tietysti blogeista tuttujen kanssa. Eli siis kontakteista puuttuu monta oikeasti minulle todella tärkeää ihmistä, ja sitten mukana on myös niitä, joita en ole koskaa edes tavannut ja joihin offline-yhteyskään ei välttämättä ole kovin vahva.

Joten Esinetarinoissa olevalle toteamukselle on helppo nyökytellä:

“Sellaista päivää ei tule, että kaikki hyppäävät Facebookin sivuilla klikkailemassa send me a beer -ikoneita. Sen sijaan ihmiset varmasti keskittyvät niihin mahdollisuuksiin, joilla saa höystettyä päiväänsä hieman vakavammin ajatuksin. Ne pitäisi saada näkyviin, jotta touhun mielekkyys kantaa hypen yli. Sielukkaat palvelut elävät kyllä.”

(Facebookiin liittyviä muiden blogaajien lausahduksia kokosin tuonne TalSan Omaan sanaan ja varmaan teen sitä jatkossakin osuvien kommenttien tullessa kohdalle).

Jutustelun aikana käsiteltiin mm. sitä, miten shoppailuun suhtaudutaan, miksi shoppailu tuo nautintoa, milloin menee addiktion puolelle ja kuinka niitä hoidetaan, kuinka asenne kuluttamiseen on muuttunut (ei enää rationaalisen kuluttajan pakkoa, vaan mm. netin myötä laajempaa tiedonjakoa), sukupuolien ja -polvien välisiä eroja, varallisuuden vaikutusta.

Nyt päivää myöhemmin keskustelusta on edelleen hyvä fiilis. Jäi tuntuma, että keskustelu kiertyi ihmisten sosiaalisuuden, kanssakäymisen ja sen myötä identiteetin rakentamisen ympärille, mitä shoppailukin tietysti on. Ja ylipäätään näitä ihmisyyden peruskysymyksiähän tässä jollain lailla käsiteltiin. Itse taisin myös kommentoida jälleen kerran myös sitä, että internet on minulle ennen kaikkea sosiaalinen paikka.

Mutta saa nyt sitten nähdä, miltä lopullinen versio kuulostaa. Keskustelun aikana mieleenjuolahtavat kommentit eivät ehkä ole niitä loistokkaimpia! Ja tietysti itse olen imenyt kuluttaja-ajatteluuni vaikutteita ties mistä, joten ajatukset eivät ole edes mullistavasti omia, vaan vain muilta lainattuja. Joskus vielä opin myös pistämään mieleeni, kuka mistäkin aiheesta on jotain sanonut, niin voin sitten vakuuttavasti niitä nimiä tiputella, hehee.

Ohjelman ensilähetys on siis tiistaina 14. päivä klo 13 Radio Yle1:llä, uusinta seuraavana iltana. Populaarin ohjelmia voi kuunnella myös milloin lystää internetistä, eli kunhan pätkä on Ylen Areenalle julki, niin mainostan sitä tietysti.

- – -

Akateemisuuteni jatkaminen vaatii nyt opinto- ja tutkimussuunnitelman kokoamista. Tosin käytännössä en tuskin juuri esimerkiksi opintopisteitä tule syksyn mittaan kahmimaan, vaan keskityn muuhun. Sentään interkatiivista/sosiaalista mediaa ja yliopistoa käsittelevään Konfabulaariin ilmoittauduin, vaikkei sen päivämäärääkään vielä ole selvillä. Mutta oletettavasti tarjolla on kiintoisaa asiaa!

“Music, television, games, movies, fashion: We now devour our pop culture the same way we enjoy candy and chips – in conveniently packaged bite-size nuggets made to be munched easily with increased frequency and maximum speed. This is snack culture – and boy, is it tasty (not to mention addictive). – - -

Today, media snacking is a way of life. In the morning, we check news and tap out emails on our laptops. At work, we graze all day on videos and blogs.”

Mieleeni tuli, että tätähän se pirstaloituminen on nykyisin. Myös kuluttamisessa ylipäätään. Sen sijaan, että otetaan samasta tyylistä ja hengestä kaikki, niin esimerkiksi pukeutumisessa napsitaan vaikutteita vähän sieltä ja täältä. Huoletta voi asioida niin Lidlissä kuin Stockmannilla, ja pukeutumisessa voi yhdistää H&M:n, kirpputorien ja designerien asusteita. Harrastukseksi on täysin soveliasta mainita sekä ooppera, jalkapallo että puutyöt. Ruoanlaitossa puhuttaan cross kitchenistä.

Ei ole enää yhtä työuraa, vaan jatkuvasti on kehityttävä ja koulutettava. Eikä yhtä identiteettiä, vaan itsestään on tunnistettava eri puolet.

Ja näistä kaikista tietysti pyritään popsimaan ne parhaat palat, hotkaistaan nopeasti ja sitten taas jotain uutta.

Itsestäni tuntuu, että pitkällistä keskittymistä vaativiin asioihin on yhtä vaikeampi uppoutua. Olen totuttanut itseni nopearytmisyyteen, ja kiinnostus ei pysy yllä, ellei tapahdu tarpeeksi riittävällä vauhdilla. Monisataasivuiset romaanit vaihtuvat novelleihin ja You Tubessa päätän sekunneissa, kiinnostaako tämä video vai ei.

- – -

Omalta osaltani taas yksi osoitus pikavälipaloista on jälleen uusi blogi. Halusin kokeilla Taloussanomien Oma sana -palvelua ja tein sinne blogin, jonne kokoan viisaita, koskettavia, ärsyttäviä, nokkelia tai muuten vain ajatuksia herättäviä lainauksia muiden teksteistä.

- – -

Syksyllä järjestetään Helsingin yliopistolla taas Konfabulaari (kiitos vinkkauksesta Suvikolle!). Suunnittelu on parhaillaan käynnissä, ja minä toki aion osallistua, mikäli ei mitään mullistavaa estettä ilmaannu. Ideoiden kokoaminen on alkanut: pitäisi varmaan itsekin kehitellä jotain…

Olen lukenut kirjaa pätkittäin, koska kerralla hotkaistavaksi asiaa on tuntunut olevan liikaakin. Monet kohdat tuntuvat siltä, että tekisi mieli hihkaista, että “just noinhan se on, en vain ole osannut sitä itse sanoin ilmaista!”

Kirjassa korostetaan inhimillisyyttä ja yrittäjän persoonaa asiantuntijayrityksen toiminnassa, ja ainakin itse olen kirjan myötä yhä tarkemmin miettinyt, mitä arvostan, haluan ja osaan.

Asiantuntijaakin pelottaa

Toisaalta kirja pistää miettimään omaa tapaa toimia ja tehdä yhteistyötä sekä myös pakottaa kohtaamaan mielen taustalla välkkyviä pelkoja.

“Pelosta puhutaan harvemmin johtamisen tai asiantuntijatyön yhteydessä, koska peloista puhumista pidetään heikkouden merkkinä tai lapsellisena. Vallitsevan käsityksen mukan aikuisten tulee hallita pelkonsa eikä niiden tule vaikuttaa ammattikäyttöön. Tätä tulkintaa tukee se, että asiantuntijatyössä järjen merkitys korostuu. – - -

Koska pelkoa joka tapauksessa tunnetaan, pelkojen kieltäminen on lyhytjännitteinen toimintatapa. Ne saattavat ohjata asiantuntijatyötä enemmän kuin halutaan.” (s. 142)

Oman osaamisen arvostamiseen

Oman osaamisen kohdalla palaan aina niihin samoihin aatoksiin. Siitä, miten opittuaan jostain jotain jonkin verran tajuaa, miten paljon olisi vielä jäljellä. Siitä tulee rimakauhu, oppimisen määrä tuntuu valtavalta, ja itseltään vaatii paljon. Pitäisi osata mahdottoman hyvin, ennen kuin voi väittää osaavansa.

Ja jos jotain osaan, tai siis muut väittävät minun sitä osaavan, niin sen taidon vähättelen: “Kyllähän kuka tahansa nyt tämmöistä.”

Sama pätee myös omiin ominaisuuksiin. Toisissa ihmisissä kadehdin niitä piirteitä, jotka itseltäni puuttuvat, enkä sitten tajua, että minulla on vastaavasti sellaista, jota muut kenties kadehtivat.

- – -

Jatko-opinnot ovat nyt valitettavan vähällä huomioilla. Kävin tänään yliopistolla etsimässä artikkeleita sähköisessä muodossa ja hermot meinasi mennä, kun erään julkaisun teksteihin ei päässytkään käsiksi, vaikka olisi pitänyt, ja siihen tyssäsi se into.

Hurjalta tuntuisi tehdä lähteiden hankintaa pelkästään haeskelemassa painettua aineistoa pitkin kirjastoja ja kopioida niitä talteen: sinällään siis lienee vain hyvä, jos tutkimustyöni venyy, sillä parin vuoden päästä on varmasti taas parempia työkaluja sähköisten aineistojen hallintaan.

Valtiotieteellinen tiedekunta myönsi minulle sivuaineoikeuden viestinnän aineopintoihin (perusopinnot suoritin pari vuotta sitten avoimen yliopiston puolella), ja siellä aion käydä seuraavien kolmen lukukauden aikana suorittamassa ainakin jokusen opintojakson.

Tämän ansiosta tietysti piti nyt kasata se tutkimussuunnitelmakin. En ollut siihen mitenkään erityisen tyytyväinen, sillä enhän ole tutkimusta kovin hyvin suunnitellutkaan vielä. Käytännössä seminaaria varten palauttamani teksti oli lähinnä pieni kooste jo tässä blogissa läpikäydyistä asioista. Ja kun suunnitelman tekeminen oli taas jäänyt viimeisiin päiviin, niin eipä tässä flunssatilassa kovin nerokasta aivotoimintaa olisi ollutkaan.

Toisaalta seminaarissa varmaan riittää pitkälti jo pelkästään se, että selostan yleistä blogeista ja tietysti muista tutkimuksista blogien kulutuskirjoitteluun liittyvistä seikoista julkitullutta tietoa.

Kaupunkielämän sosiologiaa

Sairaspäivieni lukuteos on klassikkolukupiirimme valitsema sosiologi Georg Simmelin Suurkaupunki ja moderni elämä – kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Esseiden aiheet vaihtelevat rahasta aterioihin ja häpeästä rakkauteen (lisää teoksesta esim. Hesarin artikkelista).

Blogi ansioluettelona

“The Blog is the New Resume”, otsikoi Joshua Porter blogitekstinsä. Onkohan suomalaisissa firmoissa jo ryhdytty aktiivisesti rekrytointivaiheessa tutkiskelemaan blogeja?

Juttelin erään asiablogia kirjoittavan, kesätyötä hakeneen opiskelijan kanssa. Hän oli ilmoittanut bloginsa osoitteen hakemuksessakin, mutta ei siihen silti välttämättä oltu haastattelua ennen edes vilkaistu. Toisaalta kuitenkin myös “Ai sinä kirjoitat sitä!” -kommentti oli kuultu.

No, joka tapauksessa tämä kirjoittelu on tietysti myös oman osaamisensa ja persoonansa markkinointia, ja tietysti toivoa sopii, että vaikutelma on ulkopuolisen silmiin positiivinen. Niille, joille blogikulttuuri on edes jotenkin tuttu, on varmasti helppo ymmärtää, miksi kirjoittelen, mutta oletettavasti löytyy niitäkin, joiden mielestä tällainen “itsepaljastelu” on suorastaan epäilyttävää.

Jään siis odottamaan, saanko työtarjouksia blogini perusteella, heh.

Plagiointia printtimediassa

Blogeissa, ja netissä ylipäätään, aina välillä nousee pinnalla tekstien kopiointi ilman asianmukaisia lähdeviittauksia. Sitaattiviivan Teemu esittelee printtimedian puolelta mielenkiintoisen tapauksen tältä talvelta: Suur-Jyväskylän lehteen kolumninsa kirjoittanut Katja Sorri oli reippaasti kopsanut melkoisen osan Suvi Tannerin tekstistä ja vasta jälkikäteen, asian tultua ilmi, kyseli lupaa lainaukseen (Teemun blogissa linkkejä kyseisiin teksteihin).