Minullahan on yliopistolla jatko-opiskeluoikeus. Tarkemmin sanottuna maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa olevalla taloustieteen laitoksella kuluttajaekonomian oppiaineessa. Minut on siis hyväksytty jatko-opiskelijaksi (se ei kovin suuria oppiaineessamme vaadi) ja olen jättänyt jatko-opiskelusuunnitelman, joka sisältää myös väitöskirjaa varten luodun tutkimussuunnitelman blogien kulutuskirjoittelusta.

Tämän jatko-opiskelijastatuksen hain syksyllä 2006. Olin silloin vakituisessa palkkatyössä, ja koin kaipaavani vähän jotain muuta. Jatko-opiskelu sopi siihen rakoon, sillä sen ansiosta pystyin anomaan myös lyhyempää työviikkoa. Nyt oma tilanne on tietysti toisenlainen, kun lähdin työstä ja tienaan omillani.

Käytännössä opiskelu ja tutkimuksen teko ei oikeastaan etene. Syksyn aikana suoritin 10 opintopisteen verran kursseja (viestinnän aineopintoja), ja yhtä vähäinen taitaa olla suoritus nyt kevätlukukaudella. En ole hakenut apurahaa enkä ole mukana missään tutkimusryhmässä, joten sikäli ei ole edes mitään paineita.

Mutta toisaalta henkistä painetta tulee, kun esimerkiksi sain käsiini tiistain Metro-lehden, jossa oli oppiaineemme professoria Visa Heinosta haastateltu netin vertailusivustoihin liittyen. Juttuun oli päätynyt seuraava lause:

“Yksi esimerkki ilmiöstä on esimerkiksi nuorten tyttöjen ylläpitämät blogit vaateostoksistaan. Aihe kiinnostaa jo akateemista maailmaakin: kulutusblogeista on tekeillä väitöskirja Helsingin yliopistossa.”

Väitöskirjan oikea alkuunsaattaminen vaatisi, että voisin pyhittää hommalle kokonaisuudessaan vaikka kuukauden. Mutta en sitä taida ihan heti edes pystyä tekemään (juu, pitäisi olla esimerkiksi se rahoitus, jota ei tietysti tule, jos sitä ei hae…) Minä en selkeästi kykene siihen, että tekisin tutkimuksenkaltaista toimintaa arkisen työn rinnalla.

Jatko-opiskelu on kiva harrastus: sen ansiosta voin käydä yliopiston luennoilla ja toki saan tiettyä statusta. Mutta vaikea tässä vaiheessa on kuvitella, että minusta joskus oikeasti tulisi tohtori. Tai siis ainakaan lähivuosina.

Sitä paitsi kynnys tuntuu olevan todella korkea.Väitöskirjanhan pitäisi olla jotain hienoa ja suurta. Ja jaksanko olla niin kiinnostunut yhdestä aihealueesta, että siitä vääntäisin koko pumaskan (tosin jos saisin jotain aikaan, niin se olisi ns. artikkeliväitöskirja). Olenko minä muka sellaista analyyttistä tutkijatyyppiä, joka saisi aikaan jotain kiinnostavaa? Tiedostan, että minulle on varmasti kertynyt kohtuullisen paljon tietoa, jota voisi tutkimuksessa hyödyntää, mutta silti en oikein jaksa uskoa kykyihini.

Toki toimittajan ja tutkijan työssä on samoja piirteitä: tiedonhankintaa ja -hallintaa, asioiden yhdistelemistä, kirjoittamista, omaa pohdintaa. Mutta toimittajana jutut vaihtuvat ja vaihtelevat: tutkijana pitäisi jaksaa panostaa yhteen aiheeseen huomattavasti pidempään, vääntää, viilata, tehdä akateemista tekstiä.
Tunnetusti tohtoreita tehdään tässä maassa yhä enemmän, ja väitöskirjojen tason laskustakin puhutaan paljon. Koen siis huonoa omaatuntoa siitäkin, että olen näitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät tosissaan pakerra, vaan vain pikkuisen harrastelevat.

No, ehkä jonakin päivänä saan sen herätyksen (ja rahoituksen, hehheh).

- – -

Nyt olen osallistunut opinnoissani Tiedeviestintä-kurssille, ja olen yksi niistä neljästä, joihin Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton viittaa lehden uudessa blogissa:

“Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.”

Lisäys seuraavana aamuna: Palaan tähän Jaikussa tehtyyn luentojen muistiinpanojen kirjailuun myöhemmin.

Eilen ja tänään olen mukana Changing Views on Technology, Media and Cultural Approaches -tutkijaseminaarissa. Esittelin oman, edelleen hyvin alustavan, ns. työpaperini eilen, ja sainkin ihan hyviä kommenteja. Blogit toki herättävät aina keskustelua, mikä on tietysti kannaltani oikein mainiota.

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Tänään Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssiin kuului vierailu Sanomataloon ja tutustuminen HS.fi -palveluun. Koska Sanomatalossa olin jo peruspuolituntiskierroksen nauttinut ennenkin, niin se nyt ei varsinaisesti hetkauttanut, mutta Hesarin verkkoversion toteutuksesta oli kiintoisaa kuulla uutispäällikkö Tomi Tyysterin kertomana.

Varsinaisesti mitään mullistavan uutta ei tullut vastaan, ja koska laukku piti jättää säilytykseen, en voinut tehdä myöskään muistiinpanoja. Mutta muutama mieleen jäänyt yksityiskohta kuitenkin näin tylsästi esitettynä:

- Hesarin keskusteluja on moderoimassa kolme henkilöä. Kommenttien määrä luonnollisesti kasvaa koko ajan (tuodaanhan keskustelumahdollisuutta yhä enemmän myös paperilehdessä esiin). Tietoa siitä, kuinka suuri osa kommenteista jää julkaisematta, ei tällä kertaa löytynyt. Jatkossa on mahdollisesti suunnitteilla mm. se, että “luotettujen” kommentit menisivät läpi ilman moderaatiota.

- Toimittajien toivotaan seuraavan mahdollisesti omista jutuistaan syntyviä keskusteluja, mutta homma on lähinnä “muun työn ohella”.

- Saman konsernin muiden julkaisujen kanssa ei tehdä toimituksellista yhteistyötä. Teknisissä ratkaisuissa tehdään kyllä yhteishankintoja.

- Kesän luetuin otsikko oli se, joka käsitteli “jättivagina” -taideteoksen liikkumista kaupungilla.

- Yleisesti ottaen kaikki säähän liittyvä kiinnostaa ja tuo aina kävijöitä, tyyliin “Myrsky saapumassa Helsinkiin” tai “Heinäkuu ennätyssateinen”

- Lukijat lähettävät mielellään esimerkiksi eläinaiheisia kuvia (mahdollisuus on ollut käytössä kesän alusta). Mitenkään valtaisasti kuvia ei tule, vaikka toki toiveena olisi, että ihmisten aineistojen kautta syntyisi uutisiakin.

- Jos sivuille on tulossa jokin erityinen mainosratkaisu, sen pitäisi kulkea myös HS.fi -toimituksen hyväksynnän kautta. Mutta muutoin perusbannerit ovat tietysti ilmoitusmyynnin heiniä ja siihen ei oteta kantaa.

- Verkkohesarin tilattava versio ilmestyy nettiin vasta klo 6.30, josta valitin (joskus harvoin olen yrittänyt päästä Hesariini jo kuudelta). Syy on “tekninen” (mikä ja miksi, niin se nyt jäi vähän epäselväksi).

- Ja TNS Gallup on se “virallinen” taho, joka mittaa suomalaisten sivustojen kävijämääriä. HS.fi on viimeisimmässä mittauksessa kahdeksantena.

- – -

Jaikussa hiukkasen vierailusta keskusteltiin myös. Suviko otti vierailulla kuvankin!

Lisäys seuraavana päivänä: Suviko lisäsi Jaikuun hyviä näkemyksiä, jotka minulta unohtuivat. Kannattaa tsekata ne.

Olen nyt istunut kolme luentokertaa Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen “Mobiili sähköinen yhteiskunta” -kurssilla. Kurssin paras anti on ollut Suvin ideasta lähtenyt Jaiku-kanava. On ollut kiinnostavaa testata, miten Jaiku, “mikroblogaaminen”, tällaisessa tilanteessa.

Lyhyesti sanottuna: toimii yllättävän hyvin! Etenkin tänään, kun minä ja Salla istuimme luennolla ja Suvi oli flunssassa kotona, ja Jaiku-ketjuun kommentoi vielä muitakin, jotka eivät kurssilla ole, mutta joita aihe kiinnostaa.

Luennolla käsitellyt asiat tulee kirjattua jollain lailla ylös, mutta muiden kommenttien ja linkkien avulla aiheeseen saa lisää syvyyttä. Keskustelu myös jatkuu luentojen ulkopuolella ja täydennystä aihepiiriin syntyy tätä kautta.

Käyn nyt vielä pitkästi läpi, miten homma käytännössä on toteutettu, mitä hyvää ja huonoa siinä mielestäni on ja muuta mieleen tullutta.

Alkuun pääsee helposti

Jaiku-kanavan perustaminenhan on simppeliä. Kun olimme Jaikussa aiheesta puhuneet ja istahdin ensimmäiselle luennolle, niin pistin kanavan pystyyn ja naputtelin ensimmäisellä luennolla sinne lähinnä perusmuistiinpanotyyppistä tavaraa.

Me kolme, Suvi, Salla ja minä, olimme sen verran Jaikua käyttäneet, että homma ja idea oli tuttu. Suvi ei valitettavasti päässyt omalla koneellaan verkkoon luentotilasta, mutta hän kommentoi aiheita jälkikäteen, kuten myös Salla. Jo ensimmäistä luentokertaa kommentoivat myös muut, mikä kannusti siihen, että ajatus ei ole hullumpi.

Luennoillamme ei ole kovin paljon syntynyt keskustelua. Jaiku sen sijaan laajentaa keskustelun luentosalin ulkopuolelle, niin ajallisesti kuin paikallisesti. Jos luentokeskustelu olisi vilkasta, niin oma jaikuiluni olisi varmaan vähäisempää, eikä sille varmaan kokisi samaa tarvettakaan. Nyt kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa.

Toisaalta jos jokainen kurssilla oleva olisi mukana Jaikussa, niin tilanne menisi hankalammaksi. Kenties pitäisi jakaa rooleja tyyliin niin, että pari kirjoittaa tiukasti muistiinpanoja ja muut seuraavat ja heittävät omia kommenttejaan.

Matala kynnys osallistua

Jaikun etuna on nimenomaan matala kynnys osallistumiseen. Se ei juuri vaadi teknisesti osaamista, ja kun mikroblogaamisen ajatuksen ymmärtää, niin ei myöskään nosta rimaa omien kommenttien heittelyyn liian korkealle. Tietysti käytössä pitää olla nettiyhteys ja päätelaite, jolla kirjoittaminen sujuu vaivatta.

Toki Jaikussa vaikuttavat samat ryhmädynamiikan ja kommunikaation säännöt kuin muuallakin. Isommassa porukassa toiset olisivat varmasti Jaikussakin enemmän äänessä, toisen seurailijoina. Mutta silti uskon, että myös hiljaisemmille Jaiku tarjoaisi paremman kanavan saada äänensä esiin kuin normaali luokkakeskustelu.

Itse olen huomannut sen, että Jaikussa tietty oman tyhmyyden tunnustaminen on helpompaa. Huomaan, että tietyissä asioissa muut ovat paljon itseäni tietäväisempiä, joten mielenkiinnolla vain luen kommentit ja ihastelen. Toisaalta sitten joissakin aiheissa olen itse oman taustani vuoksi enemmän asiantuntija. Näin sekä oppii että pääsee jakamaan omaa tietoaan.

Joskus olisi kiva kokeilla sitä, että Jaiku-kanava heijastuisi luentosalin seinälle, erityisesti, jos mukana olisi laajempi joukko kirjoittamassa. Näin tietysti myös luennon pitäjä voisi bongata kanavalta kysymyksiä tai ihmettelyitä.

Opetuksesta avoimempaa ja arvioille alttiimpaa?

Luennoitsijoiden suhtautuminen jaikuiluun varmasti vaihtelee. Minä kerroin kurssia pitävälle Seppo Sisätölle kanavasta ja lähetin sinne linkin. Suuremmin hän ei ole asiaa vielä kommentoinut. Mutta Jaiku olisi helppo tapa saada palautetta ja uusia ideoita myös kurssin vetäjälle. Toki siellä asettuu myös arvostelulle alttiiksi, mutta missäpä nykyisin ei.

Itse voisin myös kuvitella vähintään vilkaisevani jonkun toisen kiintoisan opintojakson Jaikua, vaikka en itse kurssille osallistuisi. Ja jotain tämänkaltaista olen toki tehnytkin, kun olen seurannut kotona esimerkiksi Suvin jaikuiluja seminaarista. Hyvin tehdyt kiteytykset toimivat tiedonvälityksessä mainiosti, paremmin kuin jostain netin syövereistä mahdollisesti kaiveltavana olevat powerpoint-kalvot.

Lisääkö vai vähentääkö keskittymistä?

Tietysti Jaiku vie välillä huomion pois itse luennosta, kun jää tutkailemaan linkkejä tai lukemaan muiden kommentteja. Mutta milloin opiskelijat muka sataprosenttisesti olisivat kiinnittäneen huomionsa opetukseen? Omalla kohdallani Jaiku oletettavasti lisää tarkkaavaisuutta, sillä kun kerran kanavalla on, niin kokee velvoitteekseen myös kirjoittaa sinne.

Ja ainakin Jaiku-kanava on lisännyt tietämystäni! Muiden jakamat linkit ja kommentit ovat sen verran avartavaa tietoa, että niistä oppii enemmän kuin pelkällä luennolla. Lisäksi omaa tietämystään joutuu myös prosessoimaan ja pohtimaan aktiivisesti.

Jaiku tai vastaavat ratkaisut ovat varmasti kokeilemisen arvoinen myös muissa tilanteissa: yksi lisä oppimiskeinoihin jo vanhojen tuttujen rinnalle (kirjoitanhan nytkin ikään kuin oppimispäiväkirjaa tästä jaikuilusta). Tietysti kyseessä on oma maailmansa, jonka tavat pitää oppia, mutta sen oppii, kun kokeilee.

- – -

Salla pisti linkin Virtuaaliyliopiston artikkeliin sosiaalisen median hyödyntämiseen opetuskäytössä (kirjoittajat Kirsi Laitinen ja Marko Rissanen).

“Perinteinen opiskelija-opettaja asetelma hämärtyy ja tilalle syntyy vuorovaikutuksellinen yhteisö. Opettaja on myös yhteisön jäsen ja hänen tehtävänsä on olla oppimisprosessin ohjaaja ja motivaattori. Opiskelijalle sosiaalinen web mahdollistaa muutoksen kohti yksilöllisempää opiskelua ja oppimista. Tiedolla on uudenlainen asema. Tieto syntyy yhdessä tekemällä ja sitä voidaan tuottaa suoraan web 2.0 palveluihin mm. blogeihin ja wikeihin. Sosiaalisen median palvelut avaavat uusia tapoja opiskella ja tuovat kustannustehokkaamman toimintatavan.”

Viestimieli aloitti

Oma mainos ensiksi eli siis perustin toiminimen nimeltä Viestimieli. Palveluita saa ostaa! Nettisivusäädöissä ja muussa touhuissa sain onneksi apua itseltäni fiksummilta, eli Ilkka teki hienon työn webmasterinani ja Oopa suunnitteli logon.

Blogaaminen kannattaa: en ole lainkaan varma, että minulla ensinnäkään olisi koko toiminimeä ilman tätä blogi-intoilua, ja toisekseen sitä kautta olen tutustunut osaaviin ihmisiin, kaverustunut ja ystävystynyt ja saanut apua. Se on hienoa se!

Kuohuntaa muotiblogeissa lehtijutun vuoksi

Melkoisen mylläkän Hesarin kuukausiliitteen muotiblogijuttu herätti: toimittaja nosti saamansa palautteen esiin omassa blogissaan. Monet muotiblogaajat kokevat, että juttu vähätteli ja arvosteli heitä, vaikka itse en jutun sävyä todellakaan tällaiseksi tulkinnut.

Mutta eihän tämä sinällään uutta ole blogeista kirjoittaessa. Älähdyksiä tulee, kun blogeja käsitellään valtamediassa, koska eihän tätäkään ilmiöitä koskaan voi selittää niin kaikenkattavan hyvin, että jokainen kokisi toimittajan siinä onnistuneen.

Tampereella seminaari lokakuussa

Mediakasvatusseuran, Tampereen yliopiston mediakasvatushankkeen ja Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitoksen kaikille avoin seminaari “Hei me blogataan! Digitaalisen lukutaidot sosiaalisen median käytänteissä” lokakuun 15. päivä. Ajattelin tyrkyttää omaa esitystä työryhmiin, kun kerran sana on vapaa.

Jaiku mukana Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssilla

Neljänneksi: Olen mukana viestinnän laitoksen järjestemällä Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssilla, joka alkoi eilen. Kurssia varten perustin luennon alussa oman Jaiku-kanavan, johon on nyt lisäkseni liittynyt pari kurssilaista ja muita kiinnostuineita. Eli näin nyt sitten testataan, miten tuollainen tapa sopii omaan oppimiseen. Ainakin nyt tuntuu, että perusluentoistumisen oheen sai näin hyvää lisämeininkiä ja keskustelu aiheen tiimoilta laajenee luentosalin ulkopuolelle.