Aamulehden alkuvuoden katsotuin nettivideo on ollut “Kaahari törmäsi seinään Nokialla“, joka on kerännyt katsontakertoja sadantuhannen pintaan. Kakkosena tulee “Oliko se ufo? Katso video!” ja kolmosena “Poliisi iski Bandidosin tiloihin Tampereella”.

Näin kertoi Aamulehden verkkopalvelujen kehityspäällikkö Seppo Roth tänään JOKESin Videot verkkoon -kurssilla.

“Toisesta päästä voi kertoa, että kun tehtiin kuntavaalien alla puolueiden puheenjohtajien haastatteluvideoita, niin niiden katselumäärät olivat niin pieniä, etten uskalla niitä edes sanoa.”

Mutta miten saadaan kiinnostava video, kun kukaan ei ole ajanut seinään?

Minun ja työparini tehtäväksi tuli Laukonsillan rakentamisen edistyminen. Ajatuksena oli videon avulla esitellä sillalta maisemia, joita kukaan ei ole vielä nähnyt.

Ensi kesänä valmistuvalta sillalta näkymät eivät kuitenkaan niin mielettömän huikeat mielestäni olleet. Kun aiheesta lehteen tehnyt toimittaja kysyi työmaapäälliköltä, että meinataanko sillan avajaisten kunniaksi järjestää tanssit, niin sain idean, että videollehan voisi ottaa vähän valssausta. Tanssikutsuuni onneksi vastattiin myöntävästi ja niinpä video alkaa tanssahdellen.

(Lisäys eli siltä varalta, että tekniikka kiinnostaa: osa videostamme on kuvattu digipokkarillani Ixus 90S, osa järeämmällä videokameralla, eli aika kevyellä kalustella tällaista saa aikaan).

Sattumalta paikalle sattui myös pari italialaista arkkitehtia, jotka olivat lomalla Tampereella. Näin videolle saatiin vähän ulkomaalaistenkin kommenttia.

Videon laatu on mitä on, eli mielestäni se on pakattu turhan pieneksi ja muutenkin tietysti olimme vasta opettelemassa videon tekoa. Videoiden tekeminen vaatii ns. asiatoimittajalta uudenlaista ajattelutapaa. Kukapa tekstimuotoista lehtijuttua varten pyytäisi tanssia työmaalla?

Aamulehdessä on nyt ainakin toistaiseksi käytössä ilmainen Ning-järjestelmä videoita varten. Kiinnostavaa oli havainnoida, miten lehdessä tämä videopuoli hoidetaan. Selväksi tuli myös se, että niukoilla resursseilla pätkät olisi tehtävä, koska ne eivät tuota (ainakaan toistaiseksi) rahaa. Eikä se videoiden vieminen nettiin ole prosessina vielä täydellisen sujuva.

Medialan murros keikuttaa, ja moniosaajien perään huudellaan. Tämän päivän oivallus oli tajuta, että kyllä minä itse asiassa kohtuullisesti taidan näitä video- ja nettisysteemejä kuitenkin jo hallita, ja kenties joskus myös jonkinlaisella videotuotannolla voisi tienatakin.

Tänään käymäni keskustelu (T=toinen, M=minä):

T: “Oon sieltä Wikipediasta löytänyt melkoisen monta virhettä.”

M: “No tuohon sanoisin, että niitä artikkeleiden muokkaukseen voit sinäkin osallistua.”

T: “Miksi tekisin ilmaista työtä? Teen viestintää ansaitakseni, en tuottaakseni ilmaiseksi sisältöä Wikipediaan.”

M: “Ainakin siksi, että sinäkin käytät sitä Wikipediaa ja netin muitakin ilmaissivustoja, eli vastavuoroisuuden vuoksi.”

Keskustelua ei tässä tilanteessa voitu jatkaa pidemmälle. Mutta edelleen on siis vaikeaa saada ihmisiä ymmärtämään, että meillä monilla on nettisisältöjen tuottamisessa muitakin motivaatioita kuin suora rahanansainta tai pelkkä egon esiintuominen.

Vaikka toki se netti voi auttaa ansaitsemaankin ja sen oman osaamisensa voi tuoda täällä esiin. Sitäkin olen nyt opiskelemassa Tampereella Videota verkkoon -kurssilla Journalistiliiton stipendillä.

Tavoitteeni on näiden kolmen koulutuspäivän aikana saada vähän “ammattilaisnäkemystä” nettivideoiden tekemiseen ja hyödyntämiseen. Nykytaitoni eivät ole kovin kummoiset, vaikka omiin höpinöihin ovatkin vielä riittäneet. Siitä esimerkki taas vaihteeksi alla.

Olin siis pari viikkoa sitten Franticin F-Wordissa. Siellä sekä YLEn Pirkka Aunola (mukana mm. YLEn Kehitys kehittyy-blogissa) että Nokian Jussi-Pekka Erkkola mainitsivat yhteisömanagerien (community manager) kasvavan ammattikunnan.

Pirkka puhui siitä, miten nykyinen netti, jakaminen ja avoimuus merkitsee toimittajien ja ohjelmantekijöiden kannalta melkoista muutosta. Aiemmin esimerkiksi televisio-ohjelman tehnyt on voinut ajatella, että homma on nyt purkissa ja se siitä. Nyt sitten YLEn ajatusten mukaan ihmisille annetaan esimerkiksi vapaus muokata tuotettuja materiaaleja.

Monelle toimittajalle tämä voi tietysti olla kova paikka  ja ensimmäisenä ajatuksena “älä mene räpläämään sitä minun tuotostani”. Mutta ammatti-identiteettiin siis tarvitaan muutosta, ja Pirkka veikkasi toimittajista tulevan yhä enemmän näitä yhteisömanagereita, jotka liikkuvat verkossa siellä, missä ihmisetkin.

Aikoinaan Jaiku-keskustelussa todettiin, että yhteisömanagerilla voi olla varsin erilaisia rooleja ja tehtäviä. Silloin Pirkka totesi:

“Nyt kun olen käynyt läpi monia erilaisia community managerin toimenkuvia, näyttäisi isoimmaksi eroksi muodostavan se, onko cm roolissaan ensisijaisesti:

• yrityksen brändievankelista ja markkinoija (pääduunina välittää yrityksen viestiä eteenpäin), vai
• linkki ihmisten ja yrityksen välillä (pääduunina toimia yrityksen korvina ihmisten joukossa)”

Molemmat ulottuvuudet kuuluvat eittämättä työhön, mutta minusta jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi äkkiseltään jotenkin merkittävämmältä ja relevantimmalta painotukselta.”

Myös Jussi-Pekka puhui yhteisömanagerien merkityksestä. Hän uskoi, että myös yrityksen pitää olla esillä ja mukana ihmisten kasvoilla. Nokialla näitä henkilöitä ei vielä kovin paljon ole. Jussi-Pekan yksi neuvo toimintaan oli “Be nice – or leave”. Se nyt varmaan sopii vinkiksi meille muillekin.

Jonkinlaista nettiyhteisön hallintaa olen tietysti hoitanut esim. Kulutusjuhlassa, mutta eihän se nyt vielä niin suurta ja näkyvää ole ollut. Mutta blogit ja muu nettitoiminta on varmasti opettanut paljon, joten viralliseksi yhteisömanageriksi päätyminen ei tunnu mitenkään pahalta ajatukselta.

Tietysti toimittajan pitää varmasti tulevaisuudessa hallita paljon monenlaista. Itse olen tällä hetkellä kiinnostunut esimerkiksi videokuvaus- ja -leikkaustaitojen kehittämisestä. Ja kirjoittamisessa sekä esiintymistaidoissa olisi aina vara parantaa, samoin kuin yleissivistyksessä: esimerkiksi yhteiskuntatieteitä voisin hallita paljon paremmin.

Toisaalta en osaa ottaa urasuunnittelua edelleenkään kovin vakavasti ja päämäärätietoisesti. Haluan tehdä sitä, mistä pidän. Siksi noita taitojenkin kehittämistä ajattelen nimenomaan siltä kannalta, mistä nautin, en niinkään, mistä olisi hyötyä jossakin tulevaisuuden työssä. Tuskin blogeissakaan olisin jaksanut räveltää näin kauan, ellen tästä maailmasta todella pitäisi.

Viime viikolla istuin Mediapäivillä ja hiukkasen Pikseliähkyssä. Tajusin taas, että huomattavasti useammin minun pitäisi uskaltaa kurkottaa omien mukavuusrajojen ulkopuolelle ja alueille, joista en juuri mitään tiedä.

On paljon helpompaa seurata luentoja tai lukea tekstejä aiheista, joihin minulla on jo tietämystä. Se on turvallista. Mutta siitä ei välttämättä opi niin paljon mitään, sillä samat teemat ja näkökulmat toistuvat. Jonkinlainen “oman elämän poikkitieteellisyys” on tarpeen.

Tutut bloginäkökulmat

Esimerkiksi Mediapäivillä kävin kuuntelemassa molemmat blogeja käsitelleet luennot. Muotiblogit ja niiden ympärillä käyty keskustelu oli pitkälti yritysten kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön ja markkinointiin keskittyvää, joten se ei tarjonnut itselleni juurikaan uutta. Mutta tuli sentään kohdattua kasvokkain tämänkin blogialueen edustajia.

Toinen keskustelu oli Helsingin yliopiston tutkijan Janne Matikaisen blogitutkimuksesta. Tänne suuntasin, koska olin itse hänen haastateltavanaan tutkimusta varten. Mitään minulle mullistavaa ei tullut ilmi.

Mediapäivien luentoja raportoitiin kimpassa Qaikuun, mm. minulta tekstiä näistä molemmista luennoista.

Ajattele valuutta uudella tavalla

Mutta päädyin siis myös hieman Pikseliähkyyn eli minulle ennestään varsin tuntemattomaan tapahtumaan. Kun näkökulma ja tekijät ovat toisentyyppiset, niin oma ajatusmaailma tuulettuu.

Esimerkiksi Uuva-projekti, “Uuden työn valuutta”, oli kuluttajaekonomistinkin aivoihin kiinnostavaa kuultavaa:

“Uuva on valuutta, arvopaperi jonka arvo määräytyy sitä vaihtavien henkilöiden välillä. Se pyrkii mahdollistamaan palvelusten vaihdon toisistaan riippumattomien järjestöjen ja toisilleen entuudestaan tuntemattomien kulttuuritoimijoiden välillä. Uuva on uudelleen käytettävä vastalahja joka tekee näkyväksi rahatalouden ulkopuolella toimivat verkostot ja tunnustaa niiden työn arvon. Uuvien käyttäminen on mielenosoittamista. Voit antaa sellaisen palkinnoksi henkilölle jonka tekemää työtä arvostat.”

Uuvahan linkittyy osaltaan esimerkiksi Heiskasen Teron pohdintoihin “sosiaalisesta vastineesta“.  Ja minusta on mielenkiintoista miettiä edes hieman näitä rahan, valuutan ja muun arvostuksen mahdollisuuksia. Uskon, että näillä olisi jotain annettavaa myös pohdittaessa median tulevaisuutta ja vaikkapa toimittajien ansaintamalleja.

Pikseliähkyssä kuuntelin myös pari muuta kiinnostavaa puheenvuoroa. Esimerkiksi Tapio Mäkelän esitti ajatuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä ja eettisistä kysymyksistä vaikkapa ympäristönäkökulmissa. Mieleen jäi kommentti, olisiko ok, jos Suomenlahti täyttyisi levällä, jonka voisimme hyödyntää esimerkiksi energiaksi, vaikka se samalla tietysti pilaisi koko merialueen muutoin?

Väärä mielikuva Pikseliähkystä?

Varmasti Pikseliähkyssä olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa. Mutta jostain syystä tapahtuma tuntuu hankalalta lähestyä, sillä mielikuva on kovin taiteellinen ja myös hieman tietotekninen. Luulen, että sama mielikuva jättää myös monet muut tapahtuman ulkopuolelle.

Silti, tai juuri siksi, niitä omia rajojaan pitää selvästi uskaltaa rikkoa. Vaikka mediaporukan kanssa on hauska pörrätä ja heiltä saan tietämystä juuri omasta alastani, niin tuulahdukset muista suunnista tekevät hyvää.

Viima kirjoitteli, miten hänellä oli helmikuussa jäänyt moni asia tasolle “tästä sitten joskus blogiin”, mutta ei sitten koskaan ehtinyt. Viiman koonti helmikuulta oli pätevää luettavaa, joten kokoan siis taas omat tältä viikolta mieleenjääneet.

Nettisensuurin vastustus jatkuu

Ensin edelleen jatkuva nettisensuurikeskustelu. Tästä ovat lukuisat henkilöt kirjoittaneet minua paljon paremmin (hyvä tiedonlähde linkkeihin ja tietoihin on aiheesta käyty Jaiku-keskustelu, ja blogeissa asaa ovat pohtineet mm. Pörrö ja Merten), joten tyydyin vain ottamaan osaa varsinaiseen mielenosoitukseen. Mutta eihän tämä keskustelu ole ohi, ja sitä on tietysti syytä jatkaa niin kauan, ennen kuin homma järkevöityy.

Eikä tämä sensuurin vastustus katoa netistä ihan pian. Nyt You Tubessa on sensuurin vastainen video, johon jokainen voi osallistua lähettämällä oman kuvansa tai videopätkän osoitteeseen sensuurivideo(at)gmail.com. Lisätietoa hommasta saa wikistä. Hieno suoritus tämä video, täytyy myöntää, ja toivottavasti materaalia eli teipattuja suita kertyy lisää!

Jaiku oppimisen apuna

Tiistain Hesarissa Tiede & luonto -sivuilla oli Kari A. Hintikan kirjoittama juttu internetin meiningeistä, kuten syötteistä ja Jaikusta. Ja sinnehän oli mainintana päässyt myös tiedeviestintä-kurssimme, jolla Jaikua hyödynsimme (kuva tekstipätkästä Flickrissäni, kurssimme mainittu tuossa Ideariihi-sanalla alkavassa kappaleessa).

Mää en jaksa!

Sun Äitis sanaili tavalla, jonka tunnistin itsestäni:

“Ihan vain tiedoksi: olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan! Milloin tästä katosi kaikki hauska? Milloin sosiaalisen median haltuunotto muuttui suorittamiseksi? Hei, eiks tän pitänyt olla paikka, jossa istuskellaan aloillaan ja odotetaan, että kookospähkinät putoavat syliin! Miksi minusta sitten välillä tuntuu naparetkelle varustautuvalta? Milloin minä itse oikeastaan viimeksi olin hauska? “

Ja Verkkoyhteisöjä tutkiva Miia jatkaa:

“Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi.”

(Molemmat yllämainitut kirjoittajat viittavat myös HETKY:n sosiaalista mediaa käsittelevään teemanumeroon, siellä niitä on, blogeja ja Facebookia ja kaikkea.)

Tämän päälle kun sitten jatkuvasti silmiin sattuu tekstejä, joissa hehkutetaan yhteisöllisyyttä, niin tuntuu, että ei ehkä aina jaksa, mutta ehkä pitäisi vaan ottaa kannustus vastaa: Finfoodin uutista havaitsin otsikon “Hyvän olon viesti luo yhteisöllisyyttä ja kannustaa jaksamaan”. Uutisesta paljastui Maa- ja kotitalousnaisten kampanja, jota varten on ajanhengen mukaisesti perustettu myös blogi. Aika hiljaista on ainakin toistaiseksi tuolla ollut hyvän mielen jakaminen.

Virtuaalimaailmaan, no jaa

Eilen istuin virtuaalimaailmoja syleilleessä Tekesin järjestämässä tilaisuudessa. Myyntipuheet Second Lifen hyödyntämiseen olivat melkoiset, mutta virtuaalimaailmojen haasteet ja ongelmat sivuttiin hyvin pikaisesti. Nimittäin oikeasti se Second Life on kuitenkin kovin raskas alusta ja myös hankala käyttää (jep, olen yrittänyt opetella). Aktiivisten käyttäjien määräkään ei loppujen lopuksi vielä niin suuri ole. Eikä se edes näytä visuaalisesti kovin hyvältä.

Järkevimmät näkemykset aiheeseen esitti mielestäni Simon Green Koneelta. Hänelle vain oli varattu kovin lyhyt aika. Miehen ajatuksia voi kuunnella videohaastattelusta, jonka Tuija oli tehnyt tilaisuuden jälkeen. Että ensin muu nettimeininki kuntoon ja sitten ehkä harkitaan, jos myös virtuaalimaailmoihin.

Tilaisuuden kyselyosuudessa joku mies ihmetteli, onko joku muka valmis ostamaan oikean auton virtuaalimaailmassa. “Kun pitäisihän se auto päästä kokeilemaan ja tuntemaan.”

Ihmiset ovat jo nyt valmiita ostamaan autoja netin kautta. Toki renkaita voi käydä liikkeessä potkimassa tai vaikkapa tutkailla tutun autoa, mutta lopullisen tilauksen moni olisi valmis tekemään netissä: ei tarvitse jaaritella myyjän kanssa, käyttää aikaa liikkeessä ja auto mahdollisesti tuodaan vielä oven eteen.

Minulle netissä ostamisen hyvyyttä on sen ajasta ja paikasta riippumattomuus ja oma rauha tehdä valintoja. Siksi se, että virtuaalimaailmojen kaupankäynnissä tuodaan voimakkaasti esiin mahdollisuus päästä suoraan kontaktiin asiakaspalvelijan kanssa, ei ole mielestäni mikään suunnaton etu kaltaiselleni myyjää välttelevälle henkilölle. Mutta toki on hyvä, jos apua saa, jos tahtoo: esimerkiksi Ikean virtuaaliassistentti Anna on tullut testattua ja sehän oli ihan kelvollinen. Kysymyksen naputtelun jälkeen ruudulle lävähti toivottu vastaus, eikä tarvinnut siis soitella tai olla muuten varsinaisesti suorassa yhteydessä kehenkään.